Teksti: Elina Melander
Tein syyslukukauden aikana Norsu-laitoksella maisterintutkintooni kuuluvan korkeakouluharjoittelun. Työskentelin puolet viikosta Muoto-opin arkistossa ja toisen puolen Nordicalla. Paikan löydyttyä monen mutkan ja vähän yllätyksenkin kautta olin heti aivan innoissani, ja into on voimissaan vielä harjoittelun päätyttyäkin: kertoessani kuluneesta kolmesta kuukaudesta kaikkein vaikeinta on päättää, mistä aloittaisin.
Minulta kysyttiin harjoittelun aikana usein, mitä tehtäviini kuului. Yritin olla vastaamatta tylsästi, että kaikkea, mutta se oli usein kuvaavinta, mitä saatoin sanoa. Lajittelin, arkistoin ja digitalisoin mm. opinnäytetöitä, myin oppimateriaaleja, täydensin ja laadin erilaisia luetteloita, leimasin kirjoja, uudelleenpuhtaaksikirjoitin dokumentteja, joiden skannausjälki oli niin haalistunutta, ettei siitä saanut selvää ja vastaanotin tentti-ilmoittautumisia. Eikä tässä toki läheskään kaikki!
Olen aina pitänyt vaihtelevista tilanteista ja tehtävistä. Sopeudun sukkelaan ja opin nopeasti, joten olin riemuissani, kun työnkuvani monipuolisuus valkeni minulle. Ohjeistus oli aina hyvää eikä uusiakaan asioita tarvinnut juuri jännittää – jälkeenpäin muistelisin seisseeni vain kerran tumput suorina hirvittävän epätoivon vallassa: en saanut ensimmäisenä työaamunani tietokonetta käyntiin. Vaikka olisin tehnyt mitä, se ilmoitti tylysti, että monitor going to sleep, ja sammui. Lopulta nielin ylpeyteni ja kävin pyytämässä apua. Unikeko havahtui parilla niksillä varsin pian, mutta poskeni taisivat punoittaa lopun päivää. Siitä eespäin olinkin aina tekniikkaa askeleen edellä, ja moninaisiin taitoihini kuuluu nyt mm. jotakuinkin minkä tahansa skannerimallin tukosten selvittäminen. Toista kertaa eivät päässeet vempaimet niskan päälle!
Suurena kirjojen ystävänä olin tietysti aivan onnessani saadessani työskennellä kirjojen keskellä kaiket päivät. Yhtenä tehtävänäni lisäsin erääseen taulukkoon sivumäärät kaikista Muoto-opin arkistossa olevista Kotimaissen kirjallisuuden pro gradu- ja laudaturtöistä, jotka ovat valmistuneet ennen vuotta 1970. Selatessani 1910-luvulla tehtyjä käsinkirjoitettuja opinnäytteitä mietin hyvin pitkän hetken tekniikan – ja ihmisen kärsimättömyyden – kehittymistä. Jaksaisinko itse kirjoittaa sata sivua käsin, luonnokset ja lähdeluettelot siihen päälle? Nostalgiaan taipuvaisena todennäköisesti kyllä, mutta ponnistus olisi aivan toista luokkaa kuin niin todella tehneiden.
Toinen vastaava ajan kulun hämmästys oli hetki, jona uudelleenpuhtaaksikirjoittamastani murrealueen keruukertomuksesta löytyi murreopas, joka oli päivälleen sata vuotta minua vanhempi. Hän on menehtynyt jo kauan sitten, mutta hänen puhetapansa ja ajatuksensa olivat pitelemässäni dokumentissa tuoreeltaan poimittuina. Siinä oli jotakin erilaista verrattuna kaikkeen muuhun, minkä olin lukenut: se ei ollut fiktiota, ei toimitettua tekstiä, ei oman isoäidin arkistosta vähän salaa poimittua. Hiljaiseksi veti.
Niin ikään ravintoa sai harjoittelun aikana suuri intoni käydä erilaisissa seminaareissa. Olen pidemmän aikaa ollut utelias nimistöntutkimuksesta, ja koska nimistöntutkimuksen päivät, siis nimipäivät, sattuivat sopivasti harjoitteluni loppupuolelle, pääsin sinnekin. Nyt tiedän esimerkiksi, että paikannimiä voi määrittää maan kohoamisen avulla, ja olen perillä lehmien nimeämisen uusimmista trendeistä Virossa. Yksi harjoittelun suurimmista anneista olikin siinä, että havahduin hämmästelemään tutkimusmahdollisuuksien kirjoa. Mitä kaikkea maailmassa voikaan tutkia! Kohtasin vaikka mitä sekä arkistossa että Nordicalla, ja uskon oman graduni hyötyvän tästä myöhemmin. On hyvä tietää, että mahdollisuuksien rajat ovat oikeasti aika laajalle levittyneet, ja näkökulma voi äkkiä laajentua kokonaiseksi kentäksi.
Omalla tavallaan jännittävää oli myös useammalla kielellä työskenteleminen. Toki puhun ruotsia muutenkin, mutta tämä oli monella tapaa eri asia: viimeksi olen ollut ruotsin kansa tekemisissä opiskelijana, ja nyt piti hypätä kommunikoimaan tavallisista asioista ikään kuin toiselle puolelle pöytää. Alkuun jännitin ja kertasin mielessäni jälkeenpäin, montako prepositiovirhettä ehkä tein, mutta se haihtui aika nopeasti. Kertaakaan ei jäänyt mikään asia selvittämättä, eikä niitä virheitäkään ehkä ihan niin paljoa ollut.
Kielivalikoimani ei jäänyt vain suomeen ja ruotsiin, sillä myin myös suomen alkeisoppikirjoja, joita useimmiten ostettiin englanniksi. Toisinaan kävi niinkin, että pääsin samana päivänä käyttämään kaikkia kieliä, joilla olen keskustelukelpoinen – edellä mainittujen lisäksi italiaa ja ranskaa. Aina se ei ollut ihan tarkoituksenmukaista, joskus huomasin vasta keskustelukumppanin ilmeestä, että kieli on väärä, mutta useimmiten pärjäsin hyvin. Tosin sekin nähtiin, että sukkuloituani tuntikausia suomi-ruotsi-englantia jäin pääaineeni italialaisen filologian edustajaan törmätessäni sanattomaksi, enkä voinut kuin nauraa. Onneksi ihminen oli tuttu ja tulkitsi naurusta itse, että halusin tervehtiä ja ilmaista, että oli hauska nähdä (ehkä vähän kirjaimellisemmin kuin oli tarkoitus)!
Harjoitteluun sopeutumista ja tehtäviin heittäytymistä helpotti suuresti se, että olin ainakin osin tutussa ympäristössä. Pääaineeni kuuluu Nykykielten laitokseen, mutta iso osa sivuaineopinnoistani on suoritettu Norsulla – lisäksi olen hallopedina (= Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan ja tiedekunnanhallinnon opiskelijaedustajien välinen yhdyshenkilö) ja ainejärjestöaktiivina kohtuullisen hyvin perillä yliopiston rakenteesta. Osasin siis etsiä ja kysellä jotakuinkin oikeista paikoista, ja tietoisena tapahtuvista muutoksista osasin myös odottaa ja hakea toisaalta, jos tarvis oli. Oli hauska nähdä, miten paljon opinnoissa ja luottamustehtävissä hankkimistani taidoista oli hyötyä harjoittelun aikana, ja näin harjoittelun jälkeen toisinkin päin. Olen aina ollut sitä mieltä, ettei mikään tieto tai taito mene koskaan hukkaan – koskaan ei tiedä, mitä tarvitsee ja missä – ja harjoittelu vahvisti uskoa siihen, että saatan olla oikeassa.
