BLOG – Page 2 – Northern Nightmares 1400

May 30, 2022

Mara ja ihmissusi

Painajaisolento – ruotsiksi mara – on olemukseltaan varioiva. Uskomusperinteen olennoille on tyypillistäkin, etteivät ne ole täysin selvärajaisia. Niiden olemuksessa voi olla ristiriitaisuuksia ja ne myös sekoittuvat ja sulautuvat hiukan toisiinsa perinteessä. Ihmisiä ja eläimiä öisin olentona kiusaava painajainen sekoittuu erityisesti muihin muodonmuuttajiin tai lähettäjänsä sielua edustaviin olentoihin. Mutta millaisiin, se riippuu painajaisen toiminnalle annetuista selityksistä ja vaihtelee alueittain. Yksi vaihtoehdoista on ihmissusi.

Painajaisolento tulkitaan suomalaisessa perinteessä erityisesti terveyttä ja elinkeinoja haittaavaksi olennoksi. Sellaisena se rinnastuu ja sekoittuu noitiin eli trulleihin, jotka käyvät navetoissa varastamassa naapureiltaan voita ja voionnea, sekä para-olentoihin, jotka ovat noitaemäntien samaan tarkoitukseen valmistamia otuksia, joihin he samalla kiinnittävät osan sielustaan. Yhteistä painajaiselle, paralle ja trullille on paitsi vaurauden ja hyvinvoinnin pihistäminen myös toimiminen muuttuneen hahmon välityksellä. Pahantekijä pystyy joko itse muuttamaan muotoaan tai materialisoimaan ahneutensa ja pahan ajatuksensa niitä toteuttavaksi olennoksi.

Kuinka muodonmuutos tai sieluolentona kulkeminen tapahtuu? Painajaista koskevat tarinat eivät yleensä selitä sitä. Kansanomaiseen maailmankuvaan on aiemmin sisältynyt muodonmuutokseen liittyviä käsityksiä, ja niiden hämärryttyä asia on saattanut olla kertojillekin epäselvä. Vanhemmassa itämerensuomalaisessa perinnekerrostumassa ihmisellä on eri sieluosuuksia, joista yksi voi kulkea kehon ulkopuolella etenkin unen aikana. Se on kuvailtu toisinaan pienen eläimen muotoiseksi, mutta se voi olla myös näkymätön tai omistajansa näköinen. Vapaasielun kulkiessa omilla teillään keho voi olla nukkumassa. Skandinaavisessa mytologiassa tunnetaan myös hahmosielu, hamr, joka mahdollistaa muodonmuutoksen eläimen hahmoon. Myöhemmässä kristillisessä kulttuurissa moni ajatteli sieluolentojen ja muodonmuutosten syntyvän paholaisen avustuksella.

Noita lähdössä noitasapattiin. Vapaasielun vaellukset yön aikana omilla teillään olivat Keski-Euroopassa yhtenä lähtökohtana inkvisition noitasapatiksi muotoilemille mielikuville. Kristilliset auktoriteetit yhdistivät vanhoihin sielukäsityksiin liittyvät muodonmuutokset ja mystiset paikaista toiseen siirtymiset kaikki noituuteen. Kuva: Montague Summers 1926: The History of Witchcraft and Demonology, kuva 4. Wikimedia Commons.

Eteläskandinaviassa painajainen eli mara rinnastuu ja sekoittuu ihmissuteen. Tämän rinnastuksen taustalla on toisenlainen selitys maran alkuperästä. Sen mukaan henkilö muuttuu öisin maraksi jopa itse tietämättään, koska hänet on kirottu. Kun tällainen mara saadaan kiinni ja paljastetaan, kirous raukeaa ja mara on kiitollinen pelastajalleen. Vastaavaa kerrotaan Länsi-Euroopassa myös ihmissusista, ja jos ihmissutta vastaan puolustautuu oikeanlaisin keinoin, tämä vapautuu kirouksesta. Maran tai ihmissuden vapautumisesta kertovat kansantarinat eivät yleensä puutu siihen, mistä kirous tuli. Ihmissuden ja maran yhdistävä tarina kuitenkin kertoo kirouksen alkuperästä.

Sukupuolittuneet kohtalot

Etelä-Skandinaviassa eli Tanskassa sekä Ruotsin ja Norjan eteläosissa tunnetun uskomustarinan mukaan lapsesta tulee kirottu, jos äiti raskaana ollessaan ryömii varsanistukan läpi synnyttääkseen helposti kuin tamma. Jos syntyvä lapsi on tyttö, hänestä tulee mara; jos hän on poika, hänestä tulee ihmissusi. Tarina siis esittää maran ja ihmissuden toistensa vastinpareina eri sukupuolirooleissa. Syyllinen on äiti, joka on pelännyt lähestyvää synnytystä ja turvautunut kiellettyihin rituaaleihin välttääkseen Jumalan hänelle säätämät synnytystuskat.

Uskonnontutkija Catharina Raudvere on tulkinnut varsanistukkatarinat patriarkaalisen yhteisön yhdeksi keinoksi kontrolloida naisten hedelmällisyyttä. Tarina väittää naisen vahingoittavan omaa lastaan yrityksellään helpottaa omaa tilannettaan. Etenkin Tanskassa rituaali tehdään paholaisen nimeen, ja oletuksena on aviottoman lapsen synnyttäminen salaa. Toisinaan mainitaan, että lapsi luvataan samalla paholaiselle. Osa tällaiseen perinteeseen liittyvistä tiedonannoista on yksinkertaisesti väitelauseita: jos tällainen rituaali tehdään, lapsesta tulee mara tai ihmissusi. Osa on kertomuksia, joissa esitellään todeksi väitetty yksittäistapaus. Ruotsalaistarinoissa seurauksista välittämätön nuori nainen on tyypillisesti juuri tekemässä taikaa, kun paikalle tulee mies, joka keskeyttää hankkeen.

Tutkijat ovat esittäneet keskenään vastakkaisia arvioita siitä, onko tällaisia rituaaleja todella tehty. Muunlaista, synnytystapahtumassa harjoitettua kivunlievitysmagiaa on joka tapauksessa ollut. Tarina ei todennäköisesti ole kuvannut todellisia tapahtumia vaan esittänyt pelätyn yliluonnollisen uhkan johtuvan naisista, jotka moraalittomasti kapinoivat heille säädettyä roolia vastaan.

Maran ja ihmissuden yhtäläisyyksiä

Samanlaisen alkuperän myötä maran ja ihmissuden kohdalla on esitetty muitakin yhtäläisyyksiä kuten kuinka tunnistaa heidät ihmishahmossa. Yleisimpiä yhteisiä piirteitä ovat yhteenkasvaneet kulmakarvat, joka on laajemminkin epäilyttävä merkki eurooppalaisessa perinteessä, tai häpy- ja kainalokarvojen puuttuminen. Kirouksesta pääsemiseksi esitetään kummallekin samantapaisia keinoja. Yleisin on muodonmuuttajan paljastaminen huutamalla ”Sinä olet ihmissusi!” tai ”Sinä olet mara!” Kirouksen voi myös estää viime hetkessä toteutumasta, jos äiti heti synnytyksen jälkeen suutelee vastasyntynyttä tai lapsi kastetaan välittömästi.

Suomessa painajaisolennon hahmo voi olla yhtä hyvin mies tai nainen, mutta Ruotsissa mara on vahvasti sukupuolittunut naiseksi. Vastaavasti ihmissutena on länsieurooppalaisessa perinteessä yleensä mies. Maran ja ihmissuden sukupuolisidonnaisuus viittaa siihen, että niillä on perinteessä sukupuoleen tai seksuaalisuuteen liittyviä rooleja. Ruotsalaista maratraditiota onkin tulkittu luonteeltaan enemmän tai vähemmän eroottiseksi ja naisen sukupuolisuutta demonisoivaksi. Tyypillinen mara on kurttuinen vanhapiika, joka öisin ”ratsastaa” (rider) pahaa-aavistamattomilla miehillä. Ruotsalaisia ihmissusia tutkinut Ella Odstedt on arvellut, että kun mara on ollut Ruotsissa niin leimallisesti naispuolinen olento, se on tarvinnut erillisen miehisen vastinparin. Vanhemmissa lähteissä kielletty rituaali tekee lapsesta vain maran, eikä ihmissutta mainita. Eteläruotsalaisessa perinteessä ihmissutta luonnehdittiin miespuoliseksi maraksi, joka hyökkäili vain naisten kimppuun. Ihmissutta merkitsevän sanan varulv sijasta siitä käytettiin toisinaan sanaa marulv. Samalla ihmissudenkin toimille esitettiin eroottinen luonne: naisten kimppuun hyökkäämisellä ei aina suinkaan tarkoitettu raatelua. Joskus tilannetta on kuvattu maran hyökkäyksen tapaan nukkuvan päälle asettumisena. Saksalaisissa ja Hollantilaisissa lähteissä ihmissusiin on 1500- ja 1600-luvulla liitetty maskuliininen seksuaalisuus etenkin sen eläimellisiksi ja poikkeaviksi mielletyissä muodoissa. 1800- ja 1900-luvuilla Skandinaviassa mara ja siihen rinnastuva ihmissusi puolestaan edustivat stereotyyppisiä käsityksiä tukahdutetuista haluista.

Käsitykset ihmissuden olemuksesta ovat vaihdelleet raatelevista pedoista eläimellisesti käyttäytyviin miehiin. Kuva: Konrad Lykosthenes 1577, Prodigiorum ac ostentorum chronicon. Wellcome collection, public domain.

Entä Suomessa?

Suomessa vastaaville yhtymäkohdille painajaisen ja ihmissuden kanssa ei ole edellytyksiä. Painajainen selitetään yleensä pahansuopuudella, ahneudella ja kateudella, ja terveyskysymykset korostuvat erotiikan kustannuksella. Suomenkielisistä kokoelmista löytyy vain yksittäisiä mainintoja seksuaalisen halun vuoksi painajaisena kulkevista naisista. Myös ihmissusi on Suomessa toisenlainen. Usein kyseessä on mies, joka on muutettu sudeksi määräajaksi rangaistuksena varkaudesta. Ihmissusi esitetään nälkää kärsivänä uhrina, joka ei tohdi raadella ihmisiä tai näiden karjaa, jottei vaarantaisi pääsyään takaisin ihmishahmoon. Muistuman sukupuolien välisestä asetelmasta voi halutessaan nähdä siinä, että sudeksi muutettu hyökkää tarinassa huomattavan usein kissan kimppuun. Kissat on yhdistetty vanhastaan etenkin naispuolisiin noitiin. Mutta siinäkin kyse voi sukupuolen sijaan olla myös kaunasta muodonmuutoksen toteuttanutta noitaa kohtaan.

Lähteitä:

de Blécourt, Willem 2009: The Werewolf, the Witch, and the Warlock. Aspects of Gender in the Early Modern Period. Teoksessa Witchcraft and Masculinities in Early Modern Europe, toimittanut A. Rowlands, Palgrave Macmillan, 191–213

Odstedt, Ella 1943: Varulven i svensk folktradition. Skriftern utgivna genom Landsmåls- och folkminnesarviket i Uppsala ser B:1. A.-B. Almqvist & Wiksells boktryckeri A.-B., Uppsala.

Raudvere, Catharina 1993: Föreställningar om maran i nordisk folktro. Lunds Universitet.

Simonsen, Michèle 2015: The Werewolf in Nineteenth-Century Denmark. Teoksessa Werewolf Histories, toimittanut Willem de Blécourt, Palgrave Macmillan, 228–237.

April 29, 2022April 29, 2022

Ulkoisesta painajaisolennosta sisäsyntyisiin pahoihin uniin

1800-luvun eurooppalaisessa tieteessä oltiin kiinnostuneita unien yhteydestä luovuuteen ja mielikuvitukseen tai toisaalta hulluuteen ja muihin sielun sairauksiin. Monissa yhteyksissä unille annettiin yhä uskonnollisia selityksiä. Näiden selitysmallien rinnalla eli edelleen käsitys kehon ulkopuolisista toimijoista uniin vaikuttavana tekijänä. Toisaalta osa myös uskoi unien mahdollisuuksiin kertoa tulevasta tai tuoda ihmisille jotain muuta tähdellistä tietoa.

Illustrasjon til Holger Drachmanns "Troldtøj", København 1889-1890 — Joakim Skovgaardin piirros mara-olennosta nukkujan päällä (n. 1890). Kuvalähde: Nasjonalmuseet, Norja.

Kiinnostus uniin on nähtävissä myös 1800-luvun loppupuolella Suomessa tuotetussa ruotsinkielisessä kaunokirjallisuudessa, josta löytyy useita unikuvauksia. Osa niistä kertoo myös epämiellyttävistä, kammottavista, ahdistavista ja vastenmielisiksi koetuista unista, joita nykytermein ilmaistuna voitaisiin kutsua painajaisiksi. Nykyään ”painajaisena” tuntemaamme ilmiötä merkitsevä sana mardröm ilmestyi kirjallisuuteen kuitenkin vasta 1800-luvun loppupuolella. Tätä ennen ahdistavat yölliset kokemukset oli varsinkin kansanuskomuksissa yhdistetty kehon ulkopuoliseen painajaisolentoon, maraan, joka nousi nukkuvan ihmisen rinnalle ja painoi ja ahdisti nukkuvaa.

1800-luvun kirjallisuudessa kuvatuissa pahoissa unissa ilmennetään kuitenkin jo myös unikäsitystä, jossa unien alkuperä oli yksilössä itsessään. Painajaisolentojen sijaan ahdistavilla unisisällöillä nähtiin yhteys nukkujan omiin ajatuksiin, pelkoihin ja toiveisiin, tai tämän fysiologiaan ja temperamenttiin. Yksi esimerkki painajaiskuvauksesta, jossa käsitykset ulkoisesta painajaisolennosta ja pahojen unien yksilöön liittyvästä alkuperästä tuodaan keskusteluyhteyteen, esiintyy Anders Allardtin (1855–1942) tarinassa Släktingar emellan (”Sukulaisten välillä”).

19691214_2.tif — Kansanrunouden ja -tietouden tutkija Anders Allardt. Kuvannut Charles Riis. Kuvalähde: Museovirasto, Finna.fi

Anders Allardt, lapinjärveläisen rengin poika, oli kansanelämästä ja ruotsalaisuusliikkeestä kiinnostunut koulumies, joka kunnostautui myös merkittävän etnografisen aineiston kerääjänä. Släktingar emellan ilmestyi Allardtin kolmiosaisen kertomuskokoelman Byberättelser (1885–1890) toisessa osassa. Kertomuksissaan Allardt kuvaa uusmaalaisen ruotsinkielisen maaseutuväestön elämää ja ahdinkoa. Allardt kuvasi näin ollen yhteiskuntaryhmää, johon itse koulutuksensa ja uransa vuoksi ei enää kuulunut. Hän kuitenkin tunsi tuon ihmisryhmän tavat, uskomukset ja tarinat.

Tarinassa Släktingar emellan kuvataan Pär-nimisen isännän kokemia pahoja unia ja harhanäkyjä. Pärin painajaisista ensimmäinen sijoittuu kertomuksessa aikaan, jolloin kasvavat velat ovat lähes koituneet Pärin tilan kohtaloksi, kunnes ”kultasade metsistä” (guldregnet från skogarne) saapuu hänen avukseen. Pärin eno Leander avustaa Päriä metsän myynnissä, ja tämä saa sovittua kaupat, jolla tienaisi sievoisen summan rahaa. Seuraavana päivänä Pär matkaa kaupunkiin saadakseen kauppakirjaan vielä allekirjoituksen konsulilta, joka ylipuhuu hermostuneen ja herroihin hieman pelokkaasti suhtautuvan Pärin alentamaan kauppahintaa. Aiemmin myös sukulaismiehensä pyyteettömään apuun hieman epäillen suhtautunut Pär näkee pahan unensa jo edellisenä yönä, ennen tapaamistaan konsulin kanssa:

Pär oli niin iloinen, ettei hän saanut nukuttua ennen kuin myöhään aamulla ja sitten hän nukkui levottomasti. Hän uneksui ainoastaan ”kullasta ja vihreistä metsistä”. Hän kuvitteli, että on joulu ja että hän kulki huvikseen metsäänsä, missä mäntyjen ja kuusien kävyt loistivat kuin kulta. Mutta kun hän tuli lähemmäksi, metsä muuttui yhdeksi ainoaksi suureksi jättiläiseksi. Sillä oli yllään kuusenneulasista tehdyt vaatteet, suuri kuusenneulainen myssy, kaikki vihreistä loistavista kuusenneulasista. Parta oli kuusen harmaasta naavasta ja roikkui pitkälle alas rintaan. Selässään sillä oli suuri säkki pehmeästä, vihreästä sametista. Pär yritti piiloutua, mutta ei päässyt pakoon. Jättiläinen tuli yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Pär tunsi jo jättiläisen huohottavan hengityksen, ja samassa alkoi hänen ympärilleen sataa männyn- ja kuusenkäpyjä, jotka niin pian kuin ne ehtivät maahan muuttuivat hopeaksi ja kullaksi. Pär kyyristyi alas maahan ja keräsi kaiken, mitä pystyi; mutta lopulta kasa kasvoi joka puolella hänen ympärillään, niin että hän kauhuissaan tahtoi kiiruhtaa pois. Mutta nyt hän huomasi, ettei hän pystynyt enää liikahtamaan. Hän yritti huutaa, mutta ei pystynyt päästämään ääntäkään. Kulta kasvoi hänen päänsä yli ja oli tukehduttamaisillaan hänet. Mutta kun hätä oli suurin, tunsi hän reippaan töytäisyn selässään, ja kuuli [vaimonsa] Esterin äänen: ”Pär, Pär, mara ajaa sinua.” Hän heräsi ja kohottautui ylös, pyyhkäisi kädellään kylmän hien otsaltaan, haukkoi henkeään ja asettui uudelleen makuulle vavisten kylmästä ja pelosta.

Byberättelser-kertomuskokoelman toisen osan kansilehti. Kuvalähde: Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.

Pär on ennen pahaa untaan ollut hyvin iloinen, olisihan saatava kauppasumma hyvin suuri ja auttaisi taloudellisessa ahdingossa olevaa tilaa. Mahdollisesti suuri tunnekuohu kuitenkin valvottaa häntä ja kun hän lopulta aamuyöstä nukahtaa, on hänen unensa sisällöltään ahdistava. Painajaisen kuvaus on erityisen visuaalinen, mutta muista aistimuksista, kuten kuulo- tai tuntoaistimuksista ei suoraan mainita. Unen loppuvaiheessa uneksuja kuitenkin tulee tietoisemmaksi omasta kehostaan: hän kokee olevansa kykenemätön liikkumaan, hän yrittää huutaa, mutta ääntä ei tule, ja hänen ylleen kasvava kullan paljous ”oli tukehduttamaisillaan hänet” . Nämä viimeksi mainitut, kehollisemmat piirteet – kyvyttömyys liikkua ja puhua ja tukahduttava tunne, joka saattoi olla viittaus nukkujan kokemaan painon tunteeseen – saavat Pärin fiktiivisen unen muistuttamaan nykytermein unihalvauksena tunnettua tilaa. Pärin vaimo Ester tulkitsee miehensä kokemuksen vanhan mara-perinteen valossa eli olettaa marana tunnetun painajaisolennon ahdistavan tätä.

Allardt itse tunsi mara-perinteen hyvin, sillä hän kuvaili sitä esimerkiksi vuonna 1889 ilmestyneessä uusmaalaisia kansanuskomuksia ja -tapoja kuvaavassa teoksessaan Nyländska folkseder och bruk, vidskepelse m.m. Sen mukaan maran alkusyynä olivat toisten ihmisten pahat toiveet tai ”vahvat” ajatukset. Jälkimmäiset saattoivat pitää sisällään hyvin voimakkaita tunteita, kuten onnettoman rakkauden. Allardt kuitenkin selventää samassa yhteydessä, mistä hänen mielestään mara-ilmiössä on kysymys:

Mara on, kuten olemme nähneet, eräänlainen jäykkäkouristus, joka tapahtuu ihmiselle unen aikana, vaikkakin se uni, jonka jäykkäkouristus aikaansaa hirveydellään, näyttäytyy niin selvänä vaivatulle, että hän on koko ajan uskonut olevansa täysin hereillä.

Tarinassaan Släktingar emellan Allardt ei suoraan viittaa, että Pärin unen syynä olisivat jonkun toiset ihmisen pahat toiveet tai vahvat ajatukset.

Esimerkiksi metsänostajien vahvat tai pahantahtoiset ajatukset eivät tarinassa näyttäydy Pärin unen syynä, vaikka näillä ilmeisesti olikin voimakas halu tehdä mahdollisimman edulliset kaupat. Pärin omista epäilyksistä huolimatta hänen Leander-enollakaan ei näytä olevan mitään taka-ajatuksia, vaan tämä pyrkii katsomaan metsäkaupoissa sukulaistensa etua. Ester-vaimon mara-epäilystä huolimatta Släktingar emellan näyttääkin kuvastavan Suomessa tuolloin jo useamman vuosisadan ajan tunnettuja oppineempia käsityksiä, joiden mukaan unien sisältö liittyi asioihin, jotka työllistivät ihmistä tämän valveilla ollessa. Pärin ahdistavaksi muuttuvassa unikuvastossa esiintyvät metsä ja varallisuus eli kulta, joiden kanssa hän oli valveilla ollessaan metsän myyntiasiaa hoitaessaan puuhastellut.

Metsätöissä. Tuntematon kuvaaja. ÖTA 146 Lars Axéns arkiv. Kuvalähde: Svenska litteratursällskapet i Finland, Finna.fi

Kuvaus Pärin unesta näyttää myös heijastelevan Suomessakin 1800-luvun lopulta alkaen yleistynyttä ja myös Allardtin itsensä Nyländska folkseder och bruk, vidskepelse m.m -teoksessa mainitsemaa tieteellistä käsitystä painajaisesta. Sen mukaan painajainen ahdistustilana oli juuri unessa koettu ilmiö – siitä huolimatta, että kansanomaisemmissa käsityksissä kokijan voitiin katsoa olevan sen aikana valveilla. Kuvauksessa Pär nukkuu ja näyttäisi tietävän, että näkee unta. Lisäksi Pärin painajaisherkkyyteen näyttää tarinassa vaikuttavan myös hänen temperamenttinsa: Päriin yhdistetään kerronnassa piirteitä, jotka aikalaisoppineet yhdistivät melankoliaan ja raskasmielisinä pidettyihin ihmisiin.

Allardtin teksti näyttääkin yhdistelleen sekä oppineempia että kansanomaisempia käsityksiä edustavia tapoja puhua painajaisista. Niissä vuorottelivat näkemykset yksilön ulkopuolisista painajaisolennoista ja yksilön omasta roolista pahojen unien synnyssä.

Kirjallisuutta

Allardt, Anders. 1886. Byberättelser: bilder ur svenskt allmogelif i Nyland. Andra samlingen, Bonnier: Stockholm.

Allardt, Anders. 1889. Nyländska folkseder och bruk, vidskepelse m.m. Helsingfors: Nyländska Afdelningens Förlag.

Allardt, Erik. 2011. ”Allardt Anders (1855–1942).” Biografiskt lexikon för Finland 3. Republiken A–L. Första webbpublicering i december 2014. URN:NBN:fi:sls-5496-1416928958102

March 28, 2022March 28, 2022

Jos näet unta sodasta

Useassa tutkimuksessa on osoitettu, että monet suomalaiset näkivät sotaan liittyviä painajaisia vuosien 1939–1945 aikana ja jotkut vielä kauan sen jälkeenkin. Myös Pohjoiset painajaiset -projektin vuosina 2019–2020 keräämissä aineistoissa on viitteitä sotaunien näkemisestä. Koska monet aikaisemmatkin Suomessa eläneet sukupolvet ovat kohdanneet sotia, on todennäköistä, että sotaisat kuvastot ovat tuottaneet ahdistustusta suomalaisten uniin myös varhaisina vuosisatoina. Niitä koskevia tietoja on ymmärrettävästi paljon vähemmän, ja ne ovat hajallaan erityyppisissä lähteissä.

Yksi sotaunien näkemistä valottava lähde ovat unienselitysoppaat eli unikirjat, joita kollega Kirsi Kanerva esitteli tässä blogissa aikaisemmin. Useimmat suomalaisten ulottuvilla olleet unikirjat edustavat kuitenkin yleiseurooppalaista perinnettä, eikä niitä ole välttämättä mukautettu lainkaan pohjoisen kohdeyleisön ja -kulttuurin olosuhteisiin. Asia havaitaan muun muassa keskiaikaiseen unioppaaseen sisältyvästä selityksestä, jonka mukaan itsensä näkeminen gladiaattorina merkitsee menetystä, tai vuonna 1680 painetusta unioppaasta, jonka mukaan elefantin näkeminen tarkoittaa syytöstä. Voidaan esittää villi arvaus, että teosten laatimisajankohtina harva suomalainen näki unessa elefantin puhumattakaan siitä, että olisi nähnyt unessaan itsensä gladiaattorina.

Varhaiset unikirjat eivät siis varsinaisesti kerro suomalaisten näkemistä unista, mutta ne välittävät kuitenkin tietoja siitä, minkälaisia uniaiheita teosten levittäjät pitivät mahdollisina. Se, että kuta kuinkin kaikissa unikirjoissa selitetään myös sotaunen näkemistä, kertoo puolestaan siitä, että teemaa pidettiin universaalina. Samalla saadaan tietoja siitä, millaisia selityksiä sotaunia näkevien suomalaisten tai ainakin ylempiin yhteiskuntaryhmiin kuuluvien suomalaisten oli mahdollista saada. On myös muistettava, että sekä katolinen että luterilainen kirkko suhtautuivat virallisesti torjuvasti unien selittämiseen, vaikka käytännössä asia kiinnosti myös hengenmiehiä. Nuiva asenne johtui ennen kaikkea siitä, että unista voitiin etsiä enteitä tulevasta. Kaikissa unioppaissa tätä ei kuitenkaan aina sanota suoraan, vaan selitys voidaan tulkita myös kuvaukseksi unennäkijän mielentilasta ja sen taustalla jo olevasta tai tapahtuneesta asiasta, joka on saanut jonkin ilmiasun uneksijan unessa.

Vadstenan birgittalaiset jäljensivät erään kokoelmakäsikirjoituksensa osaksi latinankielisen unioppaan. Se lienee ollut ainakin luostarissa vierailleiden naantalilaisveljien ulottuvilla sikäli kuin siitä ei suorastaan laadittu jäljennöstä tytärluostariin. Oppaan mukaan sodan tai barbaarien näkeminen unessa merkitsi kansan vihastumista. Ulkoisen vihollisen työntyminen uneen olisi siis tulkittava yhteisön sisäisen eripuran ilmentymäksi.

1500-luvulta ei ole säilynyt suomalaisia unikuvauksia eikä suomalaisten ulottuvilla olleita unikirjojakaan, mistä saanee kiittää reformaattoreiden ja Kustaa Vaasan kielteistä suhtautumista uniin ja näkyihin ja varsinkin niistä kertomiseen. Seuraavalla vuosisadalla unikirjoja alettiin kuitenkin taas levittää Ruotsin valtakunnassa ja nyt kirjapainotekniikkaa hyödyntäen. Unioppaita painettiin Turussakin. 1600- ja 1700-luvun unikirjojen mukaan sotauni merkitsi vihaa, vahinkoa tai suurta onnettomuutta. Sota siis nähtiin kaikenlaisten onnettomuuksien ja vuorovaikutusta haittaavan kielteisen tunnekokemuksen tai kielteisen asenteen symbolina, mutta ei varsinaisena sotana, mikä on hieman yllättävää, kun ottaa huomioon sotien ja sodan uhkan yleisyyden esimodernin ajan Euroopassa.

Mutta unikirjojen selityksille onkin tyypillistä unessa nähtyjen asioiden selittäminen jonkin toisen asian symboleiksi. Sen vuoksi jotkut muut asiat unessa nähdyt asiat voitiin selittää sodan enteiksi: tämä koski esimerkiksi raekuuroa, suuria käsivarsia, raa’an lihan syömistä ja jopa pitojen järjestämistä. Toisaalta unikirjat tarjosivat rauhanomaisia selityksiä unille, joissa koettiin väkivaltaa: nainen, jota unessaan pistettiin miekalla, sai odottaa pääsevänsä suureen kunniaan ja synnyttävänsä pojan. Tulkintaa voi pitää esifreudilaisena. Eri asia sitten, kuinka laajalle tällaiset tulkinnat levisivät varhaismodernissa Suomessa ja rauhoittivatko ne mieliä esimerkiksi ison vihan kauhuntäyteisinä vuosina.

Lisälukemista

Bregenhøj, Carsten, Den nordiska drömboken 1641–1991. Teoksessa Annikki Kaivola-Bregenhøj & Ulf Palmenfelt (toim.), Drömmar och kultur. Stockholm: Carlssons 1992, 187–272.

Een nyy förbättrat dröme-book. Thet är: Uthläggelse på Drömer och hwilka Drömmer man skal achta. På nytt förswänskat ocjh vplagd. Tryckt åhr 1680. [Johan Larsson Wall, Turku.]

En ny drömmebok, det är: utläggelse på drömmer och vilka drömmer, man skall akta (1641). Teoksessa Jöran Sahlgren (toim.), Svenska folkböcker, 8. Stockholm: A.-B. Bokverk 1956.

Gejrot, Claes, Daniel’s dreams. An edition and translation of a medieval Latin book of dreams. Teoksessa Monika Asztalos & Claes Gejrot (toim.), Symbolae Septentrionales. Latin Studies Presented to Jan Öberg. Stockholm: Sällskapet Runica et mediævalia 1995, 173–202.

[Ibn Sīrīn, Muhammad]. Ny Apomasaris dröm-book, thet är en upsats på allehanda slags drömmar hwilka man icke allenast effter the indianers, persers och aegyptiers lära, har befunnit sanne, utan och af långlig förfarenheet och noga upteknande förmärkt, ofehlbart träffa in med sine uthtydningar allom dem som gärna åstunda weta, hwad i framtijden hända skall, och icke äro grekiskan, latinen och tyskan, uppå hwilka hon för sin sanfärdigheet skull åtskillige gånger är utkommen, mächtige, til tienst och nytta öfwersatt af Heliander. Ruotsiksi kääntänyt Gustaf Peringer Lillieblad. Stockholm, tryckt i Nathanael Goldenaus tryckerij medh egen bekostnad. 1701. LINKKI

Oneiromantien, Eller konsten at tyda Drömar. Förra delen. Stockholm, Stolpiska Tryckeriet 1783.

February 28, 2022February 28, 2022

Painajainen kotieläinten tautina

Painajaisella on alkujaan tarkoitettu olentoa, joka kiusaa nukkujaa niin, ettei tämä pysty liikkumaan tai hengittämään kunnolla. Painajaisolento ei häirinnyt pelkästään aikaihmisten ja lasten unta vaan ujuttautui myös talleihin ja navettoihin hevosten ja etenkin lehmien kiusaksi. Painajainen tunnettiin vielä 1900-luvun alussa lehmien ja hevosten sairautena, joka teki nämä uupuneiksi ja hikisiksi. Painajaisen parannuskeinoihin kuuluivat toisaalta yrtit ja lääkkeet, toisaalta pahansuovan olennon ajaminen pois.

Kyllä lehmäkin säikähtää painajaista. Kuva: U. A. Saarinen 1953, Museovirasto, Journalistinen kuva-arkisto / Finna.fi.

Kun lehmä tai hevonen oli aamulla hikinen ilman mitään näkyvää syytä, saatettiin arvella, että sitä vaivasi painajainen. Kyse ei ollut pelkästään hikoilusta, vaan uupunut hevonen ei pystynyt päivän töihin eikä väsynyt lehmä lypsänyt kunnolla, jos lainkaan. Painajainen heikensi eläinten vointia ja tuottavuutta, ja sitä pidettiin usein pahantahtoisen naapurin aiheuttamana. Hattulasta on tallennettu seuraavanlainen kuvaus vuonna 1933:

Elokoita painaa (painajaisena) paha naapuri. Kun painajainen ahdistaa esim. lehmää, on lehmä aamuisin hiestä märkä, vapisee, lyö päätään seinään, silmistä tippuu vesi, ruoka ei maistu, joten laihtuu. (SMSA. s.v. painajainen)

Painajaisella voitiin tarkoittaa yksinkertaisesti eläinten tautia, joka tunnettiin myös nimellä hikitauti. Uskomusperinteessä se miellettiin pahaksi olennoksi, joka ratsasti eläimen uuvuksiin yöllä, kun kukaan ei ollut näkemässä. Eläinten painajaista nimitettiin toisinaan erikseen ajajaiseksi tai maraksi, mutta monien mielestä kyseessä oli sama olento, joka kiusasi ihmisiäkin. Painajainen voitiin tulkita paholaiseksi, mutta useimmiten sen katsottiin olevan naapurin lähettämä tai naapuri itse yöllisessä, muuntuneessa muodossa. Eurooppalaiseen kansanuskoon on kuulunut ajatus, että ihmiset kilpailevat keskenään rajallisista resursseista ja että yhden menestys on väistämättä muilta pois. Tässä katsannossa naapurinsa terveyden, toimintakyvyn tai elinkeinojen pilaaja paransi omaa osuuttaan jaossa olevasta vauraudesta. Pahan alkulähde oli naapurin kadehtiminen, josta saattoi seurata pahaa jopa kadehtijan sitä itse suunnittelematta.

”Pois tauti tammasta, ja koira kotija!”

Tarinat naapurien välisistä vahingonteoista ovat ylläpitäneet epäluuloa. Tarinassa painajaista epäilevä isäntä on voinut rynnätä navettaan keskellä yötä ja nähdä mustan olennon vilahtavan varjoihin tai peräti naapurin emäntää muistuttavan hahmon eläimen selässä ratsastamassa. Syyllinen on voinut myös piiloutua muuttamalla itsensä talikoksi. Kun isäntä on lyönyt epäilyttävältä talikolta toisen piikin poikki, seuraavana päivänä on kuultu naapurin emännän katkaisseen jalkansa.

Jokin näistä talikoista saattaisi olla epäilyttävä. Kuva: Suomen maatalousmuseo Sarka / Finna.fi

Tarinat kuitenkin myös varoittavat liian ankarasta syyllisen rankaisemisesta. Yksi niistä kertoi isännän ripustaneen viikatteen hevosensa yläpuolelle, jotta yöllä tuleva painajainen satuttaisi itsensä siihen. Aamulla hänet itsensä löydettiin kuolleena viikatteen terästä – hän oli tietämättään kulkenut itse painajaisena. Tarina on yleisempi Ruotsissa, missä painajaiseksi voi päätyä jo syntymässään saamansa kirouksen vuoksi, mutta se tunnetaan myös Suomessa. Meilläkin painajainen voi joskus olla tietämätön öisistä puuhistaan.

Painajaista on karkotettu sekä kotikonstein että turvautumalla tietäjän apuun. Noituudella aiheutettujen vahinkojen kohdalla tietäjien on ollut tavallista lähettää vahinko takaisin lähettäjälleen eli niin sanotusti lähettää koira kotiinsa. Vihannissa on tallennettu 1920-luvun lopussa seuraava tieto:

Meijän hevosella kans kerran rupes aijjaan painajainen; oli aivan vahusa (vaahdossa), vaikka seiso tallissa. Vain kun menin sen Viinelän eukon tykö ja pyysin sen parantaan hevosen, niin se anto pienen pussin jottain (jotakin) suolan tapasta, käski antaa siitä pikkusen hevoselle ja loput paiskata Hakalan kaivoon, sanuen nakatesa:

Pois tauti tammasta,
Ja koira kotija!

Vain heti parani hevonenki ja aivan ensiyönäpä oli tullu Hakalaisen päälle painajainen; kyllä se tiesi Eukko, että seuli Hakalaisen töitä se tauti; eikä sille eukolle tarvinnu palijo maksaa; määräs vain nelikon rukkiita, vain annonhan minä sille puoli tynnyrijä. (SKVR XII₂: 7419.)

Loitsuja ja taikamenettelyjä on käytetty rinnakkain, ja painajaisen haukkuminen ja loukkaaminen on ollut osa strategiaa. Seuraavassakaan painajaista ei manata tuonpuoleisen synkkiin syvänteisiin, vaan kotiinsa, oman väkensä tykö:

Lehmästä (t. hevosesta) lähti painajainen, jos leikkeli keritsimillä takakäteen ristiin karvoja ristiluilta ja puheli:
Vaskivittu painajainen,
Mustatukka tuulehhuora,
Mee’ isäntäsi iltasille,
Emäntäsi einehille,
Muuv väkesi murkinoille! (SKVR XII2: 7311.)

Painajaisen yleisimpiä karkottamiskeinoja eläinsuojasta on ollut peilin asettaminen seinälle tai kattoon eläimen eteen. Yleensä peilin tehoa selitetään sillä, että kun painajainen tulee ja näkee ruman olemuksensa peilistä, se säikähtää ja painuu tiehensä. Syy voi olla myös muu. Ruotsalaisessa perinteessä painajainen lannistetaan myös identifioimalla se: Sinä olet painajainen! Peilikuvan näyttämisellä painajaiselle voisi olla sama tarkoitus. Kittiläläisen emännän peiliä asettaessaan lukema loitsu esittää, että kun painajainen tunnistaa itsensä peilistä, se häpeää niin, ettei palaa enää:

Häpiä, punavittu,
Kun näet haamusti,
Ettet minun lehmääni tule! (SKVR XII₂: 7320.)

Eläinten suojaaminen

Painajaisen karkotuskeinot ovat pyrkineet estämään ja vaikeuttamaan eläimillä ratsastamista tai hyödyntämään esineitä, joissa on ollut suojaavaa voimaa. Karjasuojaan tai sen kynnyksen alle on voitu piilottaa teräaseita tai ripustaa teräviä tarvekaluja kuten keritsimet tai häkilä lehmän yläpuolelle. Häkilä oli pellava- tai hamppukuidun käsittelyssä käytetty väline, jossa oli sarja teräviä piikkejä. Tavallisinta on ollut laittaa häkilä lehmän selkään. Yöksi, jolloin painajaisen arveltiin olevan liikkeellä, häkilä kiinnitettiin lehmään piikit ylöspäin, jotta lehmää ajamaan tuleva painajainen istuisi takapuolensa teräviin piikkeihin.

Häkilä ei liene mieluinen takapuolen alunen painajaisellekaan. Auts! Kuva: Loviisan kaupunginmuseo / Finna.fi.

Elohopeaa saatettiin piilottaa linnunsulissa seiniin tai kynnyksen alle, lehmän selkään saatettiin hieroa pahanhajuisia aineita, ovelle tai seinään voitiin naulata harakan siipi taikka sivu Raamatusta tai almanakasta, tai lehmän yläpuolelle kattoon saatettiin muodostaa päreistä risti. Eläintä saatettiin myös peittää suojelevaa voimaa sisältävillä vaatteilla kuten isännän housuilla, emännän kuukautisvereen tahriutuneella paidalla, karhun taljalla taikka loimella, joka on ollut ruumisarkun peitteenä. Myös väkivallalla painajaista uhattiin: ammuttiin tuliaseella navetassa tai iskettiin seinään puukko tai kirves. Myös hämäystä käytettiin: navettaan vietiin loukku tai puntari, jonka päälle aseteltiin nahkaiset vällyt. Painajainen alkoi ajaa sillä ja jätti lehmän rauhaan. Paikoin arveltiin tiukujen tai kaulaan asetetun kellon suojelevan eläintä painajaiselta.

Koiruoho (Artemisia absinthum). Kuva: Franz Eugen Köhler: Köhler’s Medizinal Pflanzen, 1897. / Wikimedia Commons.

Painajaista lääkittiin myös kotitekoisilla lääkkeillä ja kasveilla. Osa niistä tähtäsi oireiden lievittämiseen. Ruokahalunsa menettäneelle lehmälle saatettiin syöttää haavanlehtiä, jotta se vahvistuisi ja alkaisi lypsää paremmin. Yksi resepti kehottaa uuttamaan viinaan koiruohoa (Artemisia) ja katkeria pippureita ja juottamaan sitä eläimelle. Christfrid Gananderin Eläinden Tauti-Kirja vuodelta 1788 tarjoaa kahta erilaista reseptiä, jotka ovat kuitenkin huolestuttavan ylimalkaisia.

Tätä [painajaista] wastaan keitetään kannen alla oluesa eli sahdisa yxi ruoho Alchemilla, pääskysen pesä, tammen eli haawan lehdet ja annetaan naudan juoda.

Putken juurta, suolain kanssa annetaan wiinasa.

Alchemilla tarkoittaa poimulehteä, joka on yleinen myrkytön niittyjen ja nurmien kasvi. Sen sijaan putkikasveja Suomessa tavataan lukuisia, ja osa niistä on hyvinkin myrkyllisiä. Emme suosittele Gananderin reseptejä.

Yleinen poimulehti (Alchemilla vulgaris). Lähde: Carl Axel Magnus Lindman: Bilder ur Nordens Flora, 1901-1905.

Uskomuksista luopuminen

Kansanlääkinnässä uskomuspohjaiset näkemykset ja niitä kiistävät puheenvuorot elivät vuosikausia rinnakkain. Tätä ristiriitaa on kommentoitu yleensä vanhemman ja nuoremman polven välisenä näkemyserona. On kerrottu, kuinka isäntä on uskonut painajaisen ajaneen hevosellaan, mutta tosiasiassa pojat ovat juoksuttaneet sen hikeen käydessään yön tunteina naisissa – eivätkä ole tietenkään korjanneet isännän käsitystä, koska olisivat saaneet sapiskaa hevosen väsyttämisestä.

Lehmien apaattisuuden, lypsämättömyyden ja hikoilun syitä etsittiin myös elinolosuhteista, ja karjanhoitajia alettiin 1900-luvun alkupuolella valistaa navetan sisäilman tärkeydestä. Sekalantanavetan etuna oli perinteisesti pidetty lannan lämmittävää vaikutusta. Nyt todettiin kuitenkin, että navetassa seisovan lannan palaminen synnytti paitsi lämpöä myös kaasuja ja kulutti hapen. Eläimet saattoivat kärsiä pilaantuneesta ilmasta ja hapen puutteesta. Sosialisti-lehdessä julkaistiin tammikuussa 1926 kokonainen artikkeli navetan raittiimman ilman puolesta ja perusteltiin:

Huono ja pilaantunut navettailma vaikuttaa suorastaan eläinten terveyteen. Niinpä on lantanavetoissa tavallisena tautina n.k. ”painajainen”, joka öisin ahdistaa lehmiä ja hevosiakin. Taudin aiheuttaa hapen eli raittiin ilman puute, sillä ylenmäärin pilaantunut navettailma ei sisällä niin paljon puhdasta eli todellista ilmaa (happea), että se riittäisi hengittämiseen, jonka vuoksi eläimet tukehtuvat tai ainakin kärsivät ilman puutteesta.

Tulkintatavat muuttuivat vähitellen kokonaan, ja viimeistään maailmansotien jälkeen tutkijoiden haastattelemat kertojat arvioivat entisaikojen uskomuksia pääosin kriittisesti. Painajaisuskomusten taustalle esitettiin esimerkiksi sekalantanavettojen yletöntä lämpötilan nousua. Oikein täynnä sontaa olevassa ja kuumassa navetassa lehmät hikoilivat itsensä märiksi, ja taikauskoiset ihmiset luulivat painajaisen ajaneen niillä. Moni huomioi alun perinkin hoidon vaikutuksen karjan hyvinvointiin: karjakon vaihtuessa myös eläinten terveydessä saattoi tapahtua selviä muutoksia. Lisääntyvä ymmärrys eläinten hyvinvoinnista hävitti painajaisen karkotustapoja siinä missä uskomusten vanhentuminenkin.

Tyytyväinen lehmä niityllä – ei huolta painajaisesta. Kuva: Suomen maatalousmuseo Sarka / Finna.fi.

Lähteitä:

Ganander, Kristfrid 1788: Eläinden Tauti-Kirja. Stockholm 1788. https://kaino.kotus.fi/korpus/vks/meta/ganander/gan1788b_rdf.xml

Kansanomainen lääkintätietous. Toimittanut Matti Hako. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2000.

Raittiin ilman merkitys navetoissa. – Sosialisti nro 20, 26.1.1926, sivu 7.

Raudvere, Catharina: Föreställningar om maran i nordisk folktro. Lunds Universitet 1993.

SKVR = Suomen Kansan Vanhat Runot. https://skvr.fi/

SMSA = Suomen murteiden sana-arkisto. Kotimaisten kielten keskus.

January 31, 2022February 1, 2022

Painajaisen tunteet

Painajaisiin ja pahoihin uniin yhdistetään usein nimenomaan voimakas pelon tunne, jonka saattamana nukkuja herää. Joidenkin uniteorioiden mukaan valvetilassa koettuihin pelkoihin liittyvät muistot ovat jopa painajaisten alkusyy. Samat aivojen limbisen järjestelmän osat ja etuaivojen alueet, jotka osallistuvat tunteiden ilmaisuun ja säätelyyn, ovatkin osallisena myös unien synnyssä. Jotkut tutkijat ovat esittäneet, että evoluutionäkökulmasta katsottuna painajaisten tehtävänä on säädellä ja sammuttaa pelkomuistoja muuntamalla niitä unikuvastoksi.

Tämän mallin mukaisesti pelkomuiston elementit aktivoituvat ja yhdistyvät sitten uudenlaisilla tavoilla liittymällä yksittäisiin, toisiinsa liittymättömiin muistielementteihin. Aktivoituneet pelkomuistot prosessoidaan unennäkemisen aikana aivojen tunneilmaisuun liittyvissä osissa eli pelkomuistojen muodostumista muistuttavan kanavan kautta. Tällöin pelottavaksi koettu asia ja tähän muistoon liittyvä pelko voidaan kokea turvallisessa tilanteessa, unen todellisuutta jäljittelevässä simulaatiossa. Tämän on katsottu voivan johtaa lopulta pelkomuiston sammumiseen.

Painajainen aiheutuu tämän mallin mukaan kuitenkin silloin, jos jossain prosessin vaiheessa on häiriö. Sen seurauksena nukkuja kokee intensiteetiltään hyvin voimakkaita tunteita, joiden myötä hän herää.

Tunteet toimivat kehossa ja niihin liittyy aina jonkinlainen muutos. Esimerkiksi pelon ollessa kyseessä voidaan heräämisen hetkenä kokea pelon fysiologiaan yleisesti liitettyjä kehollisia tuntemuksia. Keskeisenä näissä pelon kehollisissa reaktioissa on aivojen limbisen järjestelmän mantelitumakkeena tunnettu osa: se lähettää signaaleja, jotka käynnistävät erilaisia fysiologisia reaktioita. Mantelitumake aktivoi autonomisen hermoston sympaattisen osan, jolloin lisämunuainen vapauttaa verenkiertoon hormoneja, kuten adrenaliinia, jotka taas käynnistävät erilaisia reaktioita. Nämä tunnekokemukseen liittyvät keholliset muutokset voivat olla konkreettisesti havaittavissa. Sydän voi pamppailla, syke on noussut, hengitys on voinut kiihtyä, lihakset ovat jännittyneet, herännyt saattaa olla hikinen ja niin edelleen.

Vastaavat keholliset muutokset liitetään myös niin kutsuttuun ”taistele tai pakene” -reaktioon (fight-or-flight). Sen mukaisesti ihminen voi vaaran kohdatessaan joko paeta uhkaa tai valmistautua taistelemaan. Tunnetasolla tähän reaktioon liitetään usein viha ja pelko. Tietynlaiset kehossa ilmenevät ja havaittavat muutokset eivät välttämättä olekaan vain yhdelle tunteelle tyypillisiä, vaan samanlaiset muutokset voivat liittyä useisiin eri tunteisiin.

Pohjoiset painajaiset -projektin järjestämän keruun yhteydessä kysyttiin vastaajilta myös painajaisten herättämistä tunteista. Svenska Litteratursällskapet i Finlandin arkistossa säilytettävässä aineistossa mainitaan runsaasti esimerkiksi yllä mainitun kaltaisia kuvauksia fysiologisista muutoksista. Ne ovat tulkittavissa tunnereaktioiksi, ja yleensä ne yhdistetään juuri pelon tunteeseen. Useat vastaajista mainitsevat hikisyyden tai kylmänhien tuntemuksen, joka pelon lisäksi voi kummuta myös koetusta ahdistuksesta. Moni mainitsee myös sydämentykytyksestä tai kiihtyneestä pulssista heräämisen yhteydessä.

Yleisin nimetty tunne tässä aineistossa on juuri pelko ja jopa kauhu tai paniikki. Osa on myös herännyt itkien tai on huutanut tai kiljunut unessa tai herätessään. Jälkimmäinen reaktio liittyy yleensä unessa koettuun kauhuun tai pelkoon, kun taas itku on liittynyt sekä pelkoon että suruun tai jonkinlaiseen avuttomuuden tunteeseen.

Monet saattavat kuitenkin herätä muunkin kaltaisten häiritsevien ja epämiellyttävien tunteiden saattelemana. Osa vastaajista mainitsee vihan tunteesta sekä voimakkaasta surun tuntemuksesta. Pahoihin uniin on voinut liittyä myös ahdistusta sekä avuttomuuden tunnetta ja epätoivoa. Yksittäisinä mainintoina tulevat esille myös menetyksen ja pettymyksen tunne. Aina pahaan uneen liittynyttä tunnetta ei suoraan nimetä. Sen sijaan moni mainitsee hieman epämääräisemmin painajaisiin liittyneistä “epämiellyttävistä” tai ”kamalista” tunteista tai esimerkiksi ”kaaoksen tunteesta”.

Viha. B. Picartin etsaus vuodelta 1713, Charles Le Brunin mukaan. Kokoelmassa Wellcome Collection gallery. Kuvalähde: Wikimedia Commons.

Aineistossa mainitaan myös kokemuksista, joissa unen epämiellyttävä tunnesisältö koostuu kokemuksesta, että on tehnyt jotain täysin anteeksiantamatonta. Aiemmat tutkimukset ovat nekin osoittaneet, että pahat unet voivat pitää sisällään myös sosiaalisia tunteita, kuten häpeää tai syyllisyyttä.

Kirjallisuutta

Levin, Ross, and Tore A. Nielsen. 2007. “Disturbed Dreaming, Posttraumatic Stress Disorder, and Affect Distress: A Review and Neurocognitive Model.” Psychological bulletin 133, no. 3 (2007): 482–528.

Levin, Ross & Tore A. Nielsen. (2009). Nightmares, Bad Dreams, and Emotion Dysregulation: A Review and New Neurocognitive Model of Dreaming. Current Directions in Psychological Science: A Journal of the American Psychological Society, 18(2), 84–88.

Merritt, Jane M. , Robert Stickgold, Edward Pace-Schott, Julie Williams, J.Allan Hobson. (1994). Emotion Profiles in the Dreams of Men and Women. Consciousness and Cognition, Volume 3, Issue 1, 1994, 46-60.

Zadra A, Pilon M, Donderi DC. (2006) Variety and intensity of emotions in nightmares and bad dreams. Journal of Nervous and Mental Disease. 2006 Apr; 194(4):249-54.