BLOG

Posted on

Näkeekö kissani painajaisia?

Kissani nukkuu työpöytäni vieressä olevalla sohvalla. Siinä se yleensä makoilee päiväsaikaan, kun teen töitä. Se näyttää nukkuvan syvää unta. Jos nyt silittäisin sitä, sillä kestäisi pieni hetki ennen kuin se heräisi. Yhtäkkiä kissa alkaa sähistä hurjasti. Sitten se nousee hieman pöllämystyneen näköisenä istumaan ja ravistelee päätään, silmät vielä sirrillään. Pienen hetken kuluttua se kuitenkin asettuu jälleen makuulle ja jatkaa uniaan. Ilmiö ei ole ainutkertainen. Näin on käynyt joskus aiemminkin. Kissa tuntuu olevan syvässä unessa, mutta herääkin sitten sähisten kesken kaiken. Sähinän perusteella kuulostaa yhtäkkiseltään siltä, ettei kissan unikokemus ole ollut miellyttävä. Onko mahdollista, että kissa on nähnyt painajaista?

Amerikkalaisen yliopiston MIT:n tutkijat seurasivat 2000-luvun alussa rottien aivotoimintaa valvetilassa ja nukkuessa. He havaitsivat, että eläimillä on samanlaisia REM- ja NONREM-univaiheita kuin ihmisillä ja että eläimet näkevät myös unia. Kyseinen tutkimus liittyi pitkäaikaisten muistijälkien muodostumiseen. Tutkijat mittasivat ensin rottien aivotoimintaa näiden ollessa valveilla ja suorittaessa tehtäviä, joista sai ruokapalkinnon. Aktiivisuutta näytti esiintyvän erityisesti aivojen muistiin kytkeytyvissä osissa. Tarkkailemalla rottien aivojen aktiivisuutta niiden nukkuessa REM-univaiheen aikana tutkijat havaitsivat, että osa rekisteröidystä aivotoiminnasta vastasi rotan valvetilan aikana tehtävän yhteydessä rekisteröityä aivotoimintaa. Valvetilan aivotoimintaan vertaamalla tutkijat pystyivät päättelemään, milloin eläin uneksi olevansa liikkeessä ja milloin taas paikallaan. Koe osoitti, että rotilla voi olla monimutkaisiakin unia ja että eläimet voivat myös säilyttää ja muistaa unissaan pitkiä pätkiä valvetilan tapahtumista. Koe myös vahvisti sitä aiempaa huomiota, että eläimet pystyvät arvioimaan omia kokemuksiaan myös silloin kun ne eivät ole välittömästi tapahtumassa vaan jo ohi.

Tutkijoiden havainnot ovat mielenkiintoisia. Ne viittaavat siihen, että kissankin unet ovat sen aiemmasta toiminnasta ja kokemuksista riippuvaisia. Kissojen toiminta ja kokemukset ovat erilaisia riippuen paitsi kissan luonteesta myös siitä kontekstista, jossa ne tapahtuvat. Lähestulkoon koko elämänsä rauhaisissa sisäolosuhteissa viettäneelle, rakastavan huomion kohteena olevalle kissalle on karttunut hyvin erilaisia kokemuksia kuin vaikkapa lämpimämmässä ilmastossa eläneelle, elämän murjomalle katukissalle. Tai kotimaiselle maatilan kissalle, joka on saalistanut hiiriä ja muita pikkueläimiä mutta joutunut kenties joskus silmäkkäin itseään vaanivan ketun kanssa. Kissojenkin unien täytyy siksi olla kulttuurisia ja historiallisia.

Biologisena ilmiönä kissan pihinä voitaisiin liittää taistele tai pakene -reaktioon. Esimerkiksi ihmisellä tämä reaktio on monimutkainen prosessi, jonka myötä ihminen valmistautuu vaaran kohtaamiseen. Ihminen voi joko paeta uhkaa tai valmistautua taistelemaan. Kummassakin tapauksessa ihmisen täytyy ehkä toimia nopeasti ja voimakkaasti. Verenkiertoon vapautuu adrenaliinia, syke nousee, hengitys kiihtyy, verisuonet laajenevat ja iho voi nousta kananlihalle. Ihmisillä painajaisiin herääminen voi liittyä juuri tähän voimakkaiden fysiologisten reaktioiden ilmenemisen hetkeen.

Mutta näkeekö kissani siis painajaisia? Ja kokeeko kissani unessa sähistessään itse asiassa pelkoa? Evoluutioteorian isänä tunnettu Charles Darwin esimerkiksi tulkitsi tunteiden tutkimuksen klassikoksi muodostuneessa teoksessaan The Expression of the Emotions in Man and Animals eri eläinten, kuten käärmeiden sihinän (hiss) nimenomaan vihan ilmaisuksi. Havainnon pohjalta herää kysymys, onko kissankin unikokemuksessa kyse jonkinlaisesta uhkasimulaatiosta, jossa kissa harjoittelee tulevia koitoksia varten reagointia uhkaaviin tilanteisiin unen turvallisessa ympäristössä. Toisaalta on hämmentävää, että pihinä on reaktio, joka ei kuulu kissani reaktioihin valvetilassa. Jos tarkastelisin kissani toimintaa freudilaisesta näkökulmasta, voisin kysyä, liittyisikö kissani oletettu painajainen sen aiemmin kokemiin tilanteisiin, jopa valvetilassa koettuihin traumoihin. Onko minulla siis kissa, joka kahden ensimmäisen elinvuotensa aikana, ajanjaksona jolloin en sitä vielä tuntenut, on traumatisoitunut ja elää nyt näitä hetkiä uudelleen unissaan (joskin onneksi melko harvoin).

Tässä kohtaa pysähdyn. Edellä kuvaamani spekulaatiot ovat kaikki oman kulttuurini ja aikakauteni maailmankuvassa mahdollistuvia tulkintoja kissani toiminnasta ja kokemuksesta. Usein meillä ihmisillä onkin taipumusta tulkita toisten organismien tai menneisyydessä eläneiden oman lajimme yksilöiden unia omista oletuksistamme käsin. Siksi eläintenkin unia on tulkittu usein omien kulttuuristen käsitysten valossa. Yhdysvaltalaisen antropologi Eduardo Kohn on käsitellyt yhtä tällaista tapausta tutkimuksessaan. Kohn kertoo, miten hänen suorittaessaan kenttätutkimusta Ecuadorissa elävän Runa-heimon parissa olivat erään paikallisen perheen kolme koiraa eräänä yönä kadonneet. Hieman myöhemmin koirat löytyivät, ja havaittiin, että jaguaari oli selvästikin surmannut ne.

Tapaus herätti perheen parissa kuitenkin kysymyksiä. Miten oli mahdollista, että koirat eivät olleet nähneet unessa tulevaa kuolemaansa? Perheen emäntä huomautti, etteivät koirat olleet nähneet unta nukkuessaan tulen äärellä, vaikka ne yleensä näkivätkin tosia unia. Kohnille kävi asian myötä selväksi, että perheen mielestä koirat todella näkivät unta ja että ihmiset saattoivat tulkita nämä unet. Kun koirat haukkuivat unissaan tavalliseen tapaan, perhe oletti, että koirat uneksuivat siitä, miten ne seuraavana päivänä ajoivat takaa saalista. Koirat eivät olleet kuitenkaan ennen katoamistaan äännelleet unessa samalla tavoin kuin ne ääntelevät, jos joutuvat suurten kissaeläinten hyökkäyksen kohteeksi (”cuai”). Sinä yönä koirat olivat olleet hiljaa ja haukkumatta. Perhe oli hämillään, sillä koirat eivät selvästikään olleet nähneet unessa tulevaa kuolemaansa, eikä niiden siksi olisi pitänyt edes kuolla. Tästä aiheutui perheessä jonkinasteinen kriisi, sillä yleensä oletuksena oli, että myös ihmisten osalta tieto kuolemasta tulisi etukäteen unessa. Tapahtuma kuitenkin asetti tämän oletuksen kiistanalaiseksi.

Painajaisia tai ei, kissani näyttää selviävän unistaan helposti pelkällä päänravistuksella. Sillä ei näytä olevan mitään vaikeuksia tehdä eroa unitilan ja valvetilan välillä. Ja monesti aikaa voi viettää vain leppoisasti torkahdellen.

Kissanunta.
Kissanunta.

Kirjallisuutta

Darwin, Charles. 1872. The Expression of the Emotions in Man and Animals.

Kohn, Eduardo. 2007. How Dogs Dream: Amazonian Natures and the Politics of Transspecies Engagement. American Ethnologist 34 (2007) 1: 3–24.

MIT News, 24.1.2001: Animals have complex dreams, MIT researcher proves. Study may advance understanding of human learning and memory, http://news.mit.edu/2001/dreaming (luettu 30.3.2021)

Posted on

Painajaiskeruun satoa

Pohjoiset painajaiset 1400–2020 -tutkimushanke keräsi yhdessä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Svenska Litteratursällskapetin kanssa suomalaisten kokemuksia painajaisista ja pahoista unista aikavälillä 15.11. 2019–15.4. 2020. Kysyimme muun muassa, millaisia painajaiset ovat olleet, millaisia tunteita ja ajatuksia ne ovat herättäneet ja millaisissa tilanteissa niitä on koettu. Kertynyt aineisto on rikas ja monipuolinen. Suomenkielisiä vastauksia saatiin 288 ja ruotsinkielisiä 23.

Painajaiskokemukset ovat vaihtelevia ja alttius niille yksilökohtaista. Toisia painajaiset kiusaavat jatkuvasti ilman erityistä syytä, toiset taas näkevät niitä vain stressaavissa tilanteissa, koettuaan jotain järkyttävää tai ollessaan sairaana. Kaikki painajaiset eivät ole yhtä ahdistavia, ja osa kyselyyn vastanneista jaotteleekin niitä pahempiin ja lievempiin.

Painajaisessa voi tapahtua mitä tahansa! Kokija joutuu murhaajien tai petojen takaa-ajamaksi tai jopa surmaamaksi, harhailee pahuuden täyttämissä labyrinteissa, putoaa jyrkänteeltä, näkee läheistensä joutuvan vaaraan tai tuntee ihonsa alta ryömivän toukkia. Hän joutuu toistuvasti takaisin kouluun, saa mahdottomia työtehtäviä, myöhästyy, kamppailee toimimattoman teknologian kanssa ja joutuu pitämään puhetta oudosta aiheesta suurelle yleisölle – alasti. Joskus painajaisessa ei tapahdu yhtään mitään, vaan kauhu viriää pelkästä pahuuden läsnäolon tunteesta. Painajaisten ahdistava tunneskaala on laaja: kauhun ja pelon lisäksi vihaa, inhoa ja häpeää tai syvää surua.

”Unissa en ole koskaan paniikissa tai varsinaisesti hätäinen, enemmänkin suruissani ja ahdistunut siitä että todennäköisesti kuolen tai ainakin menetän tajuntani. Tämä epämääräinen surullisuuden tunne seuraa minua usein vielä herättyäni.”

Painajaiset herättävät inhoa, kun niissä on likaisia vessoja, liejuista vettä, irrallisia ruumiinosia tai ihmislihaa syöviä rottia ja toukkia. Käytössä ovat paitsi näkö ja kuulo myös tunto-, haju- ja makuaisti, joilla koetaan esimerkiksi mätänemistä ja ryömintää.

”Näin sellaisen pahan unen, jossa käsivarteni ihon alta työntyi eläviä ahvenia useita kappaleita. Uni oli todella ällöttävä ja ahdistava, että jotakin työntyi oman ihon alta, etkä voinut asialle mitään.”

Hallinnan menettämisen tunne on painajaisten keskeisiä teemoja. Selvimmin se näkyy kaaosmaisissa stressiunissa, joissa kokija yrittää suorittaa tehtäviään tai ehtiä liikennevälineeseen, mutta tavarat ovat hukassa, tekniikka ei toimi ja moni muukin asia on vinossa.

”En millään löydä oikeaa junaa tai laituria asemalta, en saa näppäiltyä oikeaa tunnuslukua kortinlukijaan, en kykene juoksemaan voimien ehtyessä jne.”

Stressiunet mielletään usein lievemmiksi kuin varsinaiset painajaiset, mutta niihinkin voi liittyä paniikkitunnelma. Uniin liittyy myös pelko ja häpeä epäonnistumisesta ja kasvojen menettämisestä. Painajaisissa kokija esimerkiksi etsii kiivaasti vessaa, joka ei olisi kaiken kansan nähtävillä, tai joutuu julkiselle paikalle alasti tai puolipukeissa.

”Toinen häpeää tuottava uni on sellainen, että olen puolialastomana eli yläosa paljaana. Ihmisten ilmoilla. Yritän etsiä jotakin peittävää.”

Toistuvia elementtejä vastauksissa on lapsuuden turvallisten maisemien ja vaikkapa mummolan esiintyminen muuntuneena ja pelottavana. Myös korkeat paikat ja pystysuuntainen liike toistuvat: korkeat talot, tornit ja jyrkänteet; portaat ja hissit, jotka ovat usein epäkunnossa; myös laskeutuminen kellariin. Osa vastaajista on omaksunut psykoanalyyttista unitulkintaa ja lähestyy painajaisiaan taloineen ja hisseineen alitajunnan viesteinä.

”Toisaalta olen lukenut, että rakennuksen eri kerrokset kuvastavat ihmisen omaa alitajuntaa tai tietoisuuden eri tasoja. Vaikea hissimatka rakennuksen ullakolle saattaa kuvastaa joitakin vaikeita ajatuksia, joiden luo on tuskallista päästä. Tämän vuoksi pyrin herättyäni miettimään mitä olen etsinyt tai mitä varten olen mennyt rakennuksen eri kerroksiin.”

Moni vastaajista löytää elämäntilanteestaan tai menneisyydestään syitä painajaisunien näkemiselle. He ymmärtävät painajaiset viesteiksi ongelmista, joita tulisi tietoisesti ratkaista. Mutta tulkinta ei aina ole yksinkertaista, ja usein painajaiset ja niiden kuvastot jäävät mysteeriksi.

”Joskus pystyn liittämään painajaiset suoraan elämäntilanteeseen, mutta useimmiten ne ilmestyvät kuin tyhjästä, ilman, että osaisin yhdistää niitä mihinkään tapahtuneeseen.”

On myös tavallista, että painajaisten aiheet juontavat juurensa mediaan ja populaarikulttuuriin.

”Mina mardrömmar influeras ofta av vad jag sett eller läst, främst av fiktion, men ibland också av nyheter.”

Toistuvat painajaiset voivat olla vakava haitta. Kauheimmista painajaisista herää yltä päältä hiessä ja sydän hakaten, joskus jopa itkien, eikä hetkeen uskalla käydä uudelleen nukkumaan. Lievemmätkin painajaiset voivat jäädä mieleen painostamaan ja tehdä koko seuraavasta päivästä vaikean. Toiset kuitenkin pääsevät pahastakin painajaisesta vähemmällä ja toteavat vain huojentuneena sen olleen pelkkää unta, ja jotkut näkevät painajaisissaan jälkikäteen peräti koomisia puolia.

”Jälkeenpäin ajatellen niissä on humoristisia piirteitä. Esim. kerran voitin Euroviisut ja piti palata lavalle esittämään voittobiisi. Olin jossain välissä ehtinyt hukata vaatteeni, olin lavalla alasti, hämmennyksissäni unohdin kappaleen sanat. Muistan valtavan häpeän tunteen.”

Joskus ainoa pako painajaisesta on herääminen, ja osa vastaajista pystyy tiedostamaan painajaisen uneksi ja herättämään itsensä.

”Aika ajoin herään painajaisiin ikään kuin olisin ollut jo unessa tietoinen siitä, että herääminen ja pako pahasta tilanteesta voisi onnistua. Herääminen on viimeinen yritykseni pelastautua henkeä uhkaavasti vaarasta. Tuolloin saatan herätä omaan huutooni tai itkuuni, olla hengästynyt ja hiestä märkä. Niiden unien jälkeen vaikea jatkaa nukkumista, koska painajaiseni saattavat jatkua siitä mihin keskeytyivät.”

”För mig är i princip det enda sättet att avbryta mardrömmar att vakna: att jag har blivit så desperat i drömmen att enda utvägen är att hoppas att det är en dröm och vakna, eller att jag blivit så rädd att jag vaknar av skräck och adrenalin.”

Myös selkounen opettelua pidetään tehokkaana, joskin vaikeana menetelmänä. Siinä nukkuja opettelee tunnistamaan tilanteen uneksi ja muokkaamaan unen suuntaa suotuisammaksi.

”Luin, että moni oli saanut avun toistuviin painajaisiinsa selkounien kautta ja päätin kokeilla auttaisiko se minua. Selkouni on uni, jossa tulet tietoiseksi siitä että on unessa. Pian opin tunnistamaan olevani unessa ja kohtaamaan painajaiseni.”

Vaikka painajaisia pidetään yleensä vältettävinä kokemuksina, osa vastaajista kokee ne itsetuntemuksen välineiksi, joita kannattaa tutkiskella.

”Varsinkin painajaiset mielestäni antavat loistavaa tietoa omista tukahdutetuista tunteista ja asioista mitä ei halua tai pysty käsittelemään hereillä ollessaan. Painajaisten tutkiminen ja niiden kohtaaminen on mielestäni parasta mitä mielenterveydelleen voi tehdä.”

Kyselyn perusteella nyky-yhteiskunta ja kulttuuri ovat vahvasti läsnä painajaisissa ympäristökriiseineen, toimimattomine tietokoneineen ja zombihyökkäyksineen. Niiden koetaan usein myös heijastavan henkilökohtaisia ongelmia ja ihmissuhteita. Painajaisistaan kertovat suomalaiset ovat yleisesti omaksuneet psykologisen lähestymistavan uniinsa ja pitävät niitä mielen tapana prosessoida tunteita taikka tärkeinä alitajunnan viesteinä. Ymmärrykseen pyrkivistä tulkinnoista huolimatta painajaiset ovat silti välillä outoja ja käsittämättömiä, ja joskus niiden kauheus ylittää oman ymmärryksen.

SKS:n tiedote keruun tuloksista löytyy täältä.

Posted on

Mauryn giljotiini ja muut herätyskello-unet

Ranskalainen tiedemies Alfred Maury (1817–1892) oli sairaana ja näki painajaisen: hän osallistui Ranskan vallankumouksen veritöihin ja joutui tuomioistuimen eteen. Puolustuspuheestaan huolimatta hänelle langetettiin kuolemantuomio. Kansanjoukko saatteli hänen teloituspaikalle, ja pyöveli sitoi hänet giljotiinin alustaan. Terä putosi ja hän tunsi päänsä irtoavan hartioista. Tällä kohtaa Maury heräsi kauhun vallassa ja huomasi, että vuoteen katos oli juuri pudonnut hänen niskalleen kuin giljotiinin terä. Kuinka uni oli voinut etukäteen esittää juonikulun, joka ennakoi niskaan kohdistunutta iskua? Vai oliko osuma niskaan synnyttänyt silmänräpäyksessä vaikutelman koko tuosta pitkästä unesta?

Mauryn giljotiini on tullut tutuksi suurelle yleisölle Sigmund Freudin Unien tulkinnan välityksellä. Maury teki itse aktiivisesti unitutkimusta ja kuvaili giljotiiniunensa tutkimuksessaan Le Sommeil et les rêves (1861). Hänen näkemyksensä mukaan unet olivat aina ulkoisten ärsykkeiden aiheuttamia. Empiirisissä kokeissaan hän antoi avustajiensa tökkiä ja kutitella itseään unen aikana ja raportoi sitten, millaisia unia näistä ärsykkeistä seurasi. Giljotiiniunen hän katsoi aiheutuneen kokonaisuudessaan katoksen putoamisesta, joten sen oli täytynyt muodostua hyvin lyhyessä ajassa. Freud esitti, että Maurylla oli voinut olla valvetilassa ajatuksia vallankumouksesta, ja niskaan kohdistunut isku aktivoi koko tämän pitkän kuvitelman. Tällainen ajatus sai kannatusta vielä myöhemminkin 1970-luvulla, jolloin Daniel Dennett väitti, ettei unia tosiasiassa koeta nukkumisen aikana, vaan ne muotoutuvat vasta herätessä. Dennettin kasettiteorian mukaan ihmisillä on mielessään kokonainen kirjasto uneksimattomia unia ikään kuin kasetteina. Heräämishetkellä koettu ääni- tai tuntoärsyke saa loppuratkaisultaan sopivan unikasetin käynnistymään ja nousemaan tietoisuuteen. Aivokuvantaminen on sittemmin todistanut tällaiset teoriat vääriksi. Unet eivät ole herätessä syntyviä rekonstruktioita eivätkä ne synny pikavälähdyksinä vaan niitä koetaan reaaliajassa pitkin yötä.

Unen ja ulkoisen ärsykkeen sulautuminen toisiinsa askarruttaa silti edelleen. Freud nimitti herätyskellouniksi unia, joissa pitkänkin tapahtumasarjan päätepisteenä voi olla havahtuminen valvetodellisuudesta suodattuvaan ärsykkeeseen, usein herätyskellon ääneen. Hänen kollegansa F.W. Hildebrandt oli jo 1875 huomauttanut, ”miten silmäänpistävän nopeasti uni sovittaa ulkoapäin aiheutuneet aistinelinten ärsytykset jo meneillä olevaan loimeensa, missä niistä tulee vähä vähältä kehittyneen katastrofin huippukohta”.  Ajatuksena on, että ulkoinen ärsyke kuten ääni saa mielen nivomaan edeltävään episodiin sopivan sillan ääniaihelmaan. Esimerkkeinä Freud käytti Hildebrandtin raportoimia unia. Yhdessä tämä vaelsi kylään, kävi hautausmaalla maleksimassa ja näki ihmisiä virsikirjoineen kulkemassa kohti kirkkoa varmaankin jumalanpalvelukseen. Lopulta kirkonkellot alkoivat soida – siis herätyskello. Toisessa unessa hän odotti kauan rekikyytiä, ja reen saavuttua hän astui kyytiin odottamaan lähtöä. Lopulta reki nytkähti liikkeelle rajusti kulkusten – herätyskellon – helistessä. Kummassakin tapauksessa tutkijat korostivat sitä, että ääntä edeltävä uniepisodi oli melko pitkä, ei pelkkä kilinän synnyttämä välähdys.

Ihmiset raportoivat toisinaan kokemiaan herätyskellounia, ja maallikot usein pohtivat, olisiko kyse siitä, että uni osaisi ennakoida pian tapahtuvan kellonsoiton. Pystyväthän jotkut myös heräämään säännöllisesti muutamaa minuuttia ennen herätyskellon soimista. Ennakoinnin mahdollisuutta pohdiskeli myös psykoanalyytikko Richard Renneker kirjoittaessaan unista, jotka päättyvät herätyskellon soittoon juuri oikealla hetkellä. Hän kertoi potilaasta, joka osasi ajoittaa tukahdutettuja ajatuksiaan koskevat unet aamun niin, että herätyskello keskeytti ne ennen kuin niissä mentiin avoimemmin ongelma-alueelle. Tällä tavoin potilas onnistui suojelemaan itseään hankalimpien asioiden kohtaamiselta. Eräänä aamuna herätyskello ei soinutkaan ja keskeyttänyt unta. Uni pääsi etenemään ahdistavaan suuntaan, ja potilas heräsi karmeaan painajaiseen parin minuutin kuluttua odottamastaan herätysajankohdasta.

Mauryn giljotiinin kaltaiset herätyskellounet ovat poikkeuksellisia, ja myöhempi tutkimus osoitti, ettei niiden pohjalta voitu tehdä luotettavia päätelmiä unien yleisestä syntymekanismista. Ne ovat jääneet jännittäväksi kuriositeetiksi, joille nykyaikaisella unitutkimuksella ei ole erityistä selitystä.

 

 

Lähteitä:

Freud, Sigmund 1999: Unien tulkinta. Suom. Erkki Puranen. Gummerus. [Alkuteos 1899.]

Globus, Gordon G. 1987: Dream Life, Wake Life. The Human Condition Through Dreams. State University of New York Press.

Kajava, Johannes 10.3.2016: Huomioita uneksimisesta 1. https://www.uniresepti.fi/uncategorized/huomioita-uneksimisesta-1/

Ockham, Edward 10.2.2006: Alarm clock dreams. Beyond Necessity blog http://ocham.blogspot.com/2006/02/alarm-clock-dreams.html

Renneker, Richard 1952: Dream Timing – The Psychoanalytic Quarterly 21 (1).

World Dreambank 2001-2013: Maury’s Guillotine. http://www.worlddreambank.com/G/GUILOTIN.HTM

 

Posted on

Painajaisia silmästä silmään

 

 

 

 

 

 

 

Projektimme viimetalvinen painajaiskokemuskeruu tuotti myös vastauksia, joissa kerrottiin, miten kauhuelokuvien katsominen tuotti joillekuille painajaisia. Jotkut myös kertoivat jättämänsä katsomatta liian pelottavia ja ahdistavia elokuvia ja tv-ohjelmia juuri painajaisia välttääkseen. Koska itse muistan näkemiäni unia ani harvoin enkä juuri koe painajaisia, ainakaan niin, että muistaisin asian, päätin uteliaana kokeilla, miten kauhuelokuvien säännöllinen katsominen vaikuttaisi omaan unimaailmaani. Sen vuoksi katsoin alkusyksyn aikana noin neljänäkymmenenä peräkkäisenä iltana ennen nukkumaanmenoa jonkin kauhuelokuvan. Tulokset jäivät laihoiksi: en muista ainuttakaan unta kyseiseltä ajanjaksolta. Koin myös nukkuneeni joka yö kuin tukki.

Kun sitten kollega Kaarina Koski edellisessä blogikirjoituksessa käsitteli juuri kauhuelokuvien tuottamia painajaiskokemuksia, päätin – niin historiantutkija kuin vain olenkin – tarkastella kauhuelokuvia ja niiden tapaa kuvata pahoja unia ja myyttisiä uniolentoja. Katsomieni elokuvien joukossa oli nimittäin useita sellaisia, jotka käsittelivät painajaisunia, unihalvauskokemuksia ja niihin liittyvää mytologiaa. Kyse ei ollut sattumasta, vaan siitä, että elokuvia valitessani huomasin antavani etusijan sellaisille, jotka liittyivät otsikon tai juonitiivistelmän perusteella projektimme aihepiiriin. Havaitsinkin elokuvien tulkinnoissa ilmeisiä yhteyksiä niihin käsityksiin, joita uniin liittyvä kansanperinne samoin kuin esimodernista ajattelusta kertovat lähteet välittävät.

Heti alkuun on kuitenkin todettava, että päällimmäinen kuva 2000-luvun englanninkielisistä kauhuelokuvista on käsikirjoitusten luvattoman heikko taso. Kauhuelokuvagenre tuntuu lepäävän aika primitiivisten audiovisuaalisten tehokeinojen varassa eli katsojaa säikytellään varjoilla, pimeillä huoneilla sekä musiikki- ja ääniefekteillä. On kieltämättä jännittävää katsoa, kun ulkonäöltään hirviömäinen olento lähestyy piinallisen hitaasti vuoteessa nukkuvaa tai kylpyammeessa torkkuvaa suojatonta ihmistä, mutta yhdessäkään katsomassani elokuvassa juoni ei kestä kriittistä tarkastelua. Hyvistä käsikirjoittajista on ilmeisesti pulaa tai sitten elokuvantekijöillä ei ole hääppöinen kuva nykyihmisen kyvystä loogiseen toimintaan. Ehkä oma tympääntymiseni epärationaalisiin juonikuvioihin selittää, miksi elokuvien katsomisen vaikutus jäi omassa unimaailmassani olemattomaksi.

Kun puhutaan painajaisia käsittelevistä elokuvista, monelle lienee tutuin vuonna 1984 ensi-iltansa saanut silpomisjännäri Painajainen Elm streetillä, alkuperäiseltä nimeltään A Nightmare on Elm Street. Siinähän elävältä poltettu lastenmurhaaja Freddy Krueger ottaa nukkuvia amerikkalaisteinejä hengiltä varsin värikkäillä tavoilla. Uni toimii väylänä, jonka kautta pahan ihmisen sielu tai haamu pääsee jatkamaan kauheuksiaan valvemaailmassa. Käsitys on samankaltainen kuin esimodernin ajan ihmisten tulkinnoissa unen ja todellisuuden häilyvästä rajasta

  • Painajainen Elm streetillä ­-elokuvan suosio johti usean elokuvan mittaiseen sarjaan, joissa ajatusta valvemaailmaan realisoituvasta unihahmosta hyödynnettiin yhä uudelleen ja uudelleen. Mutta sama ajatus on läsnä monessa tuon elokuvakaanonin ulkopuolisessa elokuvassa. Sellaisia ovat muun muassa After She Wakes (2019), Be Afraid (2017), Dead Awake (2016), Dreamkatcher (2020), Mara (2018), The Nightmare (2015), Sleep Paralysis (2004), Slumber (2017) ja Sweet Dreams eli The Figment (2018). Monessa muussakin kauhuelokuvassa uni ja todellisuus sekoittuvat tai elokuvissa on vähintäänkin yksi kohtaus, jossa nukkuva ihminen kokee painajaisunen tai painajaismaisen hallusinaation, ikään kuin varoituksena tai enteenä odottavista hirveyksistä, mutta edellä mainitut elokuvat keskittyvät kuvaamaan painajaiskokemuksia, painajaisolentoa, unihalvausteemaa tai kaikkia näitä. The Nightmare eroaa muista siinä, että se esitetään dokumentaarina, joka pohjautuu autenttisiin unihalvauskokemuksiin.

Unihalvaushan on tila, jossa ihminen tiedostaa ympäristönsä tapahtumia mutta ei kykene liikuttamaan kehoaan. Tilaan voi liittyä aistihavaintoja pahan läsnäolosta tai pelottavan olennon asettautumisesta nukkujan päälle, sananmukaisesti painamaan häntä. Unihalvaukseen voikin yhdistyä myös kokemus hengitysvaikeuksista. Lapsena koin muutaman kerran unihalvauksen, mutta ilman mielikuvia outojen olentojen läsnäolosta. Yhden kerran koin unihalvauksen päiväsaikaan, kun ilmeisesti torkahdin automatkalla. Muu perhe istui siinä ympärilläni. Muistan kokeneeni unihalvauksen joka kerran ahdistaviksi, koska en uskaltanut antaa periksi väsymyksen tunteelle, vaan kamppailin itseni hereille.

Aikuisiällä olen kerran ”nähnyt” painajaisolennon, ”herättyäni” yöllä keskimääräistä rasittavamman päivän jälkeen. Sillä oli musta ihmismäinen ruumis ja ilmeettömät vitivalkoiset ihmismäiset kasvot aivan minun kasvojeni päällä, kun se lepäsi päälläni, mutta siihen ei mielestäni yhdistynyt unihalvausta enkä ennättänyt kokea näkyä pelottavaksi, koska se katosi niin nopeasti ja koska aihepiiriä tuntevana tajusin heti, mistä oli kysymys. Projektimme keräämistä kokemuksista välittyy kuitenkin se, että unihalvauskokemus samoin kuin paha uni saattaa jättää kokijalleen pitkäaikaisen pelon ja ahdistuksen tunteen, ja ymmärrän sen hyvin. Myös läpikäymäni aineistot 1400–1600-luvuilta antavat ymmärtää, että painajaiset ja unihalvauskokemukset yhdistettiin usein paholaiseen tai noituuteen.

Elokuvantekijät toistavat siis ikiaikaisia, universaalissa kokemusperinteessä esitettyjä tulkintoja ja mielikuvia uni- ja valvemaailman rajan häilyvyydestä samoin kuin pahojen unien ja unihalvauksen yliluonnollisesta alkuperästä. Useassa elokuvassa vilahtaa Henri Fuselin vuonna 1781 maalaama kuuluisa painajaisolentoa esittävä kuva. Lisäksi saatetaan näyttää muitakin painajaisaiheisia taideteoksia, ja elokuvan päähenkilö, joka saatetaan kuvata autuaan tietämättömäksi unihäiriöistä, pannaan googlaamaan lisätietoa unihalvauksesta ja sen aiheuttavista kansaperinteen tuntemista olennoista. Unihalvausta itseään kuvataan sovinnaiseen tapaan tilana, jossa nukkuja ei kykene liikuttamaan kehoaan mutta jossa hän on tietoinen itsestään ja ympäristöstään. Joissain elokuvissa nukkujan silmät avautuvat unihalvauksen ajaksi, mikä tietysti lisää kuvauksen dramaattisuutta, kun puolustuskyvytön ihminen joutuu seuraamaan luokseen hiipivän uniolennon liikkeitä.

Tavallisin painajaiskokemusten uhri on näissä elokuvissa nainen tai lapsi. Myös miehiä kuvataan painajaisten ja unihäiriöiden uhreina, mutta harvemmin ja he ovat vain sivuhenkilöitä. Elokuvien markkinointiin valmistetuissa julisteissakin toistuvat nais- ja lapsihahmot.

Yleiseurooppalaisessa, ei täysin kristinuskon dogmien mukaisessa perinteessä myös painajaisolento on usein mielletty naispuoliseksi, ja se on tunnettu lännessä nimellä mara ja idässä nimellä nocnitsa tai jollain näiden nimien toisinnoilla. Katsomistani elokuvista Dead Awake ja Mara sekä jossain määrin Slumber perustavat painajaiskuvauksensa juuri tähän uskomusperinteeseen.

Be Afraid sitä vastoin kuvaa yhden uniolennon asemesta useampia tai ainakin kahta hirviötä, jotka jostain syystä majailevat hylätyssä rautatietunnelissa. Toki tässäkin voidaan halutessa nähdä yhteyksiä kansanperinteen, nimittäin kuvitelmiin peikoista, jotka kaappaavat ihmisiä ja varsinkin lapsia vuoren sisään. Be Afraidin kammotukset ovatkin enemmän kiinnostuneita lapsista, ja sama painotus näkyy Dead Awakessa, Dreamkatcherissa ja Slumberissa.

Be Afraidin johtava hirvitys kuvataan varjomaiseksi mieheksi, joka käyttää samanlaista hattua kuin Freddy Krueger. Hattupäinen unihirviöjengin kingi vilahtaa myös elokuvassa The Nightmare, ja myös Sweet Dreamsin -elokuvan kummajainen taitaa olla miespuolinen. Moderni filmilore on siis luonut uuden miehisemmän vastineen vanhalle naishahmoiselle painajaisolennolle. Ehkä myös Slenderman-hahmo on vaikuttanut perinteen uudistumiseen mieskeskeiseen suuntaan.

After She Wakes -elokuvassa käsitellään unihalvauksen ohella monia muitakin unihäiriöitä: unissakävelyä, unissapuhumista sekä öisiä kouristus- ja kauhukohtauksia. Katsojalle luodaan se kuva, että niitä aiheuttaa yksi tai useampi hiilenmusta rivosuinen hirviö. Vähitellen unihäiriöteema kuitenkin peittyy sekavan perhedraaman alle eikä katsoja elokuvan loppuessa ole varma, esitettiinkö tapahtumat loppujen lopuksi muuna kuin päähenkilön painajaisunena, mikä tarkoittaisi sitä, että hän näki painajaisunia painajaisunista – kaiketi sellainenkin on mahdollista.

Dreamkatcherissa, jonka nimi on päätetty kirjoittaa noin ilmeisesti siksi, ettei sitä sekoitettaisi Stephen Kingin romaaniin perustuvaan Dreamcatcher-elokuvaan, painajaisolento pysyy epämääräisenä pahansuopana henkiolentona, joka ulottaa vaikutuksensa ihmisiin ennen muuta uniensieppaajan kautta. Juoni on siis ankkuroitu Amerikan alkuperäisasukkaiden uskomuksiin, vaikka uniensieppaajien avulla on päinvastoin yritetty torjua pahoja unia.

Yhteistä kauhuelokuvien kuvaamille painajaisolennoille näyttää olevan se, että ne eivät pelkästään tuota painajaisia ja unihalvauskohtauksia, vaan ne myös tappavat ihmisiä tai vähintäänkin kaappaavat lapsia näiden vanhemmilta. Joissain filmatisoinneissa painajaisolento pysyy enimmäkseen taka-alalla mutta riivaa ihmiset vahingoittamaan itseään tai toisiaan. Olentojen motiiveja ei selitetä – ne edustavat ikiaikaista pahuutta ja ovat sen vuoksi läpeensä pahoja ja tekevät pahaa.

Pahan ja yliluonnollisen läsnäolosta huolimatta näiden elokuvien maailmankuva on maallistunut ainakin jos ajatellaan kristinuskon vähäistä näkyvyyttä: vaikka unihirviön ulkomuodossa voi olla piirteitä, jotka on kristillisessä perinteessä yhdistetty paholaiseen, siitä ei koskaan puhuta paholaisena. Noituusteemakin pysyy taka-alalla. Painajaisia ei myöskään yritetä torjua pappien eikä uskonnon avulla – ainakaan näissä katsomissani elokuvissa ei suoriteta ensimmäistäkään kristillistä manausriittiä, vaikka se teema onkin tuttu riivauksia käsittelevistä elokuvista. Sitä vastoin joissain elokuvissa on viitteitä ei-kristillisten uskonnollisten käsitysten ja riittienkin hyödyllisyydestä uniolentoa torjuttaessa.

Samoin tieteen merkitys jää vähäiseksi, vaikka eräissä elokuvissa esiintyy lääkäreitä, psykologeja ja psykiatreja, jopa pääosassa. Dead Awake -elokuvassa unihalvauskokemuksesta kärsiviä auttava psykiatri on tieteellisen maailmankatsomuksensa sokaisema ja kieltäytyy uskomasta sitä totuutta, jonka kansanperinne tarjoaisi. Samoin Dreamkatcherissa vasta väkivaltaiseksi yltyvä tapahtumaketju saa perheen äitipuolen, ammatiltaan psykoterapeutin, tajuamaan, että painajaiset eivät aina tapahdukaan vain pään sisällä.

Maran sivuhenkilöihin kuuluu psykologi, joka vetää unihalvauskokemuksista kärsivien tukiryhmää; hänkin suhtautuu epäillen kokemusten todenperäisyyteen. Päähenkilö, rikospsykologi, oivaltaa kuitenkin vähitellen murhanhimoisen painajaisolennon olevan totisinta totta ja valitsevan uhreikseen ihmisiä, jotka ovat tarkoituksella tai tahtomattaan tappaneet toisia ihmisiä tai jotka kuvittelevat aiheuttaneensa toiselle hengenmenon omalla toiminnallaan. Pahuuden esitetään siis ammentavan energiaa ihmisten syyllisyydestä ja syyllisyydentunteesta. Tulkinnassa voi nähdä yhtäläisyyksiä kristillisen ajattelun kanssa, vaikka uskonto muuten jää kerronnasta täysin syrjään.

Slumber-elokuvan päähenkilö on kliininen unitutkija, joka kuitenkin toimii järkyttävän epäammattimaisesti, sillä hän jättää tutkittavansa toistuvasti pulaan. Katsojaa voi hämmästyttää sekin, missä välissä hän itse nukkuu, jos hän käyttää päivät potilaiden vastaanottamiseen ja perheasioidensa hoitamiseen ja valvoo yöt unihäiriöistä kärsiviä seuraten (silloin kun ei juuri kriittisellä hetkellä haahuile sairaalan käytävillä). Vaikka unitutkija vähitellen vakuuttuu painajaisten yliluonnollisesta alkuperästä, Slumber-elokuvassa suurimman avun tarjoaa maahanmuuttajataustainen nuori mies, joka työskentelee sairaalassa siivoajana ja joka tuntee nocnitsaa koskevan perinteen.

Universaali painajaisolentoperinne esitetäänkin useassa elokuvassa totuutena, jonka rationaalinen maailmankuva on työntänyt ylimielisyyttään syrjään. Dead Awaken psykiatrin silmät avautuvat kyllä lopuksi, mutta liian myöhään. Saman elokuvan toinen akateeminen hahmo, unihäiriöitä tutkiva lääkäri on sitä vastoin havainnut yliluonnollisen painajaisolennon olevan totisinta totta. Hän on jopa kehittänyt rokotteen, jolla painajaisen kuristusotteen saa kirpoamaan. Rokotteita ja folklorea yhdistelevän lääkärin hahmo kuitenkin vaikuttaa epäuskottavalta ja ennen kaikkea näyttää siltä – elokuvan tekijät ovat ilmeisesti ajatelleet, että koululääketieteestä irtioton tehneen lääkärin pitää näyttää kaikelta muulta kuin lääkäriltä.

Sikäli kuin elokuvassa esiintyy poliiseja, hekään eivät tarjoa painajaisolentojen ahdistelemille turvaa, sillä katoamisten tai kuolemantapausten sattuessa heidän mielenkiintonsa suuntautuu tähän maailmaan kuuluvien syyllisten etsimiseen. Be Afraid -elokuvassa yhteisön korkein poliisiviranomainen on tosin tietoinen asioiden tilasta mutta toimii rautatietunnelissa majailevien painajaisolentojen kätyrinä vastineeksi siitä, että sai tyttärensä takaisin.

Ihminen on siis painajaiskokemuksissaan elokuvien maailmankuvassa varsin yksin niin kuin kukin meistä todellisuudessa onkin uneksiessamme ja unihäiriöitä kohdatessamme. Yliluonnollista pahaa on vaikea torjua, ja siksi kaikilla elokuvilla ei olekaan onnellista loppua.

Jätän mediatutkimuksen tehtäväksi sen selvittämisen, miten yleisiä painajaisista kertovat elokuvat ja tv-sarjat ovat nykyisen visuaalisen kauhukerronnan genressä. Vaatimaton otantani riittää kuitenkin osoittamaan, että universaali tai ainakin eurooppalainen painajaisperinne jaksaa innoittaa 2000-luvun anglosaksisen maailman elokuvantekijöitä.

 

Kirjallisuutta

Norman Cohn, Europe’s Inner Demons: The Demonization of Christians in Medieval Christendom (2000), luku “The night-witch in popular imagination”.

Louise S. Milne, ”Terrors of the Night: Charms against the Nightmare and the Mythology of Dreams”. Incantatio 6 (2017) https://core.ac.uk/download/pdf/195354101.pdf

Catharina Raudvere, Föreställningar om maran i nordisk folktro (1993)

Catharina Raudvere, Narratives and Rituals of the Nightmare Hag in Scandinavian Folk Belief (2021)

Tietoja painajaisia käsittelevistä kauhuelokuvista kuten muistakin elokuvista voi hakea esimerkiksi täältä: https://www.imdb.com/

Posted on

Viihteestä painajaisiksi

Painajaisten tavallinen lähde on nykyään viihde, kuten kauhu- ja jännityselokuvat, pelit ja nettifiktion monet lajit. Painajaisten pelko saa osan ihmisistä välttelemään kauhuviihdettä etenkin iltaisin samalla kuin osa meistä hakeutuu jatkuvasti sen äärelle. Kauhuelokuvissa pelottavat elementit ovat pitkälti samoja kuin painajaisissa. Internetissä liikkuu myös paljon outoa kuvastoa, josta on vaikea sanoa, herättääkö se riemua vai kauhua.

Kauhuelokuvia katsoo säännöllisesti noin viidesosa suomalaisista. Huomattavasti useampi ei katso niitä koskaan: naisista 35 ja miehistä 20 prosenttia välttelee niitä systemaattisesti. Tutkimusten mukaan kauhun ja väkivallan katselusta nauttivat eniten ihmiset, joille on tyypillistä elämyshakuisuus ja vähäinen taipumus empatiaan. Kauhukokemuksia pidetään tehokkaana irrottautumisena arjesta.

Kauhun ja pelon synnyttämä mielihyvä perustuu osittain myös siihen, että kokemus uhkien kohtaamisesta, selviämiseen tähtäävistä kehollisista reaktioista ja tilanteessa selviämisestä voidaan saada vapaaehtoisesti turvallisessa ympäristössä. Noin kymmenelle prosentille ihmisistä adrenaliiniryöppy on miellyttävä kokemus. Sen sijaan suurempi herkkyys äärimmäisille kokemuksille ja empatia hahmoja kohtaan tekee kauhuviihteestä ahdistavaa.

Elokuvaa katsoessa pelottavat asiat pysyvät turvallisesti siellä ruudulla. Mielikuvitus voi tosin lähteä laukkaamaan. Tietokoneruudulla Hammer Filmsin “Horror of Dracula” vuodelta 1958. Kuva: Black Shade9, Wikimedia Commons.

Painajaisilla ja kauhuelokuvilla on sisällöllisesti paljon yhteistä, ja kauhuelokuviin sekä -kertomuksiin voidaan ammentaa unien kuvastoa. Tärkeä ero on se, että painajaiset eivät ole vapaaehtoisia. Kokija ei myöskään yleensä tiedä olevansa unessa eikä näin ollen tunne osallistuvansa tilanteeseen vain katsojana. Ne, jotka pystyvät tunnistamaan painajaisen uneksi, kokevat sen siedettävämpänä – joskus jopa nautittavana, kauhuelokuvaan rinnastuvana viihteenä.

Kauhuelokuvista käydyissä internet-keskusteluissa tulee esille katsomiskokemuksen laimentuminen ajan myötä. Iän myötä tunteiden säätely tasapainottuu ja herkkyys vähenee. Lapsena ja nuorena vaikutuksen tehneet elokuvat eivät välttämättä enää sykähdytäkään. Kaikkiin eivät myöskään tehoa samanlaiset kauhuelementit, ja pelottavaksi tarkoitettu elokuva voi olla pettymys. Painajaisten näkeminen kertoo kuitenkin siitä, että elämys oli tehokas. Jälkikäteiset reaktiot kuten pitkään jatkuneet painajaiset, unettomuus tai ”oksennus kurkussa” herääminen ovat laadun tae ja suositus:

”[Se oli] ehdottomasti paras kauhuleffa. Näin pitkään painajaisia ja tunnelma oli todella ahdistava.”

”suicide clubin jälkeen en nukkunut viikkoon. heräsin oksennus kurkussa *peukut pystyssä*
eikun kattoon ;D”

Tämä ei tarkoita, että painajaiset olisivat miellyttäviä. Kauhu voi olla siitä viehättyville koukuttavaa, jolloin painajaiset ovat sen negatiivinen seuraus – kuin kauhun krapula – mutta eivät estä haluamaista lisää. Yksi keskustelijoista on ilmaissut asian näin:

”Kamalaa ku tietää näkevänsä painajaisia kaikista kauhuleffoista/sarjoista mutta ei VOI olla kattomatta niitä!”

Tutkimusten mukaan tehokkaimmat kauhuelokuvat kiinnittyvät reaalitodellisuuteen. Universaaleja pelon lähteitä ovat laajasti määritellen läheisten ihmisten menettäminen, fyysinen vahingoittuminen sekä epävarmuus ja vieraan pelko, johon liittyvät kaikenlaiset hirviöhahmot sekä tutun ilmiön muuttuminen oudoksi tai vieraaksi. Samat teemat näkyvät myös painajaisissa. Suomalaisten kuvailemille painajaisille on tyypillistä, että lapsuuden mummola tai kotimaisema muuttuu äkkiä uhkaavaksi tai oma koti näyttäytyy erilaisena kuin todellisuudessa. Vääristyneen todellisuuden pohjana ovat henkilökohtaiset muistot.

Elokuvissa sen sijaan pyritään kaikkia yhtäläisesti karmiviin elementteihin. Tehokas keino on vääristää jotakin kaikille yhtäläisesti tuttua: ihmistä. Kauhuelokuvissa vilisee erilaisia hahmoja, joiden kammottavuus perustuu niiden pieneen, epämukavan outoon eroavaisuuteen ihmisestä. Tästä käytetään nimitystä uncanny valley, joka suomennetaan yleensä muotoon ”outo laakso”. Termin taustalla on havainto, että ei-inhimillisten olentojen kuten robottien tai pehmoeläinten inhimillistäminen koetaan positiiviseksi, kunnes ne muistuttavat ihmistä hiukan liikaa. Syntyy torjuntareaktio. Nimityksenä laakso viittaa nopeaan laskuun hyväksymisen määrää mittaavassa käyrässä. Sen pohjalla ovat esimerkiksi kuolleet ja sairauden runtelemat ruumiit. Karmivina pidetään myös näköisyytensä osalta epäonnistuneita jäljitelmiä tai muotopuoliksi jääneitä leluja, joiden outous on kuin väkivallan tai kirouksen seurausta ja säteilee epämääräistä uhkaa.

Nuket sijoittuvat outoon laaksoon tyhjyyteen tuijottavine silmineen ja irtoavine jäsenineen. Kuva: A. Vahanvaty. Wikimedia Commons.

Joskus mieleen jää kummittelemaan hahmo, jonka ei ollut edes tarkoitus herättää kauhua. Outo laakso selittää tätä tutun ja vieraan häiritsevällä sekoittumisella. Painajaisia aiheuttavaksi on nimetty esimerkiksi vuonna 2019 ilmestynyt Cats-elokuva, jossa elokuvatähdet animoitiin kissoiksi hiukan liian inhimillisinä, tai Suomessa lastenohjelma Pelle Hermanni.

Mikki Hiiri on riittävän tuttu hahmo, jotta odottamattomien piirteiden lisääminen siihen voi tuntua häiritsevältä.

Internet-slangissa painajaisia aiheuttavista kuvastoista käytetään nimitystä nightmare fuel. Ne ovat kuvia, jotka ruokkivat painajaisia kuin polttoaine tulta. Termillä voidaan tarkoittaa kaikenlaisia kauhukuvastoja, mutta joskus sillä viitataan nimenomaan tahattomasti karmiviin kuviin, joita voi tulla vastaan missä tahansa. Tahattomasti häiritsevissä kuvissa yhdistyy usein karmea ja koominen.

Yksi nightmare fuel -kuvien runsaana pulppuava lähde ovat arvaamattomia lopputuloksia tuottavat kuvankäsittelysovellukset kuten face swap, joka vaihtaa kuvassa olevien henkilöiden kasvojen paikkaa. Toisinaan sovellus tulkitsee kasvoiksi jonkin muun kuvaelementin kuin kasvot.

Internetissä useissa yhteyksissä kiertänyt kuva, jossa tarkoituksena oli vaihtaa omat kasvot kaupan juomapullossa kuvattuun Hulk-hahmoon. Kamera vaihtoikin kasvot ja nyrkin, ja hauskana yksityiskohtana hampaat jäivät kuitenkin paikalleen. Kuva herättää samanaikaisesti sekä riemua että kauhua.
Toinen yllättävän lopputuloksen synnyttänyt face swap, joka on internetissä tagattu painajaisainekseksi. Nettiaineistoille tyypilliseen tapaan mukaan on merkitty säikähtänyt reaktio. Kasvoiksi siirtynyt koiran nenä muistuttaa osuvasti kuolemaan viittaavaa kauhuhahmoa.

Äärimmäiset tunteet ja elämykset sekä niiden aiheuttamat psyykkiset reaktiot ovat näkyvä teema sosiaalisessa mediassa. Käyttäjät sekä luovat että jakavat monenlaisia yllättäviä, omituisia, häiritseviä ja pelottaviakin kuvastoja, joiden herättämiä reaktioita vertaillaan. Samatkin aineistot voivat vastaanottajasta riippuen herättää kiinnostusta, huvittuneisuutta tai kauhua. Traumasta ja painajaisten näkemisestä on tullut yleistä sanastoa, jolla kerrotaan jonkin herättävän pelon tai inhon tunteita. Samaan aikaan osa meistä tosiaan näkee herkästi painajaisia yllättävistäkin mediasisällöistä.

 Painajaisbensaa. Kuva: Memecenter.

 

 

 

 

 

Lähteitä ja kirjallisuutta:

Google.groups: Elokuva jossa käsi katkeaa. https://groups.google.com/g/sfnet.harrastus.elokuvat/c/_52GYZEJgX4?pli=1

Knowyourmeme: https://knowyourmeme.com/memes/nightmare-fuel

Nummenmaa, Lauri: Psychology and neurobiology of horror movies. https://www.samsung.com/fi/tvs/theory-of-fear/

People.com: https://people.com/movies/cats-trailer-slammed-scary-social-media-users-react-nightmare-fuel/

Respawn.fi: Tätä kauhuleffaa suomalaisten ei kannattaisi katsoa. https://respawn.fi/tata-kauhuleffaa-suomalaisten-ei-kannattaisi-katsoa/

Suomi24: Kauhuleffan katsomisen jälkeiset tunnelmat. https://keskustelu.suomi24.fi/t/1610805/kauhuleffan-katsomisen

Suomi24: Paras kauhuleffa. https://keskustelu.suomi24.fi/t/813400/gallup-paras-kauhuleffa

Terve.fi: Miksi toiset kestävät kauhuelokuvia ja toiset eivät? https://www.terve.fi/artikkelit/miksi-toiset-kestavat-kauhuelokuvia-ja-toiset-eivat