Roiskeläppä lämpiää valonheittimen päällä

Alussa oli pimeys. Vain aatos leijaili tummuuden yllä. Ohjaaja sanoi: ”Tulkoon valkeus.”

Ja satoja vuosia sekä useita kärähtäneitä teattereita myöhemmin näyttämöille saatiin sähkövalot.

Taide ja tekniikka ovat kuuluneet teatterissa yhtä erottamattomasti yhteen kuin paljaspeppuiset miehet ja pieruhuumori Suomi-viihteeseen. Uudet keksinnöt, kuten langattomat mikit ja liikuteltavat kaiuttimet, ovat mahdollistaneet uudenlaisen estetiikan esiinmarssin. Tehokkaiden äänentoistolaitteiden seurauksena esitykset on esimerkiksi voitu viedä pieniltä lavoilta stadionin kaltaisiin tiloihin ja äänet erottaa tarpeen mukaan niiden tekijöistä. Nykyteatterissa puhe voi kuulua väärästä suunnasta, kulkea epätahtiin huulten kanssa tai kadota olemattomiin.

Samantapainen kytkös välineistön kehittymisen ja aiempaa laajemman taiteellisen ilmaisun välillä löytyy myös valosuunnittelun puolelta. Tämä on sinänsä ihan loogista: Yritäpä luoda täydellinen auringonlasku tai tunnelmallisesti tuikkiva tähtitaivas pelkkien tulusten avulla. Ei mikään helppo homma. Vai?

Alkujaan näytelmiä esitettiin lähinnä päivän näöllä. Iltaisin valoa näyttämölle loivat savuavat soihdut. Myöhemmin soihtujen rinnalle tulivat kynttilät ja erilaiset lyhdyt. 1800-luvulla keinovalikoima täydentyi ensin kaasu-, sitten kalkki- ja lopulta sähkövaloilla. Ensimmäiset profiiliheittimet nähtiin 1900-luvun alussa. Sittemmin välineistön määrä on kasvanut entisestään.

Opintopiirissämme 31.1. vieraillut valosuunnittelija Pietu Pietiäinen muisteli, miten hikistä homma valojen ajo oli vielä parisenkymmentä vuotta sitten. Valosuunnittelijalla oli pöytänsä ääressä paksu pumaska – eräänlainen nuottikirja – jonka avulla tämä sääti näytöksissä valaistuksen kohtaus kohtaukselta kuntoon. Nopeat vaihdot olivat ongelmallisia, sillä kaikki piti tehdä manuaalisesti. Helpotusta työhön saatiin, kun markkinoille tulivat tallentavat valopöydät. Ensimmäisissä malleissa valotilanteet tallennettiin nauhoille, seuraavissa jo korpuille.

Pietiäisen ansioluettelo on pitkä ja sisältää merkintöjä niin Suomesta, Ruotsista kuin Englannistakin. Vuonna 2011 hänen työnsä huomioitiin Valo-Säde-palkinnolla. Niinpä hänen uskoisi tietävän, miltä valosuunnittelun tulevaisuus näyttää.

Pietiäisen mukaan seuraava trendi saattaa olla paluu yksinkertaiseen valaistukseen. Toisaalta myös video mapping eli videoprojisointien ja virtuaalilavasteiden käyttö valtaa alaa. Suomessa kyseistä ihmettä voi käydä katsomassa vaikkapa Tanssiteatteri Raatikon Supersankarit-näytelmässä. Sen valaistus on Pietiäisen käsialaa.

Lopuksi vielä kolme kovaa valosuunnittelusta:

  1. Valosuunnittelu on ryhmätyötä.
  2. Perusperiaatteena: pärstän pitää näkyä.
  3. Ison valokannun päällä voi lämmittää valmispitsan.

Black out.