18. Mistä on hyvä ohjaussuhde tehty? Anu Korhonen ja Marjut Louhesto

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin toisen tuotantokauden 2. jakson vieraina ovat Anu Korhonen ja Marjut Louhesto.

Anu Korhonen työskentelee eurooppalaisten kulttuurien ja alueiden tutkimuksen vanhempana yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa. Helsingin yliopiston ylioppilaskunta HYY palkitsi Korhosen viime vuoden lopussa Hyvä ohjaaja –palkinnolla.

Toinen vieras, alue- ja kulttuurintutkimuksen opiskelija Marjut Louhesto, ehdotti Korhosta Hyvä ohjaaja –palkinnon saajaksi.

Puhumme tässä jaksossa siitä, mitä on hyvä ohjaus ja mikä on keskeistä hyvän ohjaussuhteen muodostumiseen ja ohjauksen onnistumiseen. Ja puhumme tietysti siitä, miksi Marjut ehdotti Anua Hyvä ohjaaja –palkinnon saajaksi ja miltä Anusta tuntui saada tämä palkinto vastaan.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 18. ja toisen tuotantokauden toinen jakso.

Jakson aiheina ovat mitä on hyvä ohjaus ja mikä on keskeistä hyvän ohjaussuhteen muodostumiseen ja ohjauksen onnistumiseen. Jakson vieraina ovat eurooppalaisten kulttuurien ja alueiden tutkimuksen vanhempi yliopistonlehtori Anu Korhonen ja Marjut Louhesto alue- ja kulttuurintutkimuksen opiskelija Marjut Louhesto Helsingin yliopistosta.

Jakso ja tekstivastine julkaistu 19.1.2023. Jakson pituus 38 minuuttia.

 

Eric Carver: Tervetuloa opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja.

 

Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopiston opettajien akatemiaa. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa.

 

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin toisen tuotantokauden toisen jakson vieraina ovat Anu Korhonen ja Marjut Louhesto. Anu Korhonen työskentelee eurooppalaisten kulttuurien ja alueiden tutkimuksen vanhempana yliopiston lehtorina Helsingin yliopistossa. Helsingin yliopiston ylioppilaskunta HYY palkitsi Korhosen viime vuoden lopussa Hyvä ohjaaja-palkinnolla. Toinen vieras alue- ja kulttuuritutkimuksen opiskelija Marjut Louhesto ehdotti Korhosta Hyvä ohjaaja-palkinnon saajaksi. Tervetuloa mukaan Marjut ja Anu!

 

Marjut Louhesto ja Anu Korhonen: Kiitos!

 

Eric Carver: Puhutaan tässä jaksossa siitä et mitä on hyvä ohjaus, mikä on keskeistä hyvän ohjaussuhteen muodostumiseen ja ohjauksen onnistumiseen. Puhutaan tietysti myös siitä että miksi Marjut ehdotti Anua Hyvä ohjaaja-palkinnon saajaksi ja miltä Anusta tuntui saada tämä palkinto. Ja alotetaan siis siitä Hyvä ohjaaja-palkinnosta, miksi sä Marjut ehdotit Anua palkinnon saajaksi ja miks sä perustelit, tai miten sä perustelit sitä että miks just sun oma ohjaaja tän palkinnon pitäs saada?

 

Marjut Louhesto: Joo mä ehdotin Anua sen takia et mä koen et mä oon tässä mun omassa opiskelijaurassa saanu hirveen tärkeissä kohdissa Anulta sellasta ohjausta mikä on merkitsevästi vaikuttanu siihen et millasia valintoja ja ratkasuja mä oon tehny niitten mun opintojen kanssa.

 

Ihan ensimmäisenä mä viime keväänä otin Anuun yhteyttä kun tein kandia ja se oli vähän solmussa ja meitä rohkastiin hyvin voimakkaasti kandiprosessissa että ottaako yhteyttä vaikka useampaan ohjaajaan ja pyytäkää neuvoa tai apua tai näkemyksiä ja tein näin, otin useampaan ohjaajaan yhteyttä ja sain kaikilta hyvää ohjausta ja hyviä vinkkejä. Mut sitten se Anun ohjaus oli mulle jotenkin tosi merkityksellinen et musta tuntu et Anu jotenkin luki mua ja sitä mun tilannetta tosi hyvin, et hän huomas et mikä on se mun ehkä vahvuus ja mikä on se mun suunnitelma ja se semmonen punanen lanka et mitä haluan siinä mun tutkimuksessa tutkia. Ja sit mulla oli sellasia aika isoja epävarmoja kohtia siitä että mitä mä nyt haluaisin tällä tutkimuksella sanoa tai tehdä ja Anu sit jotenkin tosi voimakkaasti rohkaisi vaan menemään sellasia vaikeita ja haastaviakin juttuja kohti, et jos se tuntuu omalta. Et se oli mulle tosi tärkeetä ja se sujuvoitti sitä kandiprosessia tosi paljon.

 

Ja nyt sitten tietysti nyt kun on alottanu syksyllä nää graduopinnot ja graduun liittyvät suunnittelut niin koen että myös tässä kohtaa on saanut sellasta tosi asiantuntevaa ohjausta, mutta myös sellasta että rohkaistaan tekemään se oma paras kunkin opiskelijan kohdalta ja tavallaan et opiskelija itse löytää ne omat vahvuutensa ja sen sellatten linjan mitä kohti haluaa mennä. Että valmiita vastauksia ei tarjota mutta rohkaistaan siihen että ne vastaukset on olemassa ja luottaa vaan siihen omaan tekemiseen.

 

Et ne on ehkä sellasia juttuja minkä takia mä Anua ehdotin et must tuntu et Anu on ohjaajana sellanen jos tämmönen urheiluvertaus sallitaan niin vähän niin kun cheerleadingissa on ne tyypit jotka tukee ja nostaa sen yhden tyypin sinne ylös pyramidin huipulle, niin must tuntuu et Anu on mulle ollu se sellanen ihminen joka nostaa opiskelijaa tavottamaan sen opiskelijan oman parhaan mikä se kullekin sitten on. Näistä syistä ehdotin Anua.

 

Eric Carver: Tosi hieno kielikuva ja tosi hienot perustelut. Kuinka pitkään te ootte tuntenu?

 

Marjut Louhesto: Ei kauheen pitkään itseasiassa että koska mä oon vaihtanu opintosuuntaa tässä viime kesän jälkeen vasta niin Anu ei oo ennen esimerkiks tätä graduseminaaria henkilökohtasesti opettanu mulle vaikka mitään. Mutta otin sillon viime keväänä yhteyttä ja sitten kun kesän kypsyttelin tätä opintosuunnan vaihtoa niin otin uudestaan alkusyksystä yhteyttä ja sillonkin Anu lämpimästi toivotti tervetulleeks opiskelemaan Euroopan kulttuurien tutkimusta ja sillä linjalla ollaan jatkettu.

 

Eric Carver: No Anu. Kun urheiluvertauksella lähettiin niin tulee urheilutoimittajan kysymys, miltä susta tuntu saada tää palkinto?

 

Anu Korhonen: No täytyy sanoo et hyvä ettei olla telkkarissa koska mä oon ihan punastunu täällä nyt näitten kommenttien jälkeen.

 

Tuntu tietenkin ihan hirveen hyvältä ja innostavalta ja tuntu siltä että sellaset asiat joihin mä oon halunnu kiinnittä omassa työssä on saanu tunnustusta että se oli tosi hienoa että jotenkin omat valinnat tulee myös siinä samalla tunnistetuiksi ja tunnustetuiksi. Et mä oon halunnu kiinnittää ohjaukseen paljon huomiota ja käyttää siihen paljon aikaa ja pidän sitä omassa työssäni yhtenä kaikkein kiinnostavimpana asiana. Niin se lisäs tätä kiitollisuutta mitä tästä tuli.

 

Mut sit myös mä ajattelen vähän sillä tavalla että tää meidän oma opintosuunta Euroopan kulttuurien tutkimus on aika pieni, meit ei oo hirveen paljon porukkaa siellä. Ja mä oon ite jotenkin yrittäny vähäisin voimavaroin mut kuitenkin saada sinne semmosta lämmintä tunnelmaa et oltais puhaltamassa yhteen hiileen ja opiskelijat kokisivat olevansa jotenkin kotonaan sen alan parissa. Ja kun ne tuli juuri omilta opiskelijoilta ne kiitokset tässä kohdassa niin se oli se mikä ehkä tuntui kaikkein hienoimmalta. Et kyl vähän itketti kun tuli tämä tieto.

 

Eric Carver: Mut varmaan silleen hyväl tavalla?

 

Anu Korhonen: Hyvällä tavalla.

 

Eric Carver: Sä sanoit Anu tossa että sä nautit ohjaamisesta ja oot halunnu siihen panostaa niin miten sä kuvailisit sitä että miten oot ite kehittyny opiskelijoiden ohjaajana oman uran aikana ja onks jotain semmosia oppeja tai oivalluksia mitä sul on tullu ohjaajana?

 

Anu Korhonen: No mä luulen et mä en oo ehkä kehittyny niin paljon kun mä itse haluaisin. Mut mä oon ollu hirveen monissa erilaisissa rooleissa et olen ollu alun perin sellasessa tilanteessa jossa mä ikään kuin avustin professoreita ohjaajana. Mä oon alkanu ohjaamaan jo ennen kun mun oma väitöskirja on ollu valmis näitä alempia opinnäytteitä. Ja se oli hyvin erilaista siinä tilanteessa kun mitä esimerkiks nyt jollon mä vedän tota omaa alaa siellä ja jollon mä saan myös aika paljon tehdä päätöksiä ja olla vastuussa, mutta myös mul on vapaus sitten päättää itse monenlaisista asioista myös opiskelijoitten ja ohjauksen suhteen.

 

Ja mä ajattelen et se missä roolissa ohjaaja on, se vaikuttaa tosi paljon ja kun on tullut lisää tehtäviä niin samalla moninaistuu se et millaista ohjausta tässä oikein harjoitetaan. Ja kun omaan työhön kuuluu sekä tällaset HOPS-ohjaustyyppistä vähän niin kun opintoneuvontaankin ja sit toisaalta opinnäytteiden ohjaamista kaikilla kolmella tasolla, niin siin on joutunu vähän pelaamaan ja opettelemaan sitä että mitä yhteistä ja mitä eroa kaikilla näillä eri tilanteilla on. Ja ihan se kandimaisteritutkielman ja väitöskirjan ohjaaminenkin on aika erilaista puuhaa. Et mä aattelen et kaikkein tärkein oppi minkä mä oon tässä saanut on se että keskeistä on olla kiinnostunut opiskelijoista ja heidän työskentelystään. Et se on niin yksinkertasta et pitää nähdä et siin on ihminen siinä edessä. Ja sit toinen asia joka mulle on ollu tärkeetä on se että tätä voi harjotella.

 

Et tää ei oo joku sellanen sisäsyntyinen asia joka sulla joko on tai ei, vaan että opettelemalla ja tekemällä ja reflektoimalla sitä omaa toimintaansa pystyy myös löytyy jotain uusia puolia siihen tai näkemään sen asian tarkemmin. Ja sit mä oon vaan ajatellu et täs nyt ollaan ihminen ihmiselle ja must oli ihan miten Marjut tuossa siitä yksilöllisesti kohtaamisesta ja tunnistamisesta. Et se on mulle itelleni jotenkin ollu tärkeä asia silleen pyrkii näkemään et kuka täs mun edessä on ja kyselemään ja kuuntelemaan että mitä tämä ihminen haluaa ja toivoo. Mis on tavallaan ne hänen hankalat kohtansa tai mikä olisi se mihin hän yrittää pyrkiä. Ja mä ajattelen et täs mä oon kyl kehittyny että mä kuulen paremmin ja ehkä näen paremmin.

 

Mutta myös se tavallaan se et miten sitouttaa opiskelijoita ohjaamiseen et miten se saa näyttämään aidosti vuorovaikutukselta sen prosessin niin se on tärkeä asia ja mä ajattelen että siihen mä oon ehkä saanu vähän apua kollegoitten kanssa puhuessa ja se on myös semmonen mitä on jotenkin yrittäny harjottaa. Että se on, siis mun mielestä ohjaaminen on ihan hirveen vaikeeta, ihan aivan älyttömän vaikeata. Ja se vaikeus tulee juuri siitä että ihmiset on niin valtavan erilaisia. Et ei voi ohjata silleen patenttina että kaikille teen tämän saman, et siinä voi olla jotain tiettyjä juttuja mitkä aina tapahtuu.

 

Mut jotenkin se opiskelijan kohtaaminen ja kuunteleminen on tärkee mut haastava asia, et kun opettajalla on usein tapana et alkaa luennoida ja mä pidän sitä mun ohjaamisen huonoimpana puolena et aina mä alan selostaa jotakin hirvittävästi. Ja se on sellanen mitä tietoisesti täs on opetellu ja siin mä oon ehkä vähän parantunukkin.

 

Eric Carver: Joo tuli heti mieleen, itse oon uraohjaukseen erikoistumisopinnot käyny ja siin piti siis itseään katsoa nauhalta paljon ja mul oli yks semmonen maneeri et jossain vaiheessa ohjauskeskustelua niin kutsuin toisella äidinkielellä breaking the lecture. Sitä oli hirveetä kattoo sitä nauhalta et ah, mitä sä teet. Et mut se tavallaan tietysti yliopistokontekstissa on normaalia että sitten jos on semmonen tilanne jossa on joku tiedollinen asia minkä haluaa siirtää niin sit sitä alkaa kertomaan. Näinhän se, näinhän me tehdään täällä koko ajan.

 

Anu Korhonen: Niinpä. Ja kyl se toisaalta siis mä nään sen et siin on tietty haaste, josta pitäis päästä mutta toisaalta mä ajattelen myös niin että opiskelijat ovat tottuneet siihen. Et siit tulee myös sellai et tämmösii me ollaan, et näin me toimitaan et kukin omassa roolissamme, että kunhan se pysyy jossakin rajoissa niin ehkä se ei oo niin kauheen vaarallista.

 

Eric Carver: Kyllä, kyllä. Mut joo. Hyvin sanotat mielenkiintosella tavalla sanotat tota justiinsa ohjauksen kuinka herkkä kone se on tavallaan kun siinä on kaks ihmistä ja tosiaan aika harvoin toimii se että samalla tavalla tekee kaikkien kanssa.

 

No miten sä Marjut määrittelisit hyvän ohjauksen?

 

Marjut Louhesto: No mun mielestä hyvä ohjaus on itseasias paljon tota mitä Anu äskön puhu että mun mielestä se keskiössä on se kohtaaminen. Et siinä kohtaa kaksi ihmistä eri rooleissa mutta tavallaan siinä on se samanlainen tavote, et kumpikin osapuoli haluaa et tästä nyt mikä ikinä se ohjauksen kohde onkaan et se jotenkin vie sitä opiskelijaa ja hänen työtään ja ajatteluaan eteenpäin.

 

Et sellanen juuri tällänen ihmisen kohtaaminen on se keskiössä ja sellanen aito dialogi mikä myös mun mielestä Anun kanssa tulee et se on sellasta et kumpikin heittää vähän vastapalloo ja sit pidän sitä tärkeänä että ei tarjota mitään valmiita vastuksia eikä ohjata myöskään liikaa, et mee nyt tähän suuntaan tai tee nyt näin, vaan et se lähtee kuitenkin sielt opiskelijan mielenkiinnoista kun kyse on vaikkapa gradusta tai kandista. Et varmaan sellaset seikat on mun mielestä ihan keskeisempiä mutta toki siinä sitten myös korostuu sen ohjaajan sellanen ihan sellanen tiedollinen asiantuntevuus ja asiantuntijuus. Että siitä saa myös jotain sit sellasta irti.

 

Ja ehkä sellanen rohkaiseva, kannustava suhde mut sitten sellanen että ei kuitenkaan oo tarkotus et kukaan menee ihan sieltä mistä aita on matalin. Et tavallaan et mitkä on just ne opiskelijan omat vahvuudet ja mitkä on niitä kohtia missä se ohjaaja voi sitten auttaa ja vähän ehkä tasottaa tietä tai tarjota uusia näkökulmia niin sellaset asiat mulla on mielessä.

 

Eric Carver: Mitä sä ajattelet Anu ite?

 

Anu Korhonen: Aika saman suuntaisesti et mun, mä ajattelen niin et sitä mun ohjausta luonnehtii tai et mun johtotähti on se että mun tehtävä ohjaajana on saada opiskelija saavuttamaan paras mahdollinen itsensä. Ja tehdä niin hyvää työtä kuin hän pystyy tai mihin hän haluaa tai mihin hänen resurssinsa riittävät. Ehkä mä sanoin väärin kun mä sanoin et paras mahdollinen itsensä, en mä siinä mitään persoonaa ohjaa tai kehitä vaan että saada, vapauttaa heidät tekemään se mitä he haluaa. Ja useasti siihen vapauttamiseen liittyy se et ohjaaja on se joka voi kertoa et mitä sä jo osaat tai missä sä oot hyvä, mikä on onnistunu, mikä näyttää hyvältä suunnalta.

 

Ja mä luulen että opiskelijat saa edelleenkin tosi vähän sellasta positiivista palautetta joka auttaa heitä tunnistamaan omia vahvuuksiaan. Ja se johtuu siitä että meil on oikeastaan ne opinnäytteiden ohjausprosessit ainoot paikat jossa se suhde opettajaan syvenee sellasella tavalla et näistä voidaan puhua niin et ne ei näytä vaan tyhjältä kehulta joka tulee vaan sillai et nyt toi kaikille tämän kurssin 150:lle sanoo et hyvin meni. Vaan et se pitää tulla jostakin asiasta ja se on se opinnäyte jonka yhteydessä päästään puhumaan asioista niin et myös se opiskelijan osaaminen voidaan tehdä näkyväksi. Ja mitä se sit kulloinkaan tarkottaa se opiskelijan paras osaaminen tai hänen tavoitteidensa saavuttaminen niin sen mä koen sit ohjauksen isoksi haasteeksi koska ihmisillähän ne on aika eri paikoissa ja se et miten täst pystytään puhumaan niin se vaatii vähän pientä hienovaraisuutta.

 

Mut olen tosi paljon Marjutin kanssa samoilla linjoilla tässä myös semmosessa mieles että mä ajattelen että sen ohjaussuhteen pitäisi jotenkin tuoda siihen työhön helpotusta. Ehkä vähän kevyettä ja huumoriakin. Et mä aattelen että useasti me tehään siit opinnäyteprosessista ihan hirveen vakavaa. Ja opiskelija ajattelee että mun täytyy ja ajattelee et pystynköhän mä ja osaankohan mä. Ja jotenkin se ohjausprosessi olisi se paikka jossa sitä iloa siihen työhön voi tuoda ja jossa tunnistetaan oivalluksia jollon ei jää silleen et opiskelija ajattelee et nyt mä oivalsin jotain mut kukaan muu ei huomaa mitään. Vaan että on se sitten seminaarissa tai kahden kesken et pystyis yhdessä tekee näkyväksi kaiken sen mitä on jo tullu tehtyä.

 

Eric Carver: Kahlasin tossa meidän Helsingin yliopiston kandipalautteiden avovastauksia viime kesänä ja kyllä jos joku mitä toivotaan niin opiskelijat toivos enemmän henkilökohtasta palautetta.

 

Anu Korhonen: Joo tästä puhutaan tosi paljon ja useasti oon kuullu nyt varsinkin viime aikoina myös sitä että me opettajat useesti sanotaan kurssilla esimerkiks et palautetta kyllä saa kun tulette hakemaan, mutta mulla ei ole aikaa antaa kirjallista palautetta teille kaikille. No sit opiskelijat sanoo et tämähän johtaa siihen et he ajattelee et no se on niin kiireinen et en mä nyt viitti täs mennä vaivaamaan. Ja et miks mä tekisin itsestäni nyt niin tärkeän. Et mä ymmärrän tavallaan molempia puolia tosi hyvin. Mut et se on varmasti asia jota meidän pitää kehittää tavallaan kaikenlaisen opetuksen yhteydessä.

 

Eric Carver: No mennään tähän ohjaussuhteeseen, tavallaan siitä jo aika paljon puhuttukin mutta kun sul on Anu pitkä kokemus vähän näistä erilaisista just puhuit OPS-ohjaus ja kandi ja maisteritutkielmien ohjaamisesta niin mikä sun mielestä on tärkeää hyvän ja onnistuneen ohjaussuhteen muodostumiseen, minkälaisii asioita siihen tarvitaan?

 

Anu Korhonen: No ainakin siihen tarvii molempien osapuolten sitoutumista. Et opiskelija ei voi saada hyvää ohjausta jos ohjaaja ei sitoudu. Mut ohjaaja ei voi sitoutua siihen prosessiin jos opiskelija ei tule vastaan ja ole aidosti kiinnostunut siitä omasta työstään. Mut sinänsä tietysti onkin se ongelma että miten se sitten luodaan. Et mun mielest täytyy olla aikaa molemmilla. Ja se on useasti se mikä meiltä ohjaajilta puuttuu. Et siihen täytyy ite tahallaan lähteä varaamaan aikaa ja ajatella että olkoon vaan ohjeissa että tee tämä puolessa tunnissa mut jos siihen menee tunti niin siihen menee tunti.

 

Et mä ajattelen että ohjaussuhde syntyy siitä että molemmilla on sellanen tunne tavatessa et me ollaan nyt tekemässä jotakin merkityksellistä yhdessä ja molemmat arvostavat toisiaan. Kyl mä ajattelen et siihen tarvitsee myös asiantuntemusta että, et mun tilanteeni on sellanen että ei mulla juuri koskaan ole mitään substanssiosaamista niitten opiskelijoitten töitten aiheesta. Mä oon ite tutkinu asioita joita kukaan muu meillä ei oikeastaan tutki. Mut se mitä tarvitaan tavallaan opettajan ymmärrys tutkintorakenteesta ja systeemeistä. Et miten tää homma toimii, miten päästään eteenpäin. Minkälaisia valintoja on mahdollista tehdä jossain tietyssä kohdassa.

 

Ja sit toisaalta siel opinnäytteiden ohjaamisen puolella niin ymmärrys siitä että millaista työtä ollaan tekemässä ja useasti opiskelijoille joutuu puhumaan siitä että paljonko on järkevää käyttää aikaa vaikka kandityön tekemiseen. Et on tarpeellista sillai kannustaa opiskelijoita ylittämään omia rajojaan tietyssä mielessä ja tekemään parempaa ja enemmän ja hienompaa kuin he ovat kuvitelleet osaavansa. Mut siin on myös sit vaara et sillon mennään yli kaikkien jaksamisen ja ajankäytön rajojen. Ja ohjaaja on se jolla pitää olla tuntemusta ja ymmärrystä myös siitä että mikä on järkevää jonkun tietyn työn puitteissa. Ja sit siihen asiantuntemukseen liittyy myös tavallaan tällainen oman alan käsitteistön, teorian lähestymistapojen tuntemus joka sit pannaan yhteen niitten hyvin käytännöllisten työn edellytysten ja vaatimusten kanssa. Ja ilman kaikkea tätä, ilman tavallaan sitä ohjaajan tunnistamaa työkenttää se ohjaus ei oikein voi toimia.

 

Mutta opiskelijalta taas vaaditaan sitä että hänen täytyy olla valmis siihen ohjauksen vastaanottamiseen ja sekään ei oo aina ihan helppoa. Et tuossa ennen pandemiaa tuli useesti kollegoiden kanssa hieman vitsailtuakin siitä että mun työhuoneeni on tämmönen itkuhuone, että opiskelijat kokivat voivansa puhua siitä et mikä heille on vaikeata siellä mun työhuoneessa. Et siel oli rauhallinen henki ja selvästi se suhde toimi sillä tavalla että voidaan avautua, mut että taas mun mielestä täs on myös se ohjauksen sudenkuoppa että miten kunnioitetaan opiskelijan rajoja, miten kunnioitetaan ohjaajan rajoja siinä ettei mennä liikaa sorkkimaan asioihin jotka ovat aidosta vaikeita. Vaan pysytään siinä työn teon puitteissa. Ja sen mä nään semmosena ihan keskeisenä hyvän, toimivan ohjaussuhteen piirteenä. Että osataan keskittyä siihen mistä oikeasti on kysymys ja osataan puolin ja toisin tunnistaa että millon tarvitaan apua sit ehkä jostain muualta.

 

Eric Carver: Kyllä. Ja joo täähän on tästä just edellisen jakson vieraat puhu että on tärkeää nähdä se että opiskelijalla on tämmönen taustamuuttuja nimeltä elämä. Ja siinä tapahtuu kaiken näköstä mutta se ei tarkota sitä että opinnäyteohjaus tai tämmönen HOPS-ohjaus että se on terapiaa. Et tän tyyppiset inhimillinen kohtaaminen hyvä, mutta sitten myös tärkeitä ne ammatilliset rajat sitten puolin toisin.

 

Anu Korhonen: Se on vaikka ne rajat yritetään kuinka pitää niin tää on iso tosi vaikea kysymys varsinkin kun opiskelijoitten mielenterveyden ja jaksamisen ongelmat on aidosti todella, todella yleisiä. Ja se on yks asia minkä mä oon kyllä huomannu tän monikymmenvuotisen urani aikana että niitä on paljon enemmän. Osittain niist myös puhutaan enemmän, sillon ne tulee enemmän ohjausprosesseihin mukaan. Ja ohjaajan on tietysti hyvä tietää ja tunnistaa näitä asioita. Ja sillon myös se tietous siitä että jotakin tällaisia haasteita on voi hyvin vaikuttaa siihen että miten sen työn rajoja sitten asetetaan ja millaset tavoitteet siihen asetetaan. Mut mä pidän tätä ihan hirveen haastavana asiana että millon siinä ohjaajana sitten sanoo että oletko ollut yhteydessä vaikka opintopsykologiin tai mihin ikinä. Et useinhan opiskelija siinä vaiheessa sanoo et joo ja erilaisia hoitosuhteita on olemassa ja tuota siinäkin kohdassa ohjaajana joutuu tavallaan miettimään sitä että puristanko mä hänestä nyt sellasta henkilökohtasta tietoa jota oikeastaan ei ois pitäny puristaa.

 

Eric Carver: Niin jota ei tarvitse. Kyllä, joo. Hyvä. Millasia ajatuksia sul on Marjut tästä hyvästä ohjaussuhteesta?

 

Marjut Louhesto: No paljon Anu sano sellasta mitä olisin itsekin sanonut. Et kyl mä koen et varmasti just sellanen aika asiantuntevuus mut sit toisaalta myös ne rajat puolin ja toisin. Että siinä on mun mielestä tärkeetä pitää kuitenkin et se fokuksessa on nytten vaikka sen gradun saaminen maaliin tai joku muu tällänen. Et se ei oo kuitenkaan nimenomaan terapiasuhde, et se on sitten asia erikseen. Ja sellanen et kumpikin kunnioittaa sitä toisen roolia ja asemaa siinä, et ne on varmaan niitä tärkeitä siinä ohjaussuhteen onnistumisessa.

 

Ja sit myös ehkä sellanen et mä koen et kun meil on aika pieni tää meidän koulutusohjelma niin mä itse koen sen ihan älyttömän isoks voimavaraks että on syntyny opettajiin sellanen suhde et hei et mä voin kysyä. Et mulle se on ihan perusjuttu et mä laitan jollekkin opettajalle viestiä et hei, tää mun essee ei nytten vaikka etene et voisiks sä vähän jeesata et se on jotenkin et on sellanen henki myös ja sellanen toimintakulttuuri et se ohjauksen pyytäminen on sellanen asia mitä kuka tahansa voi tehdä. Et ei tarvii olla välttämättä mikään gradun tai väitöskirjan kokonen asia, et mun mielestä se on aivan tosi tärkeetä et opiskelijalla semmonen tunne et mä voin kysyä.

 

Eric Carver: Joo kyllä. No tänä lukuvuonna niin Helsingin yliopistos vietetään opetuksen juhlavuotta ja yks teema on yliopisto-opetuksen tulevaisuus. Niin miten te arvioitte et tää ohjauksen rooli kehittyy nyt sitten tässä yliopisto-opettajan työssä tai siinä työn kokonaisuudessa et mikä ehkä muuttuu, tai mikä on muuttunut ja onko jotain sellasia asioita mitä aattelisitte että pysyy samana, mitäs Anu, millasii ajatuksii tulee mieleen?

 

Anu Korhonen: Mä oon tässä ehkä tosi vanhanaikaisilla linjoilla et mä kannatan kovasti henkilökohtaista ohjausta ja myös semmosta kasvokkaista tapaamista ja opetusta myös lähinnä ihan siellä samassa tilassa. Ja mä toivoisin että myös nää jatkuis ja kehittyis ja että niille löytyis reilusti aikaa.

 

Et mä luulen et se mihin suuntaan me ollaan menossa on tosi paljon sinne verkkoon ja etäohjaukseenkin. Ja mehän on sitä tehty tässä pandemian aikana muutama vuosi, se toimii ja monissa tilanteissa se voi olla tosi hyväksi. Mut et kun me puhutaan tulevaisuudesta niin lähes aina me puhutaan erilaisista verkkovälitteisistä malleista, me puhutaan niistä erityisesti opetuksen osalta. Ohjauksen osalta pitäis ehkä enemmänkin miettiä että mitä tää sit voi tarkoittaa et osittain se on tosi helppo asia ja siihen on helppo mennä mukaan. Mutta osin siinä on varmaan myös sellasia asioita joita pitäis pohtia ja mä taas tämän itkemis-esimerkin otan tässä esiin että pandemian aikana kun me oltiin etäohjauksessa niin opiskelijoiden kanssa selkeesti jäi kaukaisemmaksi se suhde kuin lähiopetuksessa. Ja sen takia meidän ei ehkä pidä ihan hirveen liikaa innostua näistä etämalleista kuitenkaan.

 

Opettajan kannalta täytyy sanoa että ne ohjeistukset joita me saadaan esimerkiks myös työsuunnitelman tekoon on useasti sen suuntaisia että kuinka monta tuntia saat käyttää vaikka maisterin tutkielman ohjaukseen. Kuinka monta tuntia saat käyttää HOPS-ohjaukseen per opiskelija. Ja mä toivoisin et me puhuttais tästä vähän toisella tavalla. Et nähtäis se aidosti tärkeänä et se ei oo jokin jonka tunteja rajoitetaan vaan et nähtäis että ne opettajat jotka aidosti ohjaa tosi paljon sais myös aidosti siihen käyttää sitä aikaansa. En sano ettenkö olisi saanut merkitä työsuunnitelmaan niitä tunteja joita ohjaukseen menee, mut että tää on ehkä sellanen asia mikä noin laajemmalla tasolla ei oo ollu meillä prioriteetti mun mielestä. Et me kyl puhutaan siitä et ohjaus on tosi tärkeää mut tavallaan siinä opettajien työn suunnittelussa sillä ei ole ollut sellasta roolia kun mun mielestä sillä voisi ja pitäisi olla. Et me puhutaan paljon siit opetustunneista ja se on tavallaan se tärkeämpi ja sit ohjaus on vähän siin rinnalla jotakin.

 

Mä oon vähän aina skeptinen näitten juhlavuosien suhteen, mul on vähän sellai kokemus että juhlavuodet järjestetään niille asioille jotka on aidosti tärkeitä mut joita ei oo tullu ajatelleeks ja jotka ei oo saanu kylliksi huomiota. Et siinä mieles tietysti se että me oikeasti annetaan sille juhlavuodelle joku merkitys ja et me oikeasti mietitään opetusta ja ohjausta ja tavallaan annetaan sille se arvo jonka se ansaitsee. Mun mielestä se on ihan keskeinen tehtävä yliopistolla ja se ei ole jotain joka tulee tutkimuksen jälkeen. No mun omassa työssä sitä tutkimusta nyt ei juuri näykkään vaan siellä on pelkkää opetusta ja ohjausta ja näitten asioitten tasapainon löytäminen erilaisten yliopistolla työskentelevien ihmisten töissä olis tärkee asia.

 

Eric Carver: Kyllä. Joo tossa yhdessä opetuksen juhlavuoden tapahtumassa oli tämmöstä Hollannin jossakin yliopistossa olevaa tämmöstä erilaisia uramalleja ja siellä just tuotiin esiin sitä että ajatuksena että pitäs enemmän ajatella tämmösiä akateemisia yhteisöjä vähän niin kun tiiminä et siellä on vähän erilaisia rooleja ja saa erikoistua vähän ja keskittyy tiettyihin asioihin. Et se ois hyvä suunta ja se herätti ihan mielenkiintosta keskusteluu sitten siellä tilanteessa. Mut mitä mieltä sä oot Marjut tossa Anu puhu tän henkilökohtasen ohjauksen ja nimenomaan livenä ja lähinä tapahtuvan ohjauksen puolesta ja tietysti sen puolesta että siihen olis sitä aikaa myös. Millasia ajatuksia sulla on?

 

Marjut Louhesto: No ensinnäkin tosi mielenkiintosta kuulla opettajan ja ohjaajan näkökulmasta et miten se heille näyttäytyy et jos mä mietin et miten tää luultavasti tulee ehkä kehittymään tää ohjaus niin mä luulen et ohjauksen tarve tulee kasvamaan. Mut sitten taas pelkäänpä että resurssit ei välttämättä samassa vauhdissa pysy ja pelkään kans vähän sitä että enemmän siirretään niihin etäohjaustuokioihin ja sellasiin koska mulla on kyllä myös se sama kokemus et se ei oo ihan sama kun olla sitten kasvokkain jossain vaikka työhuoneessa tai luentosalissa luennon jälkeen et siitä jää joku taso puuttumaan ohjauksesta jos se on vaan etänä.

 

Ja kyl mä ite mietin et kun mä oon suurimman osan opinnoistani ollu nimenomaan korona-ajan opiskelija ja joutunu kaiken tekemään etänä niin kyl mä niin kynsin ja hampain pidän kaikista lähitapaamismahdollisuuksista mitä vaan voi olla, koska sen huomaa omalle hyvinvoinnille ja jaksamisella ja myös niitten asioiden etenemiselle että se on tosi tärkee et on sellasta ihan liveluentoja ja livenä tapaamista ja keskustelua ja sellasta et mä toivon kovasti että olis myös mahdollisuuksia tulevaisuudessa siihen et voidaan kasvotusten järjestää sellasia ohjaustapaamisia.

 

Eric Carver: Niin en tiedä yks teema mitä viime tuotantokaudella paljon käsiteltiin oli just tää korona-aika ja sen vaikutus vuorovaikutukseen, yhteisöllisyyteen, hyvinvointiin ja yks semmonen muutama teema siel mikä nous esiin vieraalla oli se et tavallaan tuollaset asiat mitä ei päässy tapahtumaan. Eli jotenkin se on ehkä sitten helpompi vähän varoen kysyen tai lähestyä jonkun asian kanssa kun on, ollaan livenä kun se että sanoo jossain ryhmässä että hei voisitko Anu jäädä Teamsiin viideksi minuutiksi minun kanssani. Se voi kuulostaa isommalta jutulta kun lähestyä henkilöö luennon jälkeen kahden kesken. Vai millanen kokemus teillä on?

 

Anu Korhonen: Joo mä luulen et se on just näin. Mut siihen liittyy myös se että kun me ollaan jossakin Teamsissa tai Zoomissa niin me ollaan tosi asiakeskeisiä ja jaetaan puheenvuoroja. Ja sit kun mä oon opiskelijoiden kanssa salissa tai kahden niin sit puhutaan toistemme päälle ja naureskellaan ja ilmehditään ja puhutaan käsillä tosi paljon. Ja se vuorovaikutus vaan siellä Zoomissa on toisenlaista. Ja tavallaan se on hyvin tehokasta ja mä pidän hirveesti esimerkiksi Zoom-kokouksista jossa ei mene aikaa höpöttämiseen vaan puhutaan asiat halki, mut ohjaukses mä jotenkin ajattelen et se että oppii tuntemaan toista ja pystyy molemmin puolin lukemaan toista tarkemmin siinä kasvokkaises tapaamisessa niin se tuottaa jotakin sellasta, mä inhoan sanaa lisäarvo mut jotakin tällasta siihen että se, siihen syntyy aito suhde.

 

Et kysymys ei ole pelkästään jonkin asian tuottamisesta vaan myös siitä kanssakäymisestä ja se jotenkin vaatii enemmän sitä näkemistä. Mut et tää on musta tosi hassua koska mä olin kyl ihan tyytyväinen siihen Zoomiin niin kauan kun me oltiin siellä. Et musta niissä oloissa se toimi ihan hyvin ja nyt kun on palannut lähiopetukseen ja lähitapaamisiin niin jotenkin huomaa, et hetkinen et teinkö mä töitä ollenkaan tai tutustuinko mä kehenkään näistä ihmisistä ollenkaan siinä yhteydessä. Se on jotenkin vähän mystinen tämä asia.

 

Varmaan monet tutkii tätä et mitä eroa näillä kohtaamisen muodoilla oikein on ja että paljon puhutaan jostain mikroilmeistä ja muusta tämmösestä pienestä kehollisesta vuorovaikutuksesta joka siinä jää vähäisemmäksi mut että mä en tiedä onko siinä kysymys pelkästään siitä vaan et se on jotakin vielä enemmän.

 

Eric Carver: Kyllä. Ja niin ei kai täs kysymys oo siitä että me, meillä olis mitään semmosta aikakonetta jolla me voitas palata aikaan ennen koronaa tai sotaa tai mitään muutakaan. Että tää todellisuus tässä muodostuu ja se etäaika on osa sitä meidän kulttuuria tavalla tai toisella tulee olee mukana tässä kokonaisuudessa kyllä. Mut oliko niin et Marjut sä ainakin oman opintojen tulevaisuudelle niin toivot sitä että sitä läsnäoloa ja lähiä olis sitten riittämiin?

 

Marjut Louhesto: Joo kyllä mä toivon. Toki täytyy sanoo et kyl mä oon samaa mieltä myös siitä, siinä esimerkiks Zoom-kurssit on voinu monella tapaa tehostaa myös sitä omaa opiskelua. Et se et mun ei tarviikkaan välttämättä olla kahdessa paikassa yhtä aikaa, et mä voin tehdä niitä vaikka omalla ajalla niin se on myös helpottanu niit opintoja. Et mä kyl mä nään kans et niistä on myös hyötyä ja tietyissä tilanteissa tietysti et jos vaikka asuu kauempana niin on tosi järkevää tehä sit joku tällanen vaikka Zoomin tai Teamsin kautta joku tapaaminen. Mut henkilökohtasesti ja itselleni toivon ja pyrin näihin että lähitapaamisia sais mahollisimman paljon kuitenkin, että Zoom oli kiva ihan sillon niin kauan kun sitä kesti mut tavallaan nyt kun on päässy taas tähän normaalimpaan arkeen kiinni niin se tuntuu vaikeemmalta jos pitäis taas palata siihen että ollaan vaan etänä ja kaikki omissa yksiöissään niin sitä en hirveästi jää kaipaamaan.

 

Eric Carver: Kyllä. Niin jos ottaa tämmösen jossain määrin positiivisen ajatuksen niin ehkä tämä aika on meitä opettanu ymmärtämään mitä sen läsnäolon ja sen yhteisöllisyyden merkitys myös ihan sille opinnoille on. Ja sille opiskelijan kasvulle et sen ennen pandemiaa oli aika paljon semmosta lennokasta juttua että joo munkkeja vaan tuolta ja ei ole kohta enää yliopistoja ja tämmöstä näin ja nää äänenpainot on kyllä aika paljon hiljentyny nyt.

 

Marjut Louhesto: Niin on.

 

Anu Korhonen: Ja toisaalta me ollaan myös opittu se et opiskelija on ulkomailla tai opettaja on etätöissä kotona, ei estä meitä hoitamasta niitä ohjausasioita. Et se on se toinen puoli että tietenkin myös Zoom on valtavan hyvä resurssi meille semmosiin tilanteisiin joissa se kasvokkainen kohtaaminen ei oo mahdollista.

 

Eric Carver: Kyllä, niin et meil on myös tavallaan uutta osaamista ja uutta voimavaraa tästä tullu tästä ajasta. Hyvä. No, podcastin lopussa pyydän aina vieraita antaa lukuvinkkiä ja se voi olla aiheesta tai sen vierestä niin otetaanko me tällä kertoo Marjutista mikä ois sun lukuvinkki?

 

Marjut Louhesto: Aina jos mua pyydetään suosittelemaan jotain kirjallisuutta niin mä yleensä aina tuppaan suositella runollisuutta koska runoja luetaan mun mielestä ihan liian vähän ja varsinkin tälleen kun opinnoissa ite tietysti joutuu lukeen aika paljon ja aika sellasta raskasta ja tiivistä asiaa niin musta on ihanaa lukee runoja, koska niihin voi pysähtyä ja ne ehkä mahdollistaa erilaista sellasta ajattelua ja kielen fiilistelyä et mä tykkään hirveesti siittä. Mut mä tiedän myös et runot voi olla monille aika vaikeesti lähestyttävä niin mä päädyin suosittelemaan sellasta romaania jossa on runollista kieltä ja joka ehkä jollain lailla voi liittää näihin omiin alue- ja kulttuurintutkimuksen opintoihinkin eli Ocean Wangin Lyhyt maallinne loistomme. Et se on aivan loistava kirja et sitä suosittelen lämpimästi kaikille eikä ole edes paksu kirja niin sen voi lukee vaikkei olis ihan hirveesti aikaakaan.

 

Eric Carver: No niin. Kiitos, mites Anu?

 

Anu Korhonen: No mä meen ihan klassikkolinjalle mä suosittelen runollista tutkimuksellista tekstiä. Toivottavasti tätä ei oo tämän podcastin kaikki muut vieraat jo suositellu mutta Bell Hooksin Teaching to transgress tai Vapauttava kasvatus suomeksi on kirja joka mulle aina tuottaa semmosen kotiin tulemisen tunteen. Me opiskelijoiden kanssa analysoidaan jatkuvasti valtaa ja Bell Hooks on siihen tosi hieno väline. Joo, mut ehkä mä sit juuri tuossa kun pääsin loppuun Leena Parkkisen romaanin kanssa nimeltä Neiti Steinin keittäjätär niin suositellaan nyt sitäkin, kyl oli aika hieno kotimaiseksi romaaniksi.

 

Eric Carver: No niin. Hei. Kiitos paljon Anu ja Marjut kun olitte vieraana.

 

Anu Korhonen ja Marjut Louhesto: Kiitos.

 

Eric Carver: Haastattelija(t)
Marjut Louhesto: Vastaaja 1
Anu Korhonen: Vastaaja 2
   
sa- sana jää kesken
(sana) epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-) sana, josta ei ole saatu selvää
(–) useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
, . ? : kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

 

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *