Kahden kielen sekakäyttö voi olla eduksi vähemmistökielelle

Kaksikieliset puhetyylit saavat usein liikanimiä kuten Spanglish (Spanish + English). Niitä pidetään helposti huonona kielenkäyttönä, jota olisi syytä välttää. Sekakieli ärsyttää, ja sen pelätään johtavan kielen rappioon. Tuoreen väitöksen mukaan kahden kielen sekoittaminen samassa puhetilanteessa on kuitenkin olennainen osa kaksikielisen ihmisen ilmaisukykyä.

– Monikielisellä puhujalla on yksikieliseen verrattuna käytössään moninkertainen ilmaisuvarasto, jota hyödyntämällä hänellä on laajemmat kielelliset resurssit, sanoo jatko-opiskelija Hanna Lantto.

Lantto tarkasteli Baskimaan Suur-Bilbaon alueen kaksikielistä puhetta, josta käytetään kansankielistä nimitystä euskañol. Se on yhdistelmä sanoista euskara (baskin kieli) ja español (espanja). Baskimaassa kaikki baskinkieliset ovat kaksikielisiä ja puhuvat myös espanjaa. Espanjankielisten sanojen ja ilmausten käyttö muuten baskinkielisessä puheessa ei siis ole este ymmärtämiselle.

Baskimaa sijaitsee Pohjois-Espanjassa.

Baskin kirjakieli liian muodollista

Baskimaassa alkoi voimakas kielenelvytys, kun Espanjan vähemmistökieliä syrjinyt kielipolitiikka muuttui maan siirtyessä Francon diktatuurista demokratiaan 1980-luvun taitteessa. Baskin kielellä on nykyään paljon puhujia, jotka puhuvat baskia toisena kielenään. Baskin kirjakieli euskara batua on levinnyt eri kouluasteisiin opetuskieleksi, ja sitä käytetään monenlaisissa julkisissa konteksteissa sekä mediassa.

Lanton väitöskirjatutkimus kuitenkin osoittaa, että uutta kirjakieltä pidetään muodollisena ja keinotekoisena. Siksi baskia pyritään usein muokkaamaan epämuodollisiin tilanteisiin sopivammaksi koodinvaihdolla eli sekoittamalla baskia ja espanjaa.

– Toisin kuin usein kuvitellaan, koodinvaihto on siis jopa edullista vähemmistökielen käytölle, koska yksikielistä baskia pidetään liian muodollisena epävirallisiin tilanteisiin, Lantto selittää.

Näin puhekielisestä baskista on käytännössä tullut kaksikielinen kielimuoto, joka sisältää aina jonkin verran koodinvaihtoa espanjaan.

– Esimerkiksi keskustelusanat, kiroilu ja slangi-ilmaukset sanotaan lähes aina espanjaksi muuten baskinkielisessä puheessa, Lantto kertoo.

Tausta vaikuttaa

Tutkimuksesta ilmenee, että koodinvaihdon määrässä ja laadussa on kuitenkin eroja puhujan taustasta riippuen. Äidinkieliset baskit käyttävät koodinvaihtoa monipuolisesti ja runsaasti. Koulussa kielen omaksuneet baskit taas käyttävät koodinvaihtoa vain vähän ja silloinkin se rajoittuu yleensä hyvin yleisiin espanjankielisiin ilmauksiin, kuten kirosanoihin.

Tutkimuksen mukaan koodinvaihdossa ilmeneville eroille on kaksi syytä. Ensinnäkin koulussa luokkahuoneen ilmapiiri ohjaa vahvasti yksikieliseen kielenkäyttöön. Toiseksi ei-äidinkielisten puhujien koodinvaihto tulkitaan usein kielitaidon puutteeksi.

– Tällaiset puristiset asenteet ja yksikielisyysnormit rajoittavat kaksikielisyyden täyttä hyödyntämistä, Lantto huomauttaa.

FM Hanna Lantto väittelee 10.6.2015 kello 12 Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa aiheesta “Code-switching in Greater Bilbao – A bilingual variety of colloquial Basque”. Väitöstilaisuus järjestetään osoitteessa Päärakennus, luentosali 5, Fabianinkatu 33.

Don’t save English, save the dying languages

England may have lost a mediocre cricket player in Peter Trudgill, but the world of linguistics gained a living legend.

Students of the Language Change Database Project course interviewed the noted sociolinguist and his wife, Jean Hannah, over coffee a day before his guest lecture at the Metsätalo building in Helsinki on March 18th. Their questions revolved around Trudgill’s experiences as a student at Cambridge and Edinburgh, his career choices, and the future of linguistics and academia.

In his youth Trudgill did indeed dream of playing cricket for England but ultimately his career in academia progressed quite organically. In hindsight, he said he could not “imagine anything better” and has enjoyed his time at several universities, including the University of Lausanne, Switzerland (home to “the best coffee served at a university”) and the University of Agder, Norway, where he is currently tenured.

Peter Trudgill and his wife Jean Hannah

Peter Trudgill and his wife Jean Hannah

The past is now

Unfortunately, a long career like Trudgill’s might be harder to achieve today than in the 1960s. In his view, one of the biggest challenges facing the modern academic world is zealous business thinking, which hurts the fields that are considered “unprofitable”, such as the Humanities.

Putting business first might prove shortsighted, as resources are needed now if the world wants to document languages that are under the threat of extinction. Studying those languages would shed light on the ways prehistoric languages have developed throughout human history.

Trudgill giving lecture

Trudgill giving lecture (on the left), Professor Terttu Nevalainen (on the right)

The origins and evolution of human languages still remain obscured by lack of data.

As linguists we can only try to hypothesise how prehistoric languages may have functioned and the prevalent way to do that is through the Uniformitarian hypothesis, meaning that by observing languages in the present, we can understand what human languages must have been like in the past.

However, in his lecture titled “The Uniformitarian Hypothesis and Prehistoric Linguistics” Trudgill urged researchers to exercise caution when using the hypothesis to make generalisations. He stressed that linguists need to be mindful of chronological and geographical bias and not build models based solely on languages spoken in modern societies, which are highly atypical in the broader history of humankind. Living in “societies of strangers” where the vast majority of the people do not know each other is a very recent development in human history.

In the absence of time machines

Trudgill does not mean to say that observing modern languages is fruitless or that we should abandon the Uniformitarian hypothesis.

While we and our prehistoric ancestors share largely the same physiology and language faculties, we have no way of gathering any hard data on the prehistoric languages themselves (short of inventing a time machine). Thus we must hypothesise based on the workings of modern languages.

Effectively, Trudgill argues that more attention should be paid to the small, endangered and “remote” languages that are still spoken in a context that strongly resembles what prehistoric societies were like: small and tightly-knit groups of people who all know each other, or “societies of intimates”.

Indeed, research on such languages has yielded surprising nuggets of insight into what our prehistoric ancestors’ languages might have been like. Small communities give rise to language features that seem atypical and exotic if looked at from an Indo-European context, yet such features will most likely have been significantly more commonplace in prehistoric times.

Examples of such features abound in small languages.

One example given by Trudgill is Onya Darat, a language spoken on the island of Borneo, whose system of personal pronouns shows generational affiliation. In other words, their personal pronouns signify whether the addressed person belongs to the same or younger or older generation as the speaker.

Such a feature can only appear in a society where people know each other and are aware of everyone’s ancestry. Thus we can surmise that such complex structures linked to non-anonymity may have existed in prehistoric languages, even if they are exceedingly rare in modern ones.

Audience of Trudgill's lecture on March 18th

Trudgill’s lecture on March 18th

Trudgill likewise asserted during the coffee meetup that more linguists should be engaged in documenting small languages around the world, as they are verging on extinction in this era of globalisation and interconnectedness. Now is our last chance to record many of them for posterity.

Lamenting that he himself had not done more fieldwork in his career, Trudgill half-jokingly encouraged younger linguists to “forget about English” in favour of focusing on conserving these endangered languages. Hearing a Professor of English make such claims might sound strange, but it only illustrates the urgency of such conservationist efforts.

Contributors:

Text: Sofia Bergman and Toni Matikainen

Pictures: Saana Kallioinen and Ina Liukkonen

Interview questions, comments and proofreading: Sanna van Erk-Koivisto, Ida Mauko, Antti Siitonen and Ari Slioor

Piirtäminen on ilmaisua vapaimmillaan

Charlie Hebdo -piirtäjänä tunnettu Bernard ”Willem” Holtrop haluaa sanoa asiat suoraan. Satiiri on hänen tapansa koetella sananvapauden rajoja.

Willem vieraili Helsingissä 23.3.2015 Satiiri ja sananvapaus -paneelissa. Tilaisuuden järjesti Helsingin yliopiston ranskalaisen filologian oppiaine. Kuva: Mika Federley

Willem vieraili Helsingissä 23.3.2015 Satiiri ja sananvapaus -paneelissa. Tilaisuuden järjesti Helsingin yliopiston ranskalaisen filologian oppiaine. Kuva: Mika Federley

– Satiirin tehtävä on pistää ruotuun sellaiset ihmiset, jotka kuvittelevat olevansa muiden yläpuolella. Se yrittää saada ihmiset katsomaan maailman tapahtumia kriittisesti ja samalla saada heidät nauramaan. Olisi kuitenkin varsin optimistista odottaa, että ihmiset muuttaisivat ajatteluaan kuvieni perusteella, Willem sanoo.

Satiirilla on vahva asema erityisesti ranskalaisessa lehdistökulttuurissa. Satiiriset piirrokset nauttivat journalismissa erityisestä vapaudesta.

– Lehtiartikkelia voidaan toimituksessa lyhentää niin, ettei toimittaja saa sanoa täysin mitä haluaa. Piirrosta sen sijaan ei voi muokata, joten se on julkaistava sellaisenaan tai ei ollenkaan, hän selittää.

Pilapiirtäjän työympäristö. Piirros teoksesta Willem Akbar !, julkaistu Willemin luvalla.

Pilapiirtäjän työympäristö. Piirros teoksesta Willem Akbar !, julkaistu Willemin luvalla.

Vaikutus tehtävä välittömästi

Willem piirtää, koska ei koe olevansa hyvä puhuja, mutta haluaa kuitenkin keskustella. Aiheita riittää aina.

– Todellinen työni on siinä, että katson televisiota, kuuntelen radiota ja luen lehtiä – pysyn perillä siitä, mitä maailmassa tapahtuu. Itse piirtäminen käy nopeasti, hän kertoo.

Willem väittää, ettei ole mitään aiheita, joista hän ei voisi piirtää.

– Rajoja ei ole, mikään ei ole pyhää. Jos kadun jotain piirrostani jälkikäteen, kyse on paremminkin siitä, etten esittänyt pointtiani tarpeeksi suorasti, hän selittää.

Piirtäjä joutuu etsimään rajaa suoruuden ja ilmiselvyyden välillä.

– Saatan pohtia mielessäni kuvan ideaa koko päivän, mutta kuvan on tehtävä vaikutus lukijaan parissa sekunnissa. Jos vitsin joutuu selittämään, se on kuollut jo syntyessään, Willem sanoo.

Piirtäminen aseena

Terrori-iskut Charlie Hebdon toimitukseen tammikuussa ja Kööpenhaminassa järjestettyyn sananvapaustapahtumaan helmikuussa kuohuttivat maailmaa.

– Satiirisesta piirtämisestä on tulossa vaarallista, mutta minun vain täytyy jatkaa. Kaiken, mitä saan päähäni, on myös tultava ulos, Willem kertoo.

Willem on ilmaissut itseään piirtämällä vuosikymmenten ajan. Häntä motivoi suuttumus.

– Olen vihainen. Erityisesti nyt, kun niin moni kollegani on kuollut – mutta jo sitä ennenkin maailmassa oli paljon syitä suuttumiseen. Piirtäminen on minun aseeni, hän kiteyttää.

Uudet ystävät. Piirros teoksesta Willem Akbar !, julkaistu Willemin luvalla.

Uudet ystävät. Piirros teoksesta Willem Akbar !, julkaistu Willemin luvalla.

Itsesensuuri olisi luovuttamista

Tunnelma haastattelussa vakavoituu, kun esille kaivetaan Charlie Hebdon toimituksesta otettu yhteiskuva.

– Tuo mies on kuollut. Ja hän. Ja hän. Ja hän, Willem osoittaa sormella kuvan henkilöitä yksi kerrallaan.

Willem yrittää piirtää Charlie Hebdolle nyt vielä aiempaa enemmän, kun toimitusta pyöritetään pienemmällä porukalla. Hän ei aio muuttaa linjaansa.

– Mikä tahansa itsesensuuri tarkoittaisi sitä, että tappajat ovat voittaneet, hän sanoo.

Katsomme valokuvaa erään Charlie Hebdo -vainajan hautajaisista. Arkku on tussattu täyteen kollegoiden ja ystävien viestejä ja piirroksia. Piirtäminen jatkuu.

Teksti: Anni Aarinen. Piirrokset teoksesta Willem Akbar !, julkaistu Willemin luvalla. Valokuvat: Mika Federley.

Tutustu myös

Afrikkalaispiirteet kirjallisuudessa haastavat suomentajan

Kun suomentaja kohtaa afrikkalaistettua englantia, edessä on käännösongelma: kielen afrikkalaisille piirteille ei yleensä ole vastineita suomessa. Paljonko paikallisväriä kannattaa ottaa mukaan käännökseen?

Paikallisuutta ja politiikkaa

Adichie, Chimamanda Ngozi (2003): Purple Hibiscus. Suomentanut Kristiina Savikurki 2010. Kuva: maailmankirjat.

Monet länsiafrikkalaiset kirjailijat pyrkivät afrikkalaistamaan englanninkielisen tekstinsä kieltä. He käyttävät afrikkalaisista kielistä peräisin olevia sanoja ja kääntävät englanniksi äidinkielensä kulttuurisia piirteitä kuten sananlaskuja ja vertauksia.

Afrikkalaistettua englantia ei käytetä kirjallisuudessa ainoastaan paikallisvärin luomiseen ja paikallisen elämän kuvaamiseen vaan taustalla voi olla myös poliittisia ja ideologisia tarkoitusperiä.

– Kirjailija haluaa esimerkiksi horjuttaa englannin valta-asemaa tekemällä eroa entisen siirtomaaisännän kieleen, purkaa siirtomaa-ajalta periytyviä yhteiskunnallisia rakenteita tai muuttaa vanhoja Afrikkaan liitettyjä mielikuvia, selittää Anne-Marie Lindfors. Hänen tuore väitöskirjansa käsitteli länsiafrikkalaisten englanniksi kirjoitettujen romaanien suomentamista.

Kääntäminen on ongelmanratkaisua

Okri, Ben (1996): Dangerous Love. Suomentanut Seppo Loponen 1996. Kuva: Bookcrossing.

Tutkittujen teosten suomentajat käyttivät erilaisia strategioita käännösongelmien ratkaisemiseen. Osa säilytti lähtötekstin hybridisyyden eli afrikkalaiset kieli- ja kulttuuripiirteet, osa taas vähensi niitä suomennoksessa.

Lindfors huomasi, että länsiafrikkalaisten romaanien afrikkalaiset kieli- ja kulttuuripiirteet säilytetään suomennoksissa jopa yllättävän tarkasti. Parin viime vuosikymmenen aikana trendi on kuitenkin muuttunut: suomentajat ovat alkaneet tehdä romaaneista helpommin lähestyttäviä suomalaislukijoille. Kääntäjät muun muassa selittävät vieraita kieli- ja kulttuuripiirteitä tai jättävät niitä pois käännöksistä.

Kotoutettua suomennosta on sujuvampaa lukea kuin lähtötekstin vieraat piirteet säilyttävää käännöstä. Teosten afrikkalaisen kulttuuritaustan häivyttäminen voi kuitenkin ylläpitää stereotyyppisiä käsityksiä Afrikasta ja vaientaa alkuperäistekstin poliittisen tai ideologisen sanoman.

– Jos taas teosten vieraat kieli- ja kulttuuripiirteet säilytetään suomennoksissa, länsiafrikkalaiset romaanit voivat vaikuttaa liian vaikeilta eivätkä siksi kiinnosta suomalaisia lukijoita, Lindfors kuvailee ongelmaa.

Lindforsin tulokset auttavat arvioimaan, miten käännösstrategiat mahdollisesti vaikuttavat länsiafrikkalaisten romaanien vastaanottoon Suomessa. Oppeja voi hyödyntää myös muun jälkikoloniaalisen kirjallisuuden suomentamisessa.

FM Anne-Marie Lindfors väittelee aiheesta 28.2.2015. Väitöskirja on luettavissa E-thesis -palvelussa.


Aineisto

Länsiafrikkalaisia, englanniksi kirjoitettuja romaaneja on suomennettu viisitoista, joten Lindforsin 12 teoksen otos oli varsin laaja. Tutkimusaineiston romaaneista yhdeksän on peräisin Nigeriasta ja kolme Ghanasta. Ne on julkaistu Suomessa vuosina 1963–2010. Romaanit on kirjoittanut yhdeksän eri kirjailijaa ja suomentanut samoin yhdeksän eri kääntäjää.

375 humanistia: Matti Miestamo

miestamo_matti_349x250Kielten laajaan vertailuun erikoistunut tutkija, joka tarkastelee jopa satoja kieliä kerrallaan. Professori Miestamon tutkimusaiheita ovat negaation ja kysymysten ilmaisu maailman kielissä sekä kielten kompleksisuuden problematiikka. Häntä kiehtoo myös vähemmän tutkittujen kielten, kuten koltansaamen, dokumentointi.

Tutustu Matti Miestamoon 375 humanistia -verkkosivuilla

Katso myös: Matti Miestamo esiintyy 4K-luentosarjassa 14.1.2015

Helsingin yliopiston 375-vuotisjuhlavuoden kunniaksi humanistinen tiedekunta nostaa esiin 375 humanistia. Sivustolla esiteltävät henkilöt avaavat näkymää humanistisen alan yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen merkitykseen sekä tarjoavat esimerkkejä humanistien laaja-alaisesta osaamisesta.