Author: Kaarina Koski

Posted on

Mara ja ihmissusi

Painajaisolento – ruotsiksi mara – on olemukseltaan varioiva. Uskomusperinteen olennoille on tyypillistäkin, etteivät ne ole täysin selvärajaisia. Niiden olemuksessa voi olla ristiriitaisuuksia ja ne myös sekoittuvat ja sulautuvat hiukan toisiinsa perinteessä. Ihmisiä ja eläimiä öisin olentona kiusaava painajainen sekoittuu erityisesti muihin muodonmuuttajiin tai lähettäjänsä sielua edustaviin olentoihin. Mutta millaisiin, se riippuu painajaisen toiminnalle annetuista selityksistä ja vaihtelee alueittain. Yksi vaihtoehdoista on ihmissusi.

Painajaisolento tulkitaan suomalaisessa perinteessä erityisesti terveyttä ja elinkeinoja haittaavaksi olennoksi. Sellaisena se rinnastuu ja sekoittuu noitiin eli trulleihin, jotka käyvät navetoissa varastamassa naapureiltaan voita ja voionnea, sekä para-olentoihin, jotka ovat noitaemäntien samaan tarkoitukseen valmistamia otuksia, joihin he samalla kiinnittävät osan sielustaan. Yhteistä painajaiselle, paralle ja trullille on paitsi vaurauden ja hyvinvoinnin pihistäminen myös toimiminen muuttuneen hahmon välityksellä. Pahantekijä pystyy joko itse muuttamaan muotoaan tai materialisoimaan ahneutensa ja pahan ajatuksensa niitä toteuttavaksi olennoksi.

Kuinka muodonmuutos tai sieluolentona kulkeminen tapahtuu? Painajaista koskevat tarinat eivät yleensä selitä sitä. Kansanomaiseen maailmankuvaan on aiemmin sisältynyt muodonmuutokseen liittyviä käsityksiä, ja niiden hämärryttyä asia on saattanut olla kertojillekin epäselvä. Vanhemmassa itämerensuomalaisessa perinnekerrostumassa ihmisellä on eri sieluosuuksia, joista yksi voi kulkea kehon ulkopuolella etenkin unen aikana. Se on kuvailtu toisinaan pienen eläimen muotoiseksi, mutta se voi olla myös näkymätön tai omistajansa näköinen. Vapaasielun kulkiessa omilla teillään keho voi olla nukkumassa. Skandinaavisessa mytologiassa tunnetaan myös hahmosielu, hamr, joka mahdollistaa muodonmuutoksen eläimen hahmoon.  Myöhemmässä kristillisessä kulttuurissa moni ajatteli sieluolentojen ja muodonmuutosten syntyvän paholaisen avustuksella.

 

Noita lähdössä noitasapattiin. Vapaasielun vaellukset yön aikana omilla teillään olivat Keski-Euroopassa yhtenä lähtökohtana inkvisition noitasapatiksi muotoilemille mielikuville. Kristilliset auktoriteetit yhdistivät vanhoihin sielukäsityksiin liittyvät muodonmuutokset ja mystiset paikaista toiseen siirtymiset kaikki noituuteen. Kuva: Montague Summers 1926: The History of Witchcraft and Demonology, kuva 4. Wikimedia Commons.

 

Eteläskandinaviassa painajainen eli mara rinnastuu ja sekoittuu ihmissuteen. Tämän rinnastuksen taustalla on toisenlainen selitys maran alkuperästä. Sen mukaan henkilö muuttuu öisin maraksi jopa itse tietämättään, koska hänet on kirottu. Kun tällainen mara saadaan kiinni ja paljastetaan, kirous raukeaa ja mara on kiitollinen pelastajalleen. Vastaavaa kerrotaan Länsi-Euroopassa myös ihmissusista, ja jos ihmissutta vastaan puolustautuu oikeanlaisin keinoin, tämä vapautuu kirouksesta. Maran tai ihmissuden vapautumisesta kertovat kansantarinat eivät yleensä puutu siihen, mistä kirous tuli. Ihmissuden ja maran yhdistävä tarina kuitenkin kertoo kirouksen alkuperästä.

Sukupuolittuneet kohtalot

Etelä-Skandinaviassa eli Tanskassa sekä Ruotsin ja Norjan eteläosissa tunnetun uskomustarinan mukaan lapsesta tulee kirottu, jos äiti raskaana ollessaan ryömii varsanistukan läpi synnyttääkseen helposti kuin tamma. Jos syntyvä lapsi on tyttö, hänestä tulee mara; jos hän on poika, hänestä tulee ihmissusi. Tarina siis esittää maran ja ihmissuden toistensa vastinpareina eri sukupuolirooleissa. Syyllinen on äiti, joka on pelännyt lähestyvää synnytystä ja turvautunut kiellettyihin rituaaleihin välttääkseen Jumalan hänelle säätämät synnytystuskat.

Uskonnontutkija Catharina Raudvere on tulkinnut varsanistukkatarinat patriarkaalisen yhteisön yhdeksi keinoksi kontrolloida naisten hedelmällisyyttä. Tarina väittää naisen vahingoittavan omaa lastaan yrityksellään helpottaa omaa tilannettaan. Etenkin Tanskassa rituaali tehdään paholaisen nimeen, ja oletuksena on aviottoman lapsen synnyttäminen salaa. Toisinaan mainitaan, että lapsi luvataan samalla paholaiselle. Osa tällaiseen perinteeseen liittyvistä tiedonannoista on yksinkertaisesti väitelauseita: jos tällainen rituaali tehdään, lapsesta tulee mara tai ihmissusi. Osa on kertomuksia, joissa esitellään todeksi väitetty yksittäistapaus. Ruotsalaistarinoissa seurauksista välittämätön nuori nainen on tyypillisesti juuri tekemässä taikaa, kun paikalle tulee mies, joka keskeyttää hankkeen.

Tutkijat ovat esittäneet keskenään vastakkaisia arvioita siitä, onko tällaisia rituaaleja todella tehty. Muunlaista, synnytystapahtumassa harjoitettua kivunlievitysmagiaa on joka tapauksessa ollut. Tarina ei todennäköisesti ole kuvannut todellisia tapahtumia vaan esittänyt pelätyn yliluonnollisen uhkan johtuvan naisista, jotka moraalittomasti kapinoivat heille säädettyä roolia vastaan.

Maran ja ihmissuden yhtäläisyyksiä

Samanlaisen alkuperän myötä maran ja ihmissuden kohdalla on esitetty muitakin yhtäläisyyksiä kuten kuinka tunnistaa heidät ihmishahmossa. Yleisimpiä yhteisiä piirteitä ovat yhteenkasvaneet kulmakarvat, joka on laajemminkin epäilyttävä merkki eurooppalaisessa perinteessä, tai häpy- ja kainalokarvojen puuttuminen. Kirouksesta pääsemiseksi esitetään kummallekin samantapaisia keinoja. Yleisin on muodonmuuttajan paljastaminen huutamalla ”Sinä olet ihmissusi!” tai ”Sinä olet mara!” Kirouksen voi myös estää viime hetkessä toteutumasta, jos äiti heti synnytyksen jälkeen suutelee vastasyntynyttä tai lapsi kastetaan välittömästi.

Suomessa painajaisolennon hahmo voi olla yhtä hyvin mies tai nainen, mutta Ruotsissa mara on vahvasti sukupuolittunut naiseksi. Vastaavasti ihmissutena on länsieurooppalaisessa perinteessä yleensä mies. Maran ja ihmissuden sukupuolisidonnaisuus viittaa siihen, että niillä on perinteessä sukupuoleen tai seksuaalisuuteen liittyviä rooleja. Ruotsalaista maratraditiota onkin tulkittu luonteeltaan enemmän tai vähemmän eroottiseksi ja naisen sukupuolisuutta demonisoivaksi. Tyypillinen mara on kurttuinen vanhapiika, joka öisin ”ratsastaa” (rider) pahaa-aavistamattomilla miehillä. Ruotsalaisia ihmissusia tutkinut Ella Odstedt on arvellut, että kun mara on ollut Ruotsissa niin leimallisesti naispuolinen olento, se on tarvinnut erillisen miehisen vastinparin. Vanhemmissa lähteissä kielletty rituaali tekee lapsesta vain maran, eikä ihmissutta mainita. Eteläruotsalaisessa perinteessä ihmissutta luonnehdittiin miespuoliseksi maraksi, joka hyökkäili vain naisten kimppuun. Ihmissutta merkitsevän sanan varulv sijasta siitä käytettiin toisinaan sanaa marulv. Samalla ihmissudenkin toimille esitettiin eroottinen luonne: naisten kimppuun hyökkäämisellä ei aina suinkaan tarkoitettu raatelua. Joskus tilannetta on kuvattu maran hyökkäyksen tapaan nukkuvan päälle asettumisena. Saksalaisissa ja Hollantilaisissa lähteissä ihmissusiin on 1500- ja 1600-luvulla liitetty maskuliininen seksuaalisuus etenkin sen eläimellisiksi ja poikkeaviksi mielletyissä muodoissa. 1800- ja 1900-luvuilla Skandinaviassa mara ja siihen rinnastuva ihmissusi puolestaan edustivat stereotyyppisiä käsityksiä tukahdutetuista haluista.

 

 

Käsitykset ihmissuden olemuksesta ovat vaihdelleet raatelevista pedoista eläimellisesti käyttäytyviin miehiin. Kuva: Konrad Lykosthenes 1577, Prodigiorum ac ostentorum chronicon. Wellcome collection, public domain.

 

 

Entä Suomessa?

Suomessa vastaaville yhtymäkohdille painajaisen ja ihmissuden kanssa ei ole edellytyksiä. Painajainen selitetään yleensä pahansuopuudella, ahneudella ja kateudella, ja terveyskysymykset korostuvat erotiikan kustannuksella. Suomenkielisistä kokoelmista löytyy vain yksittäisiä mainintoja seksuaalisen halun vuoksi painajaisena kulkevista naisista. Myös ihmissusi on Suomessa toisenlainen. Usein kyseessä on mies, joka on muutettu sudeksi määräajaksi rangaistuksena varkaudesta. Ihmissusi esitetään nälkää kärsivänä uhrina, joka ei tohdi raadella ihmisiä tai näiden karjaa, jottei vaarantaisi pääsyään takaisin ihmishahmoon. Muistuman sukupuolien välisestä asetelmasta voi halutessaan nähdä siinä, että sudeksi muutettu hyökkää tarinassa huomattavan usein kissan kimppuun. Kissat on yhdistetty vanhastaan etenkin naispuolisiin noitiin. Mutta siinäkin kyse voi sukupuolen sijaan olla myös kaunasta muodonmuutoksen toteuttanutta noitaa kohtaan.

 

Lähteitä:

de Blécourt, Willem 2009: The Werewolf, the Witch, and the Warlock. Aspects of Gender in the Early Modern Period. Teoksessa Witchcraft and Masculinities in Early Modern Europe, toimittanut A. Rowlands, Palgrave Macmillan, 191–213

Odstedt, Ella 1943: Varulven i svensk folktradition. Skriftern utgivna genom Landsmåls- och folkminnesarviket i Uppsala ser B:1. A.-B. Almqvist & Wiksells boktryckeri A.-B., Uppsala.

Raudvere, Catharina 1993: Föreställningar om maran i nordisk folktro. Lunds Universitet.

Simonsen, Michèle 2015: The Werewolf in Nineteenth-Century Denmark. Teoksessa Werewolf Histories, toimittanut Willem de Blécourt, Palgrave Macmillan, 228–237.

 

Posted on

Painajainen kotieläinten tautina

Painajaisella on alkujaan tarkoitettu olentoa, joka kiusaa nukkujaa niin, ettei tämä pysty liikkumaan tai hengittämään kunnolla. Painajaisolento ei häirinnyt pelkästään aikaihmisten ja lasten unta vaan ujuttautui myös talleihin ja navettoihin hevosten ja etenkin lehmien kiusaksi. Painajainen tunnettiin vielä 1900-luvun alussa lehmien ja hevosten sairautena, joka teki nämä uupuneiksi ja hikisiksi. Painajaisen parannuskeinoihin kuuluivat toisaalta yrtit ja lääkkeet, toisaalta pahansuovan olennon ajaminen pois.

Kyllä lehmäkin säikähtää painajaista. Kuva: U. A. Saarinen 1953, Museovirasto, Journalistinen kuva-arkisto /  Finna.fi.

Kun lehmä tai hevonen oli aamulla hikinen ilman mitään näkyvää syytä, saatettiin arvella, että sitä vaivasi painajainen. Kyse ei ollut pelkästään hikoilusta, vaan uupunut hevonen ei pystynyt päivän töihin eikä väsynyt lehmä lypsänyt kunnolla, jos lainkaan. Painajainen heikensi eläinten vointia ja tuottavuutta, ja sitä pidettiin usein pahantahtoisen naapurin aiheuttamana. Hattulasta on tallennettu seuraavanlainen kuvaus vuonna 1933:

Elokoita painaa (painajaisena) paha naapuri. Kun painajainen ahdistaa esim. lehmää, on lehmä aamuisin hiestä märkä, vapisee, lyö päätään seinään, silmistä tippuu vesi, ruoka ei maistu, joten laihtuu. (SMSA. s.v. painajainen)

Painajaisella voitiin tarkoittaa yksinkertaisesti eläinten tautia, joka tunnettiin myös nimellä hikitauti. Uskomusperinteessä se miellettiin pahaksi olennoksi, joka ratsasti eläimen uuvuksiin yöllä, kun kukaan ei ollut näkemässä. Eläinten painajaista nimitettiin toisinaan erikseen ajajaiseksi tai maraksi, mutta monien mielestä kyseessä oli sama olento, joka kiusasi ihmisiäkin. Painajainen voitiin tulkita paholaiseksi, mutta useimmiten sen katsottiin olevan naapurin lähettämä tai naapuri itse yöllisessä, muuntuneessa muodossa. Eurooppalaiseen kansanuskoon on kuulunut ajatus, että ihmiset kilpailevat keskenään rajallisista resursseista ja että yhden menestys on väistämättä muilta pois. Tässä katsannossa naapurinsa terveyden, toimintakyvyn tai elinkeinojen pilaaja paransi omaa osuuttaan jaossa olevasta vauraudesta. Pahan alkulähde oli naapurin kadehtiminen, josta saattoi seurata pahaa jopa kadehtijan sitä itse suunnittelematta.

”Pois tauti tammasta, ja koira kotija!”

Tarinat naapurien välisistä vahingonteoista ovat ylläpitäneet epäluuloa. Tarinassa painajaista epäilevä isäntä on voinut rynnätä navettaan keskellä yötä ja nähdä mustan olennon vilahtavan varjoihin tai peräti naapurin emäntää muistuttavan hahmon eläimen selässä ratsastamassa. Syyllinen on voinut myös piiloutua muuttamalla itsensä talikoksi. Kun isäntä on lyönyt epäilyttävältä talikolta toisen piikin poikki, seuraavana päivänä on kuultu naapurin emännän katkaisseen jalkansa.

Jokin näistä talikoista saattaisi olla epäilyttävä. Kuva: Suomen maatalousmuseo Sarka / Finna.fi

Tarinat kuitenkin myös varoittavat liian ankarasta syyllisen rankaisemisesta. Yksi niistä kertoi isännän ripustaneen viikatteen hevosensa yläpuolelle, jotta yöllä tuleva painajainen satuttaisi itsensä siihen. Aamulla hänet itsensä löydettiin kuolleena viikatteen terästä – hän oli tietämättään kulkenut itse painajaisena. Tarina on yleisempi Ruotsissa, missä painajaiseksi voi päätyä jo syntymässään saamansa kirouksen vuoksi, mutta se tunnetaan myös Suomessa. Meilläkin painajainen voi joskus olla tietämätön öisistä puuhistaan.

Painajaista on karkotettu sekä kotikonstein että turvautumalla tietäjän apuun. Noituudella aiheutettujen vahinkojen kohdalla tietäjien on ollut tavallista lähettää vahinko takaisin lähettäjälleen eli niin sanotusti lähettää koira kotiinsa. Vihannissa on tallennettu 1920-luvun lopussa seuraava tieto:

Meijän hevosella kans kerran rupes aijjaan painajainen; oli aivan vahusa (vaahdossa), vaikka seiso tallissa. Vain kun menin sen Viinelän eukon tykö ja pyysin sen parantaan hevosen, niin se anto pienen pussin jottain (jotakin) suolan tapasta, käski antaa siitä pikkusen hevoselle ja loput paiskata Hakalan kaivoon, sanuen nakatesa:

Pois tauti tammasta,
Ja koira kotija!

Vain heti parani hevonenki ja aivan ensiyönäpä oli tullu Hakalaisen päälle painajainen; kyllä se tiesi Eukko, että seuli Hakalaisen töitä se tauti; eikä sille eukolle tarvinnu palijo maksaa; määräs vain nelikon rukkiita, vain annonhan minä sille puoli tynnyrijä. (SKVR XII2: 7419.)

Loitsuja ja taikamenettelyjä on käytetty rinnakkain, ja painajaisen haukkuminen ja loukkaaminen on ollut osa strategiaa. Seuraavassakaan painajaista ei manata tuonpuoleisen synkkiin syvänteisiin, vaan kotiinsa, oman väkensä tykö:

Lehmästä (t. hevosesta) lähti painajainen, jos leikkeli keritsimillä takakäteen ristiin karvoja ristiluilta ja puheli:
Vaskivittu painajainen,
Mustatukka tuulehhuora,
Mee’ isäntäsi iltasille,
Emäntäsi einehille,
Muuv väkesi murkinoille! (SKVR XII2: 7311.)

Painajaisen yleisimpiä karkottamiskeinoja eläinsuojasta on ollut peilin asettaminen seinälle tai kattoon eläimen eteen. Yleensä peilin tehoa selitetään sillä, että kun painajainen tulee ja näkee ruman olemuksensa peilistä, se säikähtää ja painuu tiehensä. Syy voi olla myös muu. Ruotsalaisessa perinteessä painajainen lannistetaan myös identifioimalla se: Sinä olet painajainen! Peilikuvan näyttämisellä painajaiselle voisi olla sama tarkoitus. Kittiläläisen emännän peiliä asettaessaan lukema loitsu esittää, että kun painajainen tunnistaa itsensä peilistä, se häpeää niin, ettei palaa enää:

Häpiä, punavittu,
Kun näet haamusti,
Ettet minun lehmääni tule! (SKVR XII2: 7320.)

Eläinten suojaaminen

Painajaisen karkotuskeinot ovat pyrkineet estämään ja vaikeuttamaan eläimillä ratsastamista tai hyödyntämään esineitä, joissa on ollut suojaavaa voimaa. Karjasuojaan tai sen kynnyksen alle on voitu piilottaa teräaseita tai ripustaa teräviä tarvekaluja kuten keritsimet tai häkilä lehmän yläpuolelle. Häkilä oli pellava- tai hamppukuidun käsittelyssä käytetty väline, jossa oli sarja teräviä piikkejä. Tavallisinta on ollut laittaa häkilä lehmän selkään. Yöksi, jolloin painajaisen arveltiin olevan liikkeellä, häkilä kiinnitettiin lehmään piikit ylöspäin, jotta lehmää ajamaan tuleva painajainen istuisi takapuolensa teräviin piikkeihin.

Häkilä ei liene mieluinen takapuolen alunen painajaisellekaan. Auts! Kuva: Loviisan kaupunginmuseo / Finna.fi.

Elohopeaa saatettiin piilottaa linnunsulissa seiniin tai kynnyksen alle, lehmän selkään saatettiin hieroa pahanhajuisia aineita, ovelle tai seinään voitiin naulata harakan siipi taikka sivu Raamatusta tai almanakasta, tai lehmän yläpuolelle kattoon saatettiin muodostaa päreistä risti. Eläintä saatettiin myös peittää suojelevaa voimaa sisältävillä vaatteilla kuten isännän housuilla, emännän kuukautisvereen tahriutuneella paidalla, karhun taljalla taikka loimella, joka on ollut ruumisarkun peitteenä. Myös väkivallalla painajaista uhattiin: ammuttiin tuliaseella navetassa tai iskettiin seinään puukko tai kirves. Myös hämäystä käytettiin: navettaan vietiin loukku tai puntari, jonka päälle aseteltiin nahkaiset vällyt. Painajainen alkoi ajaa sillä ja jätti lehmän rauhaan. Paikoin arveltiin tiukujen tai kaulaan asetetun kellon suojelevan eläintä painajaiselta.

Koiruoho (Artemisia absinthum). Kuva: Franz Eugen Köhler: Köhler’s Medizinal Pflanzen, 1897. / Wikimedia Commons.

Painajaista lääkittiin myös kotitekoisilla lääkkeillä ja kasveilla. Osa niistä tähtäsi oireiden lievittämiseen. Ruokahalunsa menettäneelle lehmälle saatettiin syöttää haavanlehtiä, jotta se vahvistuisi ja alkaisi lypsää paremmin. Yksi resepti kehottaa uuttamaan viinaan koiruohoa (Artemisia) ja katkeria pippureita ja juottamaan sitä eläimelle. Christfrid Gananderin Eläinden Tauti-Kirja vuodelta 1788 tarjoaa kahta erilaista reseptiä, jotka ovat kuitenkin huolestuttavan ylimalkaisia.

Tätä [painajaista] wastaan keitetään kannen alla oluesa eli sahdisa yxi ruoho Alchemilla, pääskysen pesä, tammen eli haawan lehdet ja annetaan naudan juoda.

Putken juurta, suolain kanssa annetaan wiinasa.

Alchemilla tarkoittaa poimulehteä, joka on yleinen myrkytön niittyjen ja nurmien kasvi. Sen sijaan putkikasveja Suomessa tavataan lukuisia, ja osa niistä on hyvinkin myrkyllisiä. Emme suosittele Gananderin reseptejä.

Yleinen poimulehti (Alchemilla vulgaris). Lähde: Carl Axel Magnus Lindman: Bilder ur Nordens Flora, 1901-1905.

Uskomuksista luopuminen

Kansanlääkinnässä uskomuspohjaiset näkemykset ja niitä kiistävät puheenvuorot elivät vuosikausia rinnakkain. Tätä ristiriitaa on kommentoitu yleensä vanhemman ja nuoremman polven välisenä näkemyserona. On kerrottu, kuinka isäntä on uskonut painajaisen ajaneen hevosellaan, mutta tosiasiassa pojat ovat juoksuttaneet sen hikeen käydessään yön tunteina naisissa – eivätkä ole tietenkään korjanneet isännän käsitystä, koska olisivat saaneet sapiskaa hevosen väsyttämisestä.

Lehmien apaattisuuden, lypsämättömyyden ja hikoilun syitä etsittiin myös elinolosuhteista, ja karjanhoitajia alettiin 1900-luvun alkupuolella valistaa navetan sisäilman tärkeydestä.  Sekalantanavetan etuna oli perinteisesti pidetty lannan lämmittävää vaikutusta. Nyt todettiin kuitenkin, että navetassa seisovan lannan palaminen synnytti paitsi lämpöä myös kaasuja ja kulutti hapen. Eläimet saattoivat kärsiä pilaantuneesta ilmasta ja hapen puutteesta. Sosialisti-lehdessä julkaistiin tammikuussa 1926 kokonainen artikkeli navetan raittiimman ilman puolesta ja perusteltiin:

Huono ja pilaantunut navettailma vaikuttaa suorastaan eläinten terveyteen. Niinpä on lantanavetoissa tavallisena tautina n.k. ”painajainen”, joka öisin ahdistaa lehmiä ja hevosiakin. Taudin aiheuttaa hapen eli raittiin ilman puute, sillä ylenmäärin pilaantunut navettailma ei sisällä niin paljon puhdasta eli todellista ilmaa (happea), että se riittäisi hengittämiseen, jonka vuoksi eläimet tukehtuvat tai ainakin kärsivät ilman puutteesta.

Tulkintatavat muuttuivat vähitellen kokonaan, ja viimeistään maailmansotien jälkeen tutkijoiden haastattelemat kertojat arvioivat entisaikojen uskomuksia pääosin kriittisesti. Painajaisuskomusten taustalle esitettiin esimerkiksi sekalantanavettojen yletöntä lämpötilan nousua. Oikein täynnä sontaa olevassa ja kuumassa navetassa lehmät hikoilivat itsensä märiksi, ja taikauskoiset ihmiset luulivat painajaisen ajaneen niillä. Moni huomioi alun perinkin hoidon vaikutuksen karjan hyvinvointiin: karjakon vaihtuessa myös eläinten terveydessä saattoi tapahtua selviä muutoksia. Lisääntyvä ymmärrys eläinten hyvinvoinnista hävitti painajaisen karkotustapoja siinä missä uskomusten vanhentuminenkin.

Tyytyväinen lehmä niityllä – ei huolta painajaisesta. Kuva: Suomen maatalousmuseo Sarka / Finna.fi.

Lähteitä:

Ganander, Kristfrid 1788: Eläinden Tauti-Kirja. Stockholm 1788. https://kaino.kotus.fi/korpus/vks/meta/ganander/gan1788b_rdf.xml

Kansanomainen lääkintätietous. Toimittanut Matti Hako. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2000.

Raittiin ilman merkitys navetoissa. – Sosialisti nro 20, 26.1.1926, sivu 7.

Raudvere, Catharina: Föreställningar om maran i nordisk folktro. Lunds Universitet 1993.

SKVR = Suomen Kansan Vanhat Runot. https://skvr.fi/

SMSA = Suomen murteiden sana-arkisto. Kotimaisten kielten keskus.

 

Posted on

Saiturin joulu – painajaista vai ei?

Charles Dickensin (1812–1870) kirjoittama klassikkoteksti Saiturin joulu tai Joulutarina (Christmas Carol) ilmestyi vuonna 1843 ja on siitä lähtien kuulunut länsimaisiin jouluklassikoihin. Tarina kertoo sydämettömästä koronkiskurista Ebenezer Scroogesta ja hänen elämänmuutoksestaan. Jouluyönä vierailevat olennot pakottavat hänet katselemaan takautuvasti elämänsä vaiheita ja arvioimaan toimintansa seurauksia, mikä avaa hänen silmänsä. Painajaistutkija pohtii nyt, kuvaako Dickens kertomuksessaan Scroogen näkemää painajaisunta.

Saiturin joulun päähenkilö Ebenezer Scrooge tunnetaan kitupiikin perikuvana. Lumiseen 1800-luvun Lontooseen sijoittuva tarina esittelee hänet myös äreänä ukkona, joka ei voi sietää joulua. Hyvän joulun toivotuksiin hän vastaa ”Pah! Humpuukia!”, kieltäytyy sisarenpoikansa ystävällisestä kutsusta joulupäivälliselle, lähettää matkoihinsa miehet, jotka keräävät rahaa hyväntekeväisyyteen, ja kieltää toimistoapulaiseltaan joululoman.

Dickens on määritellyt kertomuksensa jouluiseksi kummitustarinaksi. Illan hämärtyessä alkaakin tapahtua. Toimiston ovennuppiin ilmestyvät Scroogen jo aikaa sitten kuolleen ystävän ja yhtiökumppanin Jacob Marleyn kasvot. Scrooge päättää olla piittaamatta moisesta harhanäystä, mutta asia kaivelee häntä. Kotiin mentyään hän kokee parhaaksi tarkastaa, ettei kukaan vain piileskele sängyn alla, kaapissa tai muuallakaan, ja kaksoislukitsee ovensa. Näin lukijalle osoitetaan, ettei asunnossa ole ketään, joka olisi voinut lavastaa tulossa olevat spektaakkelit.

Vainaja vierailee

Äkkiä asunnon kaikki kellot alkavat soida, ja niiden kumussa kaikuu kuin tuhansien kahleiden helinä. Scrooge muistaa, että vainajien kerrotaan joutuvan kantamaan raskaita kahleita tuonpuoleisessa, mutta hän karistaa tällaisen ajatuksen mielestään ja kivahtaa itsekseen: Humpuukia! Hän ei halua uskoa näkemäänsä edes silloin, kun Marley, läpikuultavana ja kylmän henkäyksen saattamana, ilmestyy kellarista hänen eteensä raskaine kahleineen.

Scrooge perustelee haamulle, miksei usko aistiensa välittämää näkyä: ”Vatsanväänteet saavat aistit valehtelemaan. Olet ehkä huonosti sulava liha, sinappitahra, juustonmuru, kova perunanpala. Mikä oletkin, olet ennemmin haudukkeesta kuin haudasta!” Sanaleikki on Scroogen viimeinen yritys ylläpitää epäuskoa. Marleyn haamu astuu huoneeseen ja riisuu päänsä ympärille kiedotun liinan, jolloin sen alaleuka putoaa rinnuksille. Haamun ympärillä väreilevä kylmä kauhu saa Scroogen valtaansa.

Jacob Marleyn haamu astuu huoneeseen kahleineen. John Leechin kuvitusta Dickensin ensipainokseen A Christmas Carol. In Prose. Being a Ghost Story of Christmas (1843).

Haamu sanoo tulleensa varoittamaan Scroogea: heidän elämäntapansa johtaa kauheaan kohtaloon kuolemanjälkeisessä. Ihmisen tulee kulkea maailmalla, kohdata muut ihmiset ja auttaa heitä. Ellei sitä tee elämänsä aikana, tilanteen kohentaminen jälkikäteen on myöhäistä. Haamu esittelee raskaita ketjujaan: nämä kaikki rakensin itse eläessäni lenkki lenkiltä. Sinä olet ehtinyt rakentaa niitä vielä enemmän. Mutta voit vielä muuttaa tapasi!

Haamu kertoo, että Scrooge tapaisi tulevina öinä kolme joulun henkeä ja hänen tulisi toimia kuten ne neuvovat. Sitten se poistuu ikkunasta, ja Scrooge näkee sumuisen ilman olevan täynnä vaikeroivia henkiä. Mukana haamujen joukossa on hänen elävinä tuntemiaan miehiä, jotka turhaan yrittävät tarjota apuaan katujen hädänalaisille. Se ei onnistu; ei, se olisi pitänyt tehdä silloin, kun vielä oli elossa.

Menneiden, olevien ja tulevien joulujen henget

Marleyn tapaamisesta typertynyt Scrooge nukkuu seuraavan päivän yli ja yöhön saakka. Kuten Marley on kertonut, aamuyöllä kello yksi hänen sänkynsä viereen ilmestyy menneiden joulujen henki, melkoisen outo ilmestys. Se on kuin pieni lapsi, tai oikeastaan kuin vanhus. Sillä on lihaksikkaat kädet – tai oikeastaan vain yksi, ja jalkoja on kaksi, tai välillä koko tusina, ja kirkasta valoa hohtava pääkin katoaa välillä. Ja kaiken tämän häilyvyyden jälkeen se onkin taas ehjä ja selkeä itsensä. Se johdattaa Scroogen seinän läpi pimeään yöhön ja tämän lapsuuden maisemiin.

Henki näyttää Scroogelle katkelmia tämän elämän aiemmista jouluista. Miehen sydän heltyy, kun hän näkee tutut paikat ja entisen itsensä, lapsuuden vaikeat vaiheet, nuoruuden ilot ja hyvien ihmisten anteliaisuuden. Mutta hän joutuu myös näkemään, kuinka ahneus saa hänessä vallan ja hän erkaantuu rakkaiden ihmisten yhteydestä. Katselmus alkaa käydä Scroogelle liian ahdistavaksi. Lopulta hän pakenee tilanteesta piilottamalla hengen valonsäteet tämän hatulla. Kuvaelmat hiipuvat, ja Scrooge vaipuu uupuneena sängylleen ja nukahtaa.

Kun Scrooge herää, kello lähenee jälleen yhtä yöllä. Seuraava henki on nykyisen joulun henki, jonka mukana Scrooge seuraa toimistoapulaisensa ja tämän perheen joulunviettoa sekä sisarenpoikansa perhejoulua. Scrooge tempautuu mukaan iloiseen tunnelmaan, mutta matka jatkuu kohti monenlaisia muita, ankeissakin oloissa iloista ja lämmintä joulumieltä juhlistavia seurueita. Scrooge saa seurata joulun ihmettä, jolle hän ei ollut aikoihin antanut mitään arvoa. Mutta lopuksi hän saa nähdä myös, miten puute ja tietämättömyys kasvavat ihmisten keskuudessa, jos niille antaa vallan.

Tulevien joulujen henki näyttää kauhistuneelle Scroogelle tämän kuolemaa seuraavat tapahtumat ja haudan. John Leechin kuvitusta Dickensin ensipainokseen A Christmas Carol. In Prose. Being a Ghost Story of Christmas (1843).

Scroogen viimeinen vieras, tulevien joulujen henki, on synkkä ja puhumaton hahmo. Se näyttää, kuinka hän tulee kuolemaan yksin ja halveksittuna ja kuinka varkaat repivät mukaansa hänen irtaimistonsa. Scrooge itkee, lupaa parantaa tapansa ja anoo kiihkeästi armoa. Mutta henki kutistuu sängyntolpaksi, ja Scrooge on jälleen omassa, mukavassa ja ryöstämättömässä sängyssään. Tunnekuohun vallassa hän kulkee huoneissaan. Tuolla on ovi, josta Jacob Marleyn haamu astui sisään; tuossa nurkassa istui tämän joulun haamu, ja tuosta ikkunasta hän näki vaikeroivat henget. Kaikki se tapahtui juuri täällä, joten sen täytyi olla todellista! Aikaa ei kuitenkaan ole kulunut kuin yhden yön verran. On vasta joulupäivä, ja hän ehtii vielä kääntää joulunsa hyväksi.

Joulukertomuksen päättyessä Scrooge on muuttunut mies. Hän puhuttelee ystävällisesti muita ihmisiä, hän lähettää jättimäisen joulukalkkunan toimistoapulaisensa perheelle ja nostaa tämän palkkaa, viettää joulun sisarenpoikansa luona ja avustaa vähävaraisia. Muutos on pysyvä, ja hän kiittää mielessään Jacob Marleyta ja joulujen henkiä elämänsä kääntämisestä uusille urille.

Henkiä vai unikuvia?

Tapahtumien edetessä Scrooge pohtii toistuvasti, onko hänen kokemuksensa unta vai totta. Me näemme niissä paljon unille ominaisia piirteitä. Ympäristöt ja henkilöt muuntuvat epätodellisella tavalla toisiksi, ja myös pitkiä etäisyyksiä paikasta toiseen taitetaan hetkessä. Aikaperspektiivikin on joustava; kertomuksessa Scrooge viettää henkien kanssa kolme yötä, mutta kun hän kaiken jälkeen herää uuteen aamuun, on sittenkin vasta joulupäivä. Toisaalta oudot tapahtumat alkoivat jo toimistolla ennen kotiin lähtöä.

Kokiko Dickensin luoma fiktiivinen henkilö yliluonnollisia kohtaamisia vai näkikö unta? Ja olisiko kyseessä painajainen? Tällaisen ajatusleikin pohjaksi kysymme, millainen olisi Dickensin aikalaiskäsitys asiasta. Merkittäviä unia on pidetty vuosisatojen ajan mahdollisina väylinä todellisille henkimaailman yhteyksille. Vaikka tällainen uskomus oli 1800-luvulla jo jonkin verran menettänyt merkitystään, se oli tuttu esimerkiksi Vanhasta Testamentista, mikä antoi sille edelleen arvovaltaa. Jos unikokemus oli ahdistava, sen syyksi esitettiin yleisesti myös fyysisiä vaivoja kuten ruoansulatusongelmia. Alussa Scrooge turvautuukin näihin naturalistisiin selityksiin Marleyn haamua tulkitessaan ja luettelee ruokia, joiden mellastus hänen vatsassaan olisi aiheuttanut kokemuksen. Myöhemmin hän kuitenkin pitää kohtaamisia todella tapahtuneina. Se ei kuitenkaan sulje pois unen mahdollisuutta. Päinvastoin: näkyjen kokeminen unen välityksellä oli maallikolle normaalimpaa kuin niiden kokeminen valvetilassa. Aikalaiskäsitysten valossa Scroogen kokemus saattoi olla samanaikaisesti sekä unta että totta.

Luonnehdimme unta painajaiseksi, kun se herättää niin voimakkaita ahdistavia tunteita, että siitä haluaa herätä eikä sellaista halua kokea uudelleen. Scroogen unessa tunnelmat vaihtelevat innostuksesta häpeään, pelkoon ja kauhuun, ja paikoin hän vaatii päästä unen maisemista kotiinsa. Oman aikamme katsannossa Scroogen kokemus on painajainen. Vielä 1800-luvun alkupuolella oli kuitenkin tavallista arvioida unta sen moraalin ja seurauksen näkökulmasta riippumatta sen tunnesisällöistä. Unen seurauksena Scroogen elämä kääntyi paremmaksi sekä muiden että hänen itsensä kannalta. Uni oli siis hyvä siitä huolimatta, että kokemus oli kauhistuttava.

Uskonnollisia jännitteitä vai universaali sanoma?

Dickensin teosta on toisinaan syytetty antisemitismistä, koska Scrooge on esitetty pitkänenäisenä juutalaisen stereotyyppinä ja pahana miehenä, joka muuttuu hyväksi vasta löytäessään joulun, kristittyjen juhlan. Tarkemmin katsoen Dickensin kuvaamasta joulusta kuitenkin puuttuu kristillinen sisältö kokonaan. Myös muutokseen kannustavat yliluonnolliset elementit eli Marleyn haamu ja joulun henget edustavat etupäässä kansanuskoa ja fiktiota. Joulu näyttäisi toimivan tarinassa yhteisöllisyyden ja hyvän tahdon symbolina ja kontrastina Scroogen hapantuneille elämänarvoille. Tarinan opetukset – katumus, paluu oikealle tielle ja yhteisöllisyys – ovat vahvasti myös juutalaisia arvoja.

Dickens eli Britanniassa aikana, jolloin protestanttinen valtakulttuuri myönsi katoliselle ja juutalaiselle yhteisölle virallisen aseman yhteiskunnassa. Voisi sanoa, että Saiturin joulu puhuttelee näitä kaikkia ryhmiä. Tarinassa painottuu kuolemanjälkeisen osalta protestanttinen oppi siitä, että kohtaloaan ei voi parantaa enää kuolemansa jälkeen, vaan sielustaan on huolehdittava eläessään. Myös juutalaisuus painottaa hyviä tekoja tässä elämässä. Katolisessa opissa taas syntejään voisi, tosin tuskallisesti, sovittaa vielä kiirastulessa. Kiirastulesta olisi mahdollista myös tulla vielä varoittamaan ystäväänsä tämänpuoleisessa, kuten Jacob Marley tekee. Protestanttinen oppi sen sijaan pitäisi hänen haamuaan demonisena ilmestyksenä. Tuomittujen haamujen ilmestyminen on joka tapauksessa ollut kirjallisuudessa ja folkloressa yleinen retorinen keino varoittaa huonon elämän seurauksista uskontokunnasta riippumatta. Dickens on hyödyntänyt tätä dramaattisesti tehokasta yhdistelmää tähdentääkseen yhteisöllistä sanomaansa.

Scroogen anteeksiantamattomia paheita ovat ihmisviha ja sosiaalisen omantunnon puute. Dickensin oma vaatimaton tausta näkyy hänen muussakin tuotannossaan köyhien auttamisen tärkeytenä ja siinä, ettei ihmisarvoa mitata rahassa. Saiturin joulun yleisinhimillinen sanoma Älä murjota yksin! Auta muita! on ajankohtainen edelleen. Sitä voi pitää suomalaisenkin, yhtä hyvin hengellisen kuin maallistuneenkin joulunvieton ydinajatuksena.

Toivotamme lukijoille hyvää, turvallista ja rauhallista joulua!

Varokaa kuitenkin ylensyöntiä. Siitä kun voi seurata painajaisunia.

 

Posted on

Pyhän Hieronymuksen painajainen

Länsimaisen historian kuuluisimpiin painajaiskuvauksiin kuuluu Pyhän Hieronymuksen (noin 342–420) kertomus unessa kokemastaan jumalallisesta läksytyksestä. Hieronymuksen omaa kuvausta mukaileva versio unesta on sisältynyt keskiajalla suosittuun Kultainen legenda (Legenda aurea) -kokoelmaan, joka sisälsi pyhimyselämäkertoja. Jälkipolvet tuntevat Hieronymuksen laajasti oppineena kirkkoisänä, joka käänsi runsaasti tekstejä latinaksi – muun muassa Raamatun (Biblia vulgata) – ja josta tuli sittemmin muun muassa opiskelijoiden, kirjastonhoitajien, ensyklopedistien ja kääntäjien suojeluspyhimys. Hänen unessa kokemansa näky liittyi ristiriitaan uskonnollisen kutsumuksen ja intohimoisen kirjallisen harrastuksen välillä.

Pyhä Hieronymus työhuoneessaan, Domenico Ghirlandaion vuonna 1480 Firenzen Ognissantin kirkkoon maalaama fresko. Kuvassa korostuu Hieronymuksen oppineisuus. Punainen viitta ja hyllyllä näkyvä hattu viittaavat kardinaalin asemaan, joka liitetään Hieronymukseen virheellisesti Legenda aurean elämäkerran perusteella.  Public Domain / Wikimedia Commons.

Hieronymus (Eusebius Sophronius Hieronymus) syntyi vuosien 342–347 paikkeilla Stridonissa Dalmatiassa, joka oli Rooman provinssi nykyisen Balkanin ja Etelä-Unkarin alueella. Hän opiskeli nuorena miehenä Roomassa ja suunnitteli virkamiesuraa, mutta hurja opiskelijaelämä ja muut Roomassa kohdatut moraaliset dilemmat johtivat hänet katumusharjoituksiin ja askeettiseen elämään. Hän vietti vuosia erämaassa yrittäen kuolettaa lihallisesti kiihdyttäviä muistikuviaan viehättävistä naisista. Noin vuonna 373, vielä nuorena miehenä, hän matkusti ystävineen Vähään-Aasiaan ja asettui Antiokiaan mittavan kirjakokoelmansa kanssa. Hieronymus rakasti erityisesti antiikin kirjallisuutta, joka oli hänestä paljon sujuvampaa kuin kömpelöt uskonnolliset tekstit. Hartaana kristittynä hänen olisi kuitenkin tullut hylätä pakanallinen kirjallisuus. Talvella 373–374 paaston heikentämä nuorukainen sairastui kovaan kuumeeseen, ja ystävät pelkäsivät jo hänen menettävän henkensä. Kuumeessa hän koki painajaisnäyn, jota hän kuvaili myöhemmin kirjeessä naispuoliselle seuraajalleen Eustochiumille. Kirje käsitteli naisille sopivaa askeettista ja siveellistä elämää, ja unikertomus toimi varoituksena maallisista kiinnostuksista.

Kirjeessään Hieronymus kuvaa ensin liiallista kiintymystään kirjoihinsa: kuinka hänen hartaudenharjoitustaan Antiokiassa siivitti päivittäin tieto siitä, että illalla pääsee taas lukemaan Ciceroa tai Plautusta. Mutta sitten iski ankara, kuluttava kuume, ja muiden valmistaessa jo hautaa hänen riutuneelle ruumiilleen hän näki unen, jossa hänet vietiin jumalallisen tuomioistuimen eteen. Suuren kirkkauden ympäröimänä häneltä tiedusteltiin, kuka hän oli, ja hän esittäytyi kristityksi. Mutta tuomari huusi: ”Valehtelet! Sinä olet Ciceron etkä Kristuksen seuraaja!” Jumalansa pettänyt Hieronymus määrättiin ruoskittavaksi. Ruoskaniskujakin pahemmin häntä poltteli omatuntonsa soimaus, ja hän aneli armoa ja lupasi parantaa tapansa. Kirkkautta hohtavien läsnäolijoiden liityttyä armonpyyntöihin hänet päästettiin lopulta vapaaksi, mutta uhattiin kiduttaa uudelleen, jos hän vielä tarttuisi antiikin klassikoihin. Hieronymus palasi tähän todellisuuteen kyynelissä ja niin ahdistuneena, että kaikki hänen vuoteensa äärellä vakuuttuivat hänen kokemuksestaan. Hän ilmaisee kirjeessään, ettei enää ikinä haluaisi joutua moiseen hirveään kuulusteluun.

Orazio Borgianni: Pyhän Hieronymuksen näky, noin vuodelta 1600, Louvre. Public Domain. https://www.christianiconography.info/Wikimedia%20Commons/jeromeVisionBorgianni.html.

Antiikissa ja myös myöhemmässä kristillisessä traditiossa todellisia jumalallisia kohtaamisia unen välityksellä pidettiin mahdollisina, joskin harvinaisina. Antiikin uniteoreetikot erottivat toisistaan väärät ja todelliset unet; toisin sanoen väärää ja valheellista tietoa antavat, nukkujan omiin tunteisiin ja kehollisiin tiloihin perustuvat niin sanotut tyhjät unet sekä todelliset uninäyt, joissa toteutuu kontakti jumalalliseen todellisuuteen. Hieronymus identifioi unensa jälkimmäiseen, todellisten unien kategoriaan. Hän tähdentää, ettei kokemus ollut mitään tyhjää unta vaan täyttä totta, sillä hänen hartiansa olivat sen jäljiltä mustelmilla ja hän tunsi herättyään edelleen ruoskaniskut kehossaan. Fyysisten merkkien myötä kokemus oli samanaikaisesti sekä unta että totta. Kertomus pyrkii todistamaan jumalallisen todellisuuden konkreettista olemassaoloa oman todellisuutemme rinnalla ja unen roolia niiden välisenä kanavana.

Vaikka uni oli painajaismainen kokemus, Hieronymuksen elämäkerrassa se tulkitaan positiiviseksi tapahtumaksi. Kuten monet uskonnollisesti merkittävät unet, se viitoitti kokijansa tulevan elämänpolun. Hieronymus jätti antiikin kirjallisuuden ja vakuutti siitä lähtien lukeneensa Jumalan kirjoja suuremmalla innolla kuin oli koskaan lukenut ihmisten tekstejä. Hän sinnitteli tiettävästi ilman antiikin kirjallisuutta yli vuosikymmenen, ja vaikka hän myöhemmin luki sitä jälleen, kristillinen kirjallisuus nousi pääosaan hänen elämässään. Raamatun käännöksen lisäksi hän tuotti lukuisia tutkimuspohjaisia kommentaareja sekä Vanhan Testamentin että Uuden Testamentin teksteistä, pyhimyselämäkertoja sekä runsaasti kirjeitä, joissa hän antoi tiukkaa askeettista elämäntapaa puoltavia ohjeita. Hieronymus osallistui poleemisilla kirjoituksillaan myös aikansa uskontopolitiikkaan, jossa hänet tunnettiin jyrkkäsanaisena änkyränä. Ei liene sattumaa, että painajaskuvaus sisältyy siveellistä elämää opastavaan kirjeeseen. Hieronymus ei ollut kompromissien mies vaan suositteli tiukkaa askeesia ja kieltäymystä. Painajaisepisodi perusteli tätä linjausta osoittamalla, ettei kristitty voinut palvella kahta herraa eivätkä kirjallisuudenkaan kohdalla pakanalliset tekstit olleet kristitylle hyväksyttäviä.

Kieltäymyksen puolestapuhujana Pyhä Hieronymus kuvataan taiteessa usein ns. vanitas-teemalla eli maallisen elämän väliaikaisuuteen ja turhuuteen viittaavien symbolien kanssa. Tässä kuvassa niitä edustavat tiimalasi, pääkallo ja asian selvennykseksi vielä seinälle kiinnitetty ”Ajattele kuolemaa” -kyltti. Raamattukin on avattu viimeisen tuomion kohdalta. Pyhän Hieronymuksen työhuoneessaan maalasi noin 1530 Peter Coecke van Aelst oppilaineen. Walters Art Gallery, Baltimore, Maryland. Public Domain / Wikimedia commons.

2000-luvulle ominainen psykologis-lääketieteellinen näkemys Hieronymuksen painajaiskuvauksesta kiinnittäisi huomionsa hänen kokemaansa, ehkä vielä valve-elämässä heikosti tiedostettuun ristiriitaan uskonnollisen ja kirjallisen elämän välillä sekä kuumetilaan, joka tyypillisesti altistaa painajaisille ja jonka jäljiltä jäsenet voisivat todellakin tuntua kipeiltä. 300-luvulla oman kehon ja sielun tilaa kuvaavat unet arvioitiin kuitenkin vähäarvoisiksi, ja vain yliluonnollinen tulkinta antoi kokemukselle painoarvoa ja perusteli sen viitoittamaa elämänmuutosta. Myös Hieronymuksen uskonnollisen auktoriteetin kannalta oli olennaista, että kokemus oli taivaallista alkuperää.

 

Lähteitä:

Christian iconography. https://www.christianiconography.info/jerome.html.

Early church texts: Jerome Letter 22 to Eustochium, 30. https://earlychurchtexts.com/public/jerome_letter_22_ciceronian_or_christian.htm

Pyhä Hieronymus. Suomen ortodoksinen kirkko. https://ort.fi/pyha-hieronymus

Stroumsa, Guy: Dreams and Visions in Early Christian Discourse. Teoksessa David Schulman & Guy G. Stroumsa (toim.), Dream Cultures. Explorations in the comparative history of dreaming. Oxford University Press 1999, 189–212.

Posted on

Painajaiskeruun satoa

Pohjoiset painajaiset 1400–2020 -tutkimushanke keräsi yhdessä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Svenska Litteratursällskapetin kanssa suomalaisten kokemuksia painajaisista ja pahoista unista aikavälillä 15.11. 2019–15.4. 2020. Kysyimme muun muassa, millaisia painajaiset ovat olleet, millaisia tunteita ja ajatuksia ne ovat herättäneet ja millaisissa tilanteissa niitä on koettu. Kertynyt aineisto on rikas ja monipuolinen. Suomenkielisiä vastauksia saatiin 288 ja ruotsinkielisiä 23.

Painajaiskokemukset ovat vaihtelevia ja alttius niille yksilökohtaista. Toisia painajaiset kiusaavat jatkuvasti ilman erityistä syytä, toiset taas näkevät niitä vain stressaavissa tilanteissa, koettuaan jotain järkyttävää tai ollessaan sairaana. Kaikki painajaiset eivät ole yhtä ahdistavia, ja osa kyselyyn vastanneista jaotteleekin niitä pahempiin ja lievempiin.

Painajaisessa voi tapahtua mitä tahansa! Kokija joutuu murhaajien tai petojen takaa-ajamaksi tai jopa surmaamaksi, harhailee pahuuden täyttämissä labyrinteissa, putoaa jyrkänteeltä, näkee läheistensä joutuvan vaaraan tai tuntee ihonsa alta ryömivän toukkia. Hän joutuu toistuvasti takaisin kouluun, saa mahdottomia työtehtäviä, myöhästyy, kamppailee toimimattoman teknologian kanssa ja joutuu pitämään puhetta oudosta aiheesta suurelle yleisölle – alasti. Joskus painajaisessa ei tapahdu yhtään mitään, vaan kauhu viriää pelkästä pahuuden läsnäolon tunteesta. Painajaisten ahdistava tunneskaala on laaja: kauhun ja pelon lisäksi vihaa, inhoa ja häpeää tai syvää surua.

”Unissa en ole koskaan paniikissa tai varsinaisesti hätäinen, enemmänkin suruissani ja ahdistunut siitä että todennäköisesti kuolen tai ainakin menetän tajuntani. Tämä epämääräinen surullisuuden tunne seuraa minua usein vielä herättyäni.”

Painajaiset herättävät inhoa, kun niissä on likaisia vessoja, liejuista vettä, irrallisia ruumiinosia tai ihmislihaa syöviä rottia ja toukkia. Käytössä ovat paitsi näkö ja kuulo myös tunto-, haju- ja makuaisti, joilla koetaan esimerkiksi mätänemistä ja ryömintää.

”Näin sellaisen pahan unen, jossa käsivarteni ihon alta työntyi eläviä ahvenia useita kappaleita. Uni oli todella ällöttävä ja ahdistava, että jotakin työntyi oman ihon alta, etkä voinut asialle mitään.”

Hallinnan menettämisen tunne on painajaisten keskeisiä teemoja. Selvimmin se näkyy kaaosmaisissa stressiunissa, joissa kokija yrittää suorittaa tehtäviään tai ehtiä liikennevälineeseen, mutta tavarat ovat hukassa, tekniikka ei toimi ja moni muukin asia on vinossa.

”En millään löydä oikeaa junaa tai laituria asemalta, en saa näppäiltyä oikeaa tunnuslukua kortinlukijaan, en kykene juoksemaan voimien ehtyessä jne.”

Stressiunet mielletään usein lievemmiksi kuin varsinaiset painajaiset, mutta niihinkin voi liittyä paniikkitunnelma. Uniin liittyy myös pelko ja häpeä epäonnistumisesta ja kasvojen menettämisestä. Painajaisissa kokija esimerkiksi etsii kiivaasti vessaa, joka ei olisi kaiken kansan nähtävillä, tai joutuu julkiselle paikalle alasti tai puolipukeissa.

”Toinen häpeää tuottava uni on sellainen, että olen puolialastomana eli yläosa paljaana. Ihmisten ilmoilla. Yritän etsiä jotakin peittävää.”

Toistuvia elementtejä vastauksissa on lapsuuden turvallisten maisemien ja vaikkapa mummolan esiintyminen muuntuneena ja pelottavana. Myös korkeat paikat ja pystysuuntainen liike toistuvat: korkeat talot, tornit ja jyrkänteet; portaat ja hissit, jotka ovat usein epäkunnossa; myös laskeutuminen kellariin. Osa vastaajista on omaksunut psykoanalyyttista unitulkintaa ja lähestyy painajaisiaan taloineen ja hisseineen alitajunnan viesteinä.

”Toisaalta olen lukenut, että rakennuksen eri kerrokset kuvastavat ihmisen omaa alitajuntaa tai tietoisuuden eri tasoja. Vaikea hissimatka rakennuksen ullakolle saattaa kuvastaa joitakin vaikeita ajatuksia, joiden luo on tuskallista päästä. Tämän vuoksi pyrin herättyäni miettimään mitä olen etsinyt tai mitä varten olen mennyt rakennuksen eri kerroksiin.”

Moni vastaajista löytää elämäntilanteestaan tai menneisyydestään syitä painajaisunien näkemiselle. He ymmärtävät painajaiset viesteiksi ongelmista, joita tulisi tietoisesti ratkaista. Mutta tulkinta ei aina ole yksinkertaista, ja usein painajaiset ja niiden kuvastot jäävät mysteeriksi.

”Joskus pystyn liittämään painajaiset suoraan elämäntilanteeseen, mutta useimmiten ne ilmestyvät kuin tyhjästä, ilman, että osaisin yhdistää niitä mihinkään tapahtuneeseen.”

On myös tavallista, että painajaisten aiheet juontavat juurensa mediaan ja populaarikulttuuriin.

”Mina mardrömmar influeras ofta av vad jag sett eller läst, främst av fiktion, men ibland också av nyheter.”

Toistuvat painajaiset voivat olla vakava haitta. Kauheimmista painajaisista herää yltä päältä hiessä ja sydän hakaten, joskus jopa itkien, eikä hetkeen uskalla käydä uudelleen nukkumaan. Lievemmätkin painajaiset voivat jäädä mieleen painostamaan ja tehdä koko seuraavasta päivästä vaikean. Toiset kuitenkin pääsevät pahastakin painajaisesta vähemmällä ja toteavat vain huojentuneena sen olleen pelkkää unta, ja jotkut näkevät painajaisissaan jälkikäteen peräti koomisia puolia.

”Jälkeenpäin ajatellen niissä on humoristisia piirteitä. Esim. kerran voitin Euroviisut ja piti palata lavalle esittämään voittobiisi. Olin jossain välissä ehtinyt hukata vaatteeni, olin lavalla alasti, hämmennyksissäni unohdin kappaleen sanat. Muistan valtavan häpeän tunteen.”

Joskus ainoa pako painajaisesta on herääminen, ja osa vastaajista pystyy tiedostamaan painajaisen uneksi ja herättämään itsensä.

”Aika ajoin herään painajaisiin ikään kuin olisin ollut jo unessa tietoinen siitä, että herääminen ja pako pahasta tilanteesta voisi onnistua. Herääminen on viimeinen yritykseni pelastautua henkeä uhkaavasti vaarasta. Tuolloin saatan herätä omaan huutooni tai itkuuni, olla hengästynyt ja hiestä märkä. Niiden unien jälkeen vaikea jatkaa nukkumista, koska painajaiseni saattavat jatkua siitä mihin keskeytyivät.”

”För mig är i princip det enda sättet att avbryta mardrömmar att vakna: att jag har blivit så desperat i drömmen att enda utvägen är att hoppas att det är en dröm och vakna, eller att jag blivit så rädd att jag vaknar av skräck och adrenalin.”

Myös selkounen opettelua pidetään tehokkaana, joskin vaikeana menetelmänä. Siinä nukkuja opettelee tunnistamaan tilanteen uneksi ja muokkaamaan unen suuntaa suotuisammaksi.

”Luin, että moni oli saanut avun toistuviin painajaisiinsa selkounien kautta ja päätin kokeilla auttaisiko se minua. Selkouni on uni, jossa tulet tietoiseksi siitä että on unessa. Pian opin tunnistamaan olevani unessa ja kohtaamaan painajaiseni.”

Vaikka painajaisia pidetään yleensä vältettävinä kokemuksina, osa vastaajista kokee ne itsetuntemuksen välineiksi, joita kannattaa tutkiskella.

”Varsinkin painajaiset mielestäni antavat loistavaa tietoa omista tukahdutetuista tunteista ja asioista mitä ei halua tai pysty käsittelemään hereillä ollessaan. Painajaisten tutkiminen ja niiden kohtaaminen on mielestäni parasta mitä mielenterveydelleen voi tehdä.”

Kyselyn perusteella nyky-yhteiskunta ja kulttuuri ovat vahvasti läsnä painajaisissa ympäristökriiseineen, toimimattomine tietokoneineen ja zombihyökkäyksineen. Niiden koetaan usein myös heijastavan henkilökohtaisia ongelmia ja ihmissuhteita. Painajaisistaan kertovat suomalaiset ovat yleisesti omaksuneet psykologisen lähestymistavan uniinsa ja pitävät niitä mielen tapana prosessoida tunteita taikka tärkeinä alitajunnan viesteinä. Ymmärrykseen pyrkivistä tulkinnoista huolimatta painajaiset ovat silti välillä outoja ja käsittämättömiä, ja joskus niiden kauheus ylittää oman ymmärryksen.

SKS:n tiedote keruun tuloksista löytyy täältä.