Kenties jos piirtäisin kysymysmerkin veisellä vatsaani

Mitä on nykyteatteri? Mitä on esitystaide? Ja miten ne eroavat toisistaan? Näitä valtavia, teoreetikkoja ja asiantuntijoita jakavia ja riitaisia käsitteitä määrittämään tarttui opintoryhmämme kokoontuessaan aurinkoisen kevätpäivän varjossa. Tutustuimme ennen tapaamistamme muun muassa Annette Arlanderin visioon esitystaiteen kehityksestä 2000-luvulla. Se on terminä vakiintunut alun vierastuksen jälkeen, ja alan toimijuus on saanut ammattimaisia piireitä 2000-luvun puolella.

Keskustelumme siirtyi ja eli orgaanisesti, ja tartuimme vasta opintopiirimme lopulla Arlanderin artikkelin alkuun ja siihen, mikä kenties on esitystaiteen ydin: performanssissa oleellisinta on tekijä, teatterissa taas yleisö. Kun taiteilija lukee runojaan puille, on tämä vahvemmin esitystaidetta kuin jos kyseinen taiteilija lukisi runojaan yleisölle teatteri salissa. Kenties tässä on yksi niistä tekijöistä jotka erottavat nykytaiteen ja performanssin toisistaan, tai ainakin se luo asteikon jota pitkin eri esityksiä voi tarkastella ja määritellä toisistaan riippuen.

Mutta onko performanssi riippuvainen teatterista? Onko se aina määriteltävä emäpuunsa mukaan, vaikka se onkin oma versonsa, nyt jo korkeaksi ja vahvaksi kasvanut taimi? Tämä käsitys itselleni jäi, sillä keskustelumme kiertyi aina takaisin näiden kahden suhteeseen ja siihen, millä ne kaksi voisi erottaa. Tätä käsitystä myös vahvistaa Marina Abramovicin, ”esitystaiteen isoäidin” näkemys siitä, että voidakseen tehdä esitystaidetta on vihattava teatteria, sillä vihatessaan teatteria ja yrittäessään tehdä jotain, joka ei sitä ole, väistämättä peilaa työtään siihen.

Marina Abramovicin ajatukset eivät saaneet opintopiirissämme vastakaikua vaan pikemminkin ne herättivät vastustusta. Abramovicin ajatus siitä, että esitystaide olisi totta ja teatteri valetta ei sopinut omaan ajatusmaailmaamme. Sillä voiko mikään esitykseksi tehty olla totta? Vaikka veitsi ja veri olisivatkin aitoja, ei se silti tee esityksestä aitoa, elämänkankaltaista. Elämänkaltaista olisi seurata jalankulkijoita Mannerheimintiellä, tai rakennustyömaata Pasilan asemalla. Esityksiä jotka eivät ole esityksiä. Ja kenties ne ovatkin performansseista puhtaimpia.

Keskustelimme myös Juha-Pekka Hotisen ajatuksista. Kysymykset, joita Hotinen meille artikkelinsa pohjalta esitti, jäivät omaan tajuntaani pyörimään. Erityisesti ajatus siitä, että esitysten tulisi muuttua fiksuista naiveiksi, aivan kuten katsojat ovat muuttuneet naiveista fiksuiksi. Enää tempuilla ja meta-tasoilla ei saada aikaan sellasita shokeeraavaa jälkeä mitä aikoinaan on saatu, sillä nykykatsoja kykenee ymmärtämään sen, mitä lavalla tapahtuu niin meta-tasolla kuin esityksenkin tasolla. Enää ei katsojaa voi pitää ”tyhmänä” vaan tämän älykkyys pitää tunnustaa ja nostaa jalustalle uusia esityksiä tehdessä, muutoin teatteri kenties menettää sen kosketuspinnan joka sillä ihmisiin on.

Hotisella oli myös ajatuksensa siitä, mikä esitystaiteesta tekee omalaatuista. Yksi suuri tekijä oli performanssien keskeneräisyys: niitä ei välttämättä edes kertaakaan harjoitella etukäteen, kun taas nykyteatterin esityksiä harjoitellaan ja hiotaan. Esitystaide on jatkuvasti elossa oleva organismi, lahoava tai vielä rakenteilla oleva talo, kun taas nykyteatteri on uusi, myynnissä oleva, moderni asunto josta löytyy kaksi kliinistä vessaa. Näin Hotinen ainakin ajattelee.

Termit ovat ihmisten luomia kummajaisia, joilla selitämme maailmaa itsellemme. On mielenkiintoista, miten paljon me mietimme niiden luonnetta, kun voimme itse ne kuitenkin täysin määritellä. Mitä löytyy teatterin raja-alueilta, kysytään. Kaikki. Ei mitään. Teatteri on kaikkialla. Performanssia on kaikki. Vai onko?

Kirjallisuus

Tekstin pohjana on käytetty nykyteatteriopintopiirissä tiistaina 21.2.2017 käytyä keskustelua, joka sai alkunsa osittain oheisesta kirjallisuudesta.

Arlander, Annetta 2009: Performanssista ja esitystaiteesta. teoksesta Episodi 2

Pinter, Harold 2010: Noises off: What’s the difference between performance art and theatre?

Hotinen, Juha-Pekka. 13 kysymystä muodosta ja muotokielestä

Helavuori, Hanna 2010: Mitä esiintyjä tekee nykyteatterissa?

Nykyteatteri on päiväperho

Elina Aholainen, Maria Hukkamäki ja Topi Vainikainen

Käsittelemme tässä tekstissä sekä luennolla käytyä keskustelua nykyteatterista ja nykyteatterin dramaturgiasta että lukemaamme Maria Kilven näytelmää Harmin paikka (2004, korjattu 2006). Keskusteluista kävi ilmi käsitys, että vaikka nykyteatterin tekstit tarvitsevat esityksen tullakseen näkyviksi, tämä ei kuitenkaan koske kaikkea tässä ajassa kirjoitettua draamaa. Draama on kuitenkin myös yksi kirjallisuuden lajeista.

Kun keskustellaan tekstin ja esityksen suhteesta ja nykydraamasta, ei voida välttyä ajatukselta käsiteviidakosta. Aiheeseen liittyviä käsitteitä on useita, eivätkä ne ole täysin sopeutuneet omaan tiukkaan karsinaansa, vaan niitä käytetään toisaalta myös päällekkäin. Tällaisia käsitteitä ovat esimerkiksi “draama” ja “näytelmä”, joilla on useita käyttökohteita: esimerkiksi draama saattaa viitata joko kaikkeen kirjoitettuun näytelmäkirjallisuuteen, elokuvan lajityyppiin (jonkinlainen traaginen ihmissuhde-elokuva?) tai draamakasvatukseen, joka ei välttämättä liity millään tavalla kirjoitettuihin teksteihin. “Näytelmää” taas voidaan käyttää käsitteen “draama” synonyyminä, mutta toisaalta, varsinkin arkipuheessa, myös kuvaamassa näyteltyä draamaa – eli esitystä.

Perinteisimmillään esityksellä on juurensa siis kirjoitetussa tekstissä, draamassa/näytelmässä – vaikkakin erityisesti nykyteatterin piirissä on alettu puhua myös käsikirjoittamisesta. Käsikirjoittamisesta on toki puhuttu teatterinkin piirissä jo aiemmin ja puhutaan edelleenkin, jonkinlaisena jatkeena elokuvan ja television käsikirjoittaja-nimekkeelle. Esityksen käsikirjoittaminen on kuitenkin eri asia kuin näytelmän kirjoittaminen. Voisikin ajatella, että käsikirjoittaminen ja käsikirjoitus liittyvät ainutlaatuisen, kerran toteutettavan tuotannon suunnitelmaksi – näytelmän/draaman kirjoittaminen taas tähtää sellaisen tekstin kirjoittamiseen, jonka toivotaan toteutuvan useammankin kerran, eri tekijöiden toimesta.

Ja ennen kuin voimme siirtyä eteenpäin tarkastelemaan tekstin ja esityksen suhdetta, on syytä pysähtyä hetkeksi “teksti”-käsitteen kohdalle. “Teksti” on laaja merkitysten verkosto, joka ei rajaudu ainoastaan kirjoitettuun sanaan, vaan sellaiseksi voidaan tulkita mikä vain kulttuurinen merkki. Nykykulttuurin monimediainen kulttuuri pursuaa erilaisia tekstejä, joten tekstien tulkitsemisen taidosta on tullut itsestäänselvyys.

Esityskäsikirjoitus vs. draamallinen näytelmä

Harmin paikka on kiinnostava käsiteltäessä tekstin ja esityksen suhdetta nykyteatterissa ja toisaalta nykydraamaa. Se kantaa mukanaan selkeästi jo vakiintuneita nykyteatterin tekemisen tapoja ja muotoja, mutta toisaalta se on myös painettu näytelmä, sellaisenaan luettava – ja uusille tulkinnoille avoin. Halusimme sen kautta pohtia nykyteatterin suhdetta nykydraamaan.

Näytelmän tapahtuma-aika on joulun tienoo jossakin päin Suomea. Näytelmässä on kaksi naisroolia: nuori nainen, jota kutsutaan vain tytöksi, ja hänen mumminsa. Näytelmän alaotsikko on näytelmä perheessä ja siitä onkin kyse: kaksi eri sukupolvea edustavaa naista on linkittyneenä toisiinsa perhesuhteen kautta, ja se pitää heitä koossa silloinkin, kun puhuttavaa ei yksinkertaisesti ole. Harmin paikka tuo omassa riisutussa muodossaan esiin vahvasti suomalaiseen kulttuuriin liitetyn puhumattomuuden – henkilöiden kohtaaminen on pitkälti ohipuhumista, erilaisten epäoleellisten asioiden ja säätilojen mainitsemista. Näiden alta välittyy kuitenkin vahvasti erilaisia muistoja, elettyä elämää.

Jos Harmin paikka -näytelmää lukee draamana, sellaisenaan riittävänä kirjallisena teoksena, sen voi nähdä olevan eheä näytelmä, joka sisältää kaikki tarvittavat elementit jo itsessään – se ei siis välttämättä tarvitse esitystä tullakseen ymmärretyksi. Tekstin voi siis lukea draamaa. Tekstin voi kuitenkin nähdä sisältävän nykyteatterin muotokielestä lainattuja elementtejä, kuten saman hahmon selvästi kahdessa eri tilassa puhumia repliikkejä, joita näyttämöohjeet tai repliikki itsessään ei selittele. Tämä antaa viitteitä siitä, että teksti on kirjoitettu niin, että se antaa viitteitä kirjoittajan mahdollisesti ajatellen tekstinsä nykyteatterin näyttämölle tehtäväksi.

Draaman keskeisiä pyrkimyksiä on pyrkimys eheyteen. Nykyteatteri ei välttämättä pyri tähän, vaan sen puitteissa voi myös tehdä fragmentteja tai avoimia tulkintoja ilman lopullisia vastauksia. Nykyteatterissa tekstillinen materiaali on joka tapauksessa vain yksi osatekijä, ei välttämättä kaiken alku ja juuri.

Harmin paikka -näytelmä aiheutti ristiriitaisia mielipiteitä keskustelussamme. Keskustelimme esimerkiksi näytelmän luonteesta ja siitä tarvitseeko teksti esityksen toimiakseen. Löysimme näytelmästä myös elementtejä, jotka koimme liittyvän enemmän perinteiseen draamaan kuin nykyteatterin esitystekstiin. Esimerkiksi koimme, että näytelmän henkilöt olivat mimeettisiä ja puhuvat “niinkuin ihmiset puhuvat”.

Paitsi, että teksti on kirjoitettu puhekielellä, toisinaan siinä puuttuu välimerkkejä tai isoja alkukirjaimia. Lukukokemus onkin nopeatempoinen ja puheenomainen. Näytelmässä on myös voimakas alateksti, joka yleensä on liitettävissä perinteiseen draamaan. Asioita ei tuoda suoraan läväyttäen katsojan/lukijan eteen, vaan ne ovat taustalla, rivien väleissä. Harmin paikka -näytelmästä voisi tehdä monenlaisia tulkintoja näyttämölle. Mahdolliset näyttämötulkinnat voivat olla sekä nykyteatteria, joka ei pyri katharsikseen ja hahmojen ja tarinan eheään kuvaukseen. Toisaalta näytelmässä on myös elementtejä, jotka mahdollistavat perinteisempiä esitystulkintoja tästä.

Harmin paikassa osa tekstistä on kursivoitu. Nämä kursiivit on ymmärrettävästi puhtaan draaman kontekstissa liikuttaessa ilman muuta näyttämöohjeiksi. Toisaalta osa näistä oli sijoitettu henkilöiden repliikkien sekaan, jolloin niiden näyttämöohjemaisuus asettui hieman kyseenalaiseksi. Keskustelijamme käsittivät nämä hyvin erilaisina: osa ajatteli nämä henkilöiden pään sisäisinä ääninä, osa taas ajatteli niiden kuuluvan ulkopuoliselle kertojalle. Tämä pohdinta osaltaan sai meidät huomaamaan, että aloimme ikään kuin “ohjaamaan tekstiä näyttämölle”. Juuri tämä synnytti edellä mainitsemamme kysymyksen siitä, tarvitseeko teksti esitystä toteutuakseen. Onko se, että alkaa “ohjaamaan” tekstiä, osoitus siitä, että teksti on toimiva jo itsessään vai pikemminkin siitä, ettei se toimi kuin yhtenä esityksen osatekijänä?

Nykyteatterin todellisuudesta

Haluamme jatkaa keskustelua siitä, kelpaako mikä tahansa aihe nykyteatterin aiheeksi. Nykyteatteria on tehty sekä itselle läheisistä että itselle kaukaisista aiheista. Jos nykyteatterin piirissä voidaan tehdä myös tutkimusta aiheista, jotka ovat itselle vieraita, jää jäljelle kysymys, onko olemassa aiheita, joiden käsittelyyn teatteri ei sovi.

Useiden nykyteatteriesitysten aiheet nousevat tekijöiden henkilökohtaisesta kokemusmaailmasta. Henkilökohtaisuus liittyy aiheen lisäksi myös dramaturgiaan ja siihen, miten aihetta käsitellään. Nykyteatterin lähtökohtana saattaa usein olla hyvin yksityinen assosiaatio jostakin aiheesta. Käsikirjoitus saattaa olla usein kokoelma löyhästi teemaan liittyviin kohtauksia, joiden syntyprosessi on tekemisen kannalta merkityksellinen, mutta josta yleisön ei tarvitse katsomiskokemuksen kannalta olla valistunut.

Keskustelimme myös siitä, vaikuttaako nykyteatterikokemukseen se, tunteeko esityksen tekijän. Esimerkiksi jos 25-vuotias mies tekisi nykyteatteriesityksen aiheenaan synnytys, mutta yleisölle kerrottaisiin esityksen olevan 40-vuotiaan viiden lapsen äidin tekemä, vaikuttaisiko tämä esityksen totuudellisuuteen? Tämä liittyy myös esityksen syntyprosessin merkityksellisyyteen, sillä toisinaan nykyteatteriesityksen takana voi olla hyvinkin kollektiivinen tekijyys. Näin ollen voisi ajatella tapauksessa korostuvan henkilökohtaisuuden sijaan tutkimuksellinen ote aiheeseen.

Kun Minna Canthin näytelmiä esitetään yhä monen vuosikymmenen jälkeen, nykyteatteriesitykset pyörivät ohjelmistossa yleensä kerran ja yhdessä teatterissa. Jo ajatuksena toinen tulkinta nykyteatteritekstistä asettaisi tekstin esityksen edelle, mikä voidaan ajatella olevan vierasta nykyteatterille. Keskustelemistamme esityksistä muun muassa Noora Dadun FAIL – virheellinen esitys -esityksen ajankohtaisuus tuntuu oleelliselta osalta itse esitystä. Jopa jo vuoden päästä esityksen ajankohtaisuus on voinut muuttua, ja esityksestä on mahdotonta sanoa, mikä versio on ”oikea”. Iso osa nykyteatterista perustuu ajankohtaisuuteen, ja esityksen hetkellisyys korostuu. Nykyteatteri on päiväperho, joka elää hetken, eikä edes pyri kurottamaan tästä hetkestä huomiseen.

 

Sana on vapaa – jatkakaamme keskustelua kommenttiosiossa!

 

Kirjallisuutta

Tekstimme pohjana käytettiin nykyteatteriopintopiirissä tiistaina 24.1.2017 käytyä keskustelua, joka sai alkunsa osittain oheisesta kirjallisuudesta.

 

Kilpi, Maria 2006: Harmin paikka. Helsinki: Lasipalatsi.

Heinonen, Timo 2009: ”Draamallisen teatterin jälkinäytös?”. Teoksessa Lehmann, Hans-Thies 2009 [1999/2005]: Draaman jälkeinen teatteri. Helsinki: Like.

Hotinen, Juha-Pekka 2003: ”Draaman analyysistä ihmettelevään ja performatiiviseen lukemiseen – pari skeemaa uudesta dramaturgiasta”. Teoksessa Reitala, Heta & Heinonen, Timo (toim.): Dramaturgioita. Näkökulmia draamateorian, dramaturgian ja draama-analyysin ongelmiin. Palmenia-kustannus.

Lehmann, Hans-Thies 2009 [1999/2005]: Draaman jälkeinen teatteri. Suomentanut Riitta Virkkunen. Helsinki: Like.

Numminen, Katariina 2010: ”Tekstin ja esityksen suhde nykyteatterissa”. Teoksessa Ruuskanen, Annukka (toim.): Nykyteatterikirja. Helsinki: Like.

Paavolainen, Pentti 2009: ”Nykyteatterin karttaa lukemassa”. Teoksessa Lehmann, Hans-Thies 2009 [1999/2005]: Draaman jälkeinen teatteri. Helsinki: Like.

Reitala, Heta & Heinonen, Timo 2003: ”Dramatisoitua todellisuutta”. Teoksessa Reitala, Heta & Heinonen, Timo (toim.): Dramaturgioita. Näkökulmia draamateorian, dramaturgian ja draama-analyysin ongelmiin. Palmenia-kustannus.

Salminen, Paula & Snicker, Elina (toim.) 2012: Jumalainen näytelmä. Dramaturgisia työkaluja. Helsinki: Like.

Timonen, Tuomas 2010: ”Hell made play – uudesta näytelmästä”. Teoksessa Ruuskanen, Annukka (toim.): Nykyteatterikirja. Helsinki: Like.

Trencsényi, Katalin & Cochrane, Bernadette (ed.) 2014: New Dramaturgy. International Perspectives on Theory and Practice. London – New Delhi – New York – Sydney: Bloomsbury.