Kevään ensimmäinen opetusviikko alkaa olla paketissa. Laitoksen opiskelija Netta Laukkanen kertoo hieman kevätlukukauden tunnelmistaan.
Kuka olet?
Netta, kolmannen vuoden suomen kielen pääaineopiskelija. Tähtäimessä olisi valmistua äidinkielen opettajaksi.
Ehditkö rentoutua lukukausien välissä?
Kyllä.
Mitä keväälle 2016 on tiedossa?
Vähän vähemmän kursseja kuin syksyllä, koska haluan jättää aikaa kandin kirjoittamiselle. Ylipäätään pitäisi saada kaikki kurssit niin hyvin kokoon, että ensi syksynä pääsisi aloittamaan pedagogiset opinnot.
Onko jotain, mitä odotat erityisellä innolla?
Odotan todella paljon kotimaisen kirjallisuuden Supersuositut nuortenromaanit -kurssia! En malta odottaa, että pääsee tarkastelemaan oman lapsuutensa suosikkikirjoja. Se on siistiä.
Mielenkiintoista tulee olemaan valtakunnallisen suomen kielen opiskelijoiden tapahtuman järjestäminen täällä Helsingissä. Tämän kevään tapahtuma on viides Osmani, ja on kivaa päästä ensimmäistä kertaa järjestämään sitä itse.
Lisäksi olen tosi innoissani kandistani!
Haluatko kertoa jotain terveisiä Norsu-blogin lukijoille?
Terkkuja kaikille! Lisäksi tsemppiä kevään opiskeluihin, opettamiseen, tutkimiseen tai mitä kenelläkin on keväällä ohjelmassa.
Terhi Ainialan johtama hanke Suomalais-ugrilaiset henkilönnimisysteemit: esihistoriallisen nimenannon rekonstruointi sai Suomen Akatemian rahoituksen vuosille 2015–2019. Hankkeessa tutkitaan uralilaisten kielten henkilönnimisysteemejä, ja sen tavoitteena on ennen kaikkea rekonstruoida nimistön historiallisia kerrostumia ja nimien kuvaamia kulttuurisia kontakteja. Hankkeessa rekonstruoidaan vanha itämerensuomalainen ja marilainen henkilönimistö arkistoaineistojen ja kenttätyömateriaalien sekä nykyisten sukunimien ja paikannimien avulla.
Hankkeen tutkijat kehittävät suomalais-ugrilaisen henkilönnimien tietokannan, johon pystytään tallentamaan suomalais-ugrilaisten kielten henkilönnimiaineistoja. Pääpaino on uhanalaisissa uralilaisissa Venäjällä puhuttavissa kielissä. Tietokannan aineistojen avulla voidaan systemaattisesti tutkia henkilönnimistön rakenteita ja semantiikkaa. Hankkeen tutkijat selvittävät ja analysoivat nimistöä paitsi vanhojen arkisto- ja tutkimusaineistojen myös kenttätyön avulla. Vanhojen henkilönnimien jälkiä on säilyneenä sukunimissä, lisänimissä ja paikannimissä.
Hankkeessa ovat mukana tutkijat Evar Saar, Aleksandr Pustyakov, Denis Kuzmin, Olga Karlova ja Janne Saarikivi sekä tutkimusavustaja Petri-Tapio Heikkonen.
Hankkeella on omat kotisivut osoitteessa https://blogs.helsinki.fi/personal-name-systems/. Sivuille päivitetään ajankohtaista asiaa, ja sivuilla voi nyt tutustua esimerkiksi Vuosaaressa 11.–12.11.2015 järjestetyn seminaarin esitelmiin. Lisäksi sivuilta löytyy hankkeen tutkijoiden julkaisuja.
Hankkeen tutkijat.
Hankkeen johtaja Terhi Ainiala kertoo, miksi henkilönnimisysteemejä pitää tutkia.
Miksi tällainen hanke?
Hankkeessa selvitetään sitä, millaisia esikristilliset henkilönnimet olivat. Kristinuskohan mullisti henkilönnimistömme liki tyystin. Aiempien tutkimusten perusteella tiedetään, että vanha itämerensuomalainen henkilönnimisysteemi koostui ainakin kaksiosaisista (Hyvätoivo, Ihamieli) ja suffiksillista (Hyväri, Mielikkä) nimistä. Yksilönniminä on voitu käyttää myös mm. luontoon viittaavia nimiä, kuten Hirvi, Susi ja Tammi. Kaikkiaan vanhasta itämerensuomalaisesta ja laajemmin suomalais-ugrilaisesta henkilönnimistöstä tiedetään hyvin vähän. Nyt päästään katsomaan, millaista tämä nimistö on ollut ja mitä jälkiä siitä nykyisessä nimistössä on.
Miksi hanke on tärkeä?
Kun tutkimme sitä, millaisia vanhat henkilönnimet olivat, selvitämme samalla myös sitä, millainen näitä nimiä antaneiden ihmisten maailmankuva oli. Millaisia ominaisuuksia nimissä haluttiin tuoda esiin? Pääsemme tarkastelemaan myös sitä, millaisia erilaisia kulttuurisia kontakteja eri ryhmien ja kielten välillä on ollut ja miten ne näkyvät nimistössä. Miten nimistö on aikojen saatossa muuttunut, ja millaisia eroja eri kielten ja yhteisöjen välillä on ollut?
Tekstejä tuotetaan aiempaa nopeammin, ja internetissä uutiset, lausunnot ja tarinat leviävät vauhdilla. Miten voi tietää, onko jokin Facebookissa jaettu juttu lainkaan totta? Entä miten arvioida sanomalehdessä julkaistun jutun todenperäisyyttä?
Suomen kielen oppiaineen alumnitilaisuudessa torstaina 26.11. käsiteltiin tiedon luotettavuutta. Paikalla olivat alustamassa toimittaja Anu Silfverberg ja erikoisasiantuntija Ulla Tiililä Kotuksesta. Tilaisuus oli suunnattu erityisesti opiskelijoille, ja tarkoituksena oli, että opiskelijoilla on mahdollisuus keskustella laitokseltamme valmistuneiden kanssa sekä heidän työstään että tilaisuuden aiheesta.
Tilaisuuden teemana oli Enkeli-Elisan tapaus muutaman vuoden takaa. Anu Silfverberg tutki tuolloin aihetta toimittaja Hanna Nikkasen kanssa, ja he kirjoittivat siitä artikkelin Helsingin Sanomien Kuukausiliitteeseen. Ulla Tiililä analysoi tapaukseen liittyneitä tekstejä. Enkeli-Elisan tapauksessa julkisuudessa esitettiin totena koulukiusaamisen takia itsemurhan tehneen nuoren tytön keksitty tarina. Tarinaa kerrottiin tytön vanhempien pitämän blogin kautta.
Anu Silfverberg kiinnostui Enkeli-Elisan tapauksesta törmättyään siihen sosiaalisessa mediassa. Aluksi Silfverberg oli ohittanut sen selvänä feikkijuttuna. Pian aiheeseen tarttuivat kuitenkin isot sanomalehdet ja mm. Yle. Silfverberg esitti tämän esimerkkinä siitä, kuinka uutisointi vaikuttaa uskomaamme totuuteen: Ylen kerrottua asiasta Silfverbergkin oli ajatellut, että ehkä Enkeli-Elisa sittenkin on totta.
Silfverberg kuitenkin kysyi asiasta juttuja tehneiltä toimittajilta, ja kävi ilmi, ettei kukaan heistä ollut ollut suoraan yhteydessä jutun tytön vanhempiin, vaan ainoastaan jutusta julkisen tehneeseen henkilöön. Tämä herätti Silfverbergin kiinnostuksen, ja hän lähti tutkimaan juttua tarkemmin toimittaja Hanna Nikkasen kanssa.
Juttuun liittyneiden tekstien analysointiin pyydettin avuksi Ulla Tiililä. Tiililä on Kotimaisten kielten keskuksen erityisasiantuntija, joka on tutkinut virkakieltä. Tiililä tekee forensista lingvistiikkaa: analysoi tekstejä ja päättelee, onko todennäköistä, että tekstit ovat saman henkilön tai eri henkilöiden kirjoittamia. Forensista lingvistiikkaa käytetään poliisitutkimuksissa, ja esimerkiksi FBI:lla on Yhdysvalloissa omia kielentutkijoita. Suomessa lingvistiikan hyödyntäminen rikostutkimuksessa on vielä vähäistä, mutta Tiililän mukaan toimeksiannot ovat viime aikoina lisääntyneet.
Enkeli-Elisan tapauksessa Tiililä sai analysoitavakseen tekstejä niin väitetyltä itsemurhan tehneeltä tytöltä, tämän vanhemmilta ja jutun julki tuoneelta henkilöltä. Tiililä lähti selvittämään, ovatko tekstit yhden vai useamman kirjoittajan kirjoittamia.
Tekstejä tutkiessaan Tiililä kiinnittää huomiota mm. teksteissä esiintyviin sanoihin ja lauserakenteisiin. Jokin yksittäinen samankaltaisuus ei vielä merkitse mitään, mutta jos käy ilmi, että teksteissä on kautta linjan samatyyppisiä lauserakenteita tai vaikkapa tiettyjä, toistuvia sanoja, niiden painoarvo lisääntyy. Enkeli-Elisan tapauksessa eri henkilöiden kirjoittamiksi väitetyissä teksteissä oli huomattavia samankaltaisuuksia, joiden perustella Tiililä päätyi esittämään, että todennäköisesti tekstit on kirjoittanut yksi ja sama henkilö. Silfverberg ja Nikkanen saivat Tiililän analyysista tuen epäilylleen tarinan todenperäisyydestä.
Enkeli-Elisan tapaus on yksi esimerkki siitä, miten julkisuuteen luikahtanut tarina muuttuu todeksi. Miten sitten voisi arvioida tiedon luotettavuutta? Vaikeaa se onkin, ellei toisinaan lähes mahdotonta. Silfverberg korostaakin journalistien vastuuta faktojen tarkistamisessa. Esimerkiksi juttuun haastatellun henkilön sanomisten paikkansapitävyys täytyy tarkistaa tai tuoda ilmi, ettei tietojen vahvistaminen onnistu. Internet on kuitenkin täynnä muiden kuin journalistien tuottamaa sisältöä, jolloin tulkinta jää lukijan vastuulle. Ainoita keinoja on oikeastaan etsiä tietoa monesta eri lähteestä ja vertailla löytynyttä informaatiota.
Tilaisuus keräsi paikalle mukavasti osallistujia kuuntelemaan alustuksia ja keskustelemaan aiheesta. Tiililä ja Silfverberg ovat molemmat taitavia ja innostavia puhujia, ja paikalle saapuneet olivat selvästi kiinnostuneita aiheesta. Tiedon luotettavuuden arviointi on entistä tärkeämpää saavutettavissa olevan tiedon määrän kasvaessa, ja monet suomen kielen opiskelijat tulevat valmistuttuaan työskentelemään tiedonvälitystehtävissä mm. opettajina, journalisteina ja viestinnän tehtävissä. Näin ollen he joutuvat pohtimaan omassa työssään juuri näitä tiedon luotettavuuteen liittyviä kysymyksiä.
Jokainen väitöskirja ja jokainen väitöskirjantekijä on erilainen. Silti kaikille tulee vastaan samoja kysymyksiä: Miten rajaan aiheeni? Kuinka muotoilen järkevät tutkimuskysymykset? Minkälaisella hakemuksella saa apurahaa tai tohtorikoulutettavan paikan? Miten väitöstutkimus etenee? Mitä teen, jos työ ei etene? Onko tässä mitään järkeä? Onko missään mitään järkeä? Tarjotakseen tukea näiden kysymysten pohdintaan suomen kielen ja kotimaisen kirjallisuuden jatko-opiskelijoiden yhdistys Seula järjesti Thirsty Scholarissa baariseminaarin, jossa jo väitelleet tutkijat Hanna Karhu (kotimainen kirjallisuus) ja Jarkko Niemi (suomen kieli) kertoivat väitöskirjatyöstään, tutkimisen ihanuudesta ja kamaluudesta ja itse väitöstilaisuudesta. Paikalla keskustelemassa oli 11 väitöskirjantekijää.
Väitöskirjanteko on jokaisella hieman erilainen projekti. Jo aiheet ja lähtökohdat vaihtelevat, mutta työn etenemiseen vaikuttavat myös tutkimuksen ulkopuoliset tekijät, joista suurin on rahoitus. Osa väitöskirjoista tehdään työsuhteessa yliopistoon, osa tehdään apurahalla ja jotkin pääosin sivutoimisena. Luonnollisesti työ etenee eri tahdissa sen mukaan, kuinka paljon väitöstyön tekijä pystyy keskittymään itse tutkimukseen. Parhaassa tapauksessa väitöstyöntekijä saa kokopäiväisen rahoituksen joko apurahana tai palkkana ja pystyy tekemään tutkimusta täysipäiväisesti.
Toisinaan työn etenemiseen voi tulla katkoja esimerkiksi, jos apuraha jää saamatta tai jää vanhempainvapaalle. Hanna Karhu korosti, että taukoja väitöstyöstä ei kannata pelätä. Työhön voi aina palata, ja tauko voi antaa etäisyyttä ja uutta näkökulmaa työhön. Tutkimus voi myös viedä mennessään niin, että tutkimuksen suunta muuttuu alkuperäisestä paljonkin. Jarkko Niemi kuvasi omaa polkuaan ja painotti, että työn edetessä näkökulma todennäköisesti muuttuu ainakin jonkin verran. Tutkimus voi edetessään johdattaa uusien kysymysten pariin, eikä pidättäytyminen alkuperäisessä suunnitelmassa väkisin kannata. Jos tutkimusasetelma muuttuu paljonkin, väitöstyön ohjaajien kanssa voi keskustella, kannattaisiko mukaan ottaa vielä yksi ohjaaja auttamaan uusien kysymysten kanssa.
Iso kysymys on myös väitöskirjan muoto: artikkeliväitöskirja vai monografia? Hanna Karhu on tehnyt monografiaväitöskirjan ja Jarkko Niemi artikkeliväitöskirjan. Kummassakin on puolensa. Artikkeliväitöskirjaa tehdessä julkaisuluetteloon alkaa kertyä sisältöä samalla vaivalla. Lisäksi työhön saa kommentteja heti alusta lähtien. Toisaalta monografiaa voi hioa kokonaisuutena loppuun saakka, kun artikkeli sen sijaan on julkaisun jälkeen se, mikä on. Myös itselle sopivinta työtapaa kannattaa pohtia. Moni artikkeliväitöskirjaa tekevä mainitsikin työn projektiluonteisuuden sopivan parhaiten itselleen. Kuitenkin myös monografiaa voi työstää projektimaisesti osina.
Artikkeli vai monografia -kyselykierroksella kävi ilmi, että kaikki paikalla olleet suomen kielen jatko-opiskelijat tekivät artikkeliväitöskirjaa ja kotimaisen kirjallisuuden jatko-opiskelijat monografiaa. Artikkeliväitöskirja on aivan viime vuosina noussut suosioon suomen kielen oppiaineessa, mutta kotimaisessa kirjallisuudessa tehdään edelleen pääosin monografioita. Pohtiessamme syytä tähän selkeimpänä esiin nousi artikkelien julkaisukanavien vähyys. Suomessa kotimaista kirjallisuutta käsitteleviä väitösartikkeleita julkaisee pääasiassa yksi julkaisu. Tämä ei luo kovin paljoa mahdollisuuksia saada väitösartikkeleita julki, varsinkaan kohtuuajassa. Myös suomen kielen väitöskirjantekijöillä artikkelien julki saaminen on tarjonnan lisääntyessä yhä hankalampaa. Tässä myös tuli esiin artikkeliväitöskirjan huono puoli: toisinaan artikkelien julkaisuun saattaa mennä hyvinkin pitkä aika, mikä voi vaikuttaa koko väitöstyön loppuun saattamiseen.
Tutkimusyhteisö on myös eräs esiin nousseista tärkeistä seikoista. Hanna Karhu ja Jarkko Niemi korostivat kumpikin oman yhteisön löytämisen tärkeyttä. Yhteisön ei tarvitse olla omalta yliopistolta tai laitokselta, vaan työyhteisön voi löytää kauempaakin. Erityisesti, jos oma tutkimusaihe tai -metodi ei ole juuri nyt pinnalla, samantyyppistä tutkimusta tekeviä voi löytää esimerkiksi toisista yliopistoista ulkomailta saakka tai muista tutkijayhteisöistä.
Erityisesti apurahalla tutkimusta tekevien kohdalla yhteisön löytäminen on suuri kysymys. Tohtorikoulutettavilla on usein työpiste yliopistolla, ja tähän saakka monilla apurahalla väitöstyötä tekevillä on ollut myös, mutta ensi vuonna tilanne on muuttumassa. Yliopisto alkaa ottaa apurahatutkijoilta työpisteistä maksun, jonka summaksi on nyt arvioitu 1 600 euroa vuodessa. Summa on apurahoihin nähden suuri, ja monet joutuvat todennäköisesti miettimään tarkasti, missä työskentely on taloudellisesti järkevintä. Tämä aiheuttaa sen, että arvokkaat tieteelliset yhteisöt saattavat murentua tutkijoiden hajaantuessa kuka minnekin. Myös yhteydenpito oman laitoksen väkeen vaikeutuu, ja oman alan ajankohtaisessa tutkimuksessa mukana pysyminen tulee vaatimaan entistä enemmän paneutumista. Samalla oppiaine menettää tiiviin yhteyden oman alansa nuoriin tutkijoihin, joiden tutkimuksissa luodaan alan tulevaisuuden suuntaa.
Rahoituksen tiukentuessa väitöskirjantekijät ja muut tutkijat joutuvat tulevaisuudessa pohtimaan yhä tarkemmin oman työnsä taloudellisia edellytyksiä. Tilanteen vaikeutuminen voi johtaa siihen, että aiempaa useampi lahjakas nuori tutkija suuntaa töihin yliopiston ulkopuolelle ihan vain mahdollistaakseen oman elämisensä.
Baariseminaarin osallistujat tulevaisuuden pohdinta veti toisinaan hiljaiseksi. Silti omaan tutkimukseen suhtaudutaan intohimoisesti. Pöydän ääressä kerrottiin hyvin erilaisista tutkimusaiheista, joita yhdistää lähinnä tutkimuksen tekijän innostus. Väitöskirjantekijää ymmärtää parhaiten toinen väitöskirjantekijä, ja juuri siksi tällaiset yhteiset tapaamiset ovat arvokkaita.
Hanna Karhu ja Jarkko Niemi painottivatkin sitä, että jokainen väitöskirja on tärkeä ja jo sinänsä kulttuuriteko. Omaa työtä täytyy arvostaa ja uskoa siihen. Väitöskirjan tekeminen on myös oikeaa työtä, eikä työ ole aina mukavaa. Tutkimusta tehdessä toisinaan tulee vastoinkäymisiä kuten muussakin työelämässä (ja elämässä yleensä), eikä muissakaan töissä voi heti lyödä hanskoja tiskiin ja lopettaa. Tutkijalle tärkeintä on oma usko tutkimukseen ja innostus aiheeseen.
Ja lopulta: paras väitöskirja on valmis väitöskirja. Jossain vaiheessa työ on tehty ja on aika päästää irti. Edessä on väitöstilaisuus, juhlat, ja sen jälkeen – mitä?
Torstaina 29.10. järjestettiin Helsingin yliopistolla Koe kampus! -tapahtuma, jossa lukiolaiset ja muut yliopisto-opinnoista kiinnostuneet saivat mahdollisuuden tutustua yliopistoon.
Norsu-laitos oli mukana tapahtumassa monipuolisella ohjelmalla. Tapahtumassa muun muassa kuultiin miniluentoja suomensukuisista kielistä, kokkailtiin virtuaalista kalakeittoa kielikeittiössä ja tutustuttiin Norsun oppiaineisiin Metsätalon ala-aulan humanistitorilla.
Torstaina 29.10.2015 klo 10–15 järjestetään Helsingin yliopistossa, Aalto-yliopistossa ja Taideyliopistossa Koe kampus! -tapahtuma, jossa lukiolaiset ja muut yliopisto-opinnoista kiinnostuneet saavat mahdollisuuden tutustua pääkaupunkiseudun yliopistoihin.
Norsulaiset ovat menossa mukana, ja meitä voi tavata Koe Kampuksella luennoilla, työpajoissa ja Humanistitorilla. Alla Norsun menovinkit torstaille:
13-14 Miniluentoja suomensukuisista kielistä Metsätalo, sali 6, 3. krs. Fabianinkatu 37/Unioninkatu 40
klo 13.00 Mistä sanat tulevat ja miten niiden alkuperää tutkitaan. Professori Ulla-Maija Forsberg
klo 13.20 Eesti: nii kaugel ja siiski nii lähedal – Mitä kaikkea kiinnostavaa on Virossa? Professori Birute Klaas-Lang, yliopistonlehtorit Sirje Olesk ja Kristiina Praakli.
klo 13.40 Magyarország és a magyar nyelv – Unkari ja unkari. Yliopistonlehtori Magdolna Kovács ja yliopistonopettaja Ildikó Vecsernyés.
14-15 Kielikeittiö -työpaja Metsätalo, sali 30, 5. krs. Fabianinkatu 37/Unioninkatu 40
Kiinnostaisiko oppia italiaa kokkaamalla napolilaista pastareseptiä? Suomen kielen oppiaine on ollut mukana kehittämässä Digitaalista kielikeittiötä, jossa kieltä opitaan valmistamalla kyseisen maan ruokaa tietokoneen ohjeistuksen mukaan. Tule katsomaan ja kokeilemaan miten kielikeittiö toimii!
13-15 Humanistitori Metsätalo, ala-aula, Fabianinkatu 37/Unioninkatu 40
Tule tapaamaan humanistisen tiedekunnan eri oppiaineiden opiskelijoita ja henkilökuntaa!
Ihastuttava kissarouva, joka ei valitettavasti antanut nimeään tutkimuskäyttöön.
Kotikissa, rotukissa, sylikissa. Hiirikissa, tallikissa, navettakissa. Kissalla on yhdeksän henkeä ja monta tehtävää, ja varmasti jokainen, joka on ollut tekemisissä kissojen tai kissaihmisten kanssa, tietää, että rakkaalla kissalla on monta nimeä.
Kissojen nimeämisperusteet vaihtelevat paljonkin. Jostakin kissasta tulee Pekka, koska kissalla pitää olla nimi ja Pekka on nimi. Toiselle nimeä suunnitellaan enemmän, ja se saa kasvattajanimen lisäksi tietyllä kirjaimella alkavan nimen ja vielä kutsumanimen erikseen. Ja tietysti kummallakin on hellittelynimet.
Tänä syksynä kartoitettiin pienenä kenttäretken sivujuonteena loviisalaisten kissojen nimiä ja nimeämisperusteita. Mukana tutkimuksessa oli sekä yksikielisten perheiden että kaksikielisten perheiden kissojen nimiä. Hanke oli pieni mutta sitäkin antoisampi. Kaupunkilais- ja maalaiskissojen nimet eivät välttämättä niinkään eroa toisistaan, mutta maalla eri tilojen kissojen nimet sen sijaan eroavat. Yhdellä tilalla kissat näyttävät saaneen järjestelmällisesti henkilönnimen, toisella tilalla taas tilan nuoren isäntäparin ja vanhanemännän kissoilla on hyvinkin erilaiset nimet. Kolmannella tilalla kissan nimen on perinyt koira.
Kerättyjä kaupunkilaiskissojen nimiä ovat Emmi, Kittalainen, Roosa-Kukka, Amalia ja Anselmi. Pienessä otoksessa näyttää olevan pääasiassa henkilönnimiä ja vain yksi, Kittalainen, on selkeästi joukosta poikkeava nimi.
Maatilojen kissojen nimiä ovat Seppo, Heikki, Leksa, Simba ja Pumba, Turrikka, Laaban, Genoveva, Kiki, Niki, Täplä ja Töppis sekä Vinku, joka mainitaan kissan nimenä, mutta joka on nyt koiralla, koska kissasta oli jouduttu luopumaan. Seuraavassa maalaiskissojen nimet esiteltyinä kotitiloittain. Nimeämisperusteen on kertonut kissan perhe.
Tilan 1 kissat:
Seppo
”Ensimmäinen kissa oli Seppo. Se jäi auton alle kahden kuukauden ikäisenä. Seuraavalle kissalle ei annettu samaa nimeä, koska se kissa oli ollut epäonninen.”
Heikki
”Seuraava kissa oli Heikki, koska naapurissa oli sen niminen isäntä, joka vietti railakasta elämää ja eikä kuollut siitä huolimatta, niin vaimo ajatteli, ettei sen niminen niin äkkiä kuole.”
Leksa
”Kolmas kissa oli sitten Leksa, koska oli sellainen televisiosarja kuin Heikki ja Leksa.”
Tilan 2 kissat:
Simba ja Pumba
”Melkein 20 vuotta sitten tuli meille kaksi kissaa. Niiden nimet oli Simba ja Pumba. Ne nimet tuli Leijonakuninkaasta. Simba eli muutaman vuoden ja teki kahdet pennut ja sitten se kuoli. Pumba on ollut siitä lähtien. Se on leikattu kolli ja hyvä hiirikissa. Pumba osaa temppuja. Se osaa hypätä aidantolpalta toiselle aina kun napsauttaa sormia ja sitten sitä silitetään joka tolpan kohdalla.”
Turrikka tai Turri
”Turrikka on pitkäkarvainen kissa. Yhtenä kesänä se ilmestyi ja kuljeskeli sen kesän pihalla. Laitoin sille maitokipon navetanylisille. Se oli arka kissa. Syksyllä kävin sitä houkuttelemaan ja se asettui taloksi ulkorakennukseen. Se kesyyntyi. Yhtenä iltana se juoksi sisälle ja asettui taloksi. Nyt se on ollut noin kymmenen vuotta.”
Laaban
”Vanhanemännän kissa.”
Genoveva
”Vanhanemännän kissa.”
Tilan 3 kissat:
Kiki ja Niki
Täplä
”Täplä on kirjava kissa. Mainoksesta tuli mieleen.”
Töppis
”Töppiksellä ei ole häntää – vain töpö.”
Vinku
”Nyt on koiran nimenä. Lapsenlapsella oli sen niminen kissa, josta joutui luopumaan ja sen vuoksi koiralle annettiin kissan nimi.”
Kissoilla on siis nimiä ja nimillä nimeämisperusteita. Äskettäin uutisoitiin myös Hiskistä ja Luukkosesta, turkulaisista 1500-luvulla eläneistä kissoista, joiden luurangot löytyivät samasta keskiaikaisesta kellarista vuosina 1994 ja 2014. Hiskin ja Luukkosen nimistä voi lukea pienen jutun Hesarin sivuilta:
Lisää kissojen nimistä löytyy esimerkiksi Minna Keinäsen pro gradu -tutkielmasta, joka löytyy täältä.
Äitini isällä oli kuulemma tapana sanoa: ”On niin väsynyt, ettei jaksa kissaakaan kutsua kuin pitkähäntäluikuriksi.” Yleisesti ottaen näyttää kuitenkin siltä, että kissoja jaksetaan kutsua mitä moninaisimmilla nimillä. Yhdeksän henkeä, yhdeksän nimeä?
