Kirja ja blogi: sama aihe – eri funktio, eri esitystapa

Teksti: Tietokirjallisuuden professori Pirjo Hiidenmaa, yliopistonlehtori Toini Rahtu ja tohtorikoulutettava Elina Vitikka.

Kuka lukee tietokirjoja, kun on nopeampiakin tapoja saada tietoa? Kuka jaksaa kirjoittaa kirjoja, kun asiansa saa nopeamminkin maailmalle? Kirjoittaja voi naputella blogin tai tviitin ja lukija saa hetkessä pienellä vaivalla saman tiedon. Vai saako?

Tutkimme pitkien ja lyhyiden tekstien tehtäviä, yhtäläisyyksiä ja eroja. Blogit, lehtiartikkelit ja tviitit ovat nopeita ja lyhyitä. Blogien etuna on myös vuorovaikutteisuus ja kontakti: lukija voi kommentoida ja osallistua keskusteluun. Kirjoittaja puolestaan saa palautetta ja aineksia seuraavaan blogitekstiinsä.

Kirjat taas ovat hitaita ja pitkiä – ja yksisuuntaisia. Moni kirjoittaja ei juuri koskaan kuule lukijoistaan ja heidän reaktioistaan mitään.

Blogit, samoin kuin painettujen lehtien kolumnitkin, ovat kiinni tässä päivässä. Kirjoittaja saattaa ottaa vauhtia juuri kirjoitushetkellä ilmassa olevasta keskustelusta ja kytkeä sanottavansa siihen. Kun kirjoittaa kirjan, ei voi elää hetkessä, sillä lukija voi löytää kirjan vuosienkin päästä; ”viimeaikainen keskustelu” tai ”äskettäinen uutinen” ei ole relevantti viittaus.

Blogeissa on mahdollista käyttää digitaalisen maailman keinoja: omaan suppeaankin puheenvuoroon voi linkkien avulla liittää taustoja ja lisänäkökohtia ja siten monipuolistaa sanottavaansa. Kirjoittaja säästää kyllä vaivaansa, mutta entä lukija? Lukiessaan yleistajuiseksi tarkoitettua blogia hän saattaa linkin kautta päätyä etsimään yksittäisen väitteen perusteluja suuresta joukosta tieteellisiä artikkeleita. Aivan varmasti perustelut ovat niissä, mutta melkoisen vaivan takana. Toki lukijakunnassa on niitäkin, jotka hyötyvät linkkiviidakosta.

Kirjan kirjoittajan on puolestaan upotettava perustelut omaan tekstiinsä joko sitaattien tai epäsuoran kerronnan keinoin. Kirja muodostaa siten kokonaisuuden, jossa kirjoittaja sulattaa ajatuksia eri lähteistä ja hallitsee kokonaisuutta ohjaamalla lukijan huomiota.

Blogit ja kirjat ovat kuitenkin monin tavoin kytköksissä toisiinsa. Moni tietokirjailija käyttää blogia sormiharjoitteluun tai raakatyöskentelyyn, sillä ideoita voi kypsytellä kirjoittamalla niistä nopeita puheenvuoroja. Jos blogitekstistä vielä tulee palautetta, saa siitä ehkä ajatuksia aiheen jatkokäsittelyyn. Moni kirjoittaja kuvaa kirjoittamista välttämättömäksi ajatusten kehittelyssä: kirjoitan, jotta tietäisin, mitä ajattelen.

Esitystavat, kieli, tyyli ja sanontakin elävät eri alustoilla omaa elämäänsä. Yleensä kirja on muodollisempi; blogi puolestaan on mielenkiintoinen sekoitus puhutun kielen tuttavallisuutta ja kirjallisen ilmaisun etäisyyttä. Kielen piirteistä esitämme myöhemmin lisää havaintoja.

Kun kirja on valmis, sen ajatuksia voi kritisoida tai levittää blogien avulla. Kirjoittajien ohella kirjabloggarit tekevät kirjoja tunnetuiksi ja vauhdittavat kirjakeskustelua.

Olemme nyt alkuvuoden aikana alkaneet tarkastella ravitsemusaiheisten blogien ja kirjojen esitystapoja ja olemusta. Elina tekee aiheesta väitöskirjaa, ja Pirjo ja Toini ohjaavat.

Terveisin,
Pirjo Hiidenmaa
Toini Rahtu
Elina Vitikka

Pysyvimmät ihmissuhteet

Liikuttuneena olen katsellut kollegoja lauantaisin kirkonpenkissä. Siinä he istuvat, mitään eivät voi puhua: nyt on väittelijän vuoro. Sanan äärellä hiljentyvät, vaikka olisi vapaapäivä.

Hahmot ovat niin tuttuja. Yhdellä on aina pikkutakki, toisella villapaita, kolmannella kolitsi. Rintarossi tai kivat värit. Levottomat kädet tai silmät kiinni.

Olen tavannut nykyisistä kollegoista monet ensimmäisen kerran 20 vuotta sitten. Hassua on, että vain minä olen vanhentunut. Hehän ovat olleet aina vanhoja. No ainakin aikuisia.

Kävin maailmalla 11 vuotta ja palasin takaisin Helsingin yliopistoon. Olen kiitollinen. Elämäni pysyvimmät ihmiset ovat nähneet minut jo opiskelijana.

Ja he näkevät minut nyt, elinkaareni huipulla, jolla tosiaankin tuulee.

Nuorena pelkäsin virheitä ja häpesin vääriä vastauksia jo valmiiksi. Opettajat kannustivat ja luottivat kykyihini.

Kasvoin aikuiseksi tekemällä niin monta virhettä, että enää ei hävetä juuri mikään. Kollegat kannustavat ja luottavat kykyihini.

Kanssaopiskelijatkin ovat kasvaneet aikuisiksi. Ainakin melkein kaikki. He ovat nähneet, kun olen itkenyt, rakastanut ja suuttunut, epäonnistunut ja selvinnyt.

Avoliitot on purettu, koteja on myyty ja lapsetkin lähtevät kymmenessä vuodessa maailmalle. Mutta vaikka palkanmaksu loppuisi tai yliopisto lakkautettaisiin, tämä yhteisö pysyy niin kauan kun suomalais-ugrilaiset kielet kiinnostavat.

Kunnes kuolema meidät erottaa.