Kuka tarvitsee käännöskirjallisuutta?

Kustannusmaailmassa myrskyää. Ihmisten arki kiireineen ja informaatiotulvineen rapauttaa lukemisessa tarvittavaa keskittymiskykyä. Globalisaatio lisää englannin kielen merkitystä. Google tarjoilee automaattikäännöksiään. Vähemmästäkin kihoaa hikipisara suomentajan otsalle. Tarvitaanko suomennoksia enää?

Tätä kysymystä pohdittiin Kääntäjät maailmankirjallisuuden välittäjinä -seminaarissa 15. toukokuuta. Seminaaria olivat järjestämässä Kääntämisen, tulkkauksen ja terminologian tutkijayhteisö TraST ja kustannusosakeyhtiö Tammi. Paikalle kokoontui suomentajia, kääntämisen tutkijoita, kustantajia ja lukijoita – joukkoa, joka kyllä ymmärtää suomennetun kirjallisuuden arvon.

Miksi suomennokset ovat tärkeitä?

Käännöstyön ongelma on, että se jää helposti näkymättömiin.

– Käännöstä harvemmin edes mainitaan kirjallisuuskritiikeissä. Lähinnä oikaistaan kääntäjän tekemät virheet, toteaa erityisesti saksankielisiä näytelmiä suomentanut Jukka-Pekka Pajunen.

Kuitenkin käännösten merkitys on ollut ratkaiseva suomen kirjakielen ja kirjallisuuden alkutaipaleella. Suomen kirjakieli luotiin pitkälti käännösten ja kääntämisen avulla. Esimerkiksi jo ensimmäinen suomenkielinen kirja, Mikael Agricolan 1543 ilmestynyt ABC-kiria, sisälsi myös käännöksiä uskonnollisista teksteistä.

Mutta entä nyt, kun suomen kieli on jo sivistyskieli? Kansakin on jo niin valistunutta, että osaa tehdä töitä ja tiedettä englanniksi.

– Osaavatko kaikki muka lukea englanniksi? Todella pienet lapset eivät osaa. Eivätkä kaikki aikuisetkaan, napauttaa muun muassa Nalle Puhin uuden suomennoksen tehnyt Kersti Juva.

– Sitä paitsi omalla äidinkielellä luettu teksti kolkuttelee sisintä syvemmin kuin vieraskielinen, huomauttaa ranskankielisen kirjallisuuden suomentajana ansioitunut Ville Keynäs.

Suomessa kuitenkin suositaan suomalaisia kirjailijoita. Käännösten osuus julkaistuista kaunokirjallisuuden nimekkeistä on pysytellyt noin viidesosassa jo 1930-luvulta lähtien. Tämä suomalaisen kustannustoiminnan erityispiirre on viime aikoina korostunut entisestään.

– Aiemmin käännöskirjallisuus oli enemmän muodissa. Vielä 1980-luvulla tarjottiin isoja ennakkomaksuja käännöskirjoista, muistelee Keltaista kirjastoa pitkään toimittanut Vappu Orlov.

Ville Keynäsin mielestä Suomen kirjallisuus tarvitsee edelleen myös käännöksiä.

– Jotta voisimme tuottaa tuota maailman parasta suomenkielistä kirjallisuutta, meidän täytyy pystyä keskustelemaan muun maailman kirjallisuuden kanssa.

Maailmankirjallisuus vai maailman kirjallisuus?

Itä-Suomen yliopiston käännöstieteen professori Kaisa Koskinen näkee hänkin käännökset taiteenlajin kehittymisen kannalta tärkeinä.

– On nopeampaa kääntää maailmankirjallisuutta kuin odotella, että oma kirjallisuus synnyttää nuo samat kirjalliset elementit.

Tänä vuonna 60-vuotisjuhlaansa viettävän Tammen Keltaisen kirjaston panos on tässä ollut Koskisen mukaan merkittävä. Sarjassa julkaistujen teosten joukossa on esimerkiksi 28 nobelistia.

Toki Suomessa on muitakin maailmankirjallisuuden julkaisevia edistäneitä kirjasarjoja, kuten Kariston Klassikot, WSOY:n Valiokirjasto ja Tammen Suuret maailmanmenestykset.

– Sarjojen nimissä näkyy, miten niillä luodaan teoksille paikkaa. Puhumalla tehdään teoksesta klassikko. Maailmankirjallisuus syntyykin kääntämällä ja kanonisoimalla, huomauttaa Kaisa Koskinen.

Erityisesti teoksen kääntäminen uudelleen edistää sen arvoa klassikkona. Uusi käännös viestii, että vaikka käännös on vanhentunut, alkuteos on ajaton.

Tekstin vanhenemista pidetäänkin käännöstyölle ominaisena ilmiönä.  Käännös ikään kuin kuluu käytössä.

– Keskimäärin vanhan ja uuden käännöksen välillä on kulunut 11–30 vuotta, eli noin sukupolven verran. Tuo väli on kuitenkin koko ajan kasvamassa, 2000-luvulla käännösten välillä on jo 44 vuotta, kertoo professori Koskinen.

Suomessa julkaistussa käännöskirjallisuudessa on yleisen kirjallisuustieteen professori Hannu Riikosen mukaan englannin kielen ylivalta.

– Pitäisikin puhua eurooppalais-amerikkalaisesta kirjallisuudesta. Itse toivoisin, että myös muiden kielialueiden panos kasvaisi.

Kirjallisuus toimiikin elämyksellisenä inhimillisen tiedon välittäjänä. Lukeminen tarjoaa meille mahdollisuuden ymmärtää muitakin kulttuureita kuin omaamme.

– Me emme ole tässä maailmassa yksin. Loppujen lopuksi sitä yllättyy aina, miten vähän me maailmasta tiedämme, sanoo arabiankielistä kirjallisuutta suomentava Sampsa Peltonen.

Miten kirjojen suomentamista voi tukea?

Seminaarissa pohdittiin myös, miten voimme jatkossakin saada luettavaksi laadukasta käännöskirjallisuutta. Tässä kohtaa moni suuntaa moittivan katseensa helposti kustantamoihin.

– Kustantamoita on turha haukkua. Pitää ymmärtää, että ne ovat kaupallisia yrityksiä ja myös se ohjaa niiden toimintaa. Pitääkin satsata niihin muihin rakenteisiin, toppuuttelee Ville Keynäs.

Tällaisina merkittävinä tekijöinä pidetään esimerkiksi koulua ja äidinkielen opettajia.

– Kirjat elävät puheesta. Siksi myös kirjastojen toimintaa kannattaisi tukea, että niillä olisi mahdollisuus järjestää kirjallisuuteen liittyviä tapahtumia, painottaa Kersti Juva.

– Yksittäinen ihminen voi tietenkin aina ostaa kirjan, neuvoo WSOY:n kustannustoimittaja Alice Martin.

– Tai lainata sen kirjastosta, niin köyhän kääntäjän tilille kilahtaa 3 senttiä, lisää suomentaja Kristiina Rikman.

Teksti: Heli Perttula.

Hevi ja videopelit vai klassikkokirjallisuus?

Kevätlukukauden viimeisen gradut on hyväksytty nykykielten laitoksen laitosneuvostossa 21.5.2014.

Gradussa opiskelijoilla on mahdollisuus perehtyä syvällisesti omaan kiinnostuksen kohteeseen. Nyt hyväksytyissä opinnäytteissä käsiteltiin monenlaisia kieleen, kirjallisuuteen, kulttuuriin ja kieliteknologiaan liittyviä aiheita. Graduntekijöitä inspiroivat mm. sukupuoli, nykyviihde ja kieltenopetus – eikä kääntämistä, kirjallisuuden klassikoita ja kielten erityispiirteitäkään toki unohdettu.

Esimerkkejä kevään sadosta:

  • Huumori ja ironia uudenlaisen maskuliinisuuden rakentamisessa nuorille miehille suunnatuissa aikakauslehdissä
  • Epämääräisyyttä ilmaisevan stuff-sanan käyttö Skotlannin englannissa
  • Millaisia ovat nuorisokirjallisuuden amerikkalaiset tytöt? Vertailussa mm. Pikku naisia ja Gossip Girl
  • Miksi kansalaisviestintään tarkoitettu EU-teksti tuntuu lukijasta vieraalta?
  • Lautapelin luonne kerronnan välineenä
  • Heavy metal -kappaleiden sanoitusten avainsanat
  • Homoidentiteetin kääntäminen Ennen päivänlaskua ei voi -kirjan ranskannoksessa
  • Miten suomalaiset lukiolaiset oppivat englantia koulun ulkopuolella? Mikä on tämän oppimisen yhteys englannin oppimiseen koulussa?

Paljon onnea kaikille lukuvuonna 2013–2014 valmistuville!

Language is social

Jutun suomenkielinen versio on englanninkielisen tekstin alla.

Aurelija Tamošiūnaitė is a lecturer at Vytautas Magnus University at Kaunas, Lithuania. What brought her to Helsinki for spring 2014 is her interest in sociolinguistics: the study of how people use language in social situations.

Tamošiūnaitė’s main research focus is on the historical development of written Lithuanian language in the 19thcentury and the first half of the 20th century. The end of the 19th century attracts her particular interest, since it was a turbulent time of sociolinguistic changes: Latin alphabet was banned and Cyrillic was introduced for the Lithuanian, and the use of Lithuanian was restricted in schools and public institutions. Lithuanian was used mainly by the lowest social class whereas the official language in the region was Russian and the language of the church and nobility was Polish.

To study the historical development of Lithuanian, Tamošiūnaitė decided to study letters written by the people of lower social classes.

‘I examine how the written language entered Lithuanians’ daily lives. How did Lithuanians start writing? What did it mean to them? How did they adopt the developing standard Lithuanian and which of their dialect features they maintained?’ she explains.

Aurelija Tamošiūnaitė

Aurelija Tamošiūnaitė

Language of the ancestors

Since attaining her PhD from the University of Illinois in Chicago, Tamošiūnaitė has been interested in Lithuanian also from a heritage language perspective. There she studied the attitudes that immigrants in the United States have towards their heritage language, especially in terms of the economic and symbolic value that the heritage language holds for these people. The multilingual environment of the US is especially interesting from the perspective of small language groups.

‘For many second- or third-generation American Lithuanians, English has become their dominant language. How do they see the role of Lithuanian as their heritage language? How do they attempt to pass it on to their children?’ Tamošiūnaitė describes some typical questions.

Unexpected popularity

In May 2014, students at the University of Helsinki Department of Modern Languages have the chance to tap into Tamošiūnaitė’s expertise on an intensive course called ‘Research methods in sociolinguistics’. This course explores multiple techniques for gathering and analyzing data about spoken and written language.

‘I expected that maybe 10 students would be interested in such a specific topic. I was glad and surprised when I heard that the course was so popular that it was already full on the first day of registration. Some extra slots were opened, and now I’m looking forward to teaching thrice the number of students’, Tamošiūnaitė rejoices.

Tamošiūnaitė was fascinated by sociolinguistics already when she was a student herself. One reason for this was that the methods in sociolinguistics are very much applicable to everyday life.

‘For example, interview skills and ability to conduct surveys are useful not only when doing research but work life as well’, she explains.

Exploring the research subject – and yourself

If Tamošiūnaitė had to pick two favorite research methods, she would choose surveys and sociolinguistic interviews. Even though she uses corpus-based methods as well, she prefers the qualitative research techniques.

‘I can remember my first sociolinguistic interview very well, as I do my most recent one. I have to say these two times were very different from each other. What’s fun about such interviews is that while doing them you learn about yourself too – they are quite self-exploratory’, she continues.

Interdisciplinary melting pot for researchers

Tamošiūnaitė came to Helsinki when she was awarded the Kone Foundation fellowship in the highly competitive fellowship program of the Helsinki Collegium for Advanced Studies, which is an independent institute within the University of Helsinki.

‘The Collegium is a wonderful place for researchers because you get to focus on your research, make unexpected contacts, and work in an interdisciplinary environment. Where else would I share an office with a neuroscientist?’ Tamošiūnaitė points out.

Text: Anni Aarinen. Photo: Kaisa Apell.

More information:

Tamošiūnaitė’s profile


Kieli kehittyy sosiaalisesti

Aurelija Tamošiūnaitė, liettualaisen Vytautas Magnus -yliopiston lehtori, saapui Suomeen sosiolingvistiikan houkuttelemana. Kevään 2014 ajan hän perehtyy siihen, miten ihmiset käyttävät kieltä sosiaalisissa tilanteissa.

Tamošiūnaitė tutkii erityisesti sitä, miten kirjallinen liettuan kieli on kehittynyt historiallisesti 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. 1800-luvun loppu oli liettuan kielelle kuohuva, merkittävien sosiolingvististen muutosten sävyttämä ajanjakso: Liettuan kirjoittaminen latinalaisilla aakkosilla kiellettiin ja kyrilliset aakkoset otettiin käyttöön.  Liettuan kielen käyttämistä kouluissa ja julkisissa laitoksissa rajoitettiin. Alueen virallinen kieli oli venäjä, ja kirkko ja ylhäisö käyttivät puolaa – liettuaa puhuivat pääasiassa vain alimmat yhteiskuntaluokat ja maalaiset.

Tamošiūnaitė tutkii liettuan kielen kehittymistä tarkastelemalla kirjeitä, joita tavalliset liettulaiset kirjoittivat toisilleen:

– Olen kiinnostunut siitä, miten kirjallinen ilmaisu on astunut liettualaisten elämään. Kuinka he alkoivat kirjoittaa? Mitä merkityksiä kirjoittamisella oli heille? Miten he ottivat käyttöön kehittyvän yleiskielen ja mitkä piirteet he säilyttivät omasta murteestaan?

Kieli perintönä

Tehtyään tohtorintutkinnon Illinois’n yliopistossa Chicagossa Tamošiūnaitė kiinnostui liettuasta myös perinnekielenä (heritage language). Hän tutki Yhdysvalloissa asuvien liettualaisten maahanmuuttajien asenteita omaa kieltään kohtaan.

– Monille toisen tai kolmannen sukupolven amerikanliettualaisille englannista on tullut heidän vahvin kielensä. Kuinka he näkevät liettuan roolin esi-isiensä perintönä? Miten hyvin he onnistuvat välittämään liettuan kielen taidon omille lapsilleen? hän kuvailee tyypillisiä kysymyksiä.

Suosio yllätti

Toukokuussa 2014 nykykielten laitoksen opiskelijat pääsevät Tamošiūnaitėn opettamalle intensiivikurssille, jolla perehdytään sosiolingvistiikan tutkimusmetodeihin. Osallistujat tutustuvat useisiin tekniikoihin, joilla puhutusta tai kirjoitetusta kielestä voi kerätä ja analysoida dataa.

– Odotin, että ehkä 10 opiskelijaa olisi kiinnostunut näin spesifistä aiheesta. Olin iloisesti yllättynyt, kun kurssi tulikin täyteen heti ensimmäisenä ilmoittautumispäivänä ja paikkoja jouduttiin lisäämään. Nyt kurssille osallistuu kolme kertaa enemmän opiskelijoita kuin odotin, Tamošiūnaitė kertoo.

Tamošiūnaitė kiinnostui sosiolingvistiikasta jo omina opiskeluaikoinaan. Osasyy tälle oli siinä, että sosiolingvistiikan tutkimusmetodit ovat hyödyllisiä myös tavallisessa arjessa.

– Työelämässä on hyötyä esimerkiksi haastattelutaidoista ja kyselyiden laatimiseen liittyvästä osaamisesta. On yllättävän vaikeaa laatia sellaisia kyselyitä, joista saa laadukasta dataa, hän selittää.

Tutkimus opettaa myös itsetuntemusta

Jos Tamošiūnaitėn pitäisi valita suosikkitutkimusmetodinsa, hän valitsisi kyselyt ja sosiolingvistisen haastattelun.

– Muistan hyvin sekä ensimmäisen että viimeisimmän sosiolingvistisen haastatteluni. Nämä haastattelukerrat olivat hyvin erilaisia. Erityisen hienoa on se, että haastatellessa ei opi tuntemaan paremmin ainoastaan tutkimuskohdettaan vaan myös itsensä, hän kertoo.

Poikkitieteellinen kohtauspaikka

Tamošiūnaitė tuli Helsinkiin, kun hän sai Kone Foundation Fellow -paikan Helsingin yliopiston arvostetusta Tutkijakollegiumista.

– Tutkijakollegiumi on upea paikka, koska siellä voi rauhassa keskittyä omaan tutkimukseensa, työskennellä poikkitieteellisessä ympäristössä ja tutustua ihmisiin, joihin ei todennäköisesti muuten törmäisi. Missä muualla kielitieteilijä jakaisin työhuoneen aivotutkijan kanssa? Tamošiūnaitė kysyy.

Teksti: Anni Aarinen. Kuva: Kaisa Apell.

Lisätietoa:

Tamošiūnaitėn profiili Tutkijakollegiumin sivuilla

Filologi taipuu vaikka toimittajaksi

Kielten ja kirjallisuuden asiantuntijoiden uramahdollisuudet nähdään helposti kapeina: leipä olisi ansaittavana joko opettajana, kääntäjänä tai tulkkina. Yksi Nykykielten laitoksen vastaus tähän haasteeseen on Filologi kieli- ja kulttuuriasiantuntijana -kurssi. Sen tavoitteena on kehittää opiskelijoiden itsetuntemusta ja työelämän tuntemusta.

Kurssin Media ja alueasiantuntijuus -luennolla 11.4. vähemmän perinteisiin töihin päätyneet humanistialumnit kertoivat valinnoistaan ja urapoluistaan.

Muutakin kuin filologiaa

Kun filologi päätyy tekemään jotain muuta kuin kieliammattilaisen töitä, koulutuksen ja työn yhteyttä on tyypillisesti vaikea hahmottaa.

– Humanistit eivät usein osaa kertoa, missä ja miksi he ovat hyviä. Eräs ratkaisu tähän voisi olla alueasiantuntijuuden käsite. Sen avulla on mahdollista kuvata osaamista, joka ylittää pelkän kielen ja kulttuurin tuntemuksen, kertoo Max Wahlström, yksi kurssin opettajista.

Oman alan tietämyksen lisäksi korkeakoulutuksessa kuitenkin oppii yleiskäyttöisiä taitoja.

– Yliopistossa opin erityisesti selvittämään asioita, ajattelemaan analyyttisesti ja kirjoittamaan selkeästi. Lisäksi pelkällä hyvällä asenteella pääsee jo pitkälle: ei tarvitse osata kaikkea etukäteen, jos osoittaa haluavansa ottaa selvää ja opetella uusia asioita, kertoo Maahanmuuttovirastossa työskentelevä Laura Čupić. Hän opiskeli eteläslaavilaisia kieliä ja kulttuureita.

Enemmän kieliä

Toimittajat Maxim Fedorov (Ylen venäjänkieliset tv-uutiset) ja Maria Pettersson (Helsingin Sanomat) korostavat, että useamman kielen osaaminen kannattaa.

– Englannin osaamista pidetään niin itsestäänselvyytenä, että sitä ei enää oikein lasketa. Pitää osata suomen ja englannin lisäksi mielellään ainakin kahta vierasta kieltä, esittää Maxim. Hän puhuu äidinkielenään venäjää ja opiskeli suomen kieltä ja kulttuuria.

Jos työ ulkomaantoimituksessa kiinnostaa, kaikesta kieliosaamisesta on hyötyä.

– Vieraan kielen vahva osaaminen voi mahdollistaa siihen kielialueeseen erikoistumisen. Lisäksi on paljon hyötyä siitä, jos pystyy seuraamaan muuta mediaa esimerkiksi italiaksi, ranskaksi tai saksaksi. Jälkikäteen toivoisin, että olisin lukenut kieliä enemmän ja jo lukiosta asti, kertoo venäjän kieltä ja kirjallisuutta opiskellut Maria.

– Työelämässä humanisteilta odotetaan, että myös suomenkielinen kirjallinen ilmaisu on hallussa. Sitä kannattaa harjoitella esimerkiksi bloggaamalla tai kirjoittamalla ainejärjestölehtiin, Max lisää.

Valmistuminen kannattaa

Jotkut opiskelijat onnistuvat saamaan jalan työnantajan oven väliin jo opintojen aikana. Valmistumista ei kuitenkaan kannata sivuuttaa, vaikkei se olisikaan edellytys uran alkuun pääsemiseksi.

– On olemassa joustavia ja vähemmän joustavia työnantajia. Erityisesti julkisella alalla vaaditaan ylempi korkeakoulututkinto. Opinnot kannattaa siis viedä loppuun asti, huomauttaa Aalto-yliopistossa opintokoordinaattorina työskentelevä Jaakko Kölhi. Lauran lailla hänkin opiskeli eteläslaavilaisia kieliä ja kulttuureita.

Kaikki irti akateemisuudesta

Jaakko oli opintojensa aikana töissä nykykielten laitoksella tutkimusavustajana. Hän pääsi tekemään gradustaan artikkelin tieteelliseen julkaisuun.

– Julkaisua tehdessäni opin kirjoittamaan ja tekemään tiedettä ja ymmärtämään, mitä on tieto ja hyvä tieteellinen teksti. Pääsin tieteellisiin konferensseihin esittelemään julkaisuani. Niissä esiintyminen on kasvattanut itseluottamustani, Jaakko kertoo.

Vaikka Jaakko ei olekaan jatkanut akateemisella uralla enää maisterintutkinnon jälkeen, hän suosittelee tutkimustöiden kokeilemista:

– Jos tänne on päässyt opiskelemaan, kannattaa ottaa tilaisuudesta kaikki ilo irti!


Wannabe-suurlähettiläästä ulkomaantoimittajaksi

18-vuotiaana Maria Petterssonilla oli suunnitelma: hän halusi suurlähettilääksi. Maria oli niin motivoitunut tavoitteestaan, että hän haki ja pääsi opiskelemaan jopa kolmelle haavetta tukevalle alalle: valtiotieteelliseen, Venäjän kieleen ja kirjallisuuteen sekä Kauppakorkeakouluun.

Marialle selvisi vasta opintojen aikana, millaista suurlähettilään työ on ja mitä lähetystössä tehdään.

– Aloin ymmärtää, että ehkä diplomatia ei olekaan minulle. Aiheuttaisin poliittisen selkkauksen luultavasti noin kahdessa ja puolessa minuutissa, Maria heittää ja aiheuttaa opiskelijoissa naurunremakan.

Maria kokeili opettajan sijaisuuksia, mutta ei kokenut alaa omakseen. Hän ei kokenut soveltuvansa myöskään kääntäjäksi, tulkiksi tai tutkijaksi. Marialla kuitenkin oli monia toimittajakavereita, ja hän innostui kokeilemaan, sopisiko toimittajan ura hänellekin.

Maria lähetteli juttuehdotuksia eri lehtiin ja moni niistä meni läpikin, joten hän pääsi hommaan kiinni freelancerina. Sittemmin hän on työskennellyt City-lehdessä, Ylioppilaslehdessä sekä Ylellä. Viimeisen vuoden hän on viettänyt Helsingin Sanomissa tehden juttuja muun muassa ulkomaan- ja matkailutoimituksille.

Maria on asunut neljä kuukautta Serbiassa ja muutaman kuukauden Ukrainassa. Kansainvälisestä kokemuksesta ja kielten osaamisesta on ollut hyötyä toimittajan työssä: ulkomaantoimituksessa Maria pääsi pitkälti tekemään Ukrainan kriisiin liittyvää uutisointia siksi, että hän osaa venäjää ja ukrainaa.

– Työurani on ollut yhtä epäpätevyyden sinfoniaa. Harvat työtehtäväni ovat käytännössä liittyneet siihen, mitä olen opiskellut. Toisaalta toimittajan työ on sellainen, että siihen haetaan työnäytteet ja CV edellä, tutkinto on toissijainen. Tärkeää on olla hyvä kirjoittamaan, vainuamaan uutisaiheita ja keksimään kiinnostavia näkökulmia, Maria kertoo.

19 May: Interfaces between Language, Literature and Culture

What: a one-day symposium called Interfaces between Language, Literature and Culture:  Research at Department of Modern Languages

When: on Monday 19 May 2014 from 9:15 am to 5 pm.

Where: in Metsätalo (Unioninkatu 40), 3rd floor, Room 6

Metsätalo, photo by Eeva Anundi

Metsätalo, photo by Eeva Anundi

Department of Modern Languages has a broad array of research interests including language, translation, literature, culture and digital humanities, often in combination. In order to make the research done at the department better known both at University of Helsinki and beyond, we are arranging a one-day symposium.

Since the symposium is open to all, please feel free to attend the entire symposium or any session you might find interesting. Most talks are in English.

In order for us to know how much coffee and tea to have at hand at the coffee break in the afternoon, please register for coffee/tea by Thursday 8 May by using this link: https://elomake.helsinki.fi/lomakkeet/50841/lomake.html

Program

Opening

9:15–9:20 Bo Pettersson (chair), Opening Words

9:20–9:25  Ulla Tuomarla, Greetings from the Department Head

Plenary

 9:25–10:20 Timo Honkela: “Digital Preservation and Computational Modeling of Language and Culture: Some Philosophical and Empirical Aspects”

Variations of English: Major Projects

10:20–10:40 Terttu Nevalainen, “What’s New in Varieng (Research Unit for Variation, Contacts and Change in English)”

10:40–11:00 Minna Palander-Collin, “Language Practices and Social Meanings in the History of English”

11:00–11:20 Minna Nevala, “Language of Evaluation: Constructing the Social Margins in England 1650–1900”

11:20–11:40 Sanna-Kaisa Tanskanen, ”Kielitaidon tasot: Edistyneiden kielenoppijoiden suullinen ja kirjallinen kielitaito”

11:40–11:50 Anna Mauranen, “ChangE Project: How does ELF change English?”

LUNCH BREAK

11:50–13:00 (lunch is not included in the event)

Language, Culture and Style

13:00–13:20 Eva Havu, “Presentation of the Research Community CoCoLaC (Contrasting and Comparing Languages and Cultures)”

13:20–13:35 Juhani Härmä, “Studying 19th-Century Finnish Letters Written in French”

Translation in Various Languages and Media

13:35–13:50 Svetlana Probirskaja ja Päivi Pasanen, ”Sodankäynnin tuntemattomat käännöskulttuurit”

13:50–14:05 Kristiina Taivalkoski-Shilov, ”Sexe=sukupuoli, sukupuolisuus ja/tai/vai seksi? Kaisa Siveniuksen Foucault-suomennoksen vastaanotosta”

14:05–14:20 Olli Philippe Lautenbacher, “Cohesive Structures (and Redundancy) in Subtitled Films”

COFFEE BREAK

14:20–14:45 (Please remember to register so we can prepare the right amount of coffee and tea.)

Literary Studies: Russians and Foxes, Native Americans and Shakespeare

14:45–15:00 Tomi Huttunen, “Research in Russian Literature and Culture”

15:00–15:15 Bo Pettersson, “What Does the Fox Say?”

15:15–15:30 Mark Shackleton, “Native North American Writing”

15:30–15:45 Nely Keinänen, “Shakespeare in Finland”

Computers, Language, Culture

15:45–16:05 Krister Lindén, “FIN-CLARIN (Common Language Resources and Technology Infrastructure): A Research Infrastructure for the Arts”

16:05–16:20 Graham Wilcock, “WikiTalk: Wikipedia-Based Open-Domain Conversations with Humanoid Robots”

16:20–16:35 Georg Gimpl, “Culture, History and Collective Memory: Virtual Museum Russbach – A Microstudy”

Discussion and closing of the symposium