University of Helsinki
Unien ja varsinkin painajaisunien tutkiminen voi kuulostaa eksoottiselta ainakin, kun kyseessä on historiantutkimus – eihän kovin moni historiantutkija koskaan katso valvemaailman ulkopuolelle eikä unista ole olemassa samanlaisia lähdekokonaisuuksia kuin monesta muusta inhimillisen elämän osa-alueesta. Unikuvausten löytäminen onkin toisinaan työlästä: niitä on siellä täällä esimerkiksi osana pyhimyselämäkertaa tai mainintoina tuomiokirjassa tai päiväkirjassa, mutta kaiken kaikkiaan ei mitenkään ylenpalttisesti.
Mutta kun painajaiskuvauksen löytää ja sitä alkaa tarkastella, havaitsee nopeasti, että unia pitää tutkia pääpiirteissään aivan samoin kuin kaikkia muita kertomuksia. Itse uneenhan historiantutkija ei pääse käsiksi, vaan siitä tehtyyn kuvaukseen. Historiantutkijan tavoittama uni on loppujen lopuksi vain yksi sanoitettu kokemus muiden joukossa.
Jotta unikuvaus olisi lähteenä mielekäs, siihen on sovellettava samaa lähdekritiikkiä kuin muihin lähteisiin. Olennaista on ymmärtää kuvauksen alkuperä eli kuka kuvatun unen on kokenut ja onko kuvaus kokijan itsensä muistiinmerkitsemä. Varhaisempien vuosisatojen ollessa kyseessä unen on tavallisesti merkinnyt muistiin toinen henkilö kuin unen kokija, mikä todennäköisesti on muuttanut kuvausta enemmän tai vähemmän. Mutta saman ongelman edessä painivat kaikki, jotka käyttävät esimerkiksi oikeuden pöytäkirjoja lähteenä: juuri koskaan ei voi olla aivan varma, että muistiinmerkitty taltiointi vastaa sanatarkasti aikoinaan kerrottua. Silti vuosisatoja vanha lähde on usein tutkijalle informatiivisempi kuin vaikkapa moderni niukkasanainen päätöspöytäkirja.
Muutenkin unikuvausta pitää käsitellä kuin mitä tahansa muuta kirjallista lähdettä eli se pitää yrittää ajoittaa, jos ajoitus ei ole selvillä, ja kuvauksen sisältö pitää kontekstoida eli asettaa ajalliseen ja kulttuuriseen yhteyteensä. Tutkijan on kontekstia tarkastellessaan myös hyvä pohtia, miksi uni on joskus kerrottu ja kirjattu muistiin. Varhaisempina aikoina, jolloin unimaailman tapahtumia pidettiin todellisempina kuin modernissa länsimaisessa nykykulttuurissa, unta voitiin pitää myös enteenä tai osoituksena yliluonnollisten voimien väliintulosta. Painajainen voitiin ymmärtää paholaisen, demonien tai noitien aiheuttamaksi. Painajaiskokemusta voitiin jopa käyttää esimerkiksi todistusaineistona tutkittaessa noidaksi epäillyn syyllisyyttä. Aikalaiset eivät välttämättä ole tulkinneet painajaista uneksi vaan todella tapahtuneeksi asiaksi.
Lähteissä on kuitenkin paljon unikuvauksia, joita voi pitää puhtaana sepitteenä – esimerkiksi noituusoikeudenkäynneissä jotkut valehtelivat öisistä kokemuksistaan ja luostareissa tuotetussa kirjallisuudessa paholaisen öiset ilmestymiset ovat kaavamainen elementti, uskon koettelemisen metafora. Painajaismaisista unennäöistä tuli puolestaan olennainen osa 1700-luvulla syntynyttä kauhukirjallisuutta. Sinänsä jopa kaunokirjalliset painajaiskuvaukset ovat tutkijalle tärkeitä, koska nekin valottavat sitä, mitä jonain ajankohtana on pidetty ahdistavana ja pelkoa tuottavana asiana. Sepitettyjen painajaisten on täytynyt olla aikalaisille uskottavia, jotta niitä voitiin pitää painajaisunina.
Unimaailman tutkimus historiatieteen keinoin on pohjimmiltaan varsin arkista kulttuuri- ja mentaliteettihistoriallista tutkimusta. Uutta ja huomionarvoista siinä on se, että historiantutkimuskin on viimein tiedostamassa unimaailman merkityksen ihmisen toiminnalle ja viime kädessä koko yhteiskunnalle.