Hanna Ylönen
Historian ja yhteiskuntaopin opettaja, Viikin normaalikoulu

Kerron tässä tekstissä, kuinka toteutin projektin yhteydessä opettamalleni luokalle pienimuotoisen opetus- ja tutkimuskokeilun, jonka puitteissa rakennettiin Suomi100-näyttely oppilaiden omista esineistä. Näyttelyn rakentaminen oli osa Suomi100-juhlavuoden syksyn ohjelmaa koulussamme. Tuoduista esineistä rakennettiin eri vuosikymmenten elämää Suomessa kuvaava vitriininäyttely. Näyttelyn tarkoituksena oli paitsi tehdä juhlavuotta näkyväksi, myös tehdä oppilaista aktiivisia historiallisen tiedon tutkijoita ja tuottajia sekä selvittää työtavan motivoivuutta.

Uusi perusopetuksen opetussuunnitelma korostaa aikaisempaa enemmän historiallisen ajattelun taitoja. Faktatiedon opettamisen sijaan tämän päivän historian opetuksessa korostuvat tiedon tulkinta, ymmärtäminen ja jäsentäminen. (Opetushallitus, 2014) Historiallisen ajattelun taidoille voidaan arkipuheessa löytää monia lähikäsitteitä, esimerkiksi historian ymmärtäminen, historiallinen ajattelu tai kriittisen ajattelun taidot. Näitä historiallisen ajattelun taitoja ovat esimerkiksi lähdetyöskentely ja -kritiikki, syy-seuraussuhteiden ymmärtäminen, muutoksen ja toisaalta jatkuvuuden havaitseminen sekä historiallisen empatia. Historiallisen ajattelun taitojen opettaminen edellyttää taitopainotteista historian opetusta. Tässä historian opettajan työkaluna voivat olla erilaiset aktivoivat työskentelytavat, joissa oppilaat pääsevät itse etsimään ja tuottamaan tietoa sekä esimerkiksi työskentelemään alkuperäislähteiden parissa. Tähän olen pyrkinyt opetuskokeilussani, jossa oppilailla oli aktiivinen rooli historiallisen tiedon tulkitsijoina ja tuottajina. Minua kiinnosti myös nuorten historiakäsityksen pohdinta tämän työskentelytavan avulla. Ennakko-oletukseni oli se, että itsenäisyyden sadan vuoden jaksolla erityisesti Suomen sotavuodet kiinnostavat nuoria. Suomalaisten historiakäsitystä on tutkittu melko paljon ja on havaittu, että sotien muisto on nuorille tärkeää ja kansallinen kertomus korostuu (Ahonen 1998, 129). Pilvi Torstin tutkimuksessa suomalaiset nimesivät talvisodan ja jatkosodan Suomen historian viiden tärkeimmän tapahtuman joukkoon. (Torsti 2012, 100).

Järjestelyt

Annoin tehtävän opettamalleni kahdeksannelle luokalle lokakuussa. Tehtävänannon mukaan oppilaiden tuli tuoda kotoa näyttelyyn joltain itsenäisen Suomen vuosikymmeneltä jokin esine ja täyttää esinettä koskeva tietolomake haastattelemalla esimerkiksi vanhempia tai isovanhempia. Tehtävän tekeminen ajoittui syyslomaan, jolloin monet oppilaat tapasivat sukulaisiaan ja pääsivät haastattelemaan heitä. Esineen tuominen näyttelyyn oli vapaaehtoista. Lopulta varsinainen näyttely koottiin yhdellä 75 minuutin tunnilla noin kuukausi ennen itsenäisyyspäivää. Tähän mennessä oppilaani toivat esineitä vitriiniin yhteensä 16 kappaletta. Esineet luetteloitiin, numeroitiin ja niihin kirjoitettiin lyhyet esinekuvaukset perheille tehtyjen haastattelujen pohjalta koulunkäyntiavustajan ja opetusharjoittelijan avustuksella, eli kokoamisessa pyrittiin autenttiseen työskentelytapaan. Oppilaat, jotka eivät tuoneet esinettä, toimivat näyttelyn rakentajina ja laativat kuhunkin vuosikymmeneen sopivan kuvituksen opetuskäytöstä poistetuista lehdistä ja kirjoista. Teetin oppilaille nimettömän kyselyn Google Formsissa seuraavalla viikolla, kun näyttelyn rakentaminen oli saatu valmiiksi. Kaikki oppilaat osallistuivat kyselyyn, mutta vastasivat kysymyksiin itselleen soveltuvin osin, eli ne oppilaat, jotka eivät tuoneet esinettä, saivat esimerkiksi kertoa mielipiteensä kiinnostavimmasta esineestä.

Havaintoja

Tuoduissa esineissä 1940-luku ja sotahistoriaan liittyvä esineistö korostuivat. Mukana näyttelyssä oli esimerkiksi Suomen sisällissodassa käytössä ollut kenttälapio, jatkosodan aikainen puhdetyöveistos ja puuarkku, sotasaaliskello puna-armeijan panssarivaunusta sekä isoisovanhemman sotilaspassi. Myös sota-ajan kotirintaman elämään liittyviä esineitä, kuten sanomalehtiä ja pula-ajan ostokortteja oli mukana. Tämä kertonee siitä, että suomalaiset suvut ja perheet ovat halunneet säilyttää juuri näitä esineitä, koska niihin liittyi mielenkiintoinen, isoisovanhempien elämästä kertova tarina ja ylipäätään sotavuosiin liittyvä perinnettä arvostetaan. Myös oppilaiden historiakäsitys on siten näistä suvun tarinoista peilaava ja perinteinen.

Kyselyssä tiedustelin oppilailta mikä oli näyttelyn kaikkein mielenkiintoisin esine. Kuusi oppilasta nimesi sisällissodassa käytetyn kenttälapion näyttelyn mielenkiintoisimmaksi esineeksi. Viisi oppilasta nimesi sotilaspassin mielenkiintoisimmaksi. Nämä kaksi sotahistoriaan liittyvää esinettä olivat ylivoimaisesti näyttelyn mielenkiintoisimmat esineet. Näyttelyyn tuodut uudemmat esineet olivat monipuolista kodin esineistöä ja liittyivät esimerkiksi harrastuksiin, kotitöihin ja vapaa-aikaan. Kukaan oppilas ei nimennyt 1980-luvulta ja siitä eteenpäin olevia esineitä näyttelyn mielenkiintoisimmiksi esineiksi.

Viikin normaalikoulun muut 8.-luokat toivat myös esineitä näyttelyyn. Esineiden tuominen perustui myös heillä vapaaehtoisuuteen. Verrattuna muihin luokkiin, näyttelyhankkeen onnistumista edisti opettajan laatima melko tiivis struktuuri, jossa näyttelytyöhön käytettiin useampia oppitunteja. Oppilaita näytti myös motivoivan tieto siitä, että esineen tuominen, haastattelu ja näyttelyn rakentaminen toivat oppilaille lisänäytön arviointiin, verrattuna siihen, että tehtävään osallistuminen oli vapaaehtoista ilman vaikutusta arviointiin.

Kysyin oppilailta, mikäli he olivat tuoneet esineen, miksi he toivat juuri sen. Oppilaat kertoivat, että se oli vanhin esine, joka heiltä kotoa löytyi, koska kyseinen esine oli mielenkiintoinen, esine tuli ensimmäisenä mieleen ja niin edelleen.

Kun kysyin miksi oppilaat eivät tuoneet esineitä, vastauksena oli esimerkiksi se, että he eivät päässeet projektijaksolla käymään sukulaisissa muualla Suomessa, jossa vanhat esineet ovat. Syyksi mainittiin myös, että kotoa ei löydy mitään vanhoja esineitä. Laadittaessa tämäntyyppisiä tehtäviä opettajan onkin syytä pohtia, miten suunnittelee tehtävän niin, että kaikki oppilaat voivat osallistua. Tehtävän laadinnassa tulee ottaa huomioon, että esimerkiksi maahanmuuttajaperheistä ei välttämättä löydy sopivia esineitä. Keskustelimme tunnilla siitä, että monissa perheissä on käytössä tai ainakin tallessa noin 5-20 vuotta vanhoja esineitä, jotka olisivat sopineet 2000-luvun vitriinihyllyille. Näitä oppilaiden lapsuuden aikaisia esineitä ei kuitenkaan syystä tai toisesta koettu sopiviksi tai niin mielenkiintoisiksi, että niitä olisi tuotu Suomi100-näyttelyyn.

Koska 2000-lukua kuvaavaa esinettä ei tuonut yksikään oppilas, tämä hylly jäi näyttelyssä aluksi kokonaan tyhjäksi. Kysyin siksi loppukyselyssä mikä esine kuvaisi heidän mielestään parhaiten 00-lukua. Vastauksista yleisin niistä oli matkapuhelin, jonka mainitsi viisi oppilasta. Useampi oppilas mainitsi nimenomaan Nokian kännykän. Mainintoja saivat myös esimerkiksi kuvaputkitelevisio, kännykkäkorut, eurot, kamerat ja (video)pelit. Vastausten perusteella oppilaat osasivat nimetä runsaasti kotoaan ja lapsuuden valokuvista aikakaudelta tuttuja arjen esineitä.

Käsitykseni mukaan useimmat oppilaat ymmärsivät tehtävänannon ja hahmottivat hyvin näyttelyn tarkoituksen suomalaisen elämäntavan muutoksen kuvaajana. Näyttely tarjosi heille mahdollisuuden kertoa kotoa löytyvästä mielenkiintoisesta esineestä ja jakaa sen tarina muille. Osalla oppilaista taas tuntui olevan historiakäsitys, että historialliset tai näyttely- ja museoesineet ovat mahdollisimman vanhoja ja erityisiä. Jos tällaisia esineitä ei löytynyt kotoa, ei tuotu myöskään uudempaa. Syystä tai toisesta uudempaa esineistöä ei koettu riittävän mielenkiintoiseksi, vaikka ne olisivat sopineet tehtävänantoon.

Kysyin viimeisenä oppilailta ovatko he tutustuneet valmiiseen näyttelyyn. Kysyttäessä näyttely oli ollut valmiina vasta noin viikon. 23 oppilaasta 14 oli tutustunut valmiiseen näyttelyyn ainakin lyhyesti. He kertoivat syiksi esimerkiksi, että näyttely on mielenkiintoinen, historia kiinnostaa ja on mielenkiintoista nähdä mitä muut oppilaat ovat tuoneet. Kahdeksan oppilasta ei ollut tutustunut näyttelyyn. Heistä enemmistö kertoi syyksi, ettei ole ollut aikaa. Opettajan näkökulmasta oli ilahduttavaa ja jopa yllättävää, ettei yksikään oppilas kertonut syyksi sitä, että näyttely tai historia ylipäätään eivät kiinnostaneet heitä. Oppilaiden oma ja kavereiden osallisuus projektiin on mahdollisesti lisännyt heidän kiinnostustaan verrattuna siihen, että näyttely olisi ollut esimerkiksi koulun henkilökunnan kokoama katsaus Suomen eri vuosikymmeniin.