Projektimme viimetalvinen painajaiskokemuskeruu tuotti myös vastauksia, joissa kerrottiin, miten kauhuelokuvien katsominen tuotti joillekuille painajaisia. Jotkut myös kertoivat jättämänsä katsomatta liian pelottavia ja ahdistavia elokuvia ja tv-ohjelmia juuri painajaisia välttääkseen. Koska itse muistan näkemiäni unia ani harvoin enkä juuri koe painajaisia, ainakaan niin, että muistaisin asian, päätin uteliaana kokeilla, miten kauhuelokuvien säännöllinen katsominen vaikuttaisi omaan unimaailmaani. Sen vuoksi katsoin alkusyksyn aikana noin neljänäkymmenenä peräkkäisenä iltana ennen nukkumaanmenoa jonkin kauhuelokuvan. Tulokset jäivät laihoiksi: en muista ainuttakaan unta kyseiseltä ajanjaksolta. Koin myös nukkuneeni joka yö kuin tukki.

Kun sitten kollega Kaarina Koski edellisessä blogikirjoituksessa käsitteli juuri kauhuelokuvien tuottamia painajaiskokemuksia, päätin – niin historiantutkija kuin vain olenkin – tarkastella kauhuelokuvia ja niiden tapaa kuvata pahoja unia ja myyttisiä uniolentoja. Katsomieni elokuvien joukossa oli nimittäin useita sellaisia, jotka käsittelivät painajaisunia, unihalvauskokemuksia ja niihin liittyvää mytologiaa. Kyse ei ollut sattumasta, vaan siitä, että elokuvia valitessani huomasin antavani etusijan sellaisille, jotka liittyivät otsikon tai juonitiivistelmän perusteella projektimme aihepiiriin. Havaitsinkin elokuvien tulkinnoissa ilmeisiä yhteyksiä niihin käsityksiin, joita uniin liittyvä kansanperinne samoin kuin esimodernista ajattelusta kertovat lähteet välittävät.

Heti alkuun on kuitenkin todettava, että päällimmäinen kuva 2000-luvun englanninkielisistä kauhuelokuvista on käsikirjoitusten luvattoman heikko taso. Kauhuelokuvagenre tuntuu lepäävän aika primitiivisten audiovisuaalisten tehokeinojen varassa eli katsojaa säikytellään varjoilla, pimeillä huoneilla sekä musiikki- ja ääniefekteillä. On kieltämättä jännittävää katsoa, kun ulkonäöltään hirviömäinen olento lähestyy piinallisen hitaasti vuoteessa nukkuvaa tai kylpyammeessa torkkuvaa suojatonta ihmistä, mutta yhdessäkään katsomassani elokuvassa juoni ei kestä kriittistä tarkastelua. Hyvistä käsikirjoittajista on ilmeisesti pulaa tai sitten elokuvantekijöillä ei ole hääppöinen kuva nykyihmisen kyvystä loogiseen toimintaan. Ehkä oma tympääntymiseni epärationaalisiin juonikuvioihin selittää, miksi elokuvien katsomisen vaikutus jäi omassa unimaailmassani olemattomaksi.

Kun puhutaan painajaisia käsittelevistä elokuvista, monelle lienee tutuin vuonna 1984 ensi-iltansa saanut silpomisjännäri Painajainen Elm streetillä, alkuperäiseltä nimeltään A Nightmare on Elm Street. Siinähän elävältä poltettu lastenmurhaaja Freddy Krueger ottaa nukkuvia amerikkalaisteinejä hengiltä varsin värikkäillä tavoilla. Uni toimii väylänä, jonka kautta pahan ihmisen sielu tai haamu pääsee jatkamaan kauheuksiaan valvemaailmassa. Käsitys on samankaltainen kuin esimodernin ajan ihmisten tulkinnoissa unen ja todellisuuden häilyvästä rajasta

• Painajainen Elm streetillä ­-elokuvan suosio johti usean elokuvan mittaiseen sarjaan, joissa ajatusta valvemaailmaan realisoituvasta unihahmosta hyödynnettiin yhä uudelleen ja uudelleen. Mutta sama ajatus on läsnä monessa tuon elokuvakaanonin ulkopuolisessa elokuvassa. Sellaisia ovat muun muassa After She Wakes (2019), Be Afraid (2017), Dead Awake (2016), Dreamkatcher (2020), Mara (2018), The Nightmare (2015), Sleep Paralysis (2004), Slumber (2017) ja Sweet Dreams eli The Figment (2018). Monessa muussakin kauhuelokuvassa uni ja todellisuus sekoittuvat tai elokuvissa on vähintäänkin yksi kohtaus, jossa nukkuva ihminen kokee painajaisunen tai painajaismaisen hallusinaation, ikään kuin varoituksena tai enteenä odottavista hirveyksistä, mutta edellä mainitut elokuvat keskittyvät kuvaamaan painajaiskokemuksia, painajaisolentoa, unihalvausteemaa tai kaikkia näitä. The Nightmare eroaa muista siinä, että se esitetään dokumentaarina, joka pohjautuu autenttisiin unihalvauskokemuksiin.

Unihalvaushan on tila, jossa ihminen tiedostaa ympäristönsä tapahtumia mutta ei kykene liikuttamaan kehoaan. Tilaan voi liittyä aistihavaintoja pahan läsnäolosta tai pelottavan olennon asettautumisesta nukkujan päälle, sananmukaisesti painamaan häntä. Unihalvaukseen voikin yhdistyä myös kokemus hengitysvaikeuksista. Lapsena koin muutaman kerran unihalvauksen, mutta ilman mielikuvia outojen olentojen läsnäolosta. Yhden kerran koin unihalvauksen päiväsaikaan, kun ilmeisesti torkahdin automatkalla. Muu perhe istui siinä ympärilläni. Muistan kokeneeni unihalvauksen joka kerran ahdistaviksi, koska en uskaltanut antaa periksi väsymyksen tunteelle, vaan kamppailin itseni hereille.

Aikuisiällä olen kerran ”nähnyt” painajaisolennon, ”herättyäni” yöllä keskimääräistä rasittavamman päivän jälkeen. Sillä oli musta ihmismäinen ruumis ja ilmeettömät vitivalkoiset ihmismäiset kasvot aivan minun kasvojeni päällä, kun se lepäsi päälläni, mutta siihen ei mielestäni yhdistynyt unihalvausta enkä ennättänyt kokea näkyä pelottavaksi, koska se katosi niin nopeasti ja koska aihepiiriä tuntevana tajusin heti, mistä oli kysymys. Projektimme keräämistä kokemuksista välittyy kuitenkin se, että unihalvauskokemus samoin kuin paha uni saattaa jättää kokijalleen pitkäaikaisen pelon ja ahdistuksen tunteen, ja ymmärrän sen hyvin. Myös läpikäymäni aineistot 1400–1600-luvuilta antavat ymmärtää, että painajaiset ja unihalvauskokemukset yhdistettiin usein paholaiseen tai noituuteen.

Elokuvantekijät toistavat siis ikiaikaisia, universaalissa kokemusperinteessä esitettyjä tulkintoja ja mielikuvia uni- ja valvemaailman rajan häilyvyydestä samoin kuin pahojen unien ja unihalvauksen yliluonnollisesta alkuperästä. Useassa elokuvassa vilahtaa Henri Fuselin vuonna 1781 maalaama kuuluisa painajaisolentoa esittävä kuva. Lisäksi saatetaan näyttää muitakin painajaisaiheisia taideteoksia, ja elokuvan päähenkilö, joka saatetaan kuvata autuaan tietämättömäksi unihäiriöistä, pannaan googlaamaan lisätietoa unihalvauksesta ja sen aiheuttavista kansaperinteen tuntemista olennoista. Unihalvausta itseään kuvataan sovinnaiseen tapaan tilana, jossa nukkuja ei kykene liikuttamaan kehoaan mutta jossa hän on tietoinen itsestään ja ympäristöstään. Joissain elokuvissa nukkujan silmät avautuvat unihalvauksen ajaksi, mikä tietysti lisää kuvauksen dramaattisuutta, kun puolustuskyvytön ihminen joutuu seuraamaan luokseen hiipivän uniolennon liikkeitä.

Tavallisin painajaiskokemusten uhri on näissä elokuvissa nainen tai lapsi. Myös miehiä kuvataan painajaisten ja unihäiriöiden uhreina, mutta harvemmin ja he ovat vain sivuhenkilöitä. Elokuvien markkinointiin valmistetuissa julisteissakin toistuvat nais- ja lapsihahmot.

Yleiseurooppalaisessa, ei täysin kristinuskon dogmien mukaisessa perinteessä myös painajaisolento on usein mielletty naispuoliseksi, ja se on tunnettu lännessä nimellä mara ja idässä nimellä nocnitsa tai jollain näiden nimien toisinnoilla. Katsomistani elokuvista Dead Awake ja Mara sekä jossain määrin Slumber perustavat painajaiskuvauksensa juuri tähän uskomusperinteeseen.

Be Afraid sitä vastoin kuvaa yhden uniolennon asemesta useampia tai ainakin kahta hirviötä, jotka jostain syystä majailevat hylätyssä rautatietunnelissa. Toki tässäkin voidaan halutessa nähdä yhteyksiä kansanperinteen, nimittäin kuvitelmiin peikoista, jotka kaappaavat ihmisiä ja varsinkin lapsia vuoren sisään. Be Afraidin kammotukset ovatkin enemmän kiinnostuneita lapsista, ja sama painotus näkyy Dead Awakessa, Dreamkatcherissa ja Slumberissa.

Be Afraidin johtava hirvitys kuvataan varjomaiseksi mieheksi, joka käyttää samanlaista hattua kuin Freddy Krueger. Hattupäinen unihirviöjengin kingi vilahtaa myös elokuvassa The Nightmare, ja myös Sweet Dreamsin -elokuvan kummajainen taitaa olla miespuolinen. Moderni filmilore on siis luonut uuden miehisemmän vastineen vanhalle naishahmoiselle painajaisolennolle. Ehkä myös Slenderman-hahmo on vaikuttanut perinteen uudistumiseen mieskeskeiseen suuntaan.

After She Wakes -elokuvassa käsitellään unihalvauksen ohella monia muitakin unihäiriöitä: unissakävelyä, unissapuhumista sekä öisiä kouristus- ja kauhukohtauksia. Katsojalle luodaan se kuva, että niitä aiheuttaa yksi tai useampi hiilenmusta rivosuinen hirviö. Vähitellen unihäiriöteema kuitenkin peittyy sekavan perhedraaman alle eikä katsoja elokuvan loppuessa ole varma, esitettiinkö tapahtumat loppujen lopuksi muuna kuin päähenkilön painajaisunena, mikä tarkoittaisi sitä, että hän näki painajaisunia painajaisunista – kaiketi sellainenkin on mahdollista.

Dreamkatcherissa, jonka nimi on päätetty kirjoittaa noin ilmeisesti siksi, ettei sitä sekoitettaisi Stephen Kingin romaaniin perustuvaan Dreamcatcher-elokuvaan, painajaisolento pysyy epämääräisenä pahansuopana henkiolentona, joka ulottaa vaikutuksensa ihmisiin ennen muuta uniensieppaajan kautta. Juoni on siis ankkuroitu Amerikan alkuperäisasukkaiden uskomuksiin, vaikka uniensieppaajien avulla on päinvastoin yritetty torjua pahoja unia.

Yhteistä kauhuelokuvien kuvaamille painajaisolennoille näyttää olevan se, että ne eivät pelkästään tuota painajaisia ja unihalvauskohtauksia, vaan ne myös tappavat ihmisiä tai vähintäänkin kaappaavat lapsia näiden vanhemmilta. Joissain filmatisoinneissa painajaisolento pysyy enimmäkseen taka-alalla mutta riivaa ihmiset vahingoittamaan itseään tai toisiaan. Olentojen motiiveja ei selitetä – ne edustavat ikiaikaista pahuutta ja ovat sen vuoksi läpeensä pahoja ja tekevät pahaa.

Pahan ja yliluonnollisen läsnäolosta huolimatta näiden elokuvien maailmankuva on maallistunut ainakin jos ajatellaan kristinuskon vähäistä näkyvyyttä: vaikka unihirviön ulkomuodossa voi olla piirteitä, jotka on kristillisessä perinteessä yhdistetty paholaiseen, siitä ei koskaan puhuta paholaisena. Noituusteemakin pysyy taka-alalla. Painajaisia ei myöskään yritetä torjua pappien eikä uskonnon avulla – ainakaan näissä katsomissani elokuvissa ei suoriteta ensimmäistäkään kristillistä manausriittiä, vaikka se teema onkin tuttu riivauksia käsittelevistä elokuvista. Sitä vastoin joissain elokuvissa on viitteitä ei-kristillisten uskonnollisten käsitysten ja riittienkin hyödyllisyydestä uniolentoa torjuttaessa.

Samoin tieteen merkitys jää vähäiseksi, vaikka eräissä elokuvissa esiintyy lääkäreitä, psykologeja ja psykiatreja, jopa pääosassa. Dead Awake -elokuvassa unihalvauskokemuksesta kärsiviä auttava psykiatri on tieteellisen maailmankatsomuksensa sokaisema ja kieltäytyy uskomasta sitä totuutta, jonka kansanperinne tarjoaisi. Samoin Dreamkatcherissa vasta väkivaltaiseksi yltyvä tapahtumaketju saa perheen äitipuolen, ammatiltaan psykoterapeutin, tajuamaan, että painajaiset eivät aina tapahdukaan vain pään sisällä.

Maran sivuhenkilöihin kuuluu psykologi, joka vetää unihalvauskokemuksista kärsivien tukiryhmää; hänkin suhtautuu epäillen kokemusten todenperäisyyteen. Päähenkilö, rikospsykologi, oivaltaa kuitenkin vähitellen murhanhimoisen painajaisolennon olevan totisinta totta ja valitsevan uhreikseen ihmisiä, jotka ovat tarkoituksella tai tahtomattaan tappaneet toisia ihmisiä tai jotka kuvittelevat aiheuttaneensa toiselle hengenmenon omalla toiminnallaan. Pahuuden esitetään siis ammentavan energiaa ihmisten syyllisyydestä ja syyllisyydentunteesta. Tulkinnassa voi nähdä yhtäläisyyksiä kristillisen ajattelun kanssa, vaikka uskonto muuten jää kerronnasta täysin syrjään.

Slumber-elokuvan päähenkilö on kliininen unitutkija, joka kuitenkin toimii järkyttävän epäammattimaisesti, sillä hän jättää tutkittavansa toistuvasti pulaan. Katsojaa voi hämmästyttää sekin, missä välissä hän itse nukkuu, jos hän käyttää päivät potilaiden vastaanottamiseen ja perheasioidensa hoitamiseen ja valvoo yöt unihäiriöistä kärsiviä seuraten (silloin kun ei juuri kriittisellä hetkellä haahuile sairaalan käytävillä). Vaikka unitutkija vähitellen vakuuttuu painajaisten yliluonnollisesta alkuperästä, Slumber-elokuvassa suurimman avun tarjoaa maahanmuuttajataustainen nuori mies, joka työskentelee sairaalassa siivoajana ja joka tuntee nocnitsaa koskevan perinteen.

Universaali painajaisolentoperinne esitetäänkin useassa elokuvassa totuutena, jonka rationaalinen maailmankuva on työntänyt ylimielisyyttään syrjään. Dead Awaken psykiatrin silmät avautuvat kyllä lopuksi, mutta liian myöhään. Saman elokuvan toinen akateeminen hahmo, unihäiriöitä tutkiva lääkäri on sitä vastoin havainnut yliluonnollisen painajaisolennon olevan totisinta totta. Hän on jopa kehittänyt rokotteen, jolla painajaisen kuristusotteen saa kirpoamaan. Rokotteita ja folklorea yhdistelevän lääkärin hahmo kuitenkin vaikuttaa epäuskottavalta ja ennen kaikkea näyttää siltä – elokuvan tekijät ovat ilmeisesti ajatelleet, että koululääketieteestä irtioton tehneen lääkärin pitää näyttää kaikelta muulta kuin lääkäriltä.

Sikäli kuin elokuvassa esiintyy poliiseja, hekään eivät tarjoa painajaisolentojen ahdistelemille turvaa, sillä katoamisten tai kuolemantapausten sattuessa heidän mielenkiintonsa suuntautuu tähän maailmaan kuuluvien syyllisten etsimiseen. Be Afraid -elokuvassa yhteisön korkein poliisiviranomainen on tosin tietoinen asioiden tilasta mutta toimii rautatietunnelissa majailevien painajaisolentojen kätyrinä vastineeksi siitä, että sai tyttärensä takaisin.

Ihminen on siis painajaiskokemuksissaan elokuvien maailmankuvassa varsin yksin niin kuin kukin meistä todellisuudessa onkin uneksiessamme ja unihäiriöitä kohdatessamme. Yliluonnollista pahaa on vaikea torjua, ja siksi kaikilla elokuvilla ei olekaan onnellista loppua.

Jätän mediatutkimuksen tehtäväksi sen selvittämisen, miten yleisiä painajaisista kertovat elokuvat ja tv-sarjat ovat nykyisen visuaalisen kauhukerronnan genressä. Vaatimaton otantani riittää kuitenkin osoittamaan, että universaali tai ainakin eurooppalainen painajaisperinne jaksaa innoittaa 2000-luvun anglosaksisen maailman elokuvantekijöitä.

 

Kirjallisuutta

Norman Cohn, Europe’s Inner Demons: The Demonization of Christians in Medieval Christendom (2000), luku “The night-witch in popular imagination”.

Louise S. Milne, ”Terrors of the Night: Charms against the Nightmare and the Mythology of Dreams”. Incantatio 6 (2017) https://core.ac.uk/download/pdf/195354101.pdf

Catharina Raudvere, Föreställningar om maran i nordisk folktro (1993)

Catharina Raudvere, Narratives and Rituals of the Nightmare Hag in Scandinavian Folk Belief (2021)

Tietoja painajaisia käsittelevistä kauhuelokuvista kuten muistakin elokuvista voi hakea esimerkiksi täältä: https://www.imdb.com/

Unien ja varsinkin painajaisunien tutkiminen voi kuulostaa eksoottiselta ainakin, kun kyseessä on historiantutkimus – eihän kovin moni historiantutkija koskaan katso valvemaailman ulkopuolelle eikä unista ole olemassa samanlaisia lähdekokonaisuuksia kuin monesta muusta inhimillisen elämän osa-alueesta. Unikuvausten löytäminen onkin toisinaan työlästä: niitä on siellä täällä esimerkiksi osana pyhimyselämäkertaa tai mainintoina tuomiokirjassa tai päiväkirjassa, mutta kaiken kaikkiaan ei mitenkään ylenpalttisesti.

Mutta kun painajaiskuvauksen löytää ja sitä alkaa tarkastella, havaitsee nopeasti, että unia pitää tutkia pääpiirteissään aivan samoin kuin kaikkia muita kertomuksia. Itse uneenhan historiantutkija ei pääse käsiksi, vaan siitä tehtyyn kuvaukseen. Historiantutkijan tavoittama uni on loppujen lopuksi vain yksi sanoitettu kokemus muiden joukossa.

Jotta unikuvaus olisi lähteenä mielekäs, siihen on sovellettava samaa lähdekritiikkiä kuin muihin lähteisiin. Olennaista on ymmärtää kuvauksen alkuperä eli kuka kuvatun unen on kokenut ja onko kuvaus kokijan itsensä muistiinmerkitsemä. Varhaisempien vuosisatojen ollessa kyseessä unen on tavallisesti merkinnyt muistiin toinen henkilö kuin unen kokija, mikä todennäköisesti on muuttanut kuvausta enemmän tai vähemmän. Mutta saman ongelman edessä painivat kaikki, jotka käyttävät esimerkiksi oikeuden pöytäkirjoja lähteenä: juuri koskaan ei voi olla aivan varma, että muistiinmerkitty taltiointi vastaa sanatarkasti aikoinaan kerrottua. Silti vuosisatoja vanha lähde on usein tutkijalle informatiivisempi kuin vaikkapa moderni niukkasanainen päätöspöytäkirja.

Muutenkin unikuvausta pitää käsitellä kuin mitä tahansa muuta kirjallista lähdettä eli se pitää yrittää ajoittaa, jos ajoitus ei ole selvillä, ja kuvauksen sisältö pitää kontekstoida eli asettaa ajalliseen ja kulttuuriseen yhteyteensä. Tutkijan on kontekstia tarkastellessaan myös hyvä pohtia, miksi uni on joskus kerrottu ja kirjattu muistiin. Varhaisempina aikoina, jolloin unimaailman tapahtumia pidettiin todellisempina kuin modernissa länsimaisessa nykykulttuurissa, unta voitiin pitää myös enteenä tai osoituksena yliluonnollisten voimien väliintulosta. Painajainen voitiin ymmärtää paholaisen, demonien tai noitien aiheuttamaksi. Painajaiskokemusta voitiin jopa käyttää esimerkiksi todistusaineistona tutkittaessa noidaksi epäillyn syyllisyyttä. Aikalaiset eivät välttämättä ole tulkinneet painajaista uneksi vaan todella tapahtuneeksi asiaksi.

Lähteissä on kuitenkin paljon unikuvauksia, joita voi pitää puhtaana sepitteenä – esimerkiksi noituusoikeudenkäynneissä jotkut valehtelivat öisistä kokemuksistaan ja luostareissa tuotetussa kirjallisuudessa paholaisen öiset ilmestymiset ovat kaavamainen elementti, uskon koettelemisen metafora. Painajaismaisista unennäöistä tuli puolestaan olennainen osa 1700-luvulla syntynyttä kauhukirjallisuutta. Sinänsä jopa kaunokirjalliset painajaiskuvaukset ovat tutkijalle tärkeitä, koska nekin valottavat sitä, mitä jonain ajankohtana on pidetty ahdistavana ja pelkoa tuottavana asiana. Sepitettyjen painajaisten on täytynyt olla aikalaisille uskottavia, jotta niitä voitiin pitää painajaisunina.

Unimaailman tutkimus historiatieteen keinoin on pohjimmiltaan varsin arkista kulttuuri- ja mentaliteettihistoriallista tutkimusta. Uutta ja huomionarvoista siinä on se, että historiantutkimuskin on viimein tiedostamassa unimaailman merkityksen ihmisen toiminnalle ja viime kädessä koko yhteiskunnalle.

Kaikki eivät ole yhtä mieltä siitä, mitä painajaiset oikeastaan ovat. Pohjoiset painajaiset -tutkimushankkeessa määrittelemme painajaiset pahoiksi, ahdistaviksi, pelottaviksi tai muuten epämiellyttäviksi uniksi. Meidän näkökulmastamme painajaisia ovat siis kaikki kokijan pahoina pitämät unet. Psykologiassa on esitetty myös tiukempi jako painajaisten ja pahojen unien välillä: varsinaiset painajaiset ovat niin kamalia, että niihin herää. Tiukka rajaus palvelee esimerkiksi painajaisten ja sairauksien välisten yhteyksien tutkimista. Historiallisen ja kulttuurisen näkökulman kohdalla toimii paremmin väljä, myös pahat unet sisältävä määritelmä.

Arkikielessä painajaisen käsite on liukuva, ja myös epämiellyttävien unien kirjo on laaja. Stressiunet, joissa aikuinen joutuukin jälleen kouluun, autokoulun ajokokeeseen tai tenttiin, voivat olla yhdelle painajaismaisia ja toiselle eivät. Uni voi sisältää järkyttäviä asioita ilman että se on edes painostava, ja toisaalta aivan harmittomia asioita sisältävä uni voikin olla tunnelmaltaan kammottava. Enneunien näkijöille kuolemaa ja onnettomuuksia enteilevät unet voivat aiheuttaa syvää ahdistusta etenkin jälkikäteen, kun he odottavat unen toteutumista. Tilanne on päinvastainen kuin painajaisesta heräävällä, jolle on helpotus kun kokemus olikin vain unta. Kummassakin tapauksessa kokemuksen voi määritellä pahaksi uneksi.

Kuva: Classical Art Memes. ”Kun heräät nähtyäsi painajaista koulun kokeista muttet ole ollut koulussa enää kymmeneen vuoteen.”

Psykologia ei tarjoa painajaisille yksiselitteistä alkuperää mutta listaa niihin vaikuttavia tekijöitä. Osa painajaisista on traumaperäisiä eli kertaa todellista traumaattista tapahtumaa yksilön muistissa. Osa taas on idiopaattisia, alkujaankin oman mielen tuottamia. Niitä aiheutuu toisaalta selvittämättömistä ongelmista, huolista ja stressistä sekä toisaalta fyysisten ja psyykkisten sairauksien tai lääkityksen vuoksi. Lapsilla ja nuorilla on luonnostaan enemmän painajaisia kuin aikuisilla, ja naisilla on niitä enemmän kuin miehillä. Tyhjentäviä selityksiä näihin eroihin ei vielä ole.

Painajaisen nimitys sekä suomessa että muissa kielissä tulee alkujaan painajaisolentoa tarkoittavasta sanasta, joka on germaanisissa kielissä mahr, mare tai mara. Maailman uskomusperinteissä tunnetaan lukuisia painajaisia tai unihalvausta aiheuttavia pahoja henkiolentoja, jotka asettuvat nukkujan päälle, puristavat ja estävät liikkumasta. Pohjoismaissa sellaisen eli maran lähettäjänä on pidetty pahantahtoista naapuria, eli ongelman taustalla nähtiin yhteisölliset jännitteet. Englanninkielisissä maissa tunnettu old hag, ’vanha akka’ liitetään sekin noituuteen. Islamilaisen tradition mukaan merkityksettömiä painajaisia tulee saatanalta, joka nauttii ihmisten kiusaamisesta. Myös kristillinen traditio tuntee ihmistä öisin kiusaavat demonit. Niihin on liitetty sekä kauhu- että eroottiset kokemukset. Teologisia erimielisyyksiä on jo varhaisina kristillisinä vuosisatoina ollut siitä, onko ihminen itse vastuussa demonisista unistaan vai ei. Varhaisten kirkkoisien vastaus oli pääosin ei. Nykyaikana demonit eivät ole kovin yleinen painajaisten selitysmalli, mutta pienet kristilliset seurakunnat esimerkiksi Yhdysvalloissa tarjoavat niitä vastaan edelleen rukouspalveluita ja tulkitsevat niiden johtuvan yksilön omista demonisista yhteyksistä esimerkiksi okkultismiin. Tämän tulkinnan taustalla on kilpailuasema uskonnollisten ja henkisten liikkeiden välillä. Suomalainen okkultismi puolestaan liittää kyllä painajaisiin pahat voimat, mutta etsii taustalta psyykkisiä solmuja, jotka voivat vetää myös demoneja puoleensa. Ohje on sama kuin psykologiassa: vaikeissa tapauksissa terapia voi auttaa.

Pahoja unia ei ole vanha kansa sen paremmin kuin nykysuomalainenkaan kuvitellut pelkästään demonien aiheuttamiksi. Unet muotoutuvat myös ruumiillisista tekijöistä: ruoansulatusongelmista voi seurata todella outoja unia, ja erityisesti painajaisia voi tulla huonossa asennossa kuten käden päällä nukkumisesta. Nykyaikana ihmiset raportoivat toisinaan internetissäkin outoja uniaan, joiden he arvelevat johtuneen lääkityksestä. Inhottaviksi koettuja hyönteisunia on selitetty myös esimerkiksi syyllisyydentunteella, krapulalla ja flunssan alkamisella. Osa ihmisistä näkee painajaisia niin usein, että nukkumaan meneminen on vastenmielistä. Painajaisherkkyyteen ei aina löydy selvää syytä.

Kuva: Classical Art Memes. ”Kun syöt illalla liikaa juustoa ja alat nähdä villejä painajaisia.”

 

Kulttuurin ja historian tutkijoina meitä kiinnostavat sekä oman aikamme tieteelliset että eri aikakausien oppineet ja kansanomaiset näkemykset siitä, mitä unet ovat ja mistä ne tulevat. Unille on kaikkina aikoina esitetty sekä fysiologisia ja psyykkisiä että yliluonnollisia alkulähteitä. Antiikista uudelle ajalle saakka on ollut tärkeää osata erottaa erityyppiset unet toisistaan. Nykyaikanakin osa ihmisistä uskoo yliluonnollisten unien mahdollisuuteen edes osittain, mutta tieteellinen tutkimus pitäytyy pelkästään psyykkis-fyysisissä tulkinnoissa.

Unien alkuperää on pohdittu yhdensuuntaisesti mutta pienin painotuseroin jo antiikin ajoilta lähtien. Vaikutusvaltainen Artemidoroksen unikirja 100-luvulta ja sen pohjalta kehittynyt islamilainen unitraditio jakavat unet kahdenlaisiin enneuniin, joilla on jumalallinen alkuperä, sekä joutouniin, jotka ovat synnyltään sielullisia tai ruumiillisia. Nykytieteeseen verrattuna kiinnostavaa on unien täysin erilainen arvottaminen. Fysiologiset ja psykologiset tekijät, joita pidetään nykyaikaisessa unitutkimuksessa ainoina merkityksellisinä, määriteltiin joutaviksi. Yliluonnolliset selitykset, jotka nykytiede puolestaan sivuuttaa olemattomina, olivat ennen unien tärkeintä sisältöä. Se oli ymmärrettävää, koska henkimaailmasta uskottiin saatavan maallisten aistiemme tavoittamattomissa olevaa tietoa. Antiikissa pitkäaikaiseen Asklepios-jumalan kulttiin kuului uniklinikoita, joissa kävijöitä valmennettiin rituaalisesti jumalallisten unien tavoittamiseen ja niiden tulkintaan. Sairauksien parantamiseen tähtäävässä tulkinnassa otettiin huomioon yksilön elämäntilanne, mielialat ja ominaisuudet. Uniklinikoilla harjoitettiin siis kokonaisvaltaista terapiaa, jossa unilla oli keskeinen tehtävä.

Antiikin malleihin pohjautuvassa vanhassa unikulttuurissa selvänäkö- tai ilmestysunet tulevat suoraan Jumalalta ja näyttävät tulevan asian sellaisenaan. Allegoriset eli tulkintaa vaativat unet tulevat enkeleiltä tai universaalilta sielulta. Unien tulkinnan suuri arvostus näkyy vielä Vanhassa Testamentissa, jossa kaivosta löydetty ja orjaksi myyty Joosef päätyy Faaraon käskynhaltijaksi unientulkitsijan kykyjensä vuoksi. Kristinuskossa unien arvo on sittemmin sivuutettu, mutta islamissa unien seuraamista ja tulkintaa pidetään hyveenä ja siihen annetaan ohjeita. On edelleen tärkeää muistaa, että osa unista on vääriä eli niiden alkuperä on ruumiillinen eivätkä ne sisällä jumalallista tietoa. Sellaisia arkisia ja merkityksettömiä unia seuraa esimerkiksi raskaiden ruokien tai viinin nauttimisen jälkeen. Unien välinen hierarkia on kytköksissä moraaliin. Artemirodoksen mukaan hyvää ja siveellistä elämää elävä henkilö näkee ennus- ja selvänäköunia, eikä hänen tarvitse katsella joutounia lainkaan.

Modernissa psykologiassa unia lähestytään nukkumisen aikaisina hallusinatorisina kuvina. Ne tulevat siis kaikki ihmisen omasta mielikuvituksesta ja käyttävät muistikuvia aineksenaan. Niissä voi näkyä jäänteitä edellisenä päivänä nähdyistä elokuvista tai valmistautumista tuleviin koitoksiin. Unien näkemisen mekanismit ja niiden syyt ovat kuitenkin tutkijoillekin osittain hämärän peitossa. Ovatko unet hyödyksi valve-elämän ongelmien ratkaisemisessa, kuten psykoanalyyttinen traditio olettaa? Valmentavatko ne näkijäänsä sosiaaliseen kanssakäymiseen ja uhkatilanteista selviämiseen, kuten simulaatioteoriassa? Vai ovatko ne vain merkityksetön sivutuote siitä, etteivät aivot kytkeydy kokonaan päältä yön ajaksi? Kaikille näille teorioille on perusteita, ja todellisuus voi olla yhdistelmä niistä.

Suomessa kansanomainenkin näkemys unista perustuu nykyään valtaosin psykologisiin lähtökohtiin. On kutenkin tavallista kokea, että unissa on eroja. Tavalliset unet pyörittävät muistikuvia ja huolta tulevasta, mutta jotkut myös kokevat osan unistaan merkityksellisiksi tai enteellisiksi. Enteet ja yliluonnolliset kohtaamiset unissa ovat tavallisimpia paine- ja stressitilanteissa kuten sota-aikana tai läheisen kuoltua. Yksilö saa unessa tietoja tai kohtaamisia, joita hän kaipaa kipeästi. Yliluonnollisiksi koetut unet voivat myös tuntua vahvasti jostakin ulkopuolelta, ei omasta mielestä tulleilta. Kuten antiikin traditiossa, kokijoiden raportoimista enneunista osa on suoria näkyjä tulevista tai samanaikaisista tapahtumista. Unennäkijä on esimerkiksi nähnyt unessa rajun tulipalon, ja aamulla sellainen raportoidaan uutisissa. Toiset enneunet taas ovat symbolisia, tulkintaa edellyttäviä viestejä. Suomessa hampaiden lähtemisen unissa kerrotaan usein merkinneen omaisen kuolemaa, mutta symbolit voivat olla myös yksilöllisiä. Merkittäviä unia tulkitaan joko yhteydeksi toiseen todellisuuteen tai oman alitajunnan painokkaiksi viesteiksi. Nämä kaksi eivät sulje toisiaan pois, sillä vaikka alitajunta on psykologiaan viittaava käsite, kokijat tulkitsevat sitä joskus Jungin pohjalta kollektiiviseksi yhteydeksi tai New Age -vaikutteisesti kanavaksi suurempaan viisauteen.

Koska uni on näkymättömiin maailmoihin johdattava muuntuneen tietoisuuden tila ja osittain arvoituksellinen tutkijoillekin, on ymmärrettävää, että yliluonnollisia tulkintoja kerääntyy unien ympärille. Yliluonnolliset tulkinnat ovat yksi tapa merkityksellistää omia kokemuksia, ja sellaisena ne ovat tutkimuksellisestikin kiinnostava kulttuurinen ilmiö.