Karoliina Illi, Sanni Martiskainen
Aurinko helli meitä ystävänpäivänä, kun käsittelimme opintoryhmässämme ohjaajan ja näyttelijän työtä nykyteatterissa. Aiheesta kanssamme olivat keskustelemassa ohjaaja Milja Sarkola sekä näyttelijä Iida Kuningas. Kumpikin on tehnyt töitä lähinnä freelancerina, ja yhdessä he ovat työskennelleet muun muassa teoksissa Olipa kerran minä (Kansallisteatteri), Jotain toista (Q-teatteri) sekä I taket lyser stjärnorna / Kattona tähtitaivas (Helsingin Kaupunginteatteri).
Keskustelunavauksena heitimme vierailijoille kysymyksen siitä, mitä nykyteatteri heille tarkoittaa. Saimme jälleen kohdata nykyteatterin määrittelyn hankaluuden, jonka äärellä itsekin jatkuvasti olemme. Vierailijat pitivät termiä hämäränä ja vaikeasti määriteltävänä. Sarkola kertoi pitävänsä nykyteatterina mitä tahansa esitystä, joka ei pohjaudu klassiseen draamaan. Hänen mukaansa tämä määritelmä on kuitenkin ongelmallinen, sillä se kattaa itse asiassa vielä laajemman joukon esityksiä kuin perusteatteri.
Ennen tapaamista tutustuimme nykyteatterin esiintyjää ja ohjaajaa käsitteleviin teksteihin. Nykyteatterikirjassa Hanna-Leena Helavuori käyttää termiä uusi esiintyminen kuvatessaan esiintyjän muuttunutta asemaa nykyteatterissa. Uutta esiintymistä hän käsittelee vastakohtana perinteisenä pidetylle näyttelijäntyölle, jossa roolihahmolla on ehjä kaari ja utooppinen tulevaisuus. Uusi esiintyminen voi olla läpinäkyvää, kökköä, luonnosmaista ja esinemäistä. Helavuori tarkastelee esiintyjää ja hänen paikkaansa nykyteatterissa suhteessa esimerkiksi ruumiiseen, muuttuneisiin reunaehtoihin sekä esittäjän valtaan ja itsemääräämisoikeuteen.
Iida Kuningas kertoi kuitenkin identifioituvansa ennemmin näyttelijäksi kuin esiintyjäksi. Hän kertoi myös kiinnostavan havainnon siitä, että perusteatterissa näytteleminen voi olla jopa raskaampaa kuin nykyteatterissa. Jos nykyteatterin teksti kantaa hyvin, näytteleminen on helpompaa ja pakottomampaa. Näyttelijän näkökulmasta Helavuoren artikkeli oli melko teoreettinen eikä tarjonnut juuri mitään uutta. Vaikuttaakin siltä, että akateemisen lähestymistavan ja tekijöiden välillä on kuilu: kun artikkeleita ja tutkimuksia julkaistaan, kentällä ollaan jo uusien menetelmien äärellä. Vierailijat myös kertoivat, että tekijöiden keskuudessa nykyteatteri on vanhentunut termi. Nykyisin puhutaan muun muassa immersiivisistä esityksistä. Nykyteatteria terminä ei siis ole korvattu, mutta siitä on menty eteenpäin. Toiminta kentällä on dynaamista ja alati muuttuvaa, mutta se ei tietenkään sulje pois nykyteatteri-termin tärkeyttä pidemmällä aikavälillä tarkasteltuna.
Michael Kirby loi jo 70-luvulla jatkumon näyttelemisen ja ei-näyttelemisen välillä. Tähän artikkeliin viitattiin Nykyteatterikirjan kahdessa esiintyjää käsittelevässä artikkelissa. Myös Kuningas oli käyttänyt samaa artikkelia tehdessään Teatterikorkeakoulun kirjallista opinnäytetyötä, joka käsitteli näyttelijää draaman jälkeisessä teatterissa. Hän kertoi työn lähteneen liikkeelle turhautumisesta ja hämmennyksestä: hän oli ollut mukana esityksessä, jossa näyttelemisen sijaan suoritettiin toimintoja näyttämöllä. Kirbyn artikkeli oli selventänyt hänen ajatuksiaan näyttelijän asemasta nykyteatterissa.
Annette Arlander on luonut Kirbyn skaalan pohjalta uuden, nykyteatterille paremmin soveltuvan skaalan, jonka toisessa ääripäässä on tekijän ohjeita toteuttava esiintyjä ja toisessa omaa ruumistaan mediumina käyttävä taiteilija. Etenkin skaalan keskivaiheille sijoittuva tekijälle materiaalia tuottava esiintyjä on nykyteatterissa yhä tavallisempi. Tällainen esiintyjä vaikuttaa olevan olennainen myös Milja Sarkolan työtavassa. Sarkola kertoi pyrkivänsä harjoitusten alkuvaiheessa ohjaamaan mahdollisimman vähän. Henkilökohtaisista aiheista kirjoitettuaan hän ei halua tehdä näköiskuvaa itsestään, joten hän antaa näyttelijöille mahdollisimman paljon vapautta. Kuningaskin kertoi vain harvoin tehneensä sellaisia produktioita, joissa ohjaaja määrää kaiken. Tämä näkyy myös koulutuksessa: ensimmäisestä vuodesta lähtien Teatterikorkeakoulussa tehdään omia sooloja alusta loppuun itse.
Aiemmalla tapaamiskerralla pohdimme nykyteatterin olevan ainutlaatuista ja hetkessä elävää. Tähän näkemykseen myös vieraat yhtyivät: Sarkola kertoi, ettei kirjoittaessaan tavoittele elämään jäävää tekstiä. Tärkeämpää on ajatus kokonaistaideteoksesta ja siitä, että teos on valmis vasta näyttämöllä. Sarkolalle olennaista esityksissä on tilanne. Vaikka aiheet ovat henkilökohtaisia, tärkeämpää on tilanteen toimiminen kuin se, muistuttaako kohtaus jotain hänen itse kokemaansa. Sarkola ei myöskään koe ohjaavansa esityksiään auteur-ohjaajana, vaikka toki ulottaa ajattelunsa kokonaistaideteokseen ja moneen eri osa-alueeseen.
Henkilökohtaisuus voi olla terapeuttista, mutta terapiaa se ei kuitenkaan ole, koska kyseessä on suuremmalle yleisölle tehty taideteos. Henkilökohtaisuus vaikuttaa myös näyttelijään: Kuninkaan mukaan on helpompi saada kiinni esimerkiksi itselle mahdollisista tai samaistuttavista arkielämän tilanteista. Näyttelijä voi ammentaa omista, henkilökohtaisista kokemuksistaan, mikä voi Kuninkaasta olla viekkaasti terapeuttista – kenties samalla tavalla kuin kirjoittajalle. Sen lisäksi katsoja samaistuu näihin tapahtumiin yhtä lailla, jolloin kokemus on voimakas ja jopa terapeuttinen myös katsojalle.
Loppuun tahdomme vielä mainostaa mahtavia vieraitamme, joiden kanssa olisi voinut keskustella pidempäänkin: Milja Sarkolan kirjoittamaa ja ohjaamaa esitystä Allt som sägs esitetään Teatteri Viiruksessa vielä muutamia kertoja. Iida Kuninkaan voi puolestaan nähdä Lilla Teaternin lavalla esityksessä Retro.
Kirjoituksen ja luennon pohjana käytettiin oheista kirjallisuutta:
Arlander, Annette 2010. Tekijä esiintyjänä – esiintyjä tekijänä. Teoksessa Ruuskanen, Annukka (toim.): Nykyteatterikirja. Helsinki: Like.
Helavuori, Hanna 2010. Mitä esiintyjä tekee nykyteatterissa? Teoksessa Ruuskanen, Annukka (toim.): Nykyteatterikirja. Helsinki: Like.
Kirby, Michael 2002 (1972). On Acting and Not-Acting. Teoksessa Zarrilli, Phillip B. (toim.) Acting (re)considered: A theoretical and practical guide. 2. painos. London; New York: Routledge.
Sidiropoulou, Avra 2011. Authoring performance: The director in contemporary theatre. Basingstoke: Palgrave Macmillan.
