Mara ja ihmissusi

Painajaisolento – ruotsiksi mara – on olemukseltaan varioiva. Uskomusperinteen olennoille on tyypillistäkin, etteivät ne ole täysin selvärajaisia. Niiden olemuksessa voi olla ristiriitaisuuksia ja ne myös sekoittuvat ja sulautuvat hiukan toisiinsa perinteessä. Ihmisiä ja eläimiä öisin olentona kiusaava painajainen sekoittuu erityisesti muihin muodonmuuttajiin tai lähettäjänsä sielua edustaviin olentoihin. Mutta millaisiin, se riippuu painajaisen toiminnalle annetuista selityksistä ja vaihtelee alueittain. Yksi vaihtoehdoista on ihmissusi.

Painajaisolento tulkitaan suomalaisessa perinteessä erityisesti terveyttä ja elinkeinoja haittaavaksi olennoksi. Sellaisena se rinnastuu ja sekoittuu noitiin eli trulleihin, jotka käyvät navetoissa varastamassa naapureiltaan voita ja voionnea, sekä para-olentoihin, jotka ovat noitaemäntien samaan tarkoitukseen valmistamia otuksia, joihin he samalla kiinnittävät osan sielustaan. Yhteistä painajaiselle, paralle ja trullille on paitsi vaurauden ja hyvinvoinnin pihistäminen myös toimiminen muuttuneen hahmon välityksellä. Pahantekijä pystyy joko itse muuttamaan muotoaan tai materialisoimaan ahneutensa ja pahan ajatuksensa niitä toteuttavaksi olennoksi.

Kuinka muodonmuutos tai sieluolentona kulkeminen tapahtuu? Painajaista koskevat tarinat eivät yleensä selitä sitä. Kansanomaiseen maailmankuvaan on aiemmin sisältynyt muodonmuutokseen liittyviä käsityksiä, ja niiden hämärryttyä asia on saattanut olla kertojillekin epäselvä. Vanhemmassa itämerensuomalaisessa perinnekerrostumassa ihmisellä on eri sieluosuuksia, joista yksi voi kulkea kehon ulkopuolella etenkin unen aikana. Se on kuvailtu toisinaan pienen eläimen muotoiseksi, mutta se voi olla myös näkymätön tai omistajansa näköinen. Vapaasielun kulkiessa omilla teillään keho voi olla nukkumassa. Skandinaavisessa mytologiassa tunnetaan myös hahmosielu, hamr, joka mahdollistaa muodonmuutoksen eläimen hahmoon.  Myöhemmässä kristillisessä kulttuurissa moni ajatteli sieluolentojen ja muodonmuutosten syntyvän paholaisen avustuksella.

 

Noita lähdössä noitasapattiin. Vapaasielun vaellukset yön aikana omilla teillään olivat Keski-Euroopassa yhtenä lähtökohtana inkvisition noitasapatiksi muotoilemille mielikuville. Kristilliset auktoriteetit yhdistivät vanhoihin sielukäsityksiin liittyvät muodonmuutokset ja mystiset paikaista toiseen siirtymiset kaikki noituuteen. Kuva: Montague Summers 1926: The History of Witchcraft and Demonology, kuva 4. Wikimedia Commons.

 

Eteläskandinaviassa painajainen eli mara rinnastuu ja sekoittuu ihmissuteen. Tämän rinnastuksen taustalla on toisenlainen selitys maran alkuperästä. Sen mukaan henkilö muuttuu öisin maraksi jopa itse tietämättään, koska hänet on kirottu. Kun tällainen mara saadaan kiinni ja paljastetaan, kirous raukeaa ja mara on kiitollinen pelastajalleen. Vastaavaa kerrotaan Länsi-Euroopassa myös ihmissusista, ja jos ihmissutta vastaan puolustautuu oikeanlaisin keinoin, tämä vapautuu kirouksesta. Maran tai ihmissuden vapautumisesta kertovat kansantarinat eivät yleensä puutu siihen, mistä kirous tuli. Ihmissuden ja maran yhdistävä tarina kuitenkin kertoo kirouksen alkuperästä.

Sukupuolittuneet kohtalot

Etelä-Skandinaviassa eli Tanskassa sekä Ruotsin ja Norjan eteläosissa tunnetun uskomustarinan mukaan lapsesta tulee kirottu, jos äiti raskaana ollessaan ryömii varsanistukan läpi synnyttääkseen helposti kuin tamma. Jos syntyvä lapsi on tyttö, hänestä tulee mara; jos hän on poika, hänestä tulee ihmissusi. Tarina siis esittää maran ja ihmissuden toistensa vastinpareina eri sukupuolirooleissa. Syyllinen on äiti, joka on pelännyt lähestyvää synnytystä ja turvautunut kiellettyihin rituaaleihin välttääkseen Jumalan hänelle säätämät synnytystuskat.

Uskonnontutkija Catharina Raudvere on tulkinnut varsanistukkatarinat patriarkaalisen yhteisön yhdeksi keinoksi kontrolloida naisten hedelmällisyyttä. Tarina väittää naisen vahingoittavan omaa lastaan yrityksellään helpottaa omaa tilannettaan. Etenkin Tanskassa rituaali tehdään paholaisen nimeen, ja oletuksena on aviottoman lapsen synnyttäminen salaa. Toisinaan mainitaan, että lapsi luvataan samalla paholaiselle. Osa tällaiseen perinteeseen liittyvistä tiedonannoista on yksinkertaisesti väitelauseita: jos tällainen rituaali tehdään, lapsesta tulee mara tai ihmissusi. Osa on kertomuksia, joissa esitellään todeksi väitetty yksittäistapaus. Ruotsalaistarinoissa seurauksista välittämätön nuori nainen on tyypillisesti juuri tekemässä taikaa, kun paikalle tulee mies, joka keskeyttää hankkeen.

Tutkijat ovat esittäneet keskenään vastakkaisia arvioita siitä, onko tällaisia rituaaleja todella tehty. Muunlaista, synnytystapahtumassa harjoitettua kivunlievitysmagiaa on joka tapauksessa ollut. Tarina ei todennäköisesti ole kuvannut todellisia tapahtumia vaan esittänyt pelätyn yliluonnollisen uhkan johtuvan naisista, jotka moraalittomasti kapinoivat heille säädettyä roolia vastaan.

Maran ja ihmissuden yhtäläisyyksiä

Samanlaisen alkuperän myötä maran ja ihmissuden kohdalla on esitetty muitakin yhtäläisyyksiä kuten kuinka tunnistaa heidät ihmishahmossa. Yleisimpiä yhteisiä piirteitä ovat yhteenkasvaneet kulmakarvat, joka on laajemminkin epäilyttävä merkki eurooppalaisessa perinteessä, tai häpy- ja kainalokarvojen puuttuminen. Kirouksesta pääsemiseksi esitetään kummallekin samantapaisia keinoja. Yleisin on muodonmuuttajan paljastaminen huutamalla ”Sinä olet ihmissusi!” tai ”Sinä olet mara!” Kirouksen voi myös estää viime hetkessä toteutumasta, jos äiti heti synnytyksen jälkeen suutelee vastasyntynyttä tai lapsi kastetaan välittömästi.

Suomessa painajaisolennon hahmo voi olla yhtä hyvin mies tai nainen, mutta Ruotsissa mara on vahvasti sukupuolittunut naiseksi. Vastaavasti ihmissutena on länsieurooppalaisessa perinteessä yleensä mies. Maran ja ihmissuden sukupuolisidonnaisuus viittaa siihen, että niillä on perinteessä sukupuoleen tai seksuaalisuuteen liittyviä rooleja. Ruotsalaista maratraditiota onkin tulkittu luonteeltaan enemmän tai vähemmän eroottiseksi ja naisen sukupuolisuutta demonisoivaksi. Tyypillinen mara on kurttuinen vanhapiika, joka öisin ”ratsastaa” (rider) pahaa-aavistamattomilla miehillä. Ruotsalaisia ihmissusia tutkinut Ella Odstedt on arvellut, että kun mara on ollut Ruotsissa niin leimallisesti naispuolinen olento, se on tarvinnut erillisen miehisen vastinparin. Vanhemmissa lähteissä kielletty rituaali tekee lapsesta vain maran, eikä ihmissutta mainita. Eteläruotsalaisessa perinteessä ihmissutta luonnehdittiin miespuoliseksi maraksi, joka hyökkäili vain naisten kimppuun. Ihmissutta merkitsevän sanan varulv sijasta siitä käytettiin toisinaan sanaa marulv. Samalla ihmissudenkin toimille esitettiin eroottinen luonne: naisten kimppuun hyökkäämisellä ei aina suinkaan tarkoitettu raatelua. Joskus tilannetta on kuvattu maran hyökkäyksen tapaan nukkuvan päälle asettumisena. Saksalaisissa ja Hollantilaisissa lähteissä ihmissusiin on 1500- ja 1600-luvulla liitetty maskuliininen seksuaalisuus etenkin sen eläimellisiksi ja poikkeaviksi mielletyissä muodoissa. 1800- ja 1900-luvuilla Skandinaviassa mara ja siihen rinnastuva ihmissusi puolestaan edustivat stereotyyppisiä käsityksiä tukahdutetuista haluista.

 

 

Käsitykset ihmissuden olemuksesta ovat vaihdelleet raatelevista pedoista eläimellisesti käyttäytyviin miehiin. Kuva: Konrad Lykosthenes 1577, Prodigiorum ac ostentorum chronicon. Wellcome collection, public domain.

 

 

Entä Suomessa?

Suomessa vastaaville yhtymäkohdille painajaisen ja ihmissuden kanssa ei ole edellytyksiä. Painajainen selitetään yleensä pahansuopuudella, ahneudella ja kateudella, ja terveyskysymykset korostuvat erotiikan kustannuksella. Suomenkielisistä kokoelmista löytyy vain yksittäisiä mainintoja seksuaalisen halun vuoksi painajaisena kulkevista naisista. Myös ihmissusi on Suomessa toisenlainen. Usein kyseessä on mies, joka on muutettu sudeksi määräajaksi rangaistuksena varkaudesta. Ihmissusi esitetään nälkää kärsivänä uhrina, joka ei tohdi raadella ihmisiä tai näiden karjaa, jottei vaarantaisi pääsyään takaisin ihmishahmoon. Muistuman sukupuolien välisestä asetelmasta voi halutessaan nähdä siinä, että sudeksi muutettu hyökkää tarinassa huomattavan usein kissan kimppuun. Kissat on yhdistetty vanhastaan etenkin naispuolisiin noitiin. Mutta siinäkin kyse voi sukupuolen sijaan olla myös kaunasta muodonmuutoksen toteuttanutta noitaa kohtaan.

 

Lähteitä:

de Blécourt, Willem 2009: The Werewolf, the Witch, and the Warlock. Aspects of Gender in the Early Modern Period. Teoksessa Witchcraft and Masculinities in Early Modern Europe, toimittanut A. Rowlands, Palgrave Macmillan, 191–213

Odstedt, Ella 1943: Varulven i svensk folktradition. Skriftern utgivna genom Landsmåls- och folkminnesarviket i Uppsala ser B:1. A.-B. Almqvist & Wiksells boktryckeri A.-B., Uppsala.

Raudvere, Catharina 1993: Föreställningar om maran i nordisk folktro. Lunds Universitet.

Simonsen, Michèle 2015: The Werewolf in Nineteenth-Century Denmark. Teoksessa Werewolf Histories, toimittanut Willem de Blécourt, Palgrave Macmillan, 228–237.

 

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *