Ranskalainen tiedemies Alfred Maury (1817–1892) oli sairaana ja näki painajaisen: hän osallistui Ranskan vallankumouksen veritöihin ja joutui tuomioistuimen eteen. Puolustuspuheestaan huolimatta hänelle langetettiin kuolemantuomio. Kansanjoukko saatteli hänen teloituspaikalle, ja pyöveli sitoi hänet giljotiinin alustaan. Terä putosi ja hän tunsi päänsä irtoavan hartioista. Tällä kohtaa Maury heräsi kauhun vallassa ja huomasi, että vuoteen katos oli juuri pudonnut hänen niskalleen kuin giljotiinin terä. Kuinka uni oli voinut etukäteen esittää juonikulun, joka ennakoi niskaan kohdistunutta iskua? Vai oliko osuma niskaan synnyttänyt silmänräpäyksessä vaikutelman koko tuosta pitkästä unesta?
Mauryn giljotiini on tullut tutuksi suurelle yleisölle Sigmund Freudin Unien tulkinnan välityksellä. Maury teki itse aktiivisesti unitutkimusta ja kuvaili giljotiiniunensa tutkimuksessaan Le Sommeil et les rêves (1861). Hänen näkemyksensä mukaan unet olivat aina ulkoisten ärsykkeiden aiheuttamia. Empiirisissä kokeissaan hän antoi avustajiensa tökkiä ja kutitella itseään unen aikana ja raportoi sitten, millaisia unia näistä ärsykkeistä seurasi. Giljotiiniunen hän katsoi aiheutuneen kokonaisuudessaan katoksen putoamisesta, joten sen oli täytynyt muodostua hyvin lyhyessä ajassa. Freud esitti, että Maurylla oli voinut olla valvetilassa ajatuksia vallankumouksesta, ja niskaan kohdistunut isku aktivoi koko tämän pitkän kuvitelman. Tällainen ajatus sai kannatusta vielä myöhemminkin 1970-luvulla, jolloin Daniel Dennett väitti, ettei unia tosiasiassa koeta nukkumisen aikana, vaan ne muotoutuvat vasta herätessä. Dennettin kasettiteorian mukaan ihmisillä on mielessään kokonainen kirjasto uneksimattomia unia ikään kuin kasetteina. Heräämishetkellä koettu ääni- tai tuntoärsyke saa loppuratkaisultaan sopivan unikasetin käynnistymään ja nousemaan tietoisuuteen. Aivokuvantaminen on sittemmin todistanut tällaiset teoriat vääriksi. Unet eivät ole herätessä syntyviä rekonstruktioita eivätkä ne synny pikavälähdyksinä vaan niitä koetaan reaaliajassa pitkin yötä.
Unen ja ulkoisen ärsykkeen sulautuminen toisiinsa askarruttaa silti edelleen. Freud nimitti herätyskellouniksi unia, joissa pitkänkin tapahtumasarjan päätepisteenä voi olla havahtuminen valvetodellisuudesta suodattuvaan ärsykkeeseen, usein herätyskellon ääneen. Hänen kollegansa F.W. Hildebrandt oli jo 1875 huomauttanut, ”miten silmäänpistävän nopeasti uni sovittaa ulkoapäin aiheutuneet aistinelinten ärsytykset jo meneillä olevaan loimeensa, missä niistä tulee vähä vähältä kehittyneen katastrofin huippukohta”. Ajatuksena on, että ulkoinen ärsyke kuten ääni saa mielen nivomaan edeltävään episodiin sopivan sillan ääniaihelmaan. Esimerkkeinä Freud käytti Hildebrandtin raportoimia unia. Yhdessä tämä vaelsi kylään, kävi hautausmaalla maleksimassa ja näki ihmisiä virsikirjoineen kulkemassa kohti kirkkoa varmaankin jumalanpalvelukseen. Lopulta kirkonkellot alkoivat soida – siis herätyskello. Toisessa unessa hän odotti kauan rekikyytiä, ja reen saavuttua hän astui kyytiin odottamaan lähtöä. Lopulta reki nytkähti liikkeelle rajusti kulkusten – herätyskellon – helistessä. Kummassakin tapauksessa tutkijat korostivat sitä, että ääntä edeltävä uniepisodi oli melko pitkä, ei pelkkä kilinän synnyttämä välähdys.
Ihmiset raportoivat toisinaan kokemiaan herätyskellounia, ja maallikot usein pohtivat, olisiko kyse siitä, että uni osaisi ennakoida pian tapahtuvan kellonsoiton. Pystyväthän jotkut myös heräämään säännöllisesti muutamaa minuuttia ennen herätyskellon soimista. Ennakoinnin mahdollisuutta pohdiskeli myös psykoanalyytikko Richard Renneker kirjoittaessaan unista, jotka päättyvät herätyskellon soittoon juuri oikealla hetkellä. Hän kertoi potilaasta, joka osasi ajoittaa tukahdutettuja ajatuksiaan koskevat unet aamun niin, että herätyskello keskeytti ne ennen kuin niissä mentiin avoimemmin ongelma-alueelle. Tällä tavoin potilas onnistui suojelemaan itseään hankalimpien asioiden kohtaamiselta. Eräänä aamuna herätyskello ei soinutkaan ja keskeyttänyt unta. Uni pääsi etenemään ahdistavaan suuntaan, ja potilas heräsi karmeaan painajaiseen parin minuutin kuluttua odottamastaan herätysajankohdasta.
Mauryn giljotiinin kaltaiset herätyskellounet ovat poikkeuksellisia, ja myöhempi tutkimus osoitti, ettei niiden pohjalta voitu tehdä luotettavia päätelmiä unien yleisestä syntymekanismista. Ne ovat jääneet jännittäväksi kuriositeetiksi, joille nykyaikaisella unitutkimuksella ei ole erityistä selitystä.
Unikirjat ovat luetteloita unissa esiintyvistä aiheista ja symboleista, joille annetaan unikirjassa tulkinta. Kirjallisena perinteenä unikirjat ovat hyvin vanha ilmiö. Yksi varhaisimpia unien tulkintaan opastavia tekstejä on akkadinkielinen savitauluille kirjoitettu ”Unikirja” (iškar dZiqīqu). Se on ollut osa Assyrian kuninkaan Assurbanipalin (685 eKr.– 631 eKr.) kirjastoa, mutta laadittu oletettavasti jo kyseisen hallitsijan valtakautta edeltäneellä ajalla. Ziqīqu-unikirjan lisäksi varhaisimmista korkeakulttuureista on nykypäivään säilynyt myös egyptiläisiä unien tulkintaan opastavia tekstejä, joista vanhimmat on laadittu jo noin 2070 eKr. Euroopassa varhaisimmat unikirjat olivat kreikankielisiä ja niistä myöhemmin tehtyjä latinankielisiä käännöksiä. Sittemmin unikirjoja alettiin kääntää myös kansankielille.
Kuningas Assurbanipal (yksityiskohta reliefistä), British Museum. Kuvalähde: Wikimedia Commons
Skandinaviaan unikirjavaikutteet levisivät keskiajalla juuri latinankielisten unikirjojen välityksellä. Esimerkiksi niin kutsuttu Somniale Danielis, Raamatun profeetta Danielin nimeen yhdistetty unikirja, käännettiin muinaisislanniksi mahdollisesti jo 1100-luvun loppupuolella. Danielin unikirjassa unisymbolit oli esitetty aakkosittain. Tämä tapa oli käytössä jo bysanttilaisissa unikirjoissa. Bysantista tunnetaan kuitenkin myös teemoittain järjestettyjä unikirjoja. Nämä temaattiset unikirjat, kuten Artemidoros Daldislaisen Oneirokritika (n. vuonna 190), saavuttivat Euroopassa suurempaa suosiota vasta keskiajan jälkeen.
Suhtautuminen unikirjoihin ei ole historian saatossa ollut ristiriidatonta. Kirkko suhtautui kielteisesti tiedon hankintaan unien avulla, ja 1100-luvulla tällainen toiminta kiellettiin kanonisessa laissa. Ruotsissa unien tulkintaa koskeva kielto kirjattiin vuonna 1412 Arbogan kirkolliskokouksen säädöksiin. Se ei silti estänyt kirkonmiehiä hankkimasta itselleen unikirjoja tai unikirjojen kopioimista luostareissa. Kirkko halusi kuitenkin valvoa maallikoiden unientulkintaa, ja tämä tavoite säilyi pitkään myös myöhemmillä vuosisadoilla. Säilyneiden unikirjojen valossa vaikuttaa kuitenkin siltä, että unien tulkinta kiinnosti monia menneisyyden ihmisiä – ei pelkästään tavallista kansaa vaan myös oppineita ja eliittiä. Melkoisen kiinnostunut omista unistaan ja niiden merkityksistä oli esimerkiksi kuningas Kustaa II Adolf (1594–1632), jonka näkemiä unia julkaistiin jopa saksankielisissä painatteissa.
Kuninkaan ja muiden aikalaisten unia kohtaan osoittaman kiinnostuksen valossa ei olekaan yllättävää, että ensimmäinen Ruotsin valtakunnasta säilynyt unikirja, anonyymin kirjoittajan laatima En ny drömmebook (”Uusi unikirja”) ilmestyi vuonna 1641. Siinä kerrotaan kyseisen unikirjan olevan ”uudelleen ruotsinnettu ja paranneltu” (på nytt förswenskat och förbättrat). Aikalaislähteiden mukaan ensimmäinen ruotsinkielinen unikirja olisi alkujaan ilmestynyt jo vuonna 1621. Tästä teoksesta ei kuitenkaan ole säilynyt ainuttakaan kappaletta. Vuonna 1641 julkaistu unikirja on pohjautunut todennäköisesti kolmelle eri alkuperäistekstille, jotka olivat saksakielisiä.
Ny Apomasaris dröm-book. Kuvalähde: Alvin (Universitetsbiblioteket, Lunds universitet)
Hieman myöhemmin, vuonna 1701, orientalisti, Uppsalan yliopiston professori ja kuninkaallisen kirjaston johtaja Gustaf Peringer Lillieblad (1651–1710) toi unikirjoihin hieman eksotiikkaa. Hän julkaisi tuolloin käännöksensä ”Uusi Apomasaris unikirja” (Ny Apomasaris dröm-book). Alkuperäisen unikirjan kirjoittajana on pidetty 600–700-luvuilla vaikuttanutta Muhammad Ibn Sīrīn -nimistä Basrassa syntynyttä mystikkoa. Kirjan nimikkolehdellä Lillieblad – joka julkaisi käännöksensä pseudonyymilla Heliander – kertoi, että teos oli ”käännetty avuksi ja hyödyksi” (til tienst och nytta öfwersatt).
Ruotsissa painetut unikirjat tunnettiin myös valtakunnan itäosissa, missä niitä näyttävät hankkineen itselleen ainakin kauppiaat ja virkamiehet. Mainintoja unikirjoista löytyy esimerkiksi suomalaisista perukirjoista. Suomalaisissa kaupungeissa vuosina 1656–1809 asuneiden väestöryhmien perukirjoja tarkastelleessa Henrik Grönroosin ja Ann-Charlotte Nymanin tutkimuksessa mainitaan esimerkiksi kokkolalainen raatimies ja kauppias Isac Carlman, joka oli vuonna 1804 omistanut ”yhden kappaleen unikirjaa”. Vuonna 1806 kuolleen turkulaisen varapormestarin ja oikeusneuvosmiehen Nathanael Indrénin perukirjassa mainitaan ”En ny dröm bok”. Vuonna 1760 kuolleen assessorin ja rykmentin välskärin Johan Gabriel Kyhlin leskellä taas on hänelläkin ollut ”yksi kappale unikirjoja”.
Edellä mainittua Artemidoros Daldislaisen unikirjaa sen sijaan ei käännetty ruotsiksi, ja suomeksikin teos ilmestyi vasta vuonna 1986 (Suuri unikirja, suom. Kaarle Hirvonen). Teosta oli kuitenkin valtakunnan itäosassa ja sittemmin Suomen suuriruhtinaskunnassa saatavilla latinan- ja kreikankielisenä. Näyttääkin siltä, että Artemidoroksen unikirja kiinnosti erityisesti kreikan- ja latinankielentaitoista eliittiä. Oneirocritican painos vuodelta 1805 mainitaan esimerkiksi Venäjän tiedeakatemian akateemikon ja valtioneuvoksen A. J. Sjögrenin (1794–1855) kirjaston sisältöä listaavassa luettelossa. Carl Fredrik Mennander (1712–1786) taas oli ilmajokelaisen kirkkoherran poika, valistusoppinut, joka sittemmin toimi Turun piispana (1757–1775) ja myöhemmin Uppsalan arkkipiispana 1775–1786. Hänen kirjakokoelmaansa listaavassa huutokauppaluettelossa vuodelta 1788 mainitaan Mennanderin kirjastossa olleen myös vuonna 1603 julkaistu teos Artemidori Daldiani & Achmetis Sereimi F. Oneirocritica. Astrampsychi & Nicephori versus etiam Oneirocritici.
Nimensä mukaisesti kyseinen teos sisälsi Artemidoroksen Oneirokritikan lisäksi latinan- ja kreikankieliset versiot kolmesta bysanttilaisesta unikirjasta. Näistä Achmetin unikirja (Oneirocriticon, 900-l.) oli kristillistetty versio arabialaisten unioppaiden tiedosta, jonka kyseinen Achmet-niminen henkilö laati silloista keisaria tai tämän hovia varten. Lisäksi nide sisälsi Kostantinopolin patriarkan Nikeforos I (n. 758–829) nimiin luetun unikirjan, jonka lähteenä on ollut Artemidoroksen Oneirokritikan lisäksi jokin edellä mainitun Danielin unikirjan varhainen versio. Kolmas unikirjoista yhdistettiin Persiassa ennen Aleksanteri Suuren valloitusta eläneeseen Astrampsychus-nimiseen maagiin. Tällaisen unikirjan käsikirjoitusta ei kuitenkaan ole säilynyt, ja kyseinen ”Astrampsychuksen unikirja” pohjautuu itse asiassa jollekin Nikeforoksen unikirjan versiolle.
Unientulkintaa. Kirjankuvitusta 1700-luvulta teoksessa Chap-books of the eighteenth century (1834). Kuvalähde: Wikimedia Commons (alkup. Archive.org)
Kirkonmiesten ja akateemikkojen kiinnostuksesta huolimatta unikirjoihin ei sittemmin 1800-luvulla suhtauduttu pelkästään myönteisesti. Kun vanhin suomalainen unikirja, Unen-Selitys-kirja, ilmestyi vuonna 1857, teos sai varsin kriittisen vastaanoton Suometar-lehden joulukuisessa numerossa. Kirjoittajan mukaan
Tämä Frenckellin kirjakaupan kustannuksella toimitettu kirja on jonninjoutawaa lörpötystä, niinkuin nimestäki jo kuulee. Kirjallisuudellemme ei siitä ole hyötyä eikä sitä siis olisi kaiwattu eli tarwittu. Taikauskoisille ja semmosille, joilla ei ole parempaa ajattelemista kuin tyhjää-toimittawain unien selittämistä, kirjasta lienee yhtä tyhjäntoimittawaa apua. […] Kirjasta ei kuitenkaan liene wahinkoakaan, kuin waan sitä ei pidetä muuna kuin miksi kustantajat sitä owat aikoneet, nim. leikin ja lystin wuoksi.
***
Unikirjat liittyvät käsitykseen, jonka mukaan unet kertovat tulevasta tai voivat tuoda jotain muuta tietoa, joka on unennäkijän tai tämän yhteisön kannalta tärkeää. Voidaanko niiden pohjalta tutkia menneisyyden painajaisia? Unikirjat eivät varsinaisesti kerro painajaisista ja pahoista unista, sillä niissä ei keskitytä unennäköön kokemuksena. Pääpaino on sen sijaan unen sisällössä ja sen saamissa merkityksissä. Menneisyyden unikirjoja tarkasteltaessa ei voidakaan suoraan olettaa, että jokin tietty unisymboli olisi tulkittu pahaksi uneksi sitä koettaessa. Unien enteellisyyteen uskova unennäkijä ei välttämättä katsonut nähneensä pahaa unta, vaikka hänen unensa sisältämä symboli nykynäkökulmasta katsottuna olisikin kuulostanut kammottavalta tai pelottavalta. Jos henkilö esimerkiksi uneksui, että häneltä leikattiin irti pää, tarkoitti se esimerkiksi Danielin unikirjan mukaan sitä, että uneksuja vapautuisi suuresta sorrosta.
Edellä mainittu Ziqīqu-unikirja eroaakin monista muista unikirjoista siinä, että se sisältää myös kuvauksia rituaaleista pahoja unia vastaan. Näiden rituaalien avulla pahan unen paha voima pyrittiin siirtämään esimerkiksi johonkin aineelliseen, myöhemmin tuhottavaan esineeseen, vaikkapa savikokkareeseen, jolloin pahaa tietävä uni ei toteutuisi ja unennäkijä puhdistuisi sen vaikutuksesta. Vastaavalla tavalla viikinkiajan ja keskiajan Skandinaviassa enneunien katsottiin olevan ihmiselle vahingollisia, jos ne enteilivät jotain pahaa tapahtuvaksi – tällaiset pahat unet olivat kirjaimellisesti ”unen vahingontekoa” näkijälleen.
Branch, Michael: Sjögren, Anders Johan. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997–. http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-003634 (viitattu 30.9.2020).
Chardonnens, László Sándor. 2018. “Dream Divination in Manuscripts and Early Printed Books: Patterns of Transmission”. Teoksessa Marilina Cesario & Hugh Magennis (toim.), Aspects of Knowledge: Preserving and Reinventing Traditions of Learning in the Middle Ages, Manchester: Manchester University Press, 23–52.
Dedering, Sven: Gustaf Lillieblad. Svenskt biografiskt lexikon, https://sok.riksarkivet.se/sbl/artikel/10316 (viitattu 30.9.2020).
Kaivola-Bregenhøj, Annikki. 2009. Från dröm till tolkning: Folkliga tolkningstraditioner. Saga och sed: Kungl. Gustav Adolfs Akademiens Årsbok (2009), 61–78.
Kruger, Steven F. 1992. Dreaming in the Middle Ages. Cambridge: Cambridge University Press.
Oberhelman, Steven M. 2016. Dreambooks in Byzantium: Six Oneirocritica in Translation. Routledge.
Oppenheim, A. Leo. 1956. The Interpretation of Dreams in the Ancient Near East. With a Translation of an Assyrian Dream-Book. Transactions of the American Philosophical Society 46 (1956) 3: 179–373.
Ensimmäinen maininta Nukkumatista löytyy suomalaisen lastenkirjallisuuden isänä pidetyn Zacharias Topeliuksen (1818–1898) sadusta nimeltä Fjäderholmarna (suom. Höyhensaaret). Kyseinen satu ilmestyi alkujaan vuonna 1848 Topeliuksen Sagor-satukokoelmassa. Myöhemmin 1800-luvulla satu julkaistiin useammassa eri teoksessa hieman erilaisina, uudelleenmuokattuina versioina ja näiden suomennoksina.
Albert Edelfeltin (1854–1905) Zacharias Topeliusta esittävä maalaus vuodelta 1889. Helsingin yliopiston kokoelmat. Kuvalähde: Wikimedia Commons.
Höyhensaaret-sadussaan Topelius sijoittaa nämä Nukkumatin saaret Pohjanlahdelle. Saaret ilmestyvät sadun mukaan meren pinnalle vain öisin mutta katoavat aamuisin kukonlaulun aikaan takaisin meren syvyyksiin. Sadussa Topelius kuvaa Höyhensaarille saapuvan nukkujan miellyttäviä kokemuksia ja unenomaisia havaintoja. Lisäksi Topelius esittelee kertomuksessaan myös Ohdakesaaret (Tistelöarna), jotka ovat rumuuksineen ja inhottavuuksineen Höyhensaarten vastakohta.
Topeliuksen satujen taustalla olleista vaikutteista mainitaan yleensä suomalainen kansanrunous, joka oli ollut myös Topeliuksen isän Zacharias Topelius vanhemman (1781–1831) kiinnostuksen kohteena. Topelius, joka myös itse käänsi ulkomaista lastenkirjallisuutta, ammensi kansanrunouden lisäksi vaikutteita kansainvälisistä esikuvista, kuten Grimmin veljesten Jacobin (1785–1863) ja Wilhelmin (1786–1859), Adam Oehlenschlägerin (1779–1850) ja E. T. A. Hoffmannin (1776–1822) tuotannosta. Viimeksi mainitulta oli myös ilmestynyt vuonna 1817 painetussa Nachstücke-teoksessa (suom. Yökappaleita) tarina Der Sandmann, jonka Sandmann-”nukkumatti” heitti nukkumasta kieltäytyvien pahojen lasten silmiin unihiekkaa ja poimi näiden silmät laukkuunsa syöttääkseen ne omille lapsilleen. Kyseinen tarina on sittemmin innoittanut lukuisia uusia sovituksia ja uudelleentulkintoja taiteessa, kirjallisuudessa ja populaarikulttuurissa.
E. T. A. Hoffmannin piirtämää kuvitusta Der Sandmann -tarinaan. Kuvalähde: Wikimedia Commons.
Topeliuksen Nukkumatin lähemmältä sukulaiselta vaikuttaa kuitenkin hoffmannilaisen Sandmannin sijaan H. C. Andersenin hahmo Ole Lukøje, josta Andersen kertoi samannimisessä vuonna 1842 ilmestyneessä sadussaan. H. C. Andersenin vaikutusta Topeliuksen tuotantoon pidetäänkin edellä mainituista kirjallisista vaikutteista voimakkaimpana.
Ole Lukøje. Vilhelm Pedersenin (1820–1859) kuvitusta teoksessa Eventyr og historier for børn (1905). Kuvalähde: Wikimedia Commons.
Andersenin Ole Lukøje eroaa kuitenkin Topeliuksen Nukkumatista siinä, että se kertoo lapsille satuja ja avaa näiden ylle mukanaan olevan sateenvarjon. Hyvien lasten ylle hän avaa sateenvarjon, jossa on kuvia niin että nämä lapset näkevät kauniita unia koko yön. Pahoille lapsille Ole Lukøje sen sijaan avaa Andersenin tarinassa kuvattoman sateenvarjon, ja nämä lapset nukkuvat rauhattomasti eivätkä näe lainkaan unia. Ne huonon omatunnon painamat aikuiset, joiden luokse Ole Lukøje ei tule, joutuvat Andersenin tarinassa valvomaan.
Topeliuksen tarinoissa unettomuus ei ole pääosassa, eivätkä unet ole vain hyviä vaan myös pahoja. Nukkumatti yhdistetään kuitenkin Topeliuksenkin tarinassa kauniisiin ja hyviin uniin. Nukkumatti odottaa nukkuvia ihmisiä Höyhensaarilla, jota voidaan pitää hyvien unien tyyssijana. Nukkujaa voivat kuitenkin vaania monet vaarat, sillä Höyhensaarten sijaan tämä saattaakiin ajautua Ohdakesaarille. Siellä ei ole Nukkumattia, vaan paikka on täynnä kamalia olentoja ja kaikenlaisia inhottavuuksia, vuoteet on siellä tehty nokkosista ja lintujen liverryksen sijaan kuuluu vain varislintujen raakuntaa. Tänne Ohdakesaarille Topelius sijoitti tarinan myöhemmässä versiossa myös pahat unet, ja siellä nukkujaa oli vastassa Signora Mara, Painajainen.
Topelius mainitsee Höyhensaaret ja Ohdakesaaret myös sadussaan Metsäkarhu (Mahognyskrinet/Skogsbjörn), jossa kuvataan tarkemmin erään onnettoman Moosepin kokemusta Painajaisen kynsissä. Moosep on ajelehtinut merellä sluupissaan, mutta yöllä nousee myrsky ja Moosepille käy ikävästi:
Moosep makasi ja myrsky ajoi sluupin Ohdakesaarten rantaan. Siellä akka Painajainen istui karkealla kalliolla, saalista väijyskellen. Hän huomasi Moosepin, veti hänet sluuppinensa maalle, vei hänet ummehtuneeseen luolaansa ja pani nokkosvuoteelle. Ne pistelivät ja polttivat koko hänen ruumistansa, lyijyä oli hänen silmäluomiensa, lyijyä sydämensä päällä, ja akka puristeli hänet mustelmille, nipisteli häntä, tukisteli häntä ja nauroi niin ylellisesti, että hänen pukinnahkaturkkinsa selkämys halkesi pelkästä ilosta. Pidettyään sellaista peliänsä hetkikauden viskasi akka Moosepin jälleen sluuppiin ja sysäsi sen pois rannasta menemään menojansa. (Suom. Aatto Suppanen)
Ajan henkeen sopien Topeliuksen tarinoilla Höyhensaarista ja Ohdakesaarista oli moraalinen sanoma. Höyhensaaret-tarinan myöhemmässä versiossa kerrotaan, että Höyhensaarille voi päästä kolmen eri väylän kautta. Nämä väylät olivat Työn kanava (Arbetets kanal), Terveyden raitis ulappa (Helsans friska fjärd) ja Hyvän omantunnon tyyni satama (Det goda samvetets lugna hamn). Ohdakesaarille – Painajaisen kouriin – joutumiseen oli siihenkin syynsä: ”Sinne joutuu moni, joka pitää perää vähän viistoon tässä maailmassa, on laiska taikka on hankkinut itselleen pahan omantunnon.” (Suom. Aatto Suppanen).
Lähteitä ja kirjallisuutta
Andersen, H. C. Ole Lukøje. Teoksessa H. C. Andersen, Eventyr, fortalte for børn. Ny samling, tredie hefte. Kjøbenhavn: C. A. Reitzel 1842. http://runeberg.org/eventyrny/0149.html
Orlov, Janina. ”Var glad som sparven kvittrar”. Barnlitteraturen. Teoksessa Johan Wrede (toim.), Finlands svenska litteraturhistoria. Första delen: Åren 1400–1900. Helsingfors: Svenska Litteratursällskapet i Finland; Stockholm: Atlantis 1999, 339–350.
Topelius, Zacharias. Fjäderholmarna. Teoksessa Sagor. Andra samlingen. Helsingfors: Gröndahl 1848, 1–10. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fd2017-00012404 (28.7.2020) sekä Läsning för barn. Femte boken: Sagor, visor och lekar. Kuvittaneet August Malmström och Albert Edelfelt. Helsingfors: Edlunds 1880, 9–17. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fd2017-00012451 (28.7.2020).
Topelius, Zacharias. Mahognyskrinet. Teoksessa Sagor. Andra samlingen. Helsingfors: Gröndahl 1848, 11–39. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fd2017-00012404 (28.7.2020).
Topelius, Zacharias. Topeliuksen tarinoita. Suom. A. J. Weänänen. Helsinki: J. C. Frenckell & Poika 1861, 41–48. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fd2017-00012375 (28.7.2020).
Topelius, Zacharias. Skogsbjörn. Teoksessa Läsning för barn. Sjätte boken: Visor och sagor. Kuvittanut August Malmström. Stockholm: Bonniers 1884, 21–39. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fd2017-00012448 (28.7.2020).
Topelius, Zacharias. Metsäkarhu. Teoksessa Lukemisia lapsille IV. Suom. Aatto Suppanen (runot suom. Emanuel Tamminen & Olof Berg). Porvoo: Werner Söderström 1893, 113–132. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fd2017-00012431 (28.7.2020).
Topelius, Zacharias. Höyhensaaret. Teoksessa Lukemisia lapsille V. Suom. Aatto Suppanen (runot suom. Emanuel Tamminen & Olof Berg). Porvoo: Werner Söderström 1893, 4–12. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fd2017-00012432 (28.7.2020).
Kun tarkastelemme menneisyyden ihmisten unia, on huomioitava myös painajaisten ja pahojen unien historiallisuus ja kulttuurisuus. Eri aikoina pelkoa, ahdistusta ja muita kielteisinä pidettyjä tunteita ovat voineet herättää eri asiat kuin nyt. Se, mikä meidän silmiimme on karmaiseva painajainen, ei kenties olekaan ollut sitä menneisyyden ihmisille. Pelkoa aikaansaanutta unta taas ei välttämättä ole pidetty pahana unena.
Hieronymus Bosch: Kuolema ja saituri, n. 1485–1490 (National Gallery of Art, US). Kuvalähde: Wikimedia Commons.
Pahan unen hyvyyttä valaisee esimerkki vuoden 1889 Suomesta. Helsingissä ilmestynyt kristillinen lehti Sanningswännen kertoi tällöin Uudessa-Englannissa Yhdysvalloissa eläneestä miehestä ja tämän unesta. Kyseinen mies voi olla fiktiivinen, opettavaista tarinaa varten keksitty hahmo. Näin ollen myös miehen uni voi hyvinkin olla keksitty. Fiktiivisenäkin unikuvaus voi silti kertoa jotain lehden lukijoiden ja kertomuksen kirjoittajan asenteista vastaavia pelkoa herättäviä unia kohtaan.
Kirjoittajan mukaan kertomuksen mies oli hyvästä perheestä ja varakas, eikä ollut velkaa kenellekään. Siksi mies odotti rauhallisin mielin aikaa tuonpuoleisessa. Mies oli jo vanha, kun Jumala näytti hänelle unen. Mies koki unessa olevansa kuollut ja seisovansa taivaan portilla. Hän luuli voivansa käydä portista sisään, mutta unessa hänelle osoitettiinkin, ettei hän ollut toiminut elämässään oikein. Hän ei ollut auttanut ja rakastanut lähimmäistään, vaan oli hyötynyt näiden ahdingosta. Kertomuksessa mies kuvailee omin sanoin, miten hän ”pelästyi näistä sanoista” (förskräctes wid dessa ord) ja ”heräsi tämän ihmeellisen unen järkyttämänä ja pelästyttämänä” (waknade, uppskakad och förskräckt af denna underbara dröm). Unen seurauksena mies tekee parannuksen.
Nykyajalle usein tyypillisestä maallistuneesta näkökulmasta katsottuna ei miehen unessa kenties ole mitään erityisen pelottavaa. Kuvattuun unikokemukseen näyttäisi kuitenkin liittyvän piirteitä, joita pidetään tyypillisinä nykykäsityksen mukaiselle pahalle unelle tai painajaiselle. Mies järkyttyy ja pelästyy ja herää unen seurauksena. Hän ei reaktiostaan huolimatta kuitenkaan ole määritellyt untaan pahaksi. Sen sijaan hän on pitänyt sitä ihmeellisenä eli ihmeen kaltaisena unena (underbar dröm).
Hieronymus Bosch: Helvetti (osa triptyykkiä), n. 1508–1516 (Museum Boijmans Van Beuningen). Kuvalähde: Wikimedia Commons.
Unen hyvyyttä tai pahuutta ei näytäkään tässä yhteydessä määrittävän uneen ja heräämisen hetkeen liittyvä tunnekokemus, vaan unen lopulta saama merkitys. Siihen, että unen hyvyys ja pahuus oli tässä kontekstissa riippuvainen myös unen aikaansaamasta vaikutuksesta, viittaa myös kertomuksen otsikko: ”Eräs uni ja sen vaikutus” (En dröm och dess werkan).
Tällaisen menneisyyteen ja meille vieraaseen aikakauteen ajoittuvan unen merkityksen ymmärtäminen edellyttää myös kontekstin tuntemista. Kyseisessä kertomuksessa konteksti on Sanningswännen-lehden näkökulman mukaisesti selvästi uskonnollinen. Kristillisessä kontekstissa miehen näkemä uni on hyvä uni, sillä se on tullut Jumalalalta ja se saa miehen tekemään parannuksen. Uneen liittyvä pelästyminen on niin voimakas, että mies herää, mutta tässä yhteydessä pelkokaan ei lopulta määrity kielteiseksi tunnekokemukseksi. Pelästyminen on tässä kontekstissa myönteinen tunne, sillä se saa miehen ymmärtämään, ettei varakkaan miehen velattomuus ja riippumattomuus muista avaa hänelle taivaan portteja.
Erilaisilla taivas- ja helvettinäyillä ja tuonpuoleiseen liittyvillä unilla on länsimaisessa kulttuurissa pitkä historia. 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella myös tavallinen lukutaitoinen rahvas alkoi Suomessa kirjata ylös tällaisia unikokemuksiaan. Tekstit levisivät huokeahintaisina pienpainatteina eli arkkikirjallisuutena eri puolille maata. Kaikki 1880-luvun suomalaiset eivät kuitenkaan välttämättä olisi tulkinneet vastaavia unia uskonnollisesta näkökulmasta. Eurooppalaisia virtauksia seuraten myös 1800-luvun lopun Suomessa tunnettiin uusia teorioita, jotka antoivat unille luonnollisen selityksen yliluonnollisen sijaan.
Lähteitä ja kirjallisuutta
Kuismin, Anna. 2017. Hirveä, kauhea, ihmeellinen: 1800-luvun kansanihmisten taivas- ja helvettiunet. Faravid 44 (2017), 39–58.
Sanningswännen: tidskrift för kristlig tro och werksamhet, 01.05.1889, nro 9, s. 15, https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/850770?page=15, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot (luettu 17.5.2020).
University of Helsinki
.jpg){kind=link}
