Saiturin joulu – painajaista vai ei?

Charles Dickensin (1812–1870) kirjoittama klassikkoteksti Saiturin joulu tai Joulutarina (Christmas Carol) ilmestyi vuonna 1843 ja on siitä lähtien kuulunut länsimaisiin jouluklassikoihin. Tarina kertoo sydämettömästä koronkiskurista Ebenezer Scroogesta ja hänen elämänmuutoksestaan. Jouluyönä vierailevat olennot pakottavat hänet katselemaan takautuvasti elämänsä vaiheita ja arvioimaan toimintansa seurauksia, mikä avaa hänen silmänsä. Painajaistutkija pohtii nyt, kuvaako Dickens kertomuksessaan Scroogen näkemää painajaisunta.

Saiturin joulun päähenkilö Ebenezer Scrooge tunnetaan kitupiikin perikuvana. Lumiseen 1800-luvun Lontooseen sijoittuva tarina esittelee hänet myös äreänä ukkona, joka ei voi sietää joulua. Hyvän joulun toivotuksiin hän vastaa ”Pah! Humpuukia!”, kieltäytyy sisarenpoikansa ystävällisestä kutsusta joulupäivälliselle, lähettää matkoihinsa miehet, jotka keräävät rahaa hyväntekeväisyyteen, ja kieltää toimistoapulaiseltaan joululoman.

Dickens on määritellyt kertomuksensa jouluiseksi kummitustarinaksi. Illan hämärtyessä alkaakin tapahtua. Toimiston ovennuppiin ilmestyvät Scroogen jo aikaa sitten kuolleen ystävän ja yhtiökumppanin Jacob Marleyn kasvot. Scrooge päättää olla piittaamatta moisesta harhanäystä, mutta asia kaivelee häntä. Kotiin mentyään hän kokee parhaaksi tarkastaa, ettei kukaan vain piileskele sängyn alla, kaapissa tai muuallakaan, ja kaksoislukitsee ovensa. Näin lukijalle osoitetaan, ettei asunnossa ole ketään, joka olisi voinut lavastaa tulossa olevat spektaakkelit.

Vainaja vierailee

Äkkiä asunnon kaikki kellot alkavat soida, ja niiden kumussa kaikuu kuin tuhansien kahleiden helinä. Scrooge muistaa, että vainajien kerrotaan joutuvan kantamaan raskaita kahleita tuonpuoleisessa, mutta hän karistaa tällaisen ajatuksen mielestään ja kivahtaa itsekseen: Humpuukia! Hän ei halua uskoa näkemäänsä edes silloin, kun Marley, läpikuultavana ja kylmän henkäyksen saattamana, ilmestyy kellarista hänen eteensä raskaine kahleineen.

Scrooge perustelee haamulle, miksei usko aistiensa välittämää näkyä: ”Vatsanväänteet saavat aistit valehtelemaan. Olet ehkä huonosti sulava liha, sinappitahra, juustonmuru, kova perunanpala. Mikä oletkin, olet ennemmin haudukkeesta kuin haudasta!” Sanaleikki on Scroogen viimeinen yritys ylläpitää epäuskoa. Marleyn haamu astuu huoneeseen ja riisuu päänsä ympärille kiedotun liinan, jolloin sen alaleuka putoaa rinnuksille. Haamun ympärillä väreilevä kylmä kauhu saa Scroogen valtaansa.

Jacob Marleyn haamu astuu huoneeseen kahleineen. John Leechin kuvitusta Dickensin ensipainokseen A Christmas Carol. In Prose. Being a Ghost Story of Christmas (1843).

Haamu sanoo tulleensa varoittamaan Scroogea: heidän elämäntapansa johtaa kauheaan kohtaloon kuolemanjälkeisessä. Ihmisen tulee kulkea maailmalla, kohdata muut ihmiset ja auttaa heitä. Ellei sitä tee elämänsä aikana, tilanteen kohentaminen jälkikäteen on myöhäistä. Haamu esittelee raskaita ketjujaan: nämä kaikki rakensin itse eläessäni lenkki lenkiltä. Sinä olet ehtinyt rakentaa niitä vielä enemmän. Mutta voit vielä muuttaa tapasi!

Haamu kertoo, että Scrooge tapaisi tulevina öinä kolme joulun henkeä ja hänen tulisi toimia kuten ne neuvovat. Sitten se poistuu ikkunasta, ja Scrooge näkee sumuisen ilman olevan täynnä vaikeroivia henkiä. Mukana haamujen joukossa on hänen elävinä tuntemiaan miehiä, jotka turhaan yrittävät tarjota apuaan katujen hädänalaisille. Se ei onnistu; ei, se olisi pitänyt tehdä silloin, kun vielä oli elossa.

Menneiden, olevien ja tulevien joulujen henget

Marleyn tapaamisesta typertynyt Scrooge nukkuu seuraavan päivän yli ja yöhön saakka. Kuten Marley on kertonut, aamuyöllä kello yksi hänen sänkynsä viereen ilmestyy menneiden joulujen henki, melkoisen outo ilmestys. Se on kuin pieni lapsi, tai oikeastaan kuin vanhus. Sillä on lihaksikkaat kädet – tai oikeastaan vain yksi, ja jalkoja on kaksi, tai välillä koko tusina, ja kirkasta valoa hohtava pääkin katoaa välillä. Ja kaiken tämän häilyvyyden jälkeen se onkin taas ehjä ja selkeä itsensä. Se johdattaa Scroogen seinän läpi pimeään yöhön ja tämän lapsuuden maisemiin.

Henki näyttää Scroogelle katkelmia tämän elämän aiemmista jouluista. Miehen sydän heltyy, kun hän näkee tutut paikat ja entisen itsensä, lapsuuden vaikeat vaiheet, nuoruuden ilot ja hyvien ihmisten anteliaisuuden. Mutta hän joutuu myös näkemään, kuinka ahneus saa hänessä vallan ja hän erkaantuu rakkaiden ihmisten yhteydestä. Katselmus alkaa käydä Scroogelle liian ahdistavaksi. Lopulta hän pakenee tilanteesta piilottamalla hengen valonsäteet tämän hatulla. Kuvaelmat hiipuvat, ja Scrooge vaipuu uupuneena sängylleen ja nukahtaa.

Kun Scrooge herää, kello lähenee jälleen yhtä yöllä. Seuraava henki on nykyisen joulun henki, jonka mukana Scrooge seuraa toimistoapulaisensa ja tämän perheen joulunviettoa sekä sisarenpoikansa perhejoulua. Scrooge tempautuu mukaan iloiseen tunnelmaan, mutta matka jatkuu kohti monenlaisia muita, ankeissakin oloissa iloista ja lämmintä joulumieltä juhlistavia seurueita. Scrooge saa seurata joulun ihmettä, jolle hän ei ollut aikoihin antanut mitään arvoa. Mutta lopuksi hän saa nähdä myös, miten puute ja tietämättömyys kasvavat ihmisten keskuudessa, jos niille antaa vallan.

Tulevien joulujen henki näyttää kauhistuneelle Scroogelle tämän kuolemaa seuraavat tapahtumat ja haudan. John Leechin kuvitusta Dickensin ensipainokseen A Christmas Carol. In Prose. Being a Ghost Story of Christmas (1843).

Scroogen viimeinen vieras, tulevien joulujen henki, on synkkä ja puhumaton hahmo. Se näyttää, kuinka hän tulee kuolemaan yksin ja halveksittuna ja kuinka varkaat repivät mukaansa hänen irtaimistonsa. Scrooge itkee, lupaa parantaa tapansa ja anoo kiihkeästi armoa. Mutta henki kutistuu sängyntolpaksi, ja Scrooge on jälleen omassa, mukavassa ja ryöstämättömässä sängyssään. Tunnekuohun vallassa hän kulkee huoneissaan. Tuolla on ovi, josta Jacob Marleyn haamu astui sisään; tuossa nurkassa istui tämän joulun haamu, ja tuosta ikkunasta hän näki vaikeroivat henget. Kaikki se tapahtui juuri täällä, joten sen täytyi olla todellista! Aikaa ei kuitenkaan ole kulunut kuin yhden yön verran. On vasta joulupäivä, ja hän ehtii vielä kääntää joulunsa hyväksi.

Joulukertomuksen päättyessä Scrooge on muuttunut mies. Hän puhuttelee ystävällisesti muita ihmisiä, hän lähettää jättimäisen joulukalkkunan toimistoapulaisensa perheelle ja nostaa tämän palkkaa, viettää joulun sisarenpoikansa luona ja avustaa vähävaraisia. Muutos on pysyvä, ja hän kiittää mielessään Jacob Marleyta ja joulujen henkiä elämänsä kääntämisestä uusille urille.

Henkiä vai unikuvia?

Tapahtumien edetessä Scrooge pohtii toistuvasti, onko hänen kokemuksensa unta vai totta. Me näemme niissä paljon unille ominaisia piirteitä. Ympäristöt ja henkilöt muuntuvat epätodellisella tavalla toisiksi, ja myös pitkiä etäisyyksiä paikasta toiseen taitetaan hetkessä. Aikaperspektiivikin on joustava; kertomuksessa Scrooge viettää henkien kanssa kolme yötä, mutta kun hän kaiken jälkeen herää uuteen aamuun, on sittenkin vasta joulupäivä. Toisaalta oudot tapahtumat alkoivat jo toimistolla ennen kotiin lähtöä.

Kokiko Dickensin luoma fiktiivinen henkilö yliluonnollisia kohtaamisia vai näkikö unta? Ja olisiko kyseessä painajainen? Tällaisen ajatusleikin pohjaksi kysymme, millainen olisi Dickensin aikalaiskäsitys asiasta. Merkittäviä unia on pidetty vuosisatojen ajan mahdollisina väylinä todellisille henkimaailman yhteyksille. Vaikka tällainen uskomus oli 1800-luvulla jo jonkin verran menettänyt merkitystään, se oli tuttu esimerkiksi Vanhasta Testamentista, mikä antoi sille edelleen arvovaltaa. Jos unikokemus oli ahdistava, sen syyksi esitettiin yleisesti myös fyysisiä vaivoja kuten ruoansulatusongelmia. Alussa Scrooge turvautuukin näihin naturalistisiin selityksiin Marleyn haamua tulkitessaan ja luettelee ruokia, joiden mellastus hänen vatsassaan olisi aiheuttanut kokemuksen. Myöhemmin hän kuitenkin pitää kohtaamisia todella tapahtuneina. Se ei kuitenkaan sulje pois unen mahdollisuutta. Päinvastoin: näkyjen kokeminen unen välityksellä oli maallikolle normaalimpaa kuin niiden kokeminen valvetilassa. Aikalaiskäsitysten valossa Scroogen kokemus saattoi olla samanaikaisesti sekä unta että totta.

Luonnehdimme unta painajaiseksi, kun se herättää niin voimakkaita ahdistavia tunteita, että siitä haluaa herätä eikä sellaista halua kokea uudelleen. Scroogen unessa tunnelmat vaihtelevat innostuksesta häpeään, pelkoon ja kauhuun, ja paikoin hän vaatii päästä unen maisemista kotiinsa. Oman aikamme katsannossa Scroogen kokemus on painajainen. Vielä 1800-luvun alkupuolella oli kuitenkin tavallista arvioida unta sen moraalin ja seurauksen näkökulmasta riippumatta sen tunnesisällöistä. Unen seurauksena Scroogen elämä kääntyi paremmaksi sekä muiden että hänen itsensä kannalta. Uni oli siis hyvä siitä huolimatta, että kokemus oli kauhistuttava.

Uskonnollisia jännitteitä vai universaali sanoma?

Dickensin teosta on toisinaan syytetty antisemitismistä, koska Scrooge on esitetty pitkänenäisenä juutalaisen stereotyyppinä ja pahana miehenä, joka muuttuu hyväksi vasta löytäessään joulun, kristittyjen juhlan. Tarkemmin katsoen Dickensin kuvaamasta joulusta kuitenkin puuttuu kristillinen sisältö kokonaan. Myös muutokseen kannustavat yliluonnolliset elementit eli Marleyn haamu ja joulun henget edustavat etupäässä kansanuskoa ja fiktiota. Joulu näyttäisi toimivan tarinassa yhteisöllisyyden ja hyvän tahdon symbolina ja kontrastina Scroogen hapantuneille elämänarvoille. Tarinan opetukset – katumus, paluu oikealle tielle ja yhteisöllisyys – ovat vahvasti myös juutalaisia arvoja.

Dickens eli Britanniassa aikana, jolloin protestanttinen valtakulttuuri myönsi katoliselle ja juutalaiselle yhteisölle virallisen aseman yhteiskunnassa. Voisi sanoa, että Saiturin joulu puhuttelee näitä kaikkia ryhmiä. Tarinassa painottuu kuolemanjälkeisen osalta protestanttinen oppi siitä, että kohtaloaan ei voi parantaa enää kuolemansa jälkeen, vaan sielustaan on huolehdittava eläessään. Myös juutalaisuus painottaa hyviä tekoja tässä elämässä. Katolisessa opissa taas syntejään voisi, tosin tuskallisesti, sovittaa vielä kiirastulessa. Kiirastulesta olisi mahdollista myös tulla vielä varoittamaan ystäväänsä tämänpuoleisessa, kuten Jacob Marley tekee. Protestanttinen oppi sen sijaan pitäisi hänen haamuaan demonisena ilmestyksenä. Tuomittujen haamujen ilmestyminen on joka tapauksessa ollut kirjallisuudessa ja folkloressa yleinen retorinen keino varoittaa huonon elämän seurauksista uskontokunnasta riippumatta. Dickens on hyödyntänyt tätä dramaattisesti tehokasta yhdistelmää tähdentääkseen yhteisöllistä sanomaansa.

Scroogen anteeksiantamattomia paheita ovat ihmisviha ja sosiaalisen omantunnon puute. Dickensin oma vaatimaton tausta näkyy hänen muussakin tuotannossaan köyhien auttamisen tärkeytenä ja siinä, ettei ihmisarvoa mitata rahassa. Saiturin joulun yleisinhimillinen sanoma Älä murjota yksin! Auta muita! on ajankohtainen edelleen. Sitä voi pitää suomalaisenkin, yhtä hyvin hengellisen kuin maallistuneenkin joulunvieton ydinajatuksena.

Toivotamme lukijoille hyvää, turvallista ja rauhallista joulua!

Varokaa kuitenkin ylensyöntiä. Siitä kun voi seurata painajaisunia.

 

Unien logiikasta ja kartallistamisesta – esimerkkinä talvinen odysseia vuodelta 1689

Alkuvuodesta 1689 alkaen Pietarsaaren pitäjässä asuva talonpoika kummastutti ja myös ärsytti kotiseutunsa väkeä puheillaan, joiden mukaan olisi kotimatkallaan kohdannut suuren määrän paholaista palvomaan menossa olleita ihmisiä – kaikki Pietarsaaren pitäjän tai kaupungin asukkaita, osa hänen omia naapureitaan. Anders oli harhaillut talvisella maaseudulla ja joutunut useisiin uhkaaviin tilanteisiin – hänet oli kerran jopa temmattu riviin, kun paholaisen palvojat olivat järjestäytyneet katselmukseen järven jäälle, ja siitä pulasta hän oli onnistunut pelastautumaan vain taivaallisten voimien väliintulon ansiosta. Toisenkin kerran hän oli saanut apua taivaasta.

Anders Matsson Nixin puheita käsiteltiin seuraavina kuukausina käräjillä ja kirkkoneuvostossa ja kirjelmöitiinpä niistä Turun hovioikeudellekin. Tallella on seikkaperäinen pöytäkirja, joka laadittiin laamanninkäräjien erityisistunnossa kesällä 1690. Anders sai vielä kerran kertoa esivallalle kokemastaan, ja se kertomus täyttikin monta sivua. Lukuisat muutkin todistivat – kaikki Andersia vastaan. Hänen oma vaimonsakin todisti miehensä kummallisesta käytöksestä ja harhaisista ajatuksista. Istunnon lopputulemaksi muodostui luonnehdinta Andersista mieleltään järkkyneenä melankolikkona. Anders olisi ehkä otettu vakavammin, jos hän olisi puhunut samanlaisia asioita noin parikymmentä vuotta aikaisemmin, jolloin Suomessakin levisi huhuja noitien salaisista kokoontumisista, ja jos hän ei olisi syyttänyt niin montaa kunnialliseksi tiedettyä ihmistä, heidän joukossaan aateloitu kihlakunnantuomari.

Andersin puheita on luonnollisesti käsitelty paikallishistoriallisessa kirjallisuudessa ja noituusoikeudenkäyntejä käsittelevissä tutkimuksissa. Antero Heikkinen katsoo, että juopottelu, noituuden pelko, ylempiä yhteiskuntaryhmiä kohtaan tunnettu epäluulo sekä mahdollisesti myös komeetta, joka oli nähty joitain vuosia aikaisemmin taivaalla ja tulkittu varoitukseksi, olivat suistaneet Andersin mielen epätasapainoon. Omasta mielestään Anders kuvasi todellisia valvetilassa kokemiaan asioita. Hän puhui kyllä unistaankin: eräälle toiselle talonpojalle hän oli juuri ennen oikeudenkäyntiä kuvannut viimeisintä untaan, jossa noita-akka oli lentänyt hänen savupiipustaan ulos. Sitä hän piti hyvänä enteenä. Sellainen puhe lujitti oikeuden tulkintaa hänen henkisistä ongelmistaan.

Mutta miten pitäisi suhtautua hänen pitkään kertomukseensa: puhuiko Anders harhoistaan vai unistaan vaiko molemmista? Vai ehkä sittenkin valvemaailman tapahtumista?

Psykologian oppiaineessa tehtävässä unitutkimuksessa on tarkasteltu unien logiikkaa tai oikeammin logiikan ajoittaista poissaoloa. Kutakuinkin kaikki ovat varmaankin edes joskus kokeneet, että unissa voi tapahtua hyvinkin kummallisia asioita. Ne asiat ovat kummallisia sen vuoksi, että ne ovat erilaisia kuin valvetilassa koettuina: jokin esine voi äkkiarvaamatta vaihtua erilaiseksi, tapahtumapaikka voi muuttua hetkessä toiseksi, unessa voi kohdata vaikkapa filmitähtiä tai jo kuolleita ihmisiä jne. Varsinkin unien paikat ja ympäristöt ovat psykologian tutkijoiden mukaan alttiita muutoksille ja katkoksille. Asialla on ilmeisesti yhteys aivojen ja muistin toimintaan eri univaiheiden aikana.

Anders Nixin mukaan hänen kokemansa asiat tapahtuivat yhden ja saman päivän aikana loppiaisen jälkeisenä päivänä 7. tammikuuta 1689. Anders oli osallistunut hääjuhlaan kaupungissa ja jäänyt sinne yöksi. Anders sanoo lähteneensä liikkeelle majapaikastaan Pietarsaaren kaupungista valoisan aikaan eli aikaisintaan kymmenen aikoihin, jolloin aurinko nousee Pietarsaaren korkeudella tuohon vuodenaikaan (jos seurataan nykyisten aikavyöhykkeiden mukaisia kellonaikoja). Kotiinsa Kalvholmeniin hän ehti illallisajaksi. Maantietä pitkin reitin pituudeksi olisi tullut noin 12 kilometriä eli hän olisi voinut olla  perillä jo ennen auringonlaskua, mutta Anders harhaili kertomansa mukaan paljon pitemmän matkan.

Kuvauksessa on lukuisia eri tapahtumapaikkoja, ja lisäksi siinä mainitaan useita paikkoja joko tavoiteltuina määränpäinä tai paholaisen liittolaisten kotipaikkoina. Episodien välissä koetaan kaksi täydellistä pimeyttä ja kolmaskin hämärä, kun aurinko laskee. Viime mainittu voisi olla luonnollinen ilmiö, ja Pietarsaaren seudulla aurinko laski klo 15 aikoihin tuona päivänä (edelleen nykyisen aikavyöhykejaon mukaan ilmoitettuna). Kaksi säkkipimeää jaksoa ennen auringonlaskua ovat kuitenkin epäluonnollisia ilmiöitä. Heikkinen selittää pimeät hetket Andersin juopottelun ja harhojen aiheuttamilla katkoksilla. Kyse voi myös olla unessa tapahtuneista epäselvistä paikkasiirtymistä, jotka Anders mielsi pimeyksiksi.

Unia tai ainakin niistä tehtyjä kuvauksia voidaan myös kartallistaa. Tutkimukset ovat vahvistaneet arkisen kokemusperäisen havainnon siitä, että unissa useimmiten kuljetaan periaatteessa samoissa tiloissa ja paikoissa kuin valveilla oltaessa. Mutta tututkin paikat voivat näyttäytyä erilaisina ja häilyväisinä.

Jos Anders Nixin kertomus yritetään kartallistaa unitutkijoiden metodeja jäljitellen, se voidaan purkaa 12 peräkkäiseksi episodiksi. Andersin antamien paikkakuvausten perusteella ne voidaan paikallistaa enemmän tai vähemmän luotettavasti Pietarsaaren kaupungin ja sitä ympäröineen Pietarsaaren pitäjän aluetta kuvaavan kartan avulla. Alempana oleva kartta on hieman Andersin kertomusta myöhemmältä ajalta, vuodelta 1709.

Kuva: Pietarsaaren pitäjä (ja kaupunki). Piirtänyt C. C. Mört vuonna 1709. https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/23948

Edetkäämme Andersin kotimatka episodi episodilta:

1. Jakobstad. Anders herää kaupungissa, lähtee majapaikastaan ja pistäytyy tuttavan luona ryyppäämässä. Tuttava näkee oluesta, että Andersin pitäisi pysyä kaupungissa vielä seuraava yö, mutta koska on valoisaa, Anders lähtee kotimatkalle tallien kautta.

2. Kyrkostranden. Andersin hevonen on ollut täällä tallissa mutta karannut. Anders juoksee sen kiinni ja kuulee rengeiltä, että hänen tyttärensä on tullut kaupunkiin toisella hevosella etsimään häntä. Anders kääntyy takaisin kaupunkia kohti. Vaikka asiaa ei mainita suoraan, hän ilmeisesti on reellä liikkeellä.

3. Södra tullporten. Portti on tukossa hevosten paljouden takia. Paikalla olevilta rengeiltä Anders kuulee, että kirkkoherra ja hänen veljensä kihlakunnantuomari ovat sisällä tullituvassa. Anders ei tohdi yrittää tunkea hevosten läpi, vaan kiertää toiselle tulliportille.

4. Notbergsflagan (-fladan?). Anders ratsastaa kohti toista tulliporttia, kun pimeys yllättää hänet ja hän ja hänen ratsunsa eksyvät.

5. Kopparbergssundet. Valoisuus palaa ja Anders hahmottaa tulleensa salmen rantaan ja kääntyy takaisin kohti kaupunkia.

6. Anders kohtaa reen, jossa istuu kolme tuttua miestä ja jota vetää hänen toinen hevosensa. Andersia harmittaa, että hänen hevostaan kuormitetaan sillä tavalla. Miehet kertovat olevansa matkalla Pirilöön kihlakunnantuomarin luokse hakemaan valtiopäivämiehen tarvitsemaa kirjettä. Yksi miehistä lähtee Andersin oppaaksi neuvomaan hänelle tietä.

7. Svedjenabban. Andersin opas pyytää tältä reestään laudan ja lähtee sillä kulkemaan kaupunkiin, ilmeisesti hiihtäen sen avulla. Anders jatkaa matkaansa, kun pimeys yllättää hänet toistamiseen.

8. Anders havaitsee lahden, josta näkyy valoa ja jonka jäällä noidat pitävät katselmusta. Andersilta viedään hevonen ja hänetkin pakotetaan riviin. Kolme tuttua miestä on lähdössä Kokkolaan hakemaan palkkioita laivamiehinä palvelemisesta, ja he aikovat ottaa myös Andersin mukaansa, koska tämä on köyhä mies. Miehet ovat kuitenkin erimielisiä, koska on vaara, että hän livahtaisi pappilaan kertomaan näkemästään. Katselmusta johtava ratsumies yrittää pakottaa Andersin vannomaan vaitiolovalan, mutta taivaasta saapuva valkopukuinen hahmo pelastaa Andersin ja väkijoukko katoaa. Valkopukuinen hahmo käskee Andersin mennä pappilaan kertomaan näkemästään.

9. Anders kohtaa tutun miehen, tutun naisen ja tutun pojan, jotka pakottavat väkivalloin Andersin takaisin lahdelle. Kun Anders kysyy, minne he ovat menossa, hän saa kuulla, että Pirilön järvelle – Pirilö on isohko saari Pietarsaaren kaupungin itäpuolella. Hän saisi kuulemma nähdä kihlakunnantuomarin istumassa siellä pöydän päässä. Andersilla on ilmeisesti taas hevosensa ja rekensä, ja muut matkaavat hänen kanssaan.

10. Seurue saavuttaa Markus Ersholmenin tilan, jossa kerrotaan asuvan jumalaapelkääviä ihmisiä. Taivaasta kuuluu ääni, minkä jälkeen seurue katoaa Andersin reestä. Iltahämärä laskeutuu, ja samalla hetkellä Anders kohtaa viisi tuttua miestä, jotka ovat olleet kokemassa nuottiaan. Anders kertoo olevansa eksyksissä ja lähtee miesten mukana kulkemaan kohti pappilaa. Matkalla miehet keskustelevat, ja yksi miehistä kertoo haluavansa avioitua Andersin tyttären kanssa, mutta Andersin mielestä mies ei ole tosissaan. Miehet antaisivat Andersille osan kaloistaan, mutta hänellä ei ole reessään mitään, mihin ne voisi panna. Muut miehet erkanevat kohti pappilaa, mutta yksi nuoremmista jatkaa Andersin kanssa.

11. Andersin seuralainen erkanee järven luona. Anders jatkaa kotiin.

12. Anders saapuu kotiin Kalvholmeniin illallisaikaan.

Andersin kuvauksen päätavoitteena on siis päästä kotiin ja löytää tie kotiin, mutta unessa on stressiunen, seikkailu-unen ja painajaisen sävyjä, koska kotimatka vaarantuu  tuon tuostakin. Anders joutuu huolehtimaan myös hevosistaan ja etsimään tytärtään. Merkittävin este ovat kuitenkin Saatanan konventtiin (Andersin tai oikeuden käyttämä ilmaus) saapuneet ja sinne pyrkivät noidat. Kertomuksen edetessä syntyneet tärkeät sivutavoitteet – tyttären löytäminen samoin kuin kulkeminen pappilaan ja noitien vehkeilyjen paljastaminen – jäävät toteuttamatta ilman, että syytä kerrottaisiin.

Kuvauksessa on paljon sellaista, mitä voi pitää valvetodellisuudesta poikkeavana: yllättäviä pimeitä hetkiä, ihmisten yllättäviä katoamisia, hevosten tukkima kaupunginportti, kirkkoherra ja kihlakunnantuomari tullituvassa (vaikkakin vain suusanallisesti saatuna tietona), oma hevonen toisten reen eteen valjastettuna, reestä irrotetulla laudalla hiihtämään lähtevä mies, noitien sotilaallinen katselmus, taivaasta saapuva hahmo, kihlakunnantuomari istumassa järven jäällä pöydän päässä (tosin tämäkin vain uneksijan kuulemana suusanallisena kuvauksena) ja taivaasta kuuluva ääni. Anders Nixin selonteon voisi puutteellisen logiikan, kerronnan katkosten ja sisältöjen heittelyjen vuoksi tulkita kuvaukseksi yhdestä tai useammasta unesta, esimerkiksi sellaisesta, jonka hän näki Pietarsaaren kaupungissa nukkuessaan, rekeen nukahdettuaan tai kotiin palattuaan.

Vaikka kaikkia tapahtumapaikkoja ei voida sijoittaa kartalle aivan varmasti, kuvauksesta piirtyy yllättävän selkeä ja mahdollinen harhailureitti paikallisessa fyysisessä tilassa. Andersia ei lennätetä Blåkullaan eikä hän kerro mistään fantastisista ympäristöistä, vaan hänen harhailujensa näyttämö pysyy vankasti tämänpuoleisessa ja oman kotiseudun maantieteessä. Ympäristöt vaihtuvat taajaan, mutta tavalla, joka voisi toistua valvetodellisuudessakin. Itse kulkemisen suhteen Andersin talvinen odysseia vaikuttaa yllättävän realistiselta.

Andersin elokuussa 1690 oikeudelle antama selonteko ei tietenkään ole sellainen uniraportti, jollaisia psykologian tutkijat keräävät informanteiltaan. Kertomuksen on merkinnyt muistiin toinen ihminen eli oikeuslaitoksen palveluksessa työskennellyt kirjuri. Kuvaus on myös huomattavan myöhäinen eli laadittu yli puolitoista vuotta väitetyn kokemuksen jälkeen. Andersin muistikuvat ovat siis saattaneet muuttua. Mutta hän lienee silti puhunut kokemuksestaan varsin samalla tavalla kuin vuonna 1689, sillä noituusoikeudenkäyntien yhteydessä tuomarit kyllä osasivat useinkin kiinnittää huomiota, jos joku muutti kertomustaan. Kaupunginnotaari, joka oli läsnä elokuun 1690 istunnossa, oli jututtanut Andersia jo ennen elokuun 1689 käräjiä, ja pian niiden jälkeen kirkkoneuvosto oli kuulustellut häntä. Ainakin alkusyksystä 1689 alkaen hän kertoi kokemuksestaan todennäköisesti pääpiirteissään samansisältöisesti. Silti hänen kuvaukseensa pätee sama lähdekriittinen varaus kuin mihin tahansa unikuvaukseen: muistettu uni voi tuskin koskaan olla ihan samanlainen kuin koettu uni, ja kerrottu uni voi tuskin koskaan olla ihan samanlainen kuin muistettu uni.

 

Kirjallisuutta

Anders Nixin selonteko Digitaaliarkistossa: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=3672695

Antero Heikkinen, Paholaisen liittolaiset. Noita- ja magiakäsityksiä ja -oikeudenkäyntejä Suomessa 1600-luvun jälkipuoliskolla (n. 1640–1712). Suomen historiallinen seura 1969. https://www.doria.fi/handle/10024/162484

Mirkka Lappalainen, Pohjoisen noidat. Oikeus ja totuus 1600-luvun Ruotsissa ja Suomessa. Otava 2018.

Cristina M. Iosifescu Enescu & Lorenz Hurni, Pinpointing Dream Settings Onto Place Cookies. Teoksessa On the Way to Platial Analysis. Can Geosocial Media Provide the Necessary Impetus? – Proceedings of the First Workshop on Platial Analysis (PLATIAL’18), toimittaneet Rene Westerholt, Franz-Benjamin Mocnik & Alexander Zipf. Zenodo 2018. https://www.research-collection.ethz.ch/handle/20.500.11850/317862

Cristina M. Iosifescu Enescu, Hans-Rudolf Bär, Matthias Beilstein & Lorenz Hurni, Place cookies and setting spiders in dream cartography. Transactions in GIS 24 (4) (2020).

Louis Marrou & Isabelle Arnulf, Dreams of a geographer: A long dream and waking life series of geographic locations. International Journal of Dream Research 11 (1) (2018).

Antti Revonsuo & Christina Salmivalli, A content analysis of bizarre elements in dreams. Dreaming 5 (3) (1995).

Antti Revonsuo & Krista Tarkko, Binding in dreams. The bizarreness of dream images and the unity of consciousness. Journal of Consciousness Studies 9 (7):3–24 (2002).

Robert Stickgold, Cynthia Rittenhouse & J. Allan Hobson, Dream Splicing. A new technique for assessing thematic coherence in subjective reports of mental activity. Consciousness and Cognition –  An International Journal 3 (1) (1994).

Painajainen Kurikassa

Kurikan kappeliseurakunnassa Ilmajoen pitäjässä koettiin vuonna 1774 kummia. Jo alkukeväästä oli seurakunnassa alkanut esiintyä voimakasta hengellistä liikehdintää. Ihmisiä kalvoi suuri pelko. Viuluja rikottiin ja pelikortit poltettiin. Tilanne alkoi rauhoittua, kunnes toukokuussa eräs nuori nainen alkoi saarnata jonkinlaisessa horrostilassa, maaten vuoteessaan tunnottomana ja elottoman näköisinä. Ihmiset tulivat paikan päälle kuulemaan hänen puhettaan, ja muutama muukin nuori nainen ryhtyi horrossaarnaamaan. Heidän näkemänsä uninäyt eivät kuitenkaan olleet lohduttavia vaan pikemminkin pelottavia. Silloinen Kurikan kappalainen Isaak Astrén laati myöhemmin tapahtumista raportin, jossa kertoi, miten eräskin horrossaarnaavista naisista oli ”nähnyt maalattuna edessään helvetin, samalla tavoin kuin miten pappi ja Jumalan sana siitä puhuvat”.

Pitäjänkartat: Kurikka (1840-luvulta)
Pitäjänkartat: Kurikka (1840-luvulta). Kuvalähde: JYX-julkaisuarkisto, Jyväskylän yliopisto, http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-200907303067

Kurikkalaisten hengellinen liikehdintä oli yhteydessä merikarvialaisen horrossaarnaajan, talontytär Anna Rogelin (t. Rågel 1751–1784) samaan aikaan käynnissä olleeseen toimintaan. Muuten suomea paremmin puhunut nuori nainen saarnasi horroksessa lähes virheettömällä ruotsin kielellä. Rogelin osalta monet kirkonmiehetkin olivat sitä mieltä, että tämän toiminta ei ollut unta. Sitä pidettiin yhteydenpitona: Rogel toimi äänitorvena Jumalan ja kansan välillä.

Rogelin horrossaarnaus veti väkeä paikalle kauempaakin. Myös kurikkalaisia oli käynyt kuulemassa Anna Rogelia ennen kuin horrossaarnaamista alkoi ilmetä kappeliseurakunnan nuorten naisten parissa. Toisten naisten horrossaarnaamiset eivät juuri herättäneet kiinnostusta, mutta muutama naisista keräsi ympärilleen isompiakin kuulijakuntia.

Kappalainen Astrén kuulusteli naisia ja piti näille puhutteluja, ja muun kansankin parissa alkoi syksyn tullen ylenmääräinen syntien anteeksiantoon tähtäävä syleily ja rukoilu vähitellen hiipua. Yksi horrossaarnanneista nuorista naisista ”valitti jälkeenpäin, että häntä vaivasivat öisin vaikeat pelot”.  Kyseinen nuori nainen ei välttämättä viitannut pelottaviin uniin. Öiset pelot saattoivat viitata myös unettomuuden aikana yön pimeydessä koettuihin pelkoihin. Kappalainen Astrén antoi kuitenkin raportissaan tuomionsa ja kertoi, mistä oli kyse: nuoret naiset olivat melankolikkoja, jotka nukkuessa näkivät outoja unia ja näkyjä.

Näiden tyttöjen saarnoissa olen havainnut turmeltuneen mielikuvituksen vaikutuksen, outoa polttavaa kuumetta ja petollisen käsityksen. Nämä ihmiset ovat luonteeltaan melankolikkoja, ovat alinomaa syvällisissä mietteissä; heidän kiihkeistä ajatuksistaan syntyy nukkuessa erityisiä näkyjä ja unia, joita he pitävät jumalallisina ilmestyksinä. Vilkkaalla mielikuvituksellaan he ovat johtaneet harhaan itseään, ja myös houkutelleet mukaansa muita herkkäuskoisia. Siten on heille myös tullut kuumentava tauti, joka on ajanut heidän puheensa sellaiseen eloisuuteen, että se on osoittanut jonkinlaista kaunopuheisuutta ja runoutta. Sen, että kyseessä tosiaan on ollut jonkinlainen paha tauti, myöntävät he itsekin, varsinkin kun heiltä on lähtenyt tukkaa ja heidän täytyy kulkea pää peitettynä, ja lisäksi he myöntävät, että kun he ovat käyttäneet lääkkeitä, on heidän kuumeensa helpottanut.”

Kappalaisen mukaan tälle ilmiölle olivat alttiita juuri naisihmiset. Kurikassa horrossaarnaavat pelottaville unikokemuksille altistuneet naiset olivat noin kaksikymmenvuotiaita ja Astrénin sanoin ”nuoruudenilonsa kuumimmassa vaiheessa […] kun elinhenget ovat vilkkaammat, liikkuvaisempia kuin vanhemmalla iällä heidän hienoissa hermoissaan.” Oman näkemyksensä mukaan Kurikan nuoret naiset taas olivat katsoneet olevansa Pyhän Hengen vaikutuksen alaisena.

Kirjallisuutta

Häggblom, Mia. 2006. Den heliga svagheten. Handlingsmönster bland predikande kvinnor i det svenska riket under 1700-talets senare hälft. Historisk tidskrift för Finland 2 (2006), 101–138.

Historiska upplysningar om religiösa rörelserna i Finland i äldre och senare tider: III. delen, utgifne på Kejserliga Alexanders-Universitetets bekostnad och med dess tillåtelse af Matth. Akiander. [Helsingfors]: Kejserliga Alexanders-Universitetet, 1859.

Vahvoja unia

Helsingissä vuonna 1867 julkaistu kirjanen Om drömmar on lyhyt, vain kaksitoista sivua käsittävä selonteko siitä, mitä unennäkö on ja miten se tapahtuu sekä mistä yleensä uneksutaan ja mistä unien sisältö on peräisin. Se oli osa ruotsinkielisen rahvaan sivistämiseksi suunnattua julkaisusarjaa, jonka aiemmissa osissa oli käsitelty esimerkiksi koralleja ja korallisaaria, Suomen sotaa, Pietari Brahea ja tahitilaisia.

Kuvalähde: Kuvakaappaus Doria.fi -sivustolla saatavilla olevan digitoidun aineiston kansilehdestä, https://www.doria.fi/handle/10024/102038 (luettu 30.9.2021)

Kirjasen julkaisijana olivat ”uusmaalaiset” (nyländingar), joka määritteli itsensä kansan sivistämisestä innostuneeksi opiskelijoiden ryhmäksi. Kyseisen unia käsittelevän tekstin laati kirjailija ja pilalehti Kurren toimittajanakin toiminut Oskar Reinhold Strömfors (1842–1880). Kirjasen välittämä unitietämys ei ollut vain Strömforsin käsialaa: kirjasessa mainitaan sen tekstin pohjautuvan tanskalaisen ”piispa Monradin” 6.4.1862 Kööpenhaminassa pitämään esitelmään. Esitelmöitsijä on todennäköisesti ollut Ditlev Gothard Monrad (1811–1887), tanskalainen teologi, poliitikko ja ministeri, joka toimi Lolland-Falsterin piispana ensin vuosina 1849–1854 ja myöhemmin toisen kerran vuosina 1871–1887. Kirjasessa mainittuna vuonna 1862 Monrad toimi Tanskan kulttuuriministerinä. Om drömmar ei kuitenkaan ollut millekään Monradin julkaistulle kirjalliselle tekstille pohjautuva suora käännös, vaan Strömforsin muistiin merkitsemä ja työstämä selvitys.

File:D G Monrad.jpg
D. G. Monrad. Kuvalähde: Wikimedia Commons

Tekstissä kuvastuvat monet 1800-luvun Euroopassa liikkuneet näkemykset unista. Kirjoittaja korostaa ensinnäkin nukkumisen ja levon merkitystä terveydelle todeten, ettei ”syvin” ja ”tervein” uni pidä sisällään minkäänlaista uneksuntaa. Tällainen uni, jonka aikana ”aistien portit” olivat suljettuina eivätkä tuoneet tietoa ympäröivästä maailmasta, vahvisti sekä sielua että ruumista. Mielikuvitus saattoi kuitenkin olla valveilla ulkoisten aistien nukkuessa, mikä ilmeni uneksumisena. Tätä tilaa kirjoittaja pitää hyvin epäterveellisenä ja ristiriitaisena.

Kirjasessa ei puhuta varsinaisesti painajaisunista (mardröm), koska vakiintunutta ilmaisua nykytermiämme vastaavalle ilmiölle ei vielä ollut. Kirjoittaja puhuu kuitenkin vahvoista (stark) unista ja miten unissa voi olla ”suurempi tai pienempi voima” (större eller mindre kraft). Tällaisia vahvoja unia eivät kuitenkaan kokeneet lapset ja terveet ihmiset, jotka saattoivat kyllä tietää uneksuneensa, mutta eivät muistaneet, mitä olivat uneksuneet.  Kaikkien vahvojenkaan unien ei todennäköisesti oletettu olevan pahoja ja ahdistavia. Kirjoittaja mainitsee kuitenkin erityisen vahvoja unia aiheuttavien tekijöiden yhteydessä kuumeet, joiden osalta nykytutkimuksessakin on todettu niihin liittyvän joskus outoja ja ahdistavia unisisältöjä:

”Tiedetään myös se, että jotkut taudit, erityisesti kuumeet, tuovat mukanaan useimmat ja vahvimmat uneksumiset ja että sellainen uni on kaukana unelmattoman unen vahvistavuudesta; niin, pitkien ja levottomien unien jälkeen voi tuntea itsensä yhtä väsyneeksi ja uupuneeksi kuin valvotun yön jälkeen.”

Myös unien sisältöä ja unikuvien alkuperää käsitellessään teksti kuvastaa 1800-luvun eurooppalaisia virtauksia. Unien sisältö oli kirjoittajan mukaan peräisin niistä valvetilan ajatuksista ja asioista, joiden parissa valveilla ollessa puuhasteltiin, mutta myös sellaisista mielikuvista ja ajatuksista, joita ihminen ei enää tietänyt muistavansa tai joita hän ei valveilla ollessaan ehtinyt ajatella, mutta jotka unessa saattoivat yhtäkkiä ilmestyä. Siksi myös aiemmin tunnetut ihmiset, jotka olivat joko poissa tai kuolleita saattoivat ilmestyä uniin ja näyttää siltä kuin olisivat läsnä.

Om drömmen ei muuttanut tavallisen kansan unikäsityksiä äkkirysäyksellä. Teksti on kuitenkin hyvä esimerkki siitä, miten 1800-luvun eurooppalaiset, unien autobiografisuutta ja yksilön elämäntapahtumiin liittyvää luonnetta enteilevät unikäsitykset siirtyivät vähitellen Suomeen.

Kirjallisuutta

Om drömmar: Ett bearbetadt utdrag i öfwersättning från ett föredrag af biskop Monrad hållet den 6 april 1862 i Köpenhamn. Pennibibliothek för swenska allmogen i Finland utgifwet af nyländingar 10. Edlund, Helsingfors 1867.

 

Painajainen sanoin ja kuvin

Pahaa unta on käsitteellistetty eri kielissä hieman eri tavoin, joskin yhtäläisyyksiäkin voi havaita. Suomen kielen painajainen, joka vanhassa suomen kielessä esiintyi myös rinnakkaismuodossa painaja, viittaa olentoon, joka ahdistaa nukkujaa asettumalla hänen päälleen ja painamalla häntä. Germaanisten kielten painajaistermistö viittaa samanlaiseen olentoon, nimittäin maraan, joka piinaa nukkujia. Näin selittyvät esimerkiksi ruotsin mardröm, englannin nightmare, hollannin nachtmerrie ja saksan Nachtmar. Nykysaksassa yleisin painajaisunta tarkoittava termi on kuitenkin Albtraum eli Alptraum. Sekin viittaa pahoja unia tuottavaan olentoon eli haltiaan (Alb tai Alp), joka asettuu maran ja suomalaisen painajaisolennon tavoin nukkujan päälle ja häiritsee painollaan hänen untaan. Samanlainen mielikuva selittää myös ranskan kielen cauchemar-sanan, joka tarkoittaa nukkujaa painavaa maraa. Norjan- ja tanskankielisellä alueella painajaisunta kuvataan sanoilla mareritt ja mareridt, jotka viittaavat maran ”ratsastamiseen” nukkujan päällä.

Vaikka yö ja pimeys on useissa kulttuureissa yhdistetty pelottaviin asioihin ja pahuuteen, edellä käsitellyistä esimerkeistä vain englannin nightmare, hollannin nachtmerrie ja saksan Nachtmar liittävät painajaisunen ja -olennon eksplisiittisesti yöhön. Sama ajatus tavataan kuitenkin myös slaaviselta kielialueelta, jossa esiintyy muun muassa öiseen aikaan liikkuvaa pelottavaa hahmoa tarkoittava termi nocnitsa eri muunnoksineen.

Painajaisterminologian globaali tarkastelu paljastaisi epäilemättä kiinnostavia kulttuurisidonnaisia eroavaisuuksia, mutta jo tämä suppea eurooppalaisella aineistolla tehty pintaraapaisu riittää osoittamaan, että kaukanakin toisistaan asuvat väestöt ovat personifioineet pahojen unien alkuperän varsin samansuuntaisesti. Me nykyihmiset emme kuitenkaan välttämättä enää ajattele pahansuopaa myyttistä uniolentoa, vaikka käytämmekin siihen viittavia sanoja puhuessamme pahoista unista. Mutta kuten taannoisessa blogikirjoituksessani toin esiin, mara, nocnitsa ja niiden hengenheimolaiset ovat viime vuosina nousseet kauhufilmien kuvastoon ja tulleet sitä kautta takaisin laajempaan tietoisuuteen.

Oman ulottuvuutensa painajaisten käsitehistoriaan tuovat kulttuurit, joissa kirjoitetaan tai on kirjoitettu kuvamerkeillä: onko kuvasymboleilla ehkä jokin yhteys painajaisia koskeviin mielikuviin ja jos, niin millainen? Myös muinaisessa Egyptissä uskottiin, että pahojen unien taustalla olisi demonien kaltaisia olentoja. Painajaisten kuvailtiin myös asettuvan tai putoavan nukkujan päälle. Mutta egyptiläinen hieroglyfikirjoitus tuottaa ensisilmäyksellä katsottuna pienoisen pettymyksen: pahaa unta tarkoittava käsite rswt wt, jossa adjektiivi on sijoittunut pääsanan perään, on ilmaistu merkeillä, jotka vastaavat yksittäisiä äänteitä pääosin samoin kuin nykyeurooppalaiset kirjainmerkit. Ilmaus näyttää kuvamerkein kirjoitettuna harmittomalta ja suorastaan hellyttävältä pienine kananpoikineen:

rswt                                        ḏwt   

Unta tarkoittavan rswt-sanan perässä oleva  silmä, jolla ei ole äännearvoa, viittaa egyptiläisten käsittäneen, että ihminen näkee unen – siis samaan tapaan kuin suomeksi kerrotaan, että nähtiin sellainen ja sellainen uni. Viimeinen merkki, jolla silläkään ei ole äännearvoa, on kuitenkin varpunen. Faraoiden maassa varpusta ei maaniteltu hakemaan siementä, koska se teki niin muutenkin. Itse asiassa suuret varpusparvet verottivat satoa, joka tarvittiin leipien leipomiseen ja oluen panemiseen. Varpusen läsnäolo kertoi kuvakieltä ymmärtämättömällekin, että kyse oli pahasta asiasta. Pahan unen olemuksesta hieroglyfien hahmo ei kuitenkaan kerro mitään, vaikka egyptiläisten mytologia tunsi lukuisia hirviömäisiä olentoja.

Kiinalainen kuvakirjoitus sitä vastoin sisältää kiinteämmän yhteyden painajaisen kokemiseen. Selkeimmin tämä ilmenee painajaisunta ja sen näkemistä tarkoittavasta merkistä yǎn ja sen vanhemmasta variantista:

Sekä uudempaan että vanhempaan muotoon sisältyy ensinnäkin demonia, kummitusta ja pelottavaa tarkoittava merkki:

Koska useimmat kiinalaiset kirjoitusmerkit ovat aikojen kuluessa muuttaneet muotoaan, kummitusta tarkoittava merkki näyttää nykyisin kaikkea muulta kuin aavemaiselta, mutta sen taustalle kätkeytyy ihmistä muistuttava hahmo, jolla oli käärmemäinen häntä. Tuhansia vuosia sitten sen alkumuoto näytti tällaiselta, selvästikin nykyhahmoaan pelottavammalta:

Painajaisunta tarkoittavan merkin osana nähdään myös painamista tarkoittava merkki tai :

Siinä neljä eri symbolia painaa alas merkkiä, joka symboloi maata ja maaperää:

Ajatus on siis pohjimmiltaan samanlainen kuin eurooppalaisilla kielialueilla. Kiinassakin on terminologian kautta kerrottu painajaisunesta se olennaisin eli ruumiillinen kokemus ahdistavasta painosta.

Kiinan kielessä on muitakin painajaisia tarkoittavia sanoja, kuten è mèng, sananmukaisesti ’paha uni’. Kirjoitusmerkeillä termi voidaan kirjoittaa useilla tavoilla, esimerkiksi

Pahuus on monitahoinen ilmiö, joten on ymmärrettävää, että sitä voidaan kuvata useilla symboleilla: Ensimmäisen version taustalla on ehkä surullisia kasvoja esittävä jadenaamio, joskin toisen tulkinnan mukaan kyseessä olisikin kuningasta esittävä merkki, jota piirittää (?) neljä suuta:

Toinen, vaihtoehtoinen painajaista tarkoittava symboli koostuu hautaa ja sydäntä tarkoittavista merkeistä

Kolmannessa versiossa sydämen merkki yhdistyy merkkiin, joka oli haudan symbolin toisinto. Sillä voi olla useita täysin eri merkityksiä käyttöyhteydestä riippuen:

Molempia yhdistää äännearvo tai , joka tuo ne lähelle painamisen (ja sen kokemisen) käsitettä.

Unta tarkoittavien kirjoitusmerkkien osana nähdään kuunsirppiä esittävä merkki:

Tällä merkillä viitataan muun muassa auringonlaskuun ja yöhön. Sen yllä nähdään keskimmäisessä versiossa merkki, jonka taustalla on tuhansia vuosia vanha kuva vuoteella makaavasta, käsiään heiluttelevasta ihmisestä:

Varhaisemmissa kirjoituksissa nukkuva ihminen ja hänen vuoteensa piirrettiin pystyasentoon, kunnes se käännettiin normaaliin horisontaaliin nukkumisasentoon, johon keskimmäisessä versiossa nähtävä merkki viittaa.

Uudemmissa versioissa unissaan liikkuvan nukkujan on korvannut metsää tarkoittava merkki

Yhdistelmä voidaan tulkita eri tavoin, kuten viittaukseksi illankoittoon: aurinko laskee metsän taakse ja hämärä laskeutuu. Mutta metsä voidaan ymmärtää myös symbolina tilalle, jossa ihminen on tutun ympäristönsä ulkopuolella.

Kiinalainen merkistö tarjoaa kiinnostavan esimerkin kuvakirjoituksesta, jossa merkit itsessään välittävät tietoa uniin ja painajaisiin liitetyistä mielikuvista. Jokapäiväisessä käytössä niillä kirjoittavat ja niitä lukevat tuskin kuitenkaan tulevat ainakaan tietoisesti ajatelleeksi merkkien taustoja yhtä vähän kuin nykysuomalainen ajattelee savupirtteihin ja navettoihin hiipivää kummajaista painajais-sanaa käyttäessään.

Kirjallisuutta:

Alexandre Baratta, Luisa Weiner, Luisa & Olivier Halleguen, Le cauchemar: histoire du concept, données cliniques et implications sociétales. L’Information psychiatrique, 2010, Vol.86 (1), 73–78.

Li Hongjing & Darren Lu, (Mèng): Origin of a Dream. Beijing 26.11.2020. https://www.pressreader.com/china/beijing-english/20201126/281874415961215

Sing-Chen Lydia Chiang, Collecting the Self: Body and Identity in Strange Tale Collections of Late Imperial China. Sinica Leidensia, no. 67. Leiden and Boston: Brill 2005.

Kasia Szpakowska, Nightmares in Ancient Egypt. Teoksessa Le cauchemar dans l’Antiquité: Actes des journées d’étude de l’UMR 7044 (15–16 Novembre 2007, Strasbourg, toim. Jean-Marie Husser, Alice Mouton. Paris: France de Boccard, 2010, 21–39.