Jakso 12. Digitaaliset työvälineet urasuunnittelun ja ohjauksen tukena. Yliopisto-opettaja Leena Itkonen

Miten yliopisto-opiskelijoiden urasuunnittelua ja uraohjausta voidaan tukea digitaalisten työvälineiden avulla? Miten toimii Kudin.fi itsearviointiväline, joka on suunniteltu tukemaan opiskelijoita oman tulevaisuutensa ja työuransa pohtimisessa? Miten yliopistoissa tehtävän uraohjauksen käytäntö ja teoria ovat kehittyneet viime vuosikymmeninä?

Jakson vieraana on Leena Itkonen.

Itkonen työskentelee yliopisto-opettajana Jyväskylän yliopiston Opettajankoulutuslaitoksella ohjauskoulutuksessa, jossa koulutetaan ohjausalan maistereita, opinto-ohjaajia ja uraohjauksen erikoistumiskoulutuksessa olevia asiantuntijoita. Hän tekee väitöskirjatutkimusta korkeakouluopiskelijoiden uravalmiuksien kehittymisestä ja siitä, millaiset tekijät vaikuttavat opintopolun aikana näiden valmiuksien kehittymiseen. Aiemmin Itkonen on työskennellyt uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 12. jakso.

Aiheena digitaaliset työvälineet opiskelijoiden urasuunnittelun ja ohjauksen tukena. Jakson vieraana on yliopisto-opettaja Leena Itkonen Jyväskylän yliopistosta.

Jakson kesto 43  minuuttia.

Jakso ja tekstivastine julkaistu 31.3.2022.

Eric Carver: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja tohtorikoulutettavien ohjaukseen yliopistossa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan siellä opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa.

 

Tämän jakson vieraana on Leena Itkonen. Itkonen työskentelee yliopisto-opettajana Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitoksella ohjauskoulutuksessa, jossa koulutetaan ohjausalan maistereita, opinto-ohjaajia ja uraohjauksen erikoistumiskoulutuksessa olevia asiantuntijoita. Hän tekee väitöskirjatutkimusta korkeakouluopiskelijoiden uravalmiuksien kehittymisestä, ja siitä millaiset tekijät vaikuttavat opintopolun aikana näiden valmiuksien kehittymiseen. Aiemmin Itkonen on työskennellyt uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Tervetuloa mukaan Leena.

 

Leena Itkonen: Kiitos.

 

Eric Carver: Puhutaan tänään Leenan kanssa siitä, että miten yliopisto-opiskelijoiden urasuunnittelua voidaan tukea digitaalisten työvälineiden avulla. Erityisesti tutustutaan tässä jaksossa Kudin.fi itsearviointivälineeseen, joka on suunniteltu nimenomaisesti tukemaan opiskelijoita oman tulevaisuuden työuran pohtimisessa. Lisäksi puhutaan Leenan kanssa siitä, että miten yliopistossa tehtävän uraohjauksen käytäntö ja sen teoriapohja on kehittynyt viime vuosikymmeninä.

 

Mutta alotetaan, Leena sillä, että sä oot ollu kehittämässä tätä Kudin.fi-palvelua, josta puhutaan vähän tarkemmin kohta lisää. Ja sitten sitä ennen tämmöstä Urapolulla.fi-palvelua. Niin, minkä takia sä kiinnostuit itse näiden digitaalisten työvälineiden kehittämisestä tähän urasuunnittelun tukeen ja mikä rooli sun mielestä tämmöisillä työvälineillä pitäs olla opiskelijoiden uraohjauksessa tai urasuunnittelun tuessa yliopistoissa?

Leena Itkonen: Siinä on varmaan niin kun monta syytä. Täytyy ehkä ensin sanoa, että se digitaalisuus ei ollu se niin kun millä kärjellä lähdettiin vaan ehkä enemmänkin se, että jotenkin aattelin, että me tarvitaan kaikkien opiskelijoiden saataville laadukkaita tutkimukseen perustuvia palveluita. Jolloin se on tavallaan opiskelijoiden tasa-arvoon liittyvä kysymys eli niin kun, että kaikilla, kun ei me koskaan riitetä kaikille niin sitten se, että kaikilla on kuitenkin mahdollisuus saada uraohjausta yliopistossa. Ja niin se tapa, millä sitä voidaan sitten tehdä, että se olis tasa-arvosta ja kaikille saavutettavaa niin digitaalisten palveluiden välillä ja ehkä nimenomaan digitaalisten palveluiden kanssa sen takia, että sitten se on aikaan ja paikkaan sitoutumatonta. Siihen mä aattelin, että liittyy semmoinen tietynlainen momentum, että niin kun ihmisellä tulee sellainen hetki tai vaihe, jolloin se miettii, että mitäs mä nyt tässä oikeestaan oon tekemässä näissä opinnoissa, mihin nää on mua johtamassa. Niin se on juuri se hetki, jolloin sitten voi tarttua siihen kysymykseen ja ruveta ite sitä työstämään, et sun ei tarvii siinä hetkessä varata aikaa, jonka sä saat ehkä neljän viikon päästä. Vaan sä voit saman tien, kun se hetki on päällä niin ruveta sitä sitten työstämään ja pohtimaan ja alottamaan sitä prosessia. Eli sen takia varmaan digitaalisiin palveluihin hain.

 

Eric Carver: Niin se on niin kun sen ohjaus tai tukea hakevan itse määriteltävissä, milloin hän haluaa sitä tehdä.

 

Leena Itkonen: Se on aika pitkästi siis itse määriteltävissä. Se on koko ajan tarjolla, mutta tokihan niitä käytetään myös osana jotain niin kun kurssitoimintaa niin, että se tuleekin sitte sieltä opettajalta tai ohjaajalta päin, että tämmönen palvelu liittyy tähän teemaan ja ennen kun tulet tälle kurssille tai ennen kun tuut ohjaukseen niin voisit käydä tekemässä tästä kyselystä jonkun mittariston. Ja ehkä siihenkin liittyy semmonen teema, että kurssi on silloin helpompi niin kun suunnitella siihen suuntaan, et minkälaisia tarpeita ehkä siinä opiskelijajoukossa on tai niin kun vaiheiden, opiskeluvaiheiden mukaan vähän eri teemoja korostaen.

 

Ja sitten taas ehkä yksilöohjauksissa se, että niin kun päästään nopeammin hyppäämään vähän pitemmälle eli tavallaan tiedetään minkälaiset teemat siellä sitte voi olla. Niitä, jotka eniten pohdituttaa tai niin kun myöskin sille opiskelijalle enemmän näkemystä, et tämmösiä kaikkia juttuja tähän liittyy ja mitä mä ite priorisoin sitä, että mikä on mulle nyt tärkeämpää ja mikä on ehkä sitte sellaista, joka tulee myöhemmin. Eli mä aattelin, et kyl tossa on niin kun myös oppimisesta kyse, että hahmottaa, auttaa hahmottaa myös sitä, että minkälaisista kaikista teemoista tässä urasuunnittelussa ja tulevaisuuteen orientoitumisessa voi olla kyse. Ja siinäkin semmonen niin kun digitaalisuus voi sitä tukea.

 

Eric Carver: Mitäs, jos me vähän tutustutaan tarkemmin tähän Kudin.fi-palveluun. Millasii sisältöjä siellä on ja miten opiskelijat sitä käyttää? Ja onko siinä tavallaan just tää mistä äsken mainitsit, et onko sitä myös mahdollista käyttää niin kun tavallaan uraohjausta tekevien uraohjaajien osana sitä työtä ja hyödyntää sitä sitten siinä yhteisessä työskentelyssä opiskelijoiden kanssa?

 

Leena Itkonen: Joo, siis se palveluhan on julkaistu tossa reilu vuosi sitten. Tehtiin OKM:n kärkihankkeessa kolmen yliopiston eli Helsingin ja Itä-Suomen yliopiston ja Jyväskylän yliopiston yhteistyönä. Ja tosiaan silloin aateltiin, että et me halutaan semmonen, joka niin kun tiiviisti kytkeytyy meidän alan tutkimukseen ja teorioihin. Ja sitä varten me valittiin sitten kolme olemassa olevaa mittaristoa. Ja meillä oli ehkä pitkään ajatuksena se, että niistä yksi valitaan niin kun meijän pilottitutkimusten perusteella, mutta sit me päädyttiin siihen, että et me kuitenkin otettiin kaikki kolme mittaria mukaan siihen palveluun. Ja opiskelija voi tehdä kerralla niistä vain yhden tai kaksi tai kaikki kolme halutessansa. Et ne on vähän erityyppisiä keskenänsä.

 

Ja ensimmäinen mittaristo on siellä tämmönen niin kun uravalmiuksiin linkittyvä (-) [07:16] työllistymisvalmiuksiin Michael Tomlinsonin tämmönen niin kun työllistyvyyteen ja erilaisiin pääomiin linkittyvä kaikista pisin näistä kyselyistä ja siellä käydään niin kun eri osa-alueita läpi. Kakkosmittari on sitten Mike Savickasin uramuuntuvuuteen liittyvä mittaristo ja se on sitten myös mittareista kaikista lyhyin ja sitten kolmas mittaristo linkittyy sitten haittaaviin ajatuksiin, liittyykö ne sen niin kun päätöksenteossa vaikeuttaa sitoutumista päätöksiin vai onko se päätöksenteko itsessään vaikeeta ja siihen liittyviä kysymyksiä sitte. Ja opiskelija vastaa niihin väitteisiin ja niiden vastausten perusteella esimerkiksi siitä ensimmäisestä mittaristosta sitte saa palautetta jokaisesta osa-alueesta niin, että eli se kone siellä takana laskee, niin kun ryhmittelee ne sen teorian mukaan niitä vastauksia ja sitten saa sieltä palautetta, että tällä osa-alueella sä olet, vaikka tosi edistynyt jo ja miten se tavallaan elämässä näyttäytyy, mistä sen huomaa. Ja sitte siel voi olla semmonen, et on tavallaan siellä keskivaiheessa, että on alkanut kehittymään jollain osa-alueella, mutta et vielä on tehtävää ja mitä vois tehdä tai sit voi olla joku osa-alue semmonen orastava, että on aika alussa vielä siellä sen kanssa ja sitte edelleen niin kun ehdotuksia, että miten tätä osa-aluetta vois lähteä sitten kehittämään siellä omassa toiminnassa.

 

Ja kun niitä osa-alueita, vaikka tässä ensimmäisessäkin mittarissa on yhdeksän kappaletta, niin se on ihan varma, että kaikkia ei voi yhtä aikaa edistää eikä niin ole tarkoituskaan. Vaan ajatus siitä, että tutkinnon aikana ehtii tekemään sitten niin kun, että erilaisia asioita eri vaiheessa. Jotkut asiat on semmosia, vaikka osaamiseen linkittyvä osa-alue ja oman osaamisen sanoiksi pukeminen, et se varmaan kulkee koko ajan siinä mukana. Toinen osa-alue, joka kulkee koko ajan mukana, on oma identiteetti ja siihen kohti omaa alaa kasvamista liittyvä osa-alue, niin se on tämmöstä tosi pitkää työskentelyä. Ja sit siel on semmosia osa-alueita, jonka voi saada aika nopeastikin niin kun hyppäyksittäin eteenpäin, vaikka niin kun vähän sosiaaliseen tai kulttuuriseen pääomaan linkittyen joku harjottelukuvio voi olla siinä aika iso. Mut et joka tapauksessa ideana se, että kun niit osa-alueita on paljon niin sitten niitä tavallaan vähän niin kun järjestelee, et mikä on milloinkin fokuksessa ja mitä sen eteen tekee niin, et se on vähän jotenkin tietoisempaa ja systemaattisempaa se työskentely.

 

Ohjaajille meillä on sitten uraohjauskortit, jolloin he tavallaan pystyy sieltä sitten vähän tsekkaamaan sitä, että jos opiskelija tulee omaopettajalle HOPS-keskusteluun tai ohjaukseen, jossa linkitetään myöskin tämmösiin urasuunnitteluteemoihin ja sit katotaan, et okei nyt tällä osa-alueella opiskelija on vielä tosi alussa, niin minkälaisilla kysymyksillä sitä voi tukea, pohdintaa siihen liittyen, minkälaisilla tehtävillä vois tukea tämmöstä tätä nimenomaista osa-aluetta. Eli yritetään sitä ohjaajaakin tukea siinä, että hänen toimintansa kohdistuu sitten niin kun oikealle, oikeisiin kohtiin sitä missä se opiskelija on näiden teemojen kanssa menossa.

 

Eric Carver: Ymmärränkö oikein, et siel on tavallaan tämmöstä testin tai

tämmösen kyselyn täyttämistä, jonka kautta saa ehkä näkökulmia siihen mitkä asiat vois olla sille omalle prosessille nyt keskeisiä ja sitten ihan konkreettisia tehtäviä niiden asioiden miettimiseen?

 

Leena Itkonen: Joo. Eli opiskelijalle se näyttäytyy siis tosiaan kyselymittareina ja joihin vastataan ja joista saa palautteen ja joka niin kun jotenkin mä aattelin, et se auttaa hahmottamaan sitä, että mistä kaikesta on kyse, että se semmonen niin kun tulevaisuus ja minun paikkani siellä ja näin, et se ei oo semmonen epämääräinen mössö vaan, että sieltä tulee niitä eri osa-alueita ja tulee näkymään siitä, että jossain jutussa on jo matkalla sinne suuntaan ja toiset jutut on sellasia, että ne vaatii panostamista. Ja niin sitte ohjaajille on niitä tehtäväehdotuksia, että miten opiskelijoita voi tässä kohtaa tukee. Tokihan niitä tehtäväehdotuksia ja toimintaehdotuksia tulee siinä palautteessa myös opiskelijoillekin, että minkälaisilla toimilla tätä vois miettiä. Mut se ei oo niin kun suora automaatti, että tee tämmönen tehtävä.

 

Eric Carver: Jos vielä pitää konkretisoida niin siinä haetaan tavallaan semmosia asioita mihin voisi tarttua, tavallaan keskustelun kohteita, mitkä vois olla relevantteja. Sen sijaan, että se tulevaisuus näyttäytyy semmosena isona pilvenä tai niin kun mönttinä vaan.

 

Leena Itkonen: Joo, eli siinä on niin kun, me niin kun pilkotaan sitä isoa massaa ja niin kun jokaiseen pilkottuun osioon tulee sitte semmosia ajatuksia ja ehdotuksia, että miten tätä osa-aluetta vois niin kun kehittää. Ja siin niin kun riippuen nyt siitä, että onko se opiskelija sitte tulossa, että onko hän työstämässä sitä yksin, jolloin se on enemmän semmosta omaa reflektiota tukevia ehdotuksia palautteen pohjalta mitä vois tehdä. Onko hän menossa keskusteleen jonkun yliopiston opettajan tai ohjaajan kanssa tästä teemasta, jolloin sille ohjaajalle on tavallaan siitä ehdotuksia, että okei ne nyt tällä opiskelijalla nää teemat on sellasia, jotka ehkä näyttäytyy semmosina vasta orastavina teemoina ja niistä vois niihin keskittyä, jos niin yhdessä päätetään. Tai sitten niin, että onko tämmönen joukko opiskelijoita tulossa tän mittaristonsa kanssa kurssille, jolloin sit katotaanki et okei no näillä kaikilla on selkeästi puutteita siinä, että he ei tunnista minkälaisia vaihtoehtoja tää tutkinto tuottaa ja sitä vois tässä ryhmässä tukea tämmösillä ja tällasilla tehtävillä.

 

Eric Carver: Mainitsit nää kolme tavallaan mittaria mitä siellä on taustalla. Haluuksä kertoo vähän lisää niistä tavallaan minkälainen tutkimuspohja siinä on taustalla? Niin kun tiiviisti, et minkälaisia näkökulmia ne tavallaan ottaa ne teoriat siihen tulevaisuuden (-) [14:26] suunnitteluun?

 

Leena Itkonen: Joo. Jos mä alotan siitä keskimmäisestä mittarista, joka oli tää Mike Savickasin uramuuntuvuus, niin se on varmaan yksi maailman tutkituimmista korkeakouluopiskelijoita koskeva mittaristo, ja se on postmoderni teoria niin siinä aika pitkälti lähdetään siitä, että meidän maailma ympärillä muuttuu kaiken aikaa. Siellä on makrotason ilmiöitä ja niin se ympärillä oleva muutos edellyttää sitten yksilöiltä tämmösiä omaan muuntuvuuteen panostamista. Ja siinä on sitten neljä eri ulottuvuutta, joita sillä mittarissa haarukoidaan.

 

Ja se viimeinen mittaristo taas linkittyy tämmöseen kognitiiviseen ajatteluun eli tavallaan yritetään hahmottaa sitä, että silloin kun me ihmiset ollaan tien risteyksessä, niin on joskus jotenkin vaikeaa arvottaa niitä erilaisia vaihtoehtoja, että edes hahmottaa minkälaisia vaihtoehtoja siellä on. Ja niillä kysymyksillä pyritään paikantamaan sitä, että onko tässä kyse siitä, että se päätöksenteko on vaikeeta, joka voi johtua siitä, että juurikin esimerkiksi ei tiedä niitä vaihtoehtoja. Tai ei osaa niitä jotenki tietää jotain mut, ei tiedä tiedä tarpeeksi tai sit on jotenki, mä oon tosi pulassa sen prosessin kanssa. Vai onko siinä kyse enemmänkin semmosesta niin kun sitoutumisen vaikeudesta, jolloin voikin olla kyse siitä, et ei osaa arvottaa niitä eri vaihtoehtoja. Ja semmosesta vähän jossittelun kehästä on vaikea vapautua ja sitä siinä sitte haarukoidaan.

 

Sit tää meidän ensimmäinen mittaristo, tää kaikista pisin mittaristo, niin se perustuu sitten taas vähän erityyppiseen ajatteluun. Eli siellä on takana tämmönen Michael Tomlinsonin kehittämä tää oma malli. Ja tää on tuorein näistä ajatuksista eli mittari on validoitu 2021 neljän vuoden kehittämisen jälkeen. Ja siinä mittaristossa on itse asiassa useampia pieniä mittareita sisällä, eli tavallaan erillisiä osa-alueita. Ja siellä haarukoidaan sitä, että minkälaista inhimillistä pääomaa opiskelijoilla on eli tavallaan linkittyy siihen osaamiseen, jota he tulee yliopistolta hakemaan, et miten he tavallaan hahmottaa sitä omaa osaamista ja osaa pukea sanoiksi, näkee siitä minkälaisia tietoja ja taitoja siinä opinnoissa kertyy.

 

Ja toisena osa-alueena siel on sitten tämmönen, kun urataidot, joka on niin kun edelleen tavallaan jatkaa sitä sen osaamisen sanoiksi ja näkyväksi tekemistä, mutta sit tämmösessä työnhaku konteksteissa esimerkiksi.

 

Sitten siellä on sosiaalinen pääoma ja kulttuurinen pääoma, jotka on tämmösiä niin kun suhteessa muuhun ihmisiin olevia pääomia. Eli tavallaan niin kun sosiaaliseen pääomaan nimensäkin mukaisesti kuuluu esimerkiksi verkostoituminen. Joka ehkä sanana herättää monenlaisia mielipiteitä, mielikuvia mut, et tavallaan niin kun näkymää siihen, että niin kun kohti sitä omaa alaa, et minkälainen yhteisö tällä alalla on, minkälaisissa erilaisissa paikoissa niitä on. Eli tavallaan tullaan siihen vaihtoehtojen tuntemisen äärelle. Ja se mitä mä ajattelen, että hienoo tässä ajattelussa on se, että ensimmäisessä vaiheessa mun ei tarvi tietää sitä, että mikä ois mua kutsuva suunta, vaan mun pitää vaan tietää minkälaisia vaihtoehtoja siellä on.

 

Ja sitten kulttuurinen pääoma on tavallaan semmosta niin kun sit jo sitä, että mikä, mihin suuntaan mun, mikä vois olla mulle oma paikka ja mua kutsuva suunta. Ja sit se on toisaalta myös tämmöstä ihan niin kun ehkä vähän tapaan kutsua vähän semmosiksi niin kun kulttuurisiksi koodeiksi. Ja mä aattelin, et kun meillä opiskelijat paljon tunnistaa sitä, et miten paljon on vaikka opiskelijajärjestötyöstä hyötyä niin se linkittyy nimenomaan tähän kulttuuriseen pääomaan eli meillä on erilaisia konteksteja missä me vaihetaan sitä koodia ja olemisen tapaa ja harjoitellaan myös sitä koodinvaihtoa. Ja sitä mä aattelen, että tää mittaristo tekee aika hienosti näkyväksi.

 

Sit siel on kaksi tosi henkilökohtaista pääoma kohtaa, niin siel on se identiteetti pääoma, mikä on mulle merkityksellistä, mikä on mulle arvokasta ja tärkeetä, keneksi olen tulossa. Ja tosiaan tämmöstä niin kun pitkää työskentelyä ja aikaa ennen yliopisto-opiskeluja. Ja mä aattelin, et korkeakouluopintojen aikanahan sitten me kasvetaan osaksi sitä omaa tiederyhmää. Ja sitte kun yliopistosta lähdetään eteenpäin niin sit ruvetaan identifioitumaan jollekin ammattikentille, niin se on semmoinen juonne, joka tässä on hyvin voimakkaasti mukana. Ja sit siel on se psykologinen pääoma eli tavallaan ajatus siitä, että niin tulee ehkä lähelle sitä Savickasenkin ajattelua, että on epävarmuuksia ja on muutoksia ja pitää sopeutua ja se on ehkä semmonen osa-alue mitä sitte pitää myös kaiken aikaa vähän seurailla ja katsoa missä sen kanssa nyt.

 

Eric Carver: Siirrytään tästä Kudin.fi-palvelusta vähän tänne uraohjauksen käytännön ja teorian pitkäaikaisempaan kehitykseen yliopistoissa. Siinä miten yliopistoissa uraohjausta tehdään ja miten sitä on mielletty. Ja tässä kohtaa on ehkä reilua kertoo kuulijoille, et me ollaan Leenan kanssa oltu tosi pitkään samassa tiimissä Helsingin yliopistourapalveluissa uraohjaajina ja käyty näitä keskusteluja hyvin pitkään myös aikasemmin, et tosi kiva saada sut Leena nyt vieraaksi tähän podcastiin myös. Sä oot ollu ite uraohjauksen kentällä 2000-luvun alusta asti. Ja kun peilaat omaa työuraa niin miten sä kuvaisit sitä, miten uraohjaus on yliopistossa kehittyny, mikä on muuttunu ja onko jotain sellasia asioita, mitkä on säilynyt aika samana?

 

Leena Itkonen: No, siis ihan tosi, tosi paljonhan on muuttunu. Että mä oon aikoinaan tullut palveluun nimeltä Rekrytointipalvelut, joka niin kun kenttähän perustettiin yliopistoihin 90-luvun laman jälkeen korkeakoulutyöttömyyttä helpottamaan ja nimensä mukaisestihan silloin niin kun rekrytointipalveluilla palveltiin työnantajia, että he paremmin löytäisi opiskelijoita yliopistoista ja heille tarjottiin suoria rekrytointikanavia. Ja mä aattelin ehkä silloin niin kun uraohjaus oli sitä, Helsingissäkin ostettiin ulkopuolelta, eli se ei ollu semmonen niin tiivis osa sitä toimintaa.

 

Ja nyt mä aattelen, että näiden vuosien aikanahan tää kenttähän on professionaalistunut. Ja se on paljon systemaattisempaa ja se on ehkä asiantuntijajoukko, jonka olemassaolo ja työkontekstit tunnistetaan nyt ihan toisella tavalla kuin silloin alkuaikoina. Eli semmonen, ja siinä on ihan selkeät struktuurit, että silloin alkuvuosina tehtiin ehkä vähän kaikenlaista minkä aateltiin olevan hyödyksi opiskelijoille. Muistan esimerkiksi, että ostettiin joku tämmönen etikettikurssi opiskelijoille, ja nyt mä aattelen, et ehkä se toiminta on enemmän sitä, että et siin on jonkinlainen strategiaa ja struktuuria näkemys, että mitä tehdään, miksi tehdään ja miten sitä tehdään ja kaikki koko ajan jotenkin pyörii, mikä tahansa se toiminto onkaan. Kun mä aattelin, että niin kun näissä palveluissa yliopistoissa on edelleen myös sitä työnantajien kanssa työskentelyä, mutta se niin kun nimenomaan tukee niitä opiskelijoiden uravalmiuksien kehittymistä ja mä aattelin, että siitä näkökulmasta sitten katsellaan myös sitä työnantajien kanssa tehtävää yhteistyötä. Semmonen niin kun näkemystä varmaan tullut ja tietysti myös osaamista tässä.

 

Eric Carver: Työnvälityksestä lähdettiin ja se on tärkeä osa edelleenkin, mutta se opiskelijan prosessi on tullut niin kun keskisemmäksi tai keskeiseksi siinä.

 

Leena Itkonen: Niin, ja sit ehkä myös koko ajan se, että siellä ihan ytimessä on se, että opiskelijoiden takia tätä tehdään. Ei sen takia, että työnantajien ois helpompi löytää opiskelijoita, vaikka sekin on tärkeä aspekti, mutta niin kun toimitaan yliopistokontekstissa niin kyllä me niiden opiskelijoiden parhaaksi toimitaan.

 

Eric Carver: Kyllä. Miten sun oma ajattelu, sanoit, että uraohjaus yliopistossa ja urapalvelutoiminta on professionalisoitunut ja tavallaan se on vahvemmin kytketty teoriaan ja semmoseen strategiseen ajatteluun siitä, että mitä täs ollaan tekemässä. Niin miten sun oma ajattelu on kehittynyt vaikka 10 tai 15 tai 20 vuoden perspektiivillä tai mikä sulla on muuttunu siin tavas miten sä miellät sen yliopistossa tapahtuvan uraohjauksen?

 

Leena Itkonen: No, varmaan mullakin on tietynlainen ammattimaistumisen matka siinä taustalla ja myöskin ehkä vähän semmonen ehkä sellanen kytkeytyminen meidän alan tutkimukseen ja teoriaan on niin kun lähteny tietystä pisteestä. Mulla se oli kognitiivisista teorioista joiden niin kun avulla itse rupes hahmottamaan, kun ekan kerran lähettiin rakentaan sitä, että mitä me oikeestaan niin kun minkälaista prosessia, minkälaisia valmiuksia me ollaan tukemassa.

 

Niin silloin 15 vuotta sitten tukeuduttiin kognitiiviseen ajatteluun. Ja sit jossain vaiheessa niin kun ehkä huomas, että sekä meidän alan tutkimus että se oma polku meni siitä eteenpäin ja ehkä tuli semmonen uudenlainen kaipuu uudenlaiseen teoreettiseen ajatteluun. Ja sit mä toisaalta aattelen, että kaikki meidän teoriat on kuitenkin yksinkertaistuksia todellisuudesta, että sitte se, että mistä kunkin ammatissa toimivan uraohjaajan oma käyttöteoria muodostuu, niin se muodostuu hirveän erilaisista elementeistä. Mutta mie jotenkin ajattelen, et siel on ytimessä se, että mistä mä nyt oikeastaan aattelen, et mitä mä oon tekemässä, kun mä tuen opiskelijoiden urasuunnitteluu, minkälaisista valmiuksista siellä on kyse, mitä mun mielestä heidän pitäisi kehittää opintojen aikana? Ja sit toinen kysymys on se, et no, miten mä sitä sitten teen, että ne valmiudet kehittyisi? Et sellasta niin kun mitä ja miten kysymyksenasettelua ajattelen, että tällä kentällä uraohjaajat sitte pyörittelee.

 

Eric Carver: Kognitiivinen näkökulma niin, oliko siinä sun mielestä keskeistä se, että siinä pysty tavallaan purkamaan ajatukseksi sitä mitä pitäisi oppia? Oliko se sun mielestä se mikä siinä oli niin kun mikä sua puhutteli tai miksi se oli semmoinen paikka mistä sä aloit, että mitä opiskelijoille pitäisi opettaa, jotta pystyisi urasuunnitteluun? Oliko se sun mielestä sen vahvuus?

 

Leena Itkonen: Joo, siis se oli varmasti yksi vahvuus. Se tosi hyvin käy järkeen ihmisillä, että mistä tässä on kyse eli tavallaan niin kun, että pitää tietää itsestään, eli se on se itsetuntemuspalikka, pitää tietää niistä vaihtoehdoista, pitää tehdä valintoja, ratkaisuja, suunnitelmia. Ja tuota niin niitä varmaan teemoja me tunnistetaan edelleenkin. Mä aattelin, että ongelmaksi ehkä vähän muodostu se, että siellä alko se itsetuntemusosio kasvaa tosi paljon. Ja sit oli teemoja, joita oli vaikea linkittää sinne yksittäisiin osa-alueisiin. Ja siinä mielessä mä ehkä aattelin, että toi Michael Tomlinsonin uravalmiudet teema on myöskin hyvin opinnollistettavissa eli siinä pystyy eri osa-alueisiin laittaan niin kun rakentaan opetussuunnittelun näkökulmasta osioita. Mut se on hienojakoisempi, jolloin tavallaan siel on vaikka nyt se ero siitä, että osaaksä, tunnistaksä osaamista, joka sulle opinnoissa kertyy, osaaksä pukea sitä sanoihin versus identiteettiosio, että keneksi sinä olet tulemassa, mikä on sulle tärkeetä, mikä on sulle niin kun arvokasta, mikä on sulle merkityksellistä. Niin se on hienojakoisempaa ja se on ehkä semmonen asia mistä mä tykkään siinä.

 

Eric Carver: Onko siinä vähän, se ottaa enemmän kiinni tai mahdollistaa sen, että otetaan huomioon se yksilön tilanne ja se konteksti ja se matka, jota on kuljettu siihen mennessä?

 

Leena Itkonen: Joo, se mun mielestä pilkkoo sitä asiaa niin kun matkaa hyvin siihen, että tuota kyse on pitkistä prosesseista ja useamman vuoden kestävästä prosessista. Mä ajattelen, että tää on teema, joka niillä opiskelijoilla on mukanansa, kun ne tulee yliopistoon opiskelemaan ja ne tekee sen teeman parissa asioita vuosien aikana ja sit ne lähtee sen kanssa. Ja se edelleen jatkuu se, että tommonen valmiuksien kehittäminen on koko ajan tapetilla. Mä aattelen, että ihmiset, jotka vaihtaa työuraa tunnistaa tosi hyvin sen, että joutuukin uudestaan palaan näiden teemojen äärelle. Mitä sä kysyitkään?

 

Eric Carver: Ehkä täs mietin itse sitä, että omaa semmosta ehkä teoreettista ajattelua, että miten se on kehittynyt niin, niin se matka on ollut ehkä enemmän tämmöstä yksilökeskeisistä tavoista hahmottaa sitä yksilön prosessia enemmän semmoseen, että se huomioi sitä ympäristöö, jossa ihminen toimii ja sitä taustaa ja taustalla olevaa tarinaa. Että jotenkin mulle esimerkiksi uraohjauksen  erikoistumiskoulutuksen aikana tuli aika semmonen iso kokemus siitä, että me aika paljon ehkä niissä vanhemmissa teorioissa luotettiin siihen yksilön kaikkivoipaisuuteen, että yksilö päättää ja valitsee ja ratkaisee ja tekee sen suuren suunnitelman ja sit me ollaan tyytyväisiä, kun ihminen on kirjoittanut paperille, että minusta tulee isona x. Eikä niin kun ehkä riittävästi huomioitu sitä miten se elävä elämä ja se ympäröivä maailma vaikuttaa siihen mitä ihminen ylipäätään näkee itselleen mahdollisen.

 

Leena Itkonen: Kyllä, juuri näin. Ja ehkä se siinä tossa pääoma-ajattelussa on se, että se on niin kun monet niistä valmiuksista on kuitenkin suhteessa joihinkin muihin ihmisiin ja muihin ihmisryhmiin eli me ei olla missään kuplassa tekemässä näitä juttuja. Ehkä oma kritiikki sitä ajattelua kohtaan on myös se, että sitä voi katsoa tosi ulkokohtaisena semmosena menestysreseptinä, että teet tämmösiä asioita ja sitten hyvin käy eikä tavallaan niinku kyseenalaisteta sitä. Tai se ehkä tekee se ajattelu myös näkyväksi sen, että meijän opiskelijat lähtee eri tilanteista. Heillä on niin kun jo alkaa päälle erilaisia valmiuksia ja vaikka tämmönen kulttuurinen koodisto on jollekin hyvinkin tuttua, akateeminen puheenparsi vaikka jo kotoa käsin ja toiselle se ei oo. Et siinä mielessä mä aattelin, et se myös pureutuu tämmösiin ehkä vähän sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kysymyksiin. Mutta sithän se ei kauhean kriittisesti niihin suhtaudu, ja sen takia mä jotenkin ite ehkä aattelen, että se semmonen niin kun identiteettityö ja oman tarinan työstäminen on myös tosi tärkeetä, että jotenki niin kun nähdä myös sitä niin kun minä mikrotason tekijänä suhteessa sitten ystäviin ja opiskelukavereihin ja perheeseen ja erilaisiin työpaikkoihin. Mutta myöskin ihan suhteessa sitten makrotasolla ja minkälaisia syötteitä sieltä sitte tulee meidän elämään.

 

Mä jotenki aattelen, et tää korona-aikahan on ollu aika hurja oppitunti siitä, että miten tämmönen iso ilmiö, globaalin tason ilmiö sitten tulee ihan sinne niin kun läpäisee kaikki kerrokset sinne yksilöön asti ja vaikuttaa siihen yksilön suuntautumiseen ja myös hänen niin kun tulevaisuuden ajatuksiin ehkä ja uravalmiuksien kehittymiseen. Että meillä oli aika, kun meidän opiskelijoilta meni harjoittelut alta, ikään kuin täysin tästä syystä. Monella tasolla kuitenkin koko ajan liikutaan.

 

Eric Carver: Niin kyl se, ehkä se on varmaan tommonen klassinen ehkä kasvatustieteen tietynlainen haaste, että kuinka paljon katse on siinä yksilössä ja sen prosessissa, ja kuinka paljon siinä ympäröivässä sosiaalisessa maailmassa niissä rakenteissa. Ja ehkä itseä kiinnostaa nimenomaan näiden kahden vuoropuhelu. Ja sen tyyppiset teoriat, jotka antaa siihen työkaluja.

 

Leena Itkonen: Joo, ja se on ihan varmasti sellainen asia mitä jokainen yksilö joutuu myös omassa elämässään pohtimaan, että mitä mun ympärillä niin kun miten minun elämän ratkaisut vaikuttaa mun ympärillä oleviin ihmisiin ja minkälaisia vaikutuksia sieltä tulee ja minkälaiset paikkaan liittyvät asiat vaikuttaa. Ja pelkästään siihen, et mitä on niin kun mitä mahdollisuuksia täynnä, ympäristö, paikka, maantieteellinen sijainti meille antaa tai niin kun mitä se ehkä sitten myöskin rajoittaa. Ja sitten tosiaan se, että et mitä sitte kaikkien näiden eri tekijöiden ristipaineessa mä aattelen, että on mulle mahdollista.

 

Eric Carver: Lisään ehkä semmonen yksi havainto yksilöuraohjausta tehneelle. Varmaan monelle on tullu se kokemus, että tulee tietoiseksi keskustelun aikana, et siel huoneessa onkin aika monta ihmistä sen ohjattavan lisäksi.

 

Leena Itkonen: Joo, ja sitä on hirveen hyvä tehdä myös näkyväksi. Että me ollaan, eletään linkittyneitä, linkittyneesti muihin ihmisiin, että meidän elämänratkaisut on usein myös muiden ihmisten elämien ratkaisuja ja heidän ratkaisut vaikuttaa siihen (-) [35:13].

 

Eric Carver: Kyllä. Siellä on odotuksii, toiveita auki puhuttuja tai sanomattomia ja sitten on tämmöstä vertailua myös paljon, että miten hyvin minulla menee suhteessa vaikka (-) [35:25]. Se sosiaalinen todellisuus vaikka se teeskenneltäs, et se ei oo siellä niin se kyllä on.

 

Leena Itkonen: On, ja sehän on tavallaan meijän etenkin ehkä pienten oppiaineiden opiskelijoiden jotenkin semmonen karvas todellisuus myöskin se, että niin kun sen oman vertaisryhmän, oman opiskelijaporukan kanssa myös kilpaillaan samoista mahdollisuuksista ja samoista harjoittelupaikoista ja samoista työmahdollisuuksista ja näin. Et samaan aikaan kun ollaan toisten kavereita ja tukijoita ja tsemppareita, niin ollaan myös kilpailijoita.

 

Eric Carver: No, otetaan vähän linssiä kauemmas. Mihin suuntaan sä haluaisit, että uraohjaus yliopistoissa kehittyy, minkälaisen tulevaisuuden eteen sä ite haluisit tällä kentällä tehdä töitä, et mitä, minkälaisia asioita kohti uraohjauksen pitäs kehittyy?

 

Leena Itkonen: No, mä ajattelen tietysti varmaan tunnen tän Helsingin yliopiston kontekstin kaikista parhaiten. Mä aattelin, että ollaan tehty tosi hyviä asioita siinä organisaatiossa. Eli tavallaan se, että silloin kun se toiminta on sen organisaation strategiassa ja rakenteissa, niin se on niin kun tietyllä tavalla juurrutettua sinne eli se ei oo niin kun postimerkki. Vaan se on niin kun siinä systeemissä mukana ja se on ehkä, mä aattelin, et se on hirvittävän tärkeä asia. Ohjauskentältähän tulee jonkin verran paineita ja toiveita siihen, että myös yliopistomaailmassa olis jonkinlaista niin kun laissa nostettua tematiikkaa ohjauksen tavoitteisiin liittyen. Ja tavallaan tietysti yliopistokonteksti myös niin kun elinikäisen ohjauksen kentällä on yksi toimija. Eli tavallaan niin kun sekä vertikaalisesti et horisontaalisesti semmosta niin kun ankkuroitumista siihen kyseiseen organisaatioon, mutta myös tähän kenttään sitte horisontaalisesti, et se on mun mielestä tärkeetä.

 

Sitte mä liputan todella paljon sen puolesta, että niin kun mä aattelin et ne uravalmiudet on semmosia mitä meidän pitää kuitenkin jotenkin kehittää pitkän ajan kuluessa niin, että se on sitä prosessimaisuutta, joka kulkee sen niin kun opintopolun mukana eikä niin, että se on joku lyhyt interventio jossain kohtaa. Se on jotenkin mä aattelen, että se on tosi tärkeetä. Sitte en tiedä kuinka realistista on toivoa sitä, että se olis hyvin resursoitua, mutta niin kun mitä paremmat resurssit sillä kentällä on, niin sitä tehokkaampaa se on.

 

Mutta siis täähän on vähän utopistinen ajattelu, eihän me ikinä tulla saamaan mitään niin kun 50 henkilön uraohjaaja porukkaa, niin kun meijän jossain kansainvälisissä verrokki yliopistoissa on. Niin silloin ehkä tavallaan se ehkä korostaa juuri sitä semmosen vertikaalisen toiminnan tärkeyttä, että niin kun lähtee sieltä strategiasta ja päätöksistä lähtien ja että se on niin kun vähän isomman joukon työtehtävissä eli tavallaan se, että saadaan erilaisia toimintoja jyvitettyä eri kohtiin, eri henkilöille. Niin se on varmaan aika tärkeätä.

 

Eric Carver: Niin, et se tavallaan se tulevaisuuden suunnittelun tai urasuunnittelun tuen mallisen koulutuksen aikana ei nojaa uraohjaajiin tai urapalveluihin, vaan se on sen koulutuksen tehtävä, jossa sitten uraohjaajilla ja urapalveluilla on oma rooli ja tärkeä tehtävä. Ja tämä on tietysti se mikä on ollu pitkään Helsingin yliopistossa.

 

Leena Itkonen: Se on ollu pitkään siellä. Ja sitten tietysti tavallaan se, että kyllä mä tosi hyvin ymmärrän sen, et opettajat aattelee, et he on kouluttautuneet jollekin tietylle tieteen alalle ja se on se heidän substanssiosaamisensa. Mutta sit mä aattelen, et nää teemat niin kun kulkee hyvin myös siellä jotenkin HOPSissa ja siinä kehittymisessä kohti oman alan asiantuntijuutta. Ja sitte niin kun meidän tehtävä uraohjaajina niin me ollaan sit taas uraohjauksen kentän tuntijoita, ja sen tutkimusalan ja käytännön kentän tuntijoita. Et meijän tehtävä on sitten screenata sitä kenttää ja tuoda sit se oma osaamisemme koko tähän kuvioon niin, että me mahdollisimman hyvin voidaan kaikki yhdessä niitä opiskelijoita tukea.

 

Eric Carver: Kiitos, Leena.

 

Tossa tein henkilöhistorian paljastukset, niin me on puhuttu näistä pitkään ja voitaisi puhua varmasti tämänkin jakson aikana aika pitkälle lisää, mutta tuota niin ehkä me mennään viimeiseen kysymykseen, joka on kaikille vieraille sama eli olen pyytänyt jokaiselta podcast-vieraalta lukuvinkkiä aiheeseen tai sen vierestä niin, mikä on Leena Itkosen lukuvinkki?

 

Leena Itkonen: No, mähän mietin tätä tosi kauan, mutta valitsin sitten Elina Jokisen Säröjen kauneus – sisäisen tarinasi voima. Elina on kirjallisuuden tohtori ja myöskin tukee meitä tutkijoita tieteellisessä kirjoittamisessa tosi paljon, mut hänellä kulkee mukana myös tämmönen kaunokirjallisempi juonne omassa toiminnassaan. Ja mua viehättää tämä kirja ihan älyttömän paljon sen takia, että tän niin kun tarinallisuuden ja oman tarinan hahmottamisen kautta mun mielestä nämä ajatukset tulee tosi, tosi lähellä sitten myöskin urasuunnittelu teemoja, mistä mä ajattelin, että se oman tarinan ja oman paikan ja sen oman elämänkulun hahmottaminen on ehkä sitten sitä niin kun urasuunnittelun ydintä myöskin, niin siksi Säröjen kauneus.

 

Eric Carver: Kiitos paljon, Leena, kun tulit vieraaksi, kiitos lukuvinkistä.

 

Leena Itkonen: Kiitos.

Jakso 11. Opiskelijoiden uraohjaus yliopistoissa. Johtava suunnittelija Sanna Tuominen ja kehittämisasiantuntija Susanna Ahteensuu

Minkälaisia asioita uraohjauksessa käsitellään? Minkälaisia uraohjausprosessit ovat Turun yliopiston työelämäpalveluissa Rekryssä? Miten uraohjaus on muuttunut yliopistoissa? Mihin suuntaan työelämä- ja urapalveluiden rooli kehittyy tulevaisuudessa yliopistoissa?

Tämän jakson vieraina ovat Sanna Tuominen ja Susanna Ahteensuu Turun yliopistosta.

Sanna Tuominen työskentelee Turun yliopiston työelämäpalveluissa Rekryssä johtavana suunnittelijana. Tuominen vetää Rekryn tiimiä ja tekee myös uraohjaustyötä.

Susanna Ahteensuu työskentelee kehittämisasiantuntijana Opiskelun tuki yksikössä. Hänen vastuullaan on opinto- ja uraohjauksen kehittäminen Turun yliopistossa. Myös Ahteensuu tekee uraohjausta Rekryssä.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 11. jakso.

Aiheena opiskelijoiden uraohjaus yliopistossa. Jakson vieraina ovat johtava suunnittelija Sanna Tuominen ja kehittämisasiantuntija Susanna Ahteensuu Turun yliopistosta.

Jakson kesto 45  minuuttia.

Jakso ja tekstivastine julkaistu 24.3.2022.

Eric: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkistellaan opiskelijoiden ja tohtorikoulutettavien ohjaukseen yliopistossa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan siellä opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksen valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa.

 

Tämän jakson vieraina ovat Sanna Tuominen ja Susanna Ahteensuu Turun yliopistosta. Sanna Tuominen työskentelee Turun yliopiston työelämäpalveluissa Rekryssä johtajavana suunnittelijana. Tuominen vetää rekrytiimiä ja tekee myös itse uraohjaustyötä. Susanna Ahteensuu työskentelee kehittämisasiantuntijana opiskelun tukiyksikössä, hänen vastuullaan on opinto- ja uraohjauksen kehittäminen Turun yliopistossa. Myös Ahteensuu tekee uraohjausta. Tervetuloa mukaan Sanna ja Susanna.

 

Sanna: Kiitos paljon.

 

Susanna: Kiitoksia.

 

Eric: Puhutaan tänään Sannan ja Susannan kanssa siitä, että minkälaisia palveluita työelämäpalvelut tarjoaa opiskelijoille Turun yliopistossa ja keskitytään nimenomaan siihen, että minkälaisia asioita yksilö uraohjauksessa käsitellään. Minkälaisia ne ohjausprosessit on ja miten uraohjaus on muuttunut yliopistossa. Mutta aloitetaan ensin palveluiden esittelyllä. Sanna minkälaisia palveluita Turun yliopiston työelämäpalvelut eli Rekry tarjoaa suoraan opiskelijoille ja millaisia palveluita teillä on sitten tiedekunnille, koulutusohjelmille ja toisaalta työnantajille?

 

Sanna: Kiitos Eric, tämä on pitkä lista ja mä pyrin pitämään sen lyhyenä. Ihan eka ajatus ehkä mitä mulle tulee mieleen on se, että pysähtyy miettimään, niin siis kaikki toimet mitä me tehdään, niin se tarkoitus oikeastaan se, että meidän kaikki opiskelijat kun valmistuvat, niin tavoitteena on se, että he itse kokisi että saisi itselleen laadukkaan ja itseään miellyttävän työllistymisen. Eli se on oikeastaan se pointti tässä kaikessa. Ja mitä palveluita meillä sitten on, niin voisi tavallaan jakaa vähän niin kuin kahteen osaan eli toisaalta me Rekryssä tuotetaan ihan itsepalveluita ja sitten taas toisaalta meillä on palveluita, joita taas voisi sanoa että meidän tiedekunnat, oppiaineet, voi tilata. Elikkä heillä on omia asioita, millä pyrkii parantamaan ohjauspalveluita opiskelijoille ja me ollaan siinä sitten mukana, että he on niitä meiltä tilanneet. Ja ohjauksesta kun tänään kyse, niin totta kai tärkeänä asiana on meillä toi henkilökohtainen uraohjaus eli ne keskustelut on ollut alusta saakka meidän näissä palveluissa ja on tosi tärkeitä. Sen lisäksi meillä on tosiaan, meillä on erilaisia valmennuksia, kursseja. Nykyään ne on aika paljon opintopisteytettynäkin jo elikkä se on ollut myöskin semmoinen tavoite, että ne on siellä aika vahvasti opintojen sisällä. Eli ne on semmoisia tärkeitä ja opiskelijat niitä itse voi sitten valita tai sitten ne on tosiaan tilattavissa. Sen lisäksi meillä on cv-klinikoita eli ihan voi opiskelija tulla tuomaan, nykyään verkossa ennen ihan livenä, mutta näyttää cv:tään, hakemustaan, LinkedIn-profiileita. Tämä on semmoinen, mitä jossakin itse pohdin, että aika peruskauraa. Mutta se tärkeys tulee oikeastaan siitä, kun miettii sitä työllistymistä, niin jos nämä asiat ei ole kunnossa, jos siellä on paljon käppejä, niin siinä on ongelmia. Niin siinä mielessä ihan mielekästä itselle vieläkin näitä pyörittää. Kotimaisen harjoittelun osalta meillä on semmoinen kokonaiskoordinaatio Rekryssä eli tavallaan muuten sitä pyöritetään tiedekunnissa ja myöskin kv-harjoittelu kuuluu meidän tähän, me ollaan tavallaan sen tietyllä tapaa omistajina ja siinä on myöskin sitä ohjausta sitten, kun opiskelija sinne vaihtoon lähtee, harjoitteluvaihtoon nimenomaan. Sitten meillä on kuten myöskin kaikissa suomalaisissa yliopistoissa, niin meillä on uraseuranta. Tietoja kerätään eli viisi vuotta valmistuneilta kysellään asioita. Mä koen, että se on semmoinen, siinä on oikeastaan kaikille, siinä on alumnin kommentteja tiedekunnille oppiaineisiin, sitten mä koen että se antaa myöskin meidän opiskelijoille. Mä näen sen semmoisena vinkkinä, että hei opiskelija, nyt mä olen itse ollut viisi vuotta täällä työelämässä, tällaisia asioita tällä hetkellä on, nämä on tärkeitä, nämä on pinnalla, näitä mä olisin ehkä kaivannut silloin kun olin siellä vielä. Niin mä koen, että se on tavallaan semmoinen hyvä idea antaa vähän informaatiota ja tietoa opiskelijoille sieltä viiden vuoden päästä eli sitä käytetään aika paljon. Sitä käytetään tosiaan meidän oppiaineet, tiedekunnat ja myöskin opiskelijoille suoraan tuotetaan sitä. Mitä vielä, kuten sanoin, että lista on pitkä. Mutta mitäs muuta mä vielä nostan, niin toi Susanna koordinoi tällä hetkellä mentorointia, me ollaan siinä vahvasti mukana. Ja työnantajat on myöskin meille semmoinen tärkeä kohderyhmä, ollaan vähän niin kuin siinä välimaastossa itse. Meillä on tällä hetkellä esimerkiksi semmoinen YTY-hanke, jonka voisi sanoa että sen lisäksi, kun meillä on aika hyvää yhteistyötä harjoitteluun ja muiden tämän tyyppisten toimien osalta jo työnantajien kanssa, niin siinä ehkä enemmän pureudutaan tähän PK-sektoriin eli pienet ja keskisuuret yritykset. Ja mietitään vielä ehkä sellaisia lisäpalvelumuotoja, miten me saataisiin vähän niin kuin pienempiäkin yrityksiä kiinnostumaan meidän opiskelijoista ja vähän tasoittamaan sitä tietä, että se kohtaaminen olisi hyvä. Tämmöiset nyt nopeasti lyhykäisyydessään.

 

Eric: Kiitos, kiitos Sanna. Tutulta kuulostaa. Tosiaan tämän tyyppisiä palveluita Helsingin yliopistossa ja monissa muissa oli ne sitten ura- tai työelämäpalveluissa. Ne vähän eri nimellä kulkee nykyään eri yliopistoissa. Tänään kun tarkoitus olisi puhua nimenomaan tästä yksilö uraohjauksesta teidän kanssa, niin minkälainen rooli tässä kokonaisuudessa nyt tällä yksilö uraohjauksella teillä tällä hetkellä on? Kuinka iso osa se on tosta Rekryn työstä? Susanna vaikka olet nyt toisessa yksikössä, niin edelleen kuitenkin uraohjausta myös teet sitten tuolla Rekryn puolella, niin haluatko aloittaa vastaamisen tähän?

 

Susanna: Joo, kiitos joo, mä voin aloittaa. Ja tosiaan vähintään vasen jalka Rekryssä, niin mielellään vastaan tähän kysymykseen. Että tossa nyt kuultiinkin, Sanna kertoi mitä kaikkea Rekry tekee, niin kyllähän meillä sellainen tilanne on, ettei me voida jokaiselle yliopisto-opiskelijalle, tuhansia yliopisto-opiskelijoita, tarjota ikään yksilöohjausta. Me pyritään erilaisten palveluiden kautta tavottamaan kaikkia opiskelijoita ja tukemaan sitten taas oppiaineita siinä, että he voi tukea opiskelijoitaan urasuunnittelussa. Mutta kyllä mä silti sanoisin, että yksilöohjauksella on erittäin tärkeä paikka edelleenkin ja tulee varmaan olemaan Rekryn palveluissa, se on keino tavallaan pureutua siihen opiskelijan yksilölliseen tilanteeseen. Usein ne tilanteet on hyvin ehkä sellaisia intiimejäkin ja liittyy moniin elämän osa-alueisiin, että se on hyvä paikka päästä keskustelemaan nimenomaan siitä yksilön tilanteesta tämmöinen yksilö uraohjaus. Se on semmoinen keino kohdata opiskelija ja ehkä tavallaan myös keino tukea hyvinvointia yleisemmin opiskelijoiden keskuudessa, että sillai sillä on kyllä merkittävä rooli edelleenkin. Ja me ollaan myös siinä mielessä ikään kuin tämmöinen neutraali maaperä Rekryssä tavallaan, jos yksilöohjausta ajattelee, että me ei edusteta mitään tiettyä oppiainetta ja joskus se voi olla tärkeetä sille opiskelijalle, että pääsee nimenomaan tavallaan siitä omasta viitekehyksestään vähän etääntymään. Ja sillä tavalla kohtaamaan jonkun joka ei ole siellä oppiaineessa nimenomaisesti. Että kyllä on tärkeä tämmöisenä ikään kuin erityisentuen kanavana, jos voisi näin sanoa. Haluaako Sanna lisätä jotain tähän?

 

Sanna: Aika hyvin pajatsoa tyhjensit, mutta mä mietin vielä sitä, että jotenkin korostuu ehkä nyt tänä aikanakin just se tietynlainen ehkä yksinäisyyskin joskus, mitä yliopistossa on, opiskelijalla saattaa olla. Ja siinä sitten taas se sellainen yhdessä pohdinta, sen ajan antaminen siihen rinnalla kuuntelemiseen, niin jotenkin tuntuu että se ehkä ton kautta myöskin se painoarvo vaan lisääntyy.

 

Eric: Kuinka paljon teillä Sanna suunnilleen on yksilö uraohjausaikoja vuodessa? Semmoinen niin kuin suuruusluokka?

 

Sanna: Mä heittäisin, meillä on itse asiassa aika monen tyyppisiä ohjauksia tänä päivänä. Meillä on vähän niin kuin työtyylianalyysejä ja muuta mitä liittyy, mitä mä ehkä, ne on usein sellaisia että niistäkin muotoutuu itse asiassa hyvinkin niin kuin uraohjauksellisia keskusteluja. Mutta kyllä me niin kuin yhteensä sadoista kuitenkin puhutaan, että kyllä sitä on suhteellisen paljon tällä hetkellä. Ja kaikki meillä työskentelevät tekee ohjausta tavalla tai toisella, niin se on kanssa ollut sellainen valinta, että vaikka vähän semmoisia omia suuntautumisia voi olla sitten sen osaamisen kautta, niin se ohjaus myöskin siinä mielessä on aika merkittävää, että kaikki sitä tekee ja siihen ollaan panostettu.

 

Eric: Helsingin yliopistosta tiedän, että kaikki yksilöajat mitä tarjotaan oli ne mitä tahansa erikoisohjausta, niin ne menee melkein aina nopeasti. Onko teillä sama tilanne?

 

Sanna: On, sikäli kiva tilanne, että meillä ei ole sellaisia kuukausien mittaisia jonoja mitä jossain vaiheessa, että tavallaan aika hyvä tilanne on ollut just tässä kohtaa. Mutta mä uskon, että se tulee toisaalta myöskin siitä, että ne tietyn tyyppiset valmennukset, tämmöiset vertaistukitoiminnot ja palvelut mitä meillä on ollut, niin ne on ollut siinä rinnalla. Ja mä näen sen myöskin aika merkittävänä, että kun opiskelijat on hyvin erilaisia, niin me pystytään tarjoamaan joillekin se yksilöohjaus on se tapa käsitellä asioita ja joillekin ehkä sitten se vertaistuen kautta. Niin siinä mielessä näen, että ne on semmoisia käsikädessä kulkevia.

 

Eric: No, mennään sitten sinne yksilö uraohjauksen sisälle tarkemmin. Niin minkälaisten teemojen tai asioiden takia opiskelijat hakeutuu uraohjaukseen? Haluaako Susanna aloittaa?

 

Susanna: Mä voin vaikka alottaa. Tässä nyt ehkä tulikin jo vähän esiin, että ne tilanteet voi olla hyvin monenlaisia, mutta tietysti usein ne kysymykset liittyy semmoiseen epävarmuuteen työllistymisestä, että mitä on odotettavissa valmistumisen jälkeen. Tietysti semmoinen tyypillisin ajoitus, milloin tullaan, on jossain siinä loppuvaiheessa opintoja, että se alkaa olla jotenkin lähempänä se työelämään siirtyminen tai opintojen päättyminen. Että mitä siellä on, saattaa olla ihan epäselvää, että mitkä ne omat mahdollisuudet on tai sitten toisaalta on myös opiskelijoita, joille on hiukan selvää että mitä esimerkiksi tällä tietyllä folkloristiikan opiskelulla, että mitä ne voisi olla vaikka ne työt mihin voisi päätyä, mutta kaipaa ehkä siihen valintojen, mahdollisesti työnhaun tukeen jotain vähän reflektiota tämän uraohjauksen kautta. Tossa tietysti voidaan vähän ehkä erotella myös se, että onko generalistialan opiskelija vai opiskeleeko johonkin professioon. Tietysti sitten ehkä jos on tämmöinen joku ammatillinen suunta, niin silloin kysymykset saattaa liittyä vaikka siihen, että onko minusta vaikka opettajaksi tai lääkäriksi, että se liittyy siihen ammatti-identiteettiin ja joskus sekin tulee aika siellä loppuvaiheessa opintoja. Haluatko sä Sanna jatkaa vaikka tosta vielä?

 

Sanna: Joo, yksi mitä ollaan kovasti puhuttu nyt tällä hetkellä, niin ei tiedetä onko koronan syytä, ansiota vai mitä. Mutta aika lailla alanvaihtajat on tällä hetkellä joko ihan niin, että lähdetään miettimään sitä ehkä ammatti-identiteettiä on pohdittu ja ehkä laitettu aikaakin siihen ja mietitty, että joko niin että olen päättänyt ja haluan ehkä lähteä muualle. Tai sitten haluaa kuitenkin keskustella siitä, että tällaisia ajatuksia on nyt vähän tullut päähän, että olisi kiva keskustella että mitä tässä pitäisi tehdä. Ja sitten se voi olla aika pienimuotoista tai sitten se voi olla hyvin radikaaliakin mitä selkeästi on noussut esiin. Sama mitä ollaan ehkä työmarkkinoilla puhuttu, että me töissä olevat ollaan nyt kovasti mietitty tässä parin vuoden aikana, että oliko se tämä. Että ehkä jollakin lailla se näkyy tuollakin opinnoissa, näin ollaan ainakin mutusti mietitty. Ylipäätään noi varhaiset valinnat, mitä kovasti puhutaan, niin selkeästi mun mielestä näkyy meillä, että tulee ei hyvällä tavalla meidän laariin nyt tässä kohtaa eli se, että opiskelijat joutuu jo lukiossa todella varhain lähtee pohtimaan näitä valintoja ja tekemään ehkä hyvinkin aikaisin semmoisia päätöksiä, missä välttämässä ei ole sitä taustatietoa vielä. Ja pelätään sitä, että meneekö pisteitä ohi, jos tekee vääriä valintoja ja niin edelleen. Ja kaikennäköistä ehkä vähän pelaamista on tullut tähän, että täytyy miettiä miten sen parhaan paikan sieltä sitten itselleen saisi. Niin jotenkin tämäkin kyllä näkyy, että ne keskustelut liippaa tätäkin aihepiiriä. Itse kun on saanut joskus täysin vapaasti opiskella, niin mulle nää on uusia asioita siinä mielessä ja ihan eri taustan omaavana itse kun silloin opiskelin, niin ei ollut tämän tyyppistä. Mutta nämä on ihan selkeästi tämän päivän pöydällä, jos näin voi sanoa. Ehkä sellainen ihan vielä, että mistä on paljon, Susanna puhuikin just noista valinnoista, että sitä paljon käydään läpi. Niin se, että se oman osaamisen sanottaminen, jos se on tosi vaikeata. Ja ehkä just generalistipuolella saattaa olla, niin kyllä se on selkeä semmoinen, voi olla tulppana siinä. Että sitten kun sä työllistyt, niin se pitäisi jollakin lailla pystyä sanottamaan. Niin ne on ehkä yks semmoinen osa-alue, mitä konkreettisemmin tulee.

 

Susanna: Ja aika paljon puhutaan myös tavallaan näihin ilmiöihin liittyvistä tunteista, että esimerkiksi ahdistuksesta ja pystyvyydestä ja tämän tyyppisistä, että ne on kanssa niitä mitä me sitten kohdataan. Ja minkälainen rooli vaikka työnteolla ylipäätään on ihmisen elämässä ja arvoista ja motivaatioista ja tämmöisistä asioista, että niitä sitten siellä ohjauksessa yritetään vähän avata. Tosiaan ollaan mietitty tota todistusvalintapuolta, että miten se meillä nyt näkyy vai näkyykö, että kuinka tuttua esimerkiksi jonkun alan opiskelu on sitten niille, jotka tulee sisään. Että sekin saattaa osaltaan ehkä kumuloitua vähän tämmöiseksi uraohjaustarpeeksi, että halutaan keskustella vaikka jo heti ensimmäisenä vuonna siitä, että olenko oikeassa paikassa. Se hiukan ehkä jopa muuttaa tätä painopistettä tässä.

 

Eric: Joo noi on isoja, kun tehdään tommosia isoja systeemitason muutoksia, niin sitten se että miten hyvin yksilöt sopeutuu niihin ja mikä on sitten ohjauksen rooli. Että tämähän on semmoinen asia, mistä myös Raimo Vuorinen on kriittisesti puhunut, yksi meidän ohjausalan guruista Suomessa. Että ensin tehdään muutos ja sitten, ai niin mites toi ohjaus ja sitten se ohjaus muuttuu tavallaan korjaussarjaksi sille muutokselle. Nämä on ehkä vähän sellaisia ongelmia meillä systeemissä, että pitäisi miettiä miten se ohjaus on osa sitä muutosta eikä että miten se ohjaus reagoi johonkin semmoiseen isoon muutokseen.

 

Sanna: Komppaan kyllä täysin.

 

Eric: Mutta hei, raotetaan nyt tämän mystisen yksilöuraohjauksen ovea, mitä siellä oikeesti tapahtuu. Mitä siellä konkreettisesti se uraohjaus pitää sisällään? Sanna otatko sä?

 

Sanna: Mä voin, sä voit Susanna hypätä kyytiin kohta. Mutta sanotaan näin, että pakko mun on aloittaa kuitenkin sillä, että toki aina se on yksilökohtaista ja tilanteet on erilaisia. Tietenkin meillä ohjaajilla on kaikilla semmoinen ehkä jonkinlainen rautalankamalli tuolla, että miten se prosessi etenee. Totta kai siinä prosessi on, että eihän sitä voi kieltää. Mutta että ehkä sen ihmisen kanssa, ihmiset on erilaisia, niillä on erilaisia asioita mielessä ja sitten lähdetään ehkä sitten sitä kautta. Ohjaajien osalta jos miettii, niin kyllähän siinä paljon on kuuntelemisesta kyse elikkä sen kuuntelun kautta lähdetään sitä keskusteluun, kysymään niitä oikeita kysymyksiä, pyritään olemaan hereillä siinä. Ja mitä tuli aikasemmin todettuakin, niin jos mä jollakin lailla sanoisin, että mikä on se aihepiiri, niin mä sanoisin semmoisen yhden sanan kuin valinnat. Eli valinnat on aina sellaisia, että ihmiset pohtii, toki joskus haluaa ihan siis jos miettii, että mistä puhutaan mitä äsken oli. Niin joillakin on hyvin konkreettisia asioita, voi olla hyvinkin selkeät linjaukset tiedossa, että mihin on menossa. Haluaa ehkä siihen tukea ja apua sitten konkreettisemmin. Siinä ehkä se uraohjaus on se, että jos miettii että sieltä tulee sitä tietämystä, tietoa myöskin siihen keskusteluun. Mutta sitten voi olla hyvinkin semmoinen avoin tilanne elikkä on aika syvässä päässä ja miettii, että mitä mä, että on hyvin sumeata, niin sitten lähdetään pikkuhiljaa sitä avaamaan keskustelulla. Haluatko sä Susanna vähän, anna vähän lisävalaistusta?

 

Susanna: Lisävalaistusta, joo. Tämä on tosiaan varmaan tämmöinen mystisen verhon takana oleva, että mitä täällä oikeasti tapahtuu. Mutta todellakin se kysymyksien kysyminen varmaan ohjaajalle semmoinen oleellinen ja nimenomaan se kuuntelu. Ja alussa kun opiskelija tulee, niin tietysti ehkä pyritään vähän kartottaa sitä tilannetta ja pohditaan mihin suuntaan, mitkä tässä on ne oleelliset juuri sinulle joka tulit keskustelemaan, että mihin suuntaan me lähdetään tätä viemään. Ja ehkä moni ajattelee opiskelijan näkökulmasta, että tulen saamaan neuvoja, että nyt ehkä ohjaaja sanoo minulle, että noilla spekseillä niin sinun kannattaa vaikka valita tämä ja tämä suunta tämän keskustelun jälkeen. Tietysti siinä saatetaan myös käydä aluksi semmoista keskustelua, että mitä tässä ohjauksessa nyt ylipäätään tapahtuu jotta se olisi vähän selvempää. Ehkä neuvojakin joskus saatetaan ohjaajana antaa, mutta semmoisissa hyvin ehkä valikoiduissa tilanteissa. Että enemmän se on semmoista vuoropuhelua, missä sitten yhdessä ikään kuin tutkitaan sitä kysymystä minkä ohjattava on tuonut siihen pöydälle mikä se nyt ikinä onkin. Ja aika moni meistä, meillä on varmaan just vähän eri tyylejä tehdä eri ohjaajillakin, mutta aika moni meistä mitä on keskusteltu, niin pyrkii pääsemään myös vähän semmoiseen ikään kuin toimintasuunnitelma tyyppiseen tilanteeseen. Että kun me on keskusteltu tästä aiheesta, niin mikä olisi sitten seuraava askel minkä voit tämän jälkeen ottaa tai mitä ajattelisit, että tämän keskustelun pohjalta sitten lähtisit tekemään, että se ei jää niin kuin sitten pelkästään pyörimään semmoiseksi mukavaksi rupatteluksi, mitä se usein tietysti on myöskin. Ja sitten ehkä osa meistä saattaa käyttää jonkun tyyppisiä tehtäviä siinä ohjauksen tukena. Että jos kokee, että nyt tätä sun tilannetta voisi auttaa tämmöinen tehtävä, niin tehdäänkö se nyt tässä yhdessä taikka sitten niin, että sovitaan joku seuraava tapaamisaika ja siinä välissä vaikka opiskelija sitten tekisi jonkun tehtävän, jos hän kokee että se olisi hänelle hyödyllinen. Mutta tämä vaihtelee aika paljon, että onko sitten vaikka vaan se kerta tapaaminen vai onko sitten useampia tapaamisia. Vähän siitä tilanteesta riippuen, että just siinä lopussa voidaan vähän tästä keskustella, että koetko että haluat tulla, että varataan toinen aika vai onko nyt hyvä, että haluatko itse jäädä pallottelemaan tilannettasi. Että sen pohjalta tehdään vähän sitten suunnitelmia, ratkaisuja tämän jatkon suhteen. Varmaan tämmöinen yksi kerta kestää semmoisesta tunnista puoleentoista tuntiin, että se on varmaan se konkreettinen mitä siinä tehdään ja ehkä lopuksi myös vähän voidaan analysoida sitä siinä keskustelun lopuksi, että keskusteltiinko me nyt semmoisista asioita mistä halusit keskustella, että oltiinko me oikeissa kysymyksissä. Joo, no juurikin oikeastaan se, että ollaanko keskusteltu siitä, mitä ajattelit. Että voidaan sitten mahdollisesti vielä vaikka korjata, jos ollaan vähän ajauduttu sivureiteille keskustelun aikana, sekin on ihan mahdollista.

 

Eric: Onko teillä jonkunlainen linjaus siitä, että kuinka monta kertaa voidaan tavata yksittäistä opiskelijaa? Että onko siinä joku tämmöinen prosessiraja vai onko se enemmän sen opiskelijan tarpeen mukaan? Sanna.

 

Sanna: Sanoisin, että opiskelijan tarpeen mukaan. Joskus mennään yhdellä kerralla ja sitten saattaa olla sellaisiakin tilanteita, että opiskelija tulee vaikka hyvin varhaisessa vaiheessa opintojaan ja sitten voi vaikka monen vuoden päästä palata ja oikeastaan jatketaan. Tilanne on voinut muuttua, mutta jatketaan siitä mistä tavallaan on lähdetty liikkeelle, mutta jokainen oikeastaan tapauskohtaisesti.

 

Eric: Mikä teillä on yleisintä tällä hetkellä?

 

Sanna: Sanoisin, että edelleen ehkä se yksi kerta ja sitten voi olla semmoisia kahden kolmen kerran tapaamissettejä myös. Sen pidempiä ei kauheasti ole.

 

Eric: Minkälaisia tuloksia tai vaikutuksia uraohjauksella on opiskelijoille tai tämmöisen yhden, kahden tai kolmen tapaamisen? Minkälaiset asiat siellä tavallaan tapahtuu, mikä siellä muuttuu opiskelijan ajattelussa tai tavassa jotain asiaa nähdä? Haluaako Susanna aloittaa?

 

Susanna: No joo, parhaimmillaan tietysti ehkä semmoinen jonkun tyyppinen toiveikkuus saattaa palata tai lisääntyä. Ehkä sen usein tai ainakin se tuntuma noin ohjaajan näkökulmasta on, että jonkunlainen semmoinen toiveikkuus siitä että en ehkä olekaan umpikujassa. Tai se jollain tavalla ehkä kirkastuu se oma tilanne ja pystyy vaikkapa näkemään jotain mahdollisuuksia, mitä ei aikaisemmin nähnyt tai ei välttämättä koe, että on esimerkiksi ainoa tällaisessa tilanteessa ja näin. Se on jännä, että sen oman tilanteen sanoittaminen jo pelkästään voi opiskelijalle tuoda sen ikään kuin kirkastumisen ilman, että se ohjaaja nyt sitä sinänsä määrittelee sen kummemmin sitä tilannetta. Kun hän sai jollekin ulkopuoliselle sitä selittää, että jonkunlainen semmoinen hyvinvointi näkökulma siinä varmaan on. Ja ehkä se, mä olen nyt vähän puhunut tämmöisestä ankkuroitumisesta ehkä osana joitain kursseja, että opiskelijalla on aika vaikea ns. heittää ankkuria mihinkään suuntaan, koska mahdollisuuksia on oikeastaan lukuisia just esimerkiksi generalistialojen opiskelijoilla. Se on oikeastaan ahdistavaa se, että on paljon mahdollisuuksia. Sä et pysty tarttumaan välttämättä oikeesti niistä mihinkään, niin ehkä tämmöinen itsetutkiskelu ja omien arvojen ja toimintojen, valintojen tarkastelu saattaa tuoda semmoisen rauhan siihen toimintaan, että pystyt vähän johonkin suuntaan heittää sitä ankkuria. Se ei välttämättä tarkoita sitä, että sulla on joku yksittäinen esimerkiksi ammatti kohteena, että nyt minä haluan tähän ja tähän työtehtävään ja se on se ainoa oikea unelmapaikka. Sitä me ei oikeastaan edes yritetä, vaan johonkin pystyy kiinnittäytymään. Se voi sitä psyykkisesti helpottaa sitä omaa tilannetta.

 

Eric: Haluaako Sanna täydentää?

 

Sanna: Susanna todella hyvin nyt kuvasi tota yksilö näkökulmaa. Se mitä mulle tuli mieleen, en mä tiedä kysyitkö sitä Eric, mutta tuli mieleen myöskin ihan se, että jos me puhutaan semmoisesta niin kuin vaikuttavuudesta ylipäätään mitä uraohjauksella on, niin mä mietin vähän sitä, että joskushan me kysytään vähän ehkä semmoisella panos-tuotos meiningilläkin sitä, että onko tästä hyötyä. Ja toki ollaan sitä mieltä ja nähdäänkin se, että sille henkilölle itselleen ja sen kokonaishyvinvoinnin kannalta ja niin edelleen tällä on iso merkitys. Mutta kyllä mä myöskin näen sen, että jos meillä on vaikkapa hyvinkin motivaatiokuopassa oleva opiskelija, joka kokee olevansa aika yksin ja ei pääse eteenpäin ja sillä voi olla merkitystä esimerkiksi siihen valmistumiseen tai muutenkin ja sillä on sitten taas merkitystä tiettyihin taloudellisiin asioihin vaikka yliopistonkin kannalta. Niin kyllä mä näen tässä monen näköisiä erilaisia asioita, nämä on vaikeasti todennettavissa totta kai ja siihen ei ole mitään yksiselitteistä vastausta. Mutta tämä on yksi näkökulma mitä ajattelen, että on myöskin merkityksellinen.

 

Eric: Niin ohjauksessa usein määritellään tavoitteena toimijuuden tukeminen tai vahvistaminen. Niin ohjauksessa, oli se sitten pintauraohjausta tai opintopsykologista ohjausta tavallaan, että pystyy tekemään asioita sen oman tilanteen tai opintojen tai mikä se onkin, eteen ja viemään sitä kautta sitten sitä omaa prosessia eteenpäin, koska se prosessi on nimenomaan sen opiskelijan omaa eikä sen ohjaajan. Joo, tosi mielenkiintoista. Toi toiveikkuus juttu mua jäi, mun mielestä se oli aika mielenkiintoista mitä Susanna siitä sanoi. Että sehän on myös kans semmoinen, että sitä voi olla vähän vaikea laittaa Exceliin, että kuinka arvokasta se toiveikkuus on.

Susanna: Aivan.

 

Eric: Mutta jos nyt sitten miettii sitä maailman tilannetta, missä me tällä hetkellä ollaan, niin kyllä mä sille aika ison arvon sinne Exceliinkin laittaisin.

 

Susanna: Kyllä, nimenomaan näin. Tohon vielä ehkä jatkaisin, että kun tosta toimijuudesta on nyt puhuttu ja näin, niin tavallaan kun me usein puhutaan tästä just vähän semmosesta yksilöpsykologisesta, yksilöiden parantamisen joustavuuden näkökulmasta. Niin mun mielestä tässä on nyt hyvä, että näihin ohjausalan keskusteluihinkin on tullut tavallaan tämä taustan, kulttuurin asioiden, ympäristön merkitys. Että sekin joskus voi olla semmoinen, ohjattavallekin semmoinen tasapainoa tuova tai rauhaa tuova tekijä, että ei tämä kaikki ole susta itsestäsi välttämättä kiinni. Että jos et sä nyt saanut sitä työpaikkaa, niin ei se välttämättä johdu lainkaan susta. Tätä voi aika moneen tilanteeseen soveltaa tätä ajatusta, että ne on ihan tärkeitä juttuja mun mielestä meidän ohjaajienkin ymmärtää, ettei välttämättä vaan parannella sitä yksilöä ns.

 

Sanna: Kyllä ja musta tuntuu jotenkin, että ihmiset on tällä hetkellä aika kovia ja vaativia itseään kohtaan, että siinä mielessä musta tolla on ihan aikansa ja paikkansa miettiä totakin aspektia. Tullaan niin kuin vähän uupuneenakin jo sen takia, että myös se oma itsemyötätunto on pikkasen hukassa joskus.

 

Eric: Tärkeä näkökulma ja ekassa jaksossa keskustelin Sanna Vehviläisen kanssa tästä ohjauksen tulevaisuuden näkymistä. Ja tavallaan tämmöinen kuin sosiaalisen ja yhteiskunnallisen näkökulman vahvistuminen on yksi semmoinen, mitä professori Vehviläinen nosti esiin. Ja se on tietysti aika tärkeetä, koska jos nyt ajattelee mulla on pitkä kokemus esimerkiksi kansainvälisten tutkinto-opiskelijoiden uraohjauksesta ja se että me teeskennellään, että esimerkiksi heillä ei olisi kielitaitoon tai taustaan liittyviä semmoisia muureja tai askelia, joita heidän pitää ylittää. Niin se olisi haitallista, koska silloin me kuviteltaisiin, että maailma on jotain mitä se ei ole. Ja se ei tarkoita sitä, että hyväksytään vaikka syrjintä tai rasismi tai tämmöiset vaikeudet, mitä ihmiset voi taustan takia kohdata, vaan hyväksytään yhdessä sen opiskelijan kanssa että se on totta eikä yritetä selittää sitä pois. Mun mielestä eettisesti aika tärkeä osa sitä ohjausta, vaikka ohjauksen tehtävä ei varmasti ole poliittinen tai yhteiskunnallinen vaikuttaminen, vaan se on enemmän sitä että eletään siinä maailmassa missä ollaan.

 

Sanna: Äärimmäisen hyvä pointti ja mun mielestä toi tietynlainen rehellinen lähestymistapa myöskin, että silloin lähdetään näitä asioita yhdessä samalta pohjalta tarkastelemaan ja se tuo sen semmoiseksi tasa-arvoiseksikin sen keskustelun. Mä näen sen tosi tärkeänä.

 

Eric: No, seuraa henkilöhistoriallinen paljastus. Minä olen itse ollut harjoittelijana Turun yliopiston Rekryssä. Se silloin taisi olla ura- ja rekrytointipalvelut, vuonna 2006 eli onko siitä kohta 16 vuotta. En koe itseäni tällä hetkellä ollenkaan vanhaksi ja Sanna sä olis silloin kanssa siellä töissä. Nyt jos ajatellaan sitä 16 vuoden perspektiiviä tai sitä koko perspektiiviä, mitä olet Rekryssä ollut, niin mikä on muuttunut työelämän ja urapalveluiden kentällä?

 

Sanna: Joo, toi vähän ahdistaa toi pitkä aikaväli, mutta käytetään sitä nyt tässä. Elikkä mä mietin ensinnäkin sitä, että hieno tuuri aina, mä en tiedä onko se tuuri, sanotaan tuuri aina ollut se, että Rekryyn on kertynyt ihmisiä jotka on todella innovatiivisia ja valmiita kädet savessakin tekemään paljon kehittämistyötä ja se on ollut semmoinen tosi hieno pohja, mikä on mahdollistanut paljon asioita. Se on myöskin tärkeetä sen takia, koska työelämä muuttuu, muutos on ehkä jopa kiihtynyt jos mä mietin sitä. Ja sitten ihan semmoinen konkreettinen asia kuin vaikka ihan työnhakukäytännöt, se on yksi asia missä pitää pysyä hereillä ja mukana, jotta me ollaan ihan uskottavia. Se on yksi semmoinen konkreettinen asia, että sillä tavalla hereillä oleminen ylipäätään. Kyllä mä sanoisin, että ylipäätään ohjauksen arvostus kaikissa eri muodoissaan, niin siitä puhutaan enemmän ja on tullut yhä tärkeämmäksi just niin kuin yliopistossakin. Ehkä silloin kun mä olen tullut, niin ehkä yksilö meni sitten ehkä sen polun enemmän itseksensä ja näin, että nyt siihen kiinnitetään paljon, paljon enemmän huomiota ja se on tosi tärkeä asia. Puhun ihan koko yliopistotasolla kaikista eri ohjauksen tasoista. Tämä työelämä on muuttunut pirstaleisemmaksi ihan selkeästi ja sitten mitä puhuttiin noista valinnoista, tämähän on yhtä valintaa oikeastaan opiskelijalle. Ne miettii ensin mihin ne menee opiskelemaan ja sekin tehdään aika paljon mutulla. Sitten mietitään opiskeluaikana valintoja, taas mietitään valintoja kun siirrytään työelämään. Eli siinä tukeminen ja niitten asioiden puhuminen ääneen on musta aika tärkeetä, ne on jotenkin korostuneet tässä. Ne tiedostetaan ja siinä mielessä ehkä tohon ohjaukseen linkitän senkin tai sen kasvuun. Semmoisia konkreettisia asioita ehkä on ihan se, että projektimaisuus. Me tehdään paljon kehittämistyötä erilaisissa hankkeissa, se on jotenkin musta vielä kasvanut ja korostunut. Ja sitten ehkä semmoinen pieni simppeli asia, mutta kun töitä tehdään eri tiimeissä ja yksiköissä, niin viestinnän osuus on ihan valtavan paljon kasvanut ja somekin tietysti. Mutta se, että jollakin lailla viestintäosaamista vaaditaan meiltä kaikilta nykyisin aika paljon ja se on ehkä sellainen mitä mä koen, että on ollut, se on vaan korostunut sen merkitys tässä vuosien varrella, että ihan selkeästi sen näen. Toisaalta mun tekisi mieli sanoa, että jos me puhutaan ohjauksesta, niin melkein sanoisin että mikään ei ole muuttunut. Eli tietyllä tapaa se perusta ja ne kysymykset, ne asiat mitä siellä on, niin se on semmoinen hyvin vahva ja kantava, se on ollut kaikki nämä vuodet. Ja siinä mielessä totta kai kouluttaudutaan ja uutta tietoa etsitään, mutta että se perusta, se ydin on hyvin pysynyt samankaltaisena, semmoisen mä kokisin.

 

Eric: Mun jatkokysymys oli, että mikä on pysynyt samana ja tavallaan se tuli. Että ne ohjauksen, uraohjauksen ydinkysymykset sun mielestä hyvin pitkälle samoja.

 

Sanna: Kyllä mä näen, kyllä mä näen sen. Ja se että vaikka maailma muuttuu, työelämä muuttuu, meillä on tässä koko aika enemmän asioita ympärillämme, opiskelijoilla ja paineitakin, niin silti aina sen ohjauskeskustelun kautta. Se mitä Susanna tossa avasi hyvin, niin niitten kanssa me kuitenkin sitten operoidaan ja se on sitä pysyvää.

 

Eric: Haluatko sä Susanna kommentoida? Sä et ollut 2006 kesällä Rekryssä, mutta miten sä olet nähnyt tämän kehityskulun?

 

Susanna: Joo, mä aloin tässä miettimään että itse asiassa mäkin olen tullut 2006 harjoitteluun yliopistolle opintoasioihin kasvatustieteiden tiedekuntaan silloin ja olen tästä kanssa keskustellut, että kyllä se ohjauskulttuuri muutos yliopistolla on ollut aika valtava siinäkin ajassa. Mitä me ajatellaan, että miten me tuetaan, tarvitsevatko opiskelijat tällaista tukea vai eivät. Että sitä semmoista tarvetta on varmasti opittu havaitsemaan ja tavallaan ehkä semmoisena myös hyvinvointi näkökulmana, että ohjaus parhaimmillaan ehkä semmoisena ennaltaehkäisevänäkin elementtinä toimii, että ei päädytä niin vakaviin ongelmiin. Ja pystytään auttamaan juurikin näitten valintojen tekemisissä, mitä Sanna toi tuossa esiin ja sitten ehkä, en tiedä voidaanko sanoa, että opiskelijat on joutunut ahtaammalle tässä versus sitten joku aiempi aika. Mutta kyllähän tietysti monenlaiset uudistukset on vähän ehkä ajanut siihen semmoiseen paineistettuun tilanteeseen, että pitää olla jonkunlainen huippusuorittaja yksilö ja nopeasti tehdä juuri oikeita valintoja ja päätyä putken läpi. Niin semmoinen paine varmaan monella on ja siihen sitten on pyritty näillä ohjauksen kehittämisillä vastaamaan myös urapalveluiden osalta.

 

Eric: Jos peruutuspeili jätetään hetkeksi aikaa taakse ja otetaan kiikarit tai mikä se kielikuva onkin eli se tulevaisuus. Mihin suuntaan te itse toivoisitte, että tämä työelämä ja urapalveluiden toiminta Turun yliopistossa kehittyy tai laajemmin Suomen yliopistosektorilla? Ja mikä paikka teidän mielestä tuolla yksilö uraohjauksella pitäisi siinä olla? Haluaako Sanna aloittaa?

 

Sanna: Joo. No mä nappaan kiinni ensin yksilöohjauksesta eli ehkä tämä mitä kaikki ollaan puhuttu, niin mä edelleen näen että se tulee korostumaan se rooli. Sitähän aina aika ajoin puhutaan siitä, että siihen laitettava aika onko se järkevää suhteessa meidän vaikka opiskelija volyymeihin ja näin. Ja mä vahvasti näen, että se on järkevää ja se saa siellä paljon hyvää aikaiseksi ja vie eteenpäin, että se on musta ehdottomasti, en usko että on häviämässä kartalta ainakaan jos multa kysytään. Vakaasti uskon ja toivon, että se pysyisi edelleenkin vahvana ellei jopa vahvistuisi. Ja sitten ehkä yleisesti ottaen mä mietin sitä, että kun tämä ohjaus on moninaista nykyään ja monet eri tahot sitä antaa. Niin ehkä semmoinen vuoropuhelu eri ohjaustahojen välillä ja se semmoinen, jos mä ajattelen sitä yksittäistä opiskelijaa, niin jotta sillä olisi sen opintopolun aikana kauhean selkeetä, että apua tulee eri paikoista, mutta sen ei tarvitsisi ehkä hirveästi siihen miettiä että mistä ja miten. Niin ehkä semmoista apua, että Susanna varmaan tuossa uudessa tehtävässään myöskin tähän ottaa kiinni. Mutta tuon mä näen ja siinä voi olla esimerkiksi kouluttamista, meillä on eri spesialiteetteja ja napata kiinni siitä, että jotkut voi tietyissä asioissa kouluttaa. (–)[37:06] ehkä tuohon työelämään liittyvät kysymykset on ehkä semmoisia missä voisi tuoda ehkä enemmänkin tietotaitoa ja miettiä sitä kautta. Mä näen myöskin yhtenä arvona myöskin sen, että kun ajattelee että se on, me ei olla yhden tiedekunnan ihmisiä, niin joskus semmoinen tietty neutraliteetti tekee sen, että huomaa keskusteluissa että voi olla tärkeätä se, että on tietyt asiat kun on ihana puhua sen oman opettajan tai siellä omassa tiedekunnassa olevan ihmisen kanssa. Ja sitten taas tietyn tyyppisiä asioita voi olla ehkä joskus helpompi puhua sitten semmoisen tavallaan neutraaliksi kokemansa tahon kanssa. Se on tärkeetä. Ja toisaalta ehkä sitten myös noissa valmennuksissa, mitä meillä on, niin mä näen sitten taas sen että kun tuodaan monien eri alojen ihmisiä yhteen, niin sellainen valtava fiilis oikeastaan semmoinen syttyminen siitä, että okei tuolla biokemistillä on ihan samat ongelmat mitä folk floristilla. Niin se voi olla joskus semmoinen tärkeä asia myöskin, että meillä on saman tyyppisiä asioita, me ollaan eri alojen ihmisiä, niin se on semmoinen tärkeä. Tämmöiset nopeasti tulee mieleen.

 

Eric: Mites Susanna, kun sä oot nyt sekä siellä, toinen jalka siellä Rekryn sisällä teet sitä yksilö uraohjausta, sulla on nyt sitten tämä yliopistotason ohjauksen kehittämisen näkövinkkeli. Niin miten sä asemoisit uraohjausta sitten ja sen tulevaisuutta siellä vaikka Turun yliopiston kokonaisuudessa? Mitä sä toivoisit, että mihin se uraohjaus kehittyy?

 

Susanna: No vaikea kysymys, mutta meillä on hyvää osaamista nimenomaan työelämäpalveluissa tästä uraohjaus puolesta. Että ehkä just se näkökulma, että meillä on tosi iso organisaatiossa, missä on tosi paljon eri näkökulmista ohjaavia tahoja. Että jos jotenkin saadaan ikään kuin jaettua sitä asiantuntemusta sitten keskenämme ohjaajien kesken vähän laajemmalle, jotta se urasuunnittelun tuki pääsisi sinne opiskelijan arkeen, että se ei ole semmoinen erillispalvelu pelkästään. Että opiskelija tulee, hakeutuu erikseen uraohjaukseen, vaan siihen hänen normaaliin polkuunsa limittyy tietyn verran sitä urasuunnittelun tukea ja me ehkä työelämäpalveluissa voidaan olla tukena sitten taas sinne oppiaineisiin päin. Semmoista kehityskulkua varmasti muissakin yliopistoissa on nähtävillä, että toimitaan ikään kuin semmoisina kouluttajina sitten taas johonkin suuntaan ja rakennetaan yhteistyöverkostoja yliopiston sisällä ja tiedetään mitä vasen ja oikea käsi tekevät, niin siinä on varmaan meillä isossa organisaatiossa tekemistä. En nyt ihan pelkästään työelämäpalveluiden näkökulmasta, että on tosiaan pitkää kokemusta uraohjauksesta ja asiantuntemusta. Mutta semmoista yleistä ohjausosaamista varmaan yliopistotasolla voidaan jatkossakin kehittää kouluttautumalla ja jakamalla just tätä asiantuntemusta oikeastaan keskenäänkin. Niin se on varmaan semmoinen kehityssuunta. Ja sitten toisaalta mitä ajattelisin vielä tuosta uraohjauksen kehittymisestä, Sanna jo hyvin kuvaili tuossa eri juttuja, mutta tulee nyt mieleen semmoinen datan hyödyntäminen, mikä on monessa ohjauskysymyksessä läsnä. Että esimerkiksi oppimis- tai opiskeluanalytiikan hyödyntäminen, että miten sitä sitten uraohjauksessa, olisiko meillä jotain uraseuranta analytiikkaa tai mahdollisuusanalytiikkaa, mitä me voitaisiin joskus hyödyntää nykyistä enemmän. Tietysti meillä on tietovarantoja mitä me jo nyt hyödynnetään, mutta jotenkin sillai käyttäjäystävällisemmin tuotuna niin se varmaan voisi olla tulevaisuuden kehittelyjä.

 

Eric: Hei, kiitos paljon teille kun tulitte vieraaksi ja jaoitte näkemyksiä uraohjauksesta. Meillä on tässä podcastissa, tämä on hauska sanoa että meillä, koska minähän tätä juonnan eli tämän podcastin juontajana on semmoinen perinne, että kysyn aina sitten vikana kysymyksen vierailta lukuvinkkiä aiheeseen liittyen tai aiheen vierestä. Niin haluaako vaikka Susanna aloittaa, että mikä olisi lukuvinkki?

 

Susanna: Joo ilman muuta. Tämä oli mielenkiintoinen. Täytyy oikein miettiä hetken, että mitäs sitä on tullut luettua viime aikoina. Tämä on mun mielestä edelleen ajankohtainen ja kiinnostava, minkä monet ehkä uraohjaajat tietääkin, tämä Happenstance learning Krumboltzin artikkeli. Löytyy tuolta netin uumenista, että sitä suosittelisin. Siitä inspiroidun usein uudelleen eli tämmöiseen suunniteltuun sattumaan perustuva teoria urasuunnittelussa tai voidaanko silloin, mitä voidaan suunnitella on siinä varmaan kysymys. Suosittelisin sitä.

 

Eric: Sen sijaan, että mietitään että onko sattumaa vai ei, niin mietitään että miten sen äärelle päästään. Se on mun mielestä siinä mielenkiintoista. Mitäs Sanna vinkkaa?

 

Sanna: Pakko vielä lisätä tuohon Susannan, että tuo on ihan älyttömän hyvä ja se on itse asiassa, me ollaan puhuttu, niin hyvin keskeinen meidän Turun päässä. Me ollaan paljon sen ansiosta asioita tehdään ja puhutaan sitä kautta. Mä mietin, tämä on vaikea, mutta mulla on kolme ehkä sellaista henkilöä mitä mä mietin. Ja mietin, mikä niitä yhdistää, niin mulle tuli aika nopeasti mieleen Juha T. Hakala ja sitten Frank Martela ja sitten vielä Saku Tuominen. Mä mietin, että mikä siinä on, niin ehkä kauheasti mä huomaan, että muuttuva työelämä. Jollakin lailla tämä kaikki, kun puhutaan, siinä on paljon erilaisia asioita, niin miten siihen suhtaudutaan. Niin musta siellä ehkä tulee se semmoinen positiivinen ja voisiko sanoa innovoiva asenne, miten suhtautua muutokseen ja kaikkea mitä se mukanansa tuo. Mietitään sitä omaa motivaatiota. Ja sitten se mikä hienointa musta näissä kaikissa, jos saa tehdä tällaisen näistä kolmesta, mitä mulla on tullut. Niin ehkä semmoinen tietynlainen armollisuus eli mitä puhuttiin, että kun se on ehkä opiskelijoilla, niin kyllä se on ehkä itselläänkin semmoinen, että piiskaa vaan koko ajan enemmän ja pitäisi jotenkin sitten myöskin pystyä hengittelemään tässä. Niin musta esimerkiksi tuo Hakala aika kivasti siinä kirjassaan kertoo esimerkiksi sen ajatuksen siitä, että pitäisi päästä tästä kiireimusta pois semmoiseen hallittuun hidasteluun. Se on musta hienosti sanottu eli sitä kohti.

 

Eric: Itsellä tuli mieleen Onnismaa Jussi, joka sanoi että elämässä on erilaisia rytmejä ja aika usein työelämässä se on se teknorytmi ja kova biitti, joka menee. Ja se ei ehkä sitten, jos se on aina se kova rytmi, niin se ei sitten ihmiselle tee hyvää. On se sitten työ tai opiskelu, että pitäisi olla niitä eri rytmisiä tiloja ja tilanteita siinä arjessa mukana. Mutta hei, kiitos tosi paljon Sanna ja Susanna ja hyvää kevättä teille.

 

Sanna: Kiitos, sitä samaa.

 

Susanna: Kiitos.

Jakso 10. Urasuunnittelutaitojen kehittyminen opinnoissa. Uraohjaajat Sanna Grannas ja Jarkko Immonen

Minkälaisia palveluita Helsingin yliopiston urapalvelut tarjoaa opiskelijoille, koulutusohjelmille ja työnantajille? Miten uraohjaajat tukevat koulutusohjelmia opiskelijoiden urasuunnittelutaitojen ja koulutuksen työelämäorientaation vahvistamiseksi? Miten urasuunnittelun taitoja opetetaan? Mihin suuntaan urapalveluiden rooli kehittyy tulevaisuudessa?

Jakson vieraina ovat Sanna Grannas ja Jarkko Immonen.

Sanna Grannas työskentelee uraohjaajana ja urapalveluiden tiiminvetäjänä Helsingin yliopiston urapalveluissa. Grannas tekee yhteistyötä erityisesti eläinlääketieteellisen, farmasian, lääketieteellisen ja matemaattis-luonnontieteellisen tiedekuntien koulutusohjelmien kanssa.

Jarkko Immonen työskentelee uraohjajana Helsingin yliopiston urapalveluissa Grannaksen vetämässä tiimissä. Immonen työskentelee erityisesti humanistisen tiedekunnan ja teologisen tiedekunnan koulutusohjelmien kanssa.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 10. jakso.

Aiheena opiskelijoiden urasuunnittelun taitojen kehittyminen yliopisto-opintojen aikana. Jakson vieraina ovat uraohjaajat Sanna Grannas ja Jarkko Immonen Helsingin yliopiston urapalveluista.

Jakson kesto 50  minuuttia.

Jakso ja tekstivastine julkaistu 17.3.2022.

 

Eric Carver: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja tohtorikoulutettavien ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita.

Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa.

 

Tämän jakson vieraina ovat Sanna Grannas ja Jarkko Immonen. Sanna Grannas työskentelee uraohjaajana ja urapalvelujen tiimivetäjä Helsingin yliopiston urapalveluissa. Grannas tekee yhteistyötä erityisesti eläinlääketieteellisen, farmasian, lääketieteellisen ja matemaattis-luonnontieteellisen tiedekuntien koulutusohjelmien kanssa.

 

Jarkko työskentelee samassa tiimissä uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Immonen työskentelee erityisesti humanistisen tiedekunnan ja teologisen tiedekunnan koulutusohjelmien kanssa.

 

Tervetuloa mukaan, Sanna ja Jarkko.

 

Jarkko Immonen: Kiitos.

 

Sanna Grannas: Kiitos, Eric.

 

Eric Carver: Puhutaan tänään siitä, minkälaisia palveluita urapalvelut tarjoo opiskelijoille. Ja erityisesti me puhutaan siitä, miten uraohjaajat tukee Helsingin yliopistossa koulutusohjelmia, opiskelijoiden urasuunnittelutaitoja koulutuksen työelämäorientaation vahvistamiseksi.

 

Mut alotetaan ihan urapalveluiden esittelyllä. Sanna, minkälaisia palveluita Helsingin yliopiston urapalvelut tarjoaa suoraan opiskelijoille? Ja minkälaisii palveluit teil on koulutusohjelmiin ja sitten taas työnantajille?

 

Sanna Grannas: No opiskelijoille löytyy ensinnäkin yksilöllisii palveluja, eli yksilöllinen uraohjaus ajanvarauksella. Ja harjoitteluneuvonta myöskin ajanvarauksella. Sen lisäks meillä on vielä työnhaun neuvonta ilman ajanvarausta, myöski yksilöllistä neuvontaa. Sit me järjestetään kaikille avoimia pienryhmiä erilaisista aiheista. Ja erilaisia työpajoja ja muutamii myöski kaikille avoimia luentoja löytyy tän teeman ympäriltä. Sit me tarjotaan opiskelijoille myöskin tämmönen kudin.fi-itsearviointityökalu meidän opiskelijoille käyttöön. Meillä on myöskin meidän omat verkkosisällöt tietysti opiskelijoiden käytössä. Me myöski koordinoidaan kahta eri ryhmämentorointiohjelmaa. Toinen niist on auki kaikille meidän opiskelijoille ja toinen on sitte tiettyjen, mukaan lähteneiden koulutusohjelmien opiskelijoille. Sit me järjestetään tapahtumia, jotka on avoimia kaikille meidän opiskelijoille. Viimeisimpänä esimerkkinä nyt esimerkiks tammikuun kesätyötapahtuma. Tää on suoraan opiskelijoille suunnattuja palveluja, mitä meil löytyy.

 

Koulutusohjelmille me tarjotaan sit yhteistyötä nimenomaan näissä työelämä- ja asiantuntijuusopinnoissa. Tarjotaan konsultaatiota, tukea siin opetuksen suunnittelussa ja järjestämisessä. Ja eri tavalla tuetaan koulutusohjelmia tän työelämäopintopakettien rakentamisessa. Ja koulutusohjelmille myös tarjotaan tämmönen materiaalipankiksi kutsutaan sitä, elikkä urasuunnittelun ja asiantuntijaksi kasvun materiaalipankki. Eli me ollaan kerätty opettajia varten valtava määrä sisältöä, tehtäviä mitä opettajat, jotka on tekemisissä näitten urasuunnitteluun liittyvien teemojen kanssa omassa opetuksessaan, voi hyödyntää suoraan sitä meidän materiaalipankin sisältöä. Eli sillä lailla tarjotaan heille vähän apukättä tässä, jos ei ehditä itse kaikkiin kursseihin osallistumaan ja auttamaan niissä.

 

Työnantajille me sitte tarjotaan, yhtä lailla kuin opiskelijoillekin, JobTeaser-työpaikkaportaalia, josta siis opiskelijat näkee harjoittelu- ja työpaikkoja ja työnantajat pääsee sitten ilmoittamaan niitä paikkojaan siellä. Sitten työnantajille tietysti annetaan mahdollisuus osallistua erilaisiin tapahtumiin ja päästä kontakteihin meidän opiskelijoiden kanssa. JobTeaser mahdollistaa myös sen, että pystytään vähän enemmänkin tekemään työnantajien kanssa yhteistyötä. Sinne voi työnantajat luoda profiileja ja näin edespäin. Täs on täl hetkellä oikeastaan se meidän palvelutarjonta. Jarkko voi täydentää, jos mä unohdin sieltä jotain.

 

Jarkko Immonen: Ei, kyllä siinä aika kattavasti tais pois kaikki tulla. Ei lisättävää.

 

Eric Carver: No meillä on nyt taustalla tää pitkään jatkunu, kohta kaksi vuotta tulee täyteen tätä koronaviruspandemiaa ja poikkeusaikaa ja etäopiskeluaikaa yliopistoissa. Onko se jotenkin tämä poikkeusaika muuttanu sitä, mitä te urapalveluissa teette ja onko opiskelijan tarpeet jotenki muuttunu? Haluuko Jarkko alottaa siitä?

 

Jarkko Immonen: Jos vastaan tohon ensimmäiseen kysymykseen, et onko muuttanu sitä, mitä tehdään. Tietysti asiat kehittyy luonnollisella painollaan, mut ei pandemia ehkä semmosta oo tehny. Se on muuttanu sitä, miten tehdään ja päävastaus tietysti sisältyy jo kysymykseen, et kaikki on ollut etänä pitkään. Tämmösessä hommassa, missä kuitenkin se kohtaaminen on aika usein ytimessä joko opiskelijoitten kesken tai sitten meidän ohjaajien kanssa tai opetustilanteissa, se vaikuttaa työn luonteeseen aika paljon.

 

Mutta jos hyviä puolia ajattelee, meillä aika hyvin valmius siihen oli jo etukäteen. Etäohjauksia esimerkiks on tehty jo ennen pandemiaa, et se ei tullu sillä tavalla kokonaan uutena juttuna. Ja myös sit mä ajattelen, et ehkä saavutettavuuden näkökulmasta voi jonkunlaisia hopeareunuksia tässä pitkäks vanuneessa myrskypilvessä nähdä. Meillä ennen, jos me pystyttiin fyysiseen työpajaan ottamaan vaikka 30 opiskelijaa tilojen puolesta, niin nyt meillä on sitten näissä etätyöpajoissa saattanu olla toistasataa opiskelijaa. Koska jotkut aiheet ja vähän kausittain tietysti aina sillä tavalla tarpeet vaihtelee, et osallistujamäärät heilahtelee, sanotaan. Niin sitten silloin, kun on enemmän kiinnostusta, niin nyt sit pystytään ottamaan. Ei tarvii lyödä ovea kiinni sitten niiltä 70:ltä tai paljonko niitä sit oliskaan.

 

Tietysti sitten tää fyysinen puoli, et vaihdossa olevat opiskelijat, eri kampuksella olevat opiskelijat. Puhutaan yliopistoista, jotka toimii monella kampuksella ja ehkä keskustakampus vähän epäreilusti aikasemmin on ollu se paikka, missä sattuu ja tapahtuu. Niin nyt siitä dilemmasta ollaan myös tietys mieles päästy. Ja et varmaan erilaisia hybridi- ja etätoteutusjuttuja tullaan pyörittämään jatkossakin sitten myös uuden normaalin aikaan ihan näistä syistä.

 

Mut se opiskelijoiden tarpeiden muutos on tietys mieles tietysti ehkä kiinnostavampi kysymys, mut myös vaikeampi vastata. Koska meillä aika harvasta asiasta on semmosta mitään dataa, joka tukis suuntaan tai toiseen. Mennään aika mutulla tietyssä mielessä. Esimerkiks meijän yksilöohjausajat on aina ollu semmosia, et niit saa jonottaa kun Madonnan konserttii. Et se ei tuu sillä tavalla ikinä olemaan täysin saavutettava palvelu, et se ois nyt harvojen herkkua. Joten vaikea sanoo, et onko sitä nappia nakutettu nyt sitte vielä kovempaa ku tavallisesti. Ku kaikki ajat aina menee, niin ei se pysty sanomaan, et onko sitä painetta ollu enempi.

 

Ehkä erityisesti just ohjauksissa jotenkin semmonen asiantuntijaidentiteetin tai ylipäänsä ehkä opiskelijaidentiteetin hakeminen tietyllä tavalla on vielä korostunu. Et jotenkin opiskelijat on, ne, jotka meidän näille virtuaalisille sohville tulee, niin oma mutuni on se, että ehkä vielä enemmän kipuilevat sen kanssa, mihin mä kuulun. Kuulunko mä mihinkään ja mitä se, oonks mä nyt jossain yliopistolla. Et selvästi se yhteisön kannattelu, kun se puuttuu, niin se vaikuttaa. Varsinkin niille, jotka on kerenny olee hyvin vähän aikaa ennen pandemiaa täs normaalissa yliopistoelämässä kiinni tai eivät ole olleet ollenkaan. Et jotenkin välillä ne keskustelut vähemmän sisältää niit näkökulmia, et minkälaista puhetta vaikka koulutusohjelman sisällä käydään eri asioista tai muuta. Et ne signaalit ei vaan tavota tässä ajassa opiskelijoita samalla tavalla kun aikasemmin. Mikä nyt ei oo sinänsä mikään yllätys, että tähän täs on jaanattu monessa yhteydessä.

 

Mutta kyllä se tulevaisuuspohdintoihinkin selvästi heijastuu jotenkin semmonen tämän maailman kapeneminen. Ja sen kapeneminen, et mitä se yliopistoelämä oikein tarkottaa. Ainakin niille opiskelijoille, joita tuntuu, et itseohjauksessa kohtaan. Välillä ehkä akateeminen henkilökunta koetaan jotenkin vaikeammin saavutettavana. Tai et ehkä se kynnys ottaa yhteyttä vaikka jossain kysymykses, joka mä kuvittelen, et ennen olis ollu ehkä hyvin luonnollinen osa siinä uraohjauskeskustelussa, et tästä sä voisit jutella vaikka sun proffan kanssa tai mitä vaan, niin tavallaan ei ne oo semmosii itsestäänselvyyksiä samalla tavalla kun aikasemmin.

 

Kulttuurieroja tietysti on ollu aina ja tulee aina olemaan myös tieteenalojen kesken. Niin ja myös tää palaaminen, mikä nyt on käsillä, niin välillä sen tuntuu, et nousee. Et jotain ihmisiä se jännittää selvästi. Tai kenelle se on ensimmäinen kerta tulla uuteen, kenelle se ylipäänsä on mitään palaamista. Mutta tuleeks Sannal mieleen jotain lisättävää?

 

Sanna Grannas: No aika tyhjentävästi kyllä vastasit. Meillä ylipäätään mun mielestä, jos miettii omia ohjattavia, ni tää kaikki epävarmuus, ni se vaikuttaa niin moneen asiaan opiskelijalla. Et se vaikuttaa niihin tulevaisuuden suunnitelmiin, se saattaa vaikuttaa opintojen aikasiin valintoihin, mitä opiskella. Et opiskelijat on ylipäätään aika suuren epävarmuuden keskellä. Se näkyy monella tavalla. Tietysti me nyt nähdään ehkä vaan se hyvin pieni osa, joka tulee meille ohjaukseen. Mut että tuntuu, että tuntuvat se epävarmuus ja sen sietokyvyn vahvistaminen on tällä hetkellä aika tärkeetä opiskelijoiden keskuudessa.

 

Eric Carver: Varmaan on niin, että yhteisöllisyyden merkitys tai ryhmäidentiteetin merkitys kasvulle tai identiteetin kehittymiselle ois kenellekään mikään uutinen. Mutta kyllähän korona on tehnyt hirveen näkyväksi sen, että kuinka tärkeetä se on myös sille osaamisen kehittämiselle se kiinnittyminen. Ja sen oman asiantunteidentiteetin muodostuminen siellä ryhmässä tai niissä keskusteluissa. Että tää on ollu mulle entisenä uraohjaajana tai siis aikaisemmin uraohjaustyötä tehneenä, kai mä edelleenkin uraohjaaja olen, semmonen aika iso huoli. Miten se nimenomaan se sosiaalinen ja ryhmään ja vuorovaikutukseen, yhteisöllisyyteen liittyvä osa siitä asiantuntijoiden kasvusta, niin miten se tänä etäaikana. Ja mä en sano, et se ei oo kehittyny. Meillähän on valtavasti tehty työtä sen eteen. Etäkursseilla ja muuten vuorovaikutusta ja ryhmäytymistä ja muuta tehdään. Eli se on tietysti tärkeä muistaa. Mut että ei se ihan sama ole.

 

Mennään nyt tähän urasuunnittelutaitojen ja työelämäorientaation tuen teemaan. Eli Helsingin yliopistossa on integroitu tutkintoon työelämäorientaatio ja urasuunnittelutaitojen kehittymisen tuki jo sieltä Bolognan prosessin ajalta vuonna 2003, kun tehtiin iso tutkinnonuudistus. Ja urapalveluilla ja uraohjaajilla on ollu keskeinen rooli työelämäorientaatioita ja urasuunnittelua tukevien kurssien kehittämisessä ja opettamisessa jo melkein 20 vuotta. Tiedän tän, koska olin itse uraohjaajana urapalveluissa 2009–2015 tätä työtä tekemässä. Minkälainen rooli uraohjaajilla on nyt tällä hetkellä tämmösen kurssimuotoisen tai opetukseen sidotun työelämäorientaation ja urasuunnittelutaitojen tuessa? Haluuko vaikka Sanna alottaa?

 

Sanna Grannas: Joo, tosiaan johtuen tästä tutkintoon integroimisesta, meijän uraohjaajien päätehtävänä oikeastaan, isona osana meidän työnkuvaa on se opetus. Vaikka me ollaan hallinnollista henkilökuntaa, niin meijän työnkuvasta tosiaan se opetus vie tosi ison palan. Toki yksilöohjaus ja ylipäätään nää pienryhmät ja muut kuuluu siihen työnkuvaan. Mut et opetus on siinä meijän päätehtävänä. Ja nyt meillä on tosi paljon, meil on 11 tiedekuntaa, meil on tosi paljon eroavaisuuksia tiedekuntien ja koulutusohjelmien välillä, et miten nää työelämäorientaatio ja työelämäopinnot siellä järjestetään ja asiantuntijuusopinnot.

 

Elikkä siinä on tosi paljon variaatiota. Me ollaan kukin omissa vastuutiedekunnissamme hyvin eri tavalla niis mukana. Me saatetaan olla hyvin pienissä vierailuluennoissa käydä pitämässä lyhyitä pätkiä jossain isossa kurssikokonaisuudessa. Toisessa tiedekunnissa sitten tai koulutusohjelmissa ollaan paljon enemmän tekemisissä sen koko kurssin suunnittelun kanssa ja tuodaan siihen koko kurssin sisältöihin näkemystään ja toimitaan, konsultoidaan siinä yleensä niit järjestäviä opettajia siin sisällön rakentamisessa. Et eroja on tosi paljon, että vaikee vetää mitään linjausta. Ihan tavallaan siitä lähetään siit koulutusohjelmien tarpeesta liikenteeseen.

 

Mut toki johtuen just siitä, et meitä on rajallinen määrä urapalveluissa ja tiedekuntia ja koulutusohjelmia on niin valtava määrä, niin meillä on tavallaan pyrkimys viedä vähän konsultoivampaan suuntaan tätä meijän toimintaa. Eli sen takia me ollaan rakennettu tää materiaalipankki opettajien tueksi. Että heillä olis valmista materiaalia, jota käyttää siellä työelämäopinnoissa. Jotta he sais suoraan tuen siihen, et totta kai me ollaan mukana konsultoimassa, mut jos me ei aina ehditä. Jos meitä ei riitä mukaan osallistumaan siihen kurssin toteutukseen, niin sillon heil on materaalii, mitä he voi käyttää. Ja pyritään tietysti olemaan mukana myös opetussuunnitelmayhteistyössä siinä mielessä, et pyritään miettimään yhdessä koulutusohjelmien kanssa, et miten näitä asioita voitais huomioida siinä koko sen koulutuksen, esimerkiksi kanditutkinnon koko sen aikana tai maisteritutkinnon koko aikana. Ettei ne ois vaan yksittäisiä interventioita tai mukaantuloja. Pyritään olla mukana siinä suunnittelussa ja mielellämme aina halutaan yleiskuva siit koulutusohjelman tilanteesta. Jarkko täydennä, ole hyvä.

 

Jarkko Immonen: Oikein hyvin kyllä tota kuvasit. Ehkä siitä näkökulmasta voisin vielä kommentoida, et siinä konsultoivamman roolin hakemisessa mä ajattelen, et siin ei oo pelkästään kyse siitä, että me loputaan tai meidän resurssit jossain kohtaa tulee se kriittinen piste vastaan, et miten me riitettäis kaikille. Mikä tietysti siis tulee väistämättä aina olemaan ongelma, koska meitä on viisi ja opiskelijoita on suunnilleen saman verran kun porukkaa Hyvinkäällä.

 

Mutta ajatelen, et siinä on myös semmonen sen opiskelijan oman prosessin kannalta oleellinen puoli, että silloin kun me tullaan luennoimaan, me tullaan kuitenkin aina jostain ulkopuolelta. Vaikka me oltais tehty siis pitkään sen koulutusohjelman kanssa yhteistyötä, niin me ollaan kuitenkin jotain sen oman yhteisön ulkopuolelta, eikä me olla sen tieteenalan asiantuntijoita. Tai jos vaikka sattumalta oltaiskin, niin ei me sillä kulmalla siellä ikinä esiinnytä, vaikka oltaiskin omas vanhas pääainees höpisemässä.

 

Ja myös se sama heijastuu usein mä ajattelen et työelämäkursseihin tai asiantuntijuuskursseihin, että vaikka ne on siellä sen ohjelman sisällä, ne on tietyllä tavalla usein ehkä vähän omia kupliaan sen substanssiopiskelun, substanssiopetuksen jos ei ihan ulkopuolella, niin ehkä vieressä. Ja silloin jos se opiskelijan prosessi, elikkä se omaan tulevaisuuteen orientoituminen jotenkin on siel ytimessä, mitä me yritetään tukea. Mä ylipäänsä vähän vieroksun työelämäorientaatio-sanaa, tykkään asiantuntijaksi kasvusta tai urasuunnittelun tuesta enempi, koska niissä opiskelija on keskiössä. Työelämäorientaatio jotenkin kuulostaa, et me arvaillaan, mitä se myyttinen Wizard of Oz, eli työelämä siellä jossain tulevaisuudes haluaa. Ja koitetaan stemmata siihen se, mitä me tehään nyt.

 

Kun keskiös pitäis olla se, et mitä se opiskelija elämältään haluaa. Niin sillä, että me koitetaan jotenkin keksiä keinoja, et miten opettajat vois siellä substanssiopetuksen sisällä tukea niitä opiskelijan tulevaisuuteen orientoitumisen prosesseja, niin mä ajattelen, et on sen opiskelijan urasuunnittelun kannalta keskeistä. Et nää ei oo niinku kaksi vaan rinnakkain olevaa juttua, vaan että ne olis elimellisesti jotenki yhdessä. Koska se on varmasti lähempänä sitä opiskelijan todellisuutta. Et jonkun takia minä opiskelen niitä asioita, joita opiskelen.

 

Eikä niitä tulevaisuuspohdintoja voi irrottaa tavallaan kokonaan omaks tematiikakseen siitä muusta substanssista. Niin ehkä siinä mä ajattelen, et tämmönen on myös siel sisällä. Et jos se ei oo vaan sitä, et me käydään opettamassa työelämäkurssilla, vaan että se, mitä me tehdään vois näkyä siellä opintojen arjessa jotenkin muuten eri kohdissa, niin sil on opiskelijan pohdintojen kannalta toivottavasti myös laadullista merkitystä.

 

Sanna Grannas: Ja tää tuntuu olevan semmonen asia, mis opettajat tarvitsee välil tukea. Just siinä, et nää teemat saatais läpileikkaamaan sitä tavallaan opintopolkua niil opiskelijoille. Et se olis siellä mukana ihan alusta asti, ettei painoteta liikaa siin just ennen valmistumista, vaan et nää teemat nostettais esiin jo aikasemmin. Et ne kulkis siel, just niinku Jarkko sano, substanssiopetuksen rinnalla. Meil on tosi hienoja esimerkkejä siitä, et miten jossain koulutusohjelmissa on nostettu tavallaan tätä, nostetaan pintaan näit teemoja siinä substanssin ohella monessa eri kohdassa. Ja se on just se, mitä me toivotaan, et nähtäis siellä. Ettei se oo pelkästään niit yksittäisiä kursseja, vaan nimenomaan, et se teema kulkis siel rinnalla ihan koko ajan.

 

Eric Carver: Niin mä oon jossain keskustelussa silloin, kun olin uraohjaajan työtehtävissä ja myös nykyisessä roolissa, kun mietitään, mikä on koulutusohjelman ja opiskelijan työnjako näis tulevaisuuspohdinnoissa, ni yksi tapa, millä mä oon sitä aatellu, on se, että sen ohjelman tehtävä on kutsua opiskelija pohtii, mikä sen ohjelman tarkoitus on ja mihin tässä ollaan menossa. Ja mitä se osaaminen ja mitä se asiantuntemus ja mitä mahdollisia sovelluksia sillä vois tässä ympäröivässä maailmassa olla. Ja opiskelijan vastuulla on miettiä sitä, mitä hän itse haluaa ja minkälaiset asiat häntä itseä kiinnostaa. Ja tää ei oo se, että kumpi, vaan että molemmat on tosi tärkeitä. Ja siinä tietysti toi tommonen yhteys, mikä teillä on sinne ohjelmiin, on tosi tärkee.

 

No mennään vähän teorian puolelle. Millä tavalla tällä hetkellä, kun te lähestytte tätä tulevaisuuteen orientoitumista tai urasuunnittelutaitoja, mitä Jarkko tossa sanotit, ne sanat, mitä te käytätte, niin mikä on se teoreettinen viitekehys tai lähestymistapa, mitä te tällä hetkellä sovellatte, kun te työskentelette ohjelmien kanssa tai sitten kursseilla opiskelijoiden kanssa?

 

Jarkko Immonen: Jos sallitaan pieni aikahyppy, niin tää on helpompi ehkä kuvata sen kannalta, miten tää asia on muuttunu tai miten sitä on muutettu tai kehitetty täs viime vuosina. Eli meillä vielä joku aika sitten semmosena yhteisenä kärkenä tai ovenkahvaviitekehyksenä, millä me tultiin sisään opetuksiin tai ohjauksiin tai mihin se ikinä onkaan, yhteinen jaettu teoreettinen viitekehys. Kun se oli hyvin kognitiivinen tavallaan päätöksentekoon keskittyvä semmonen, että tunne itsesi, tunne vaihtoehtosi, tee rationaalinen päätös, toimi sen mukaan. Tämmönen kognitiivista prosessia kuvaava ajatus siitä, mitä se urasuunnittelu on, mitä elementtejä siin on, mitä pitäis ottaa huomioon.

 

Ja me sit siitä ollaan nyt ihan tietoisesti tehty siirtymää kohti vähän semmosta ajattelua, missä myös sen pohtijan oman pään ulkopuolinen maailma olis jotenkin tietyl tapaa vahvemmin läsnä. Erilaiset sosiokulttuuriset näkökulmat tulis huomioitua ja jotenkin se, et jokainen pohtii näitä omia kysymykseen omista konteksteistaan lähtien. Me ei seistä samalla viivalla, jokaiselle maailma näyttää vähän erilaiselta. Ja meil on nykyään tavallaan se yhteinen nimittäjä.

 

Me kaikki viisi ohjaajaa tietysti tullaan eri taustoista, meillä on eri kiinnostuksenkohteita ja näin. Mut se, mikä me on sovittu tavallaan yhteiseks paradigmaksi, on tämmönen brittiläisen Michael Tomlinsonin kehittelemä pääomamalli, Graduate Capital Model. Me ollaan sitä vähän sovellettu sillä tavalla, että hän siis määrittelee työllistyvyyden kautta sitä, et mitkä asiat työllistyvyydessä on erityisesti pöydällä korkeakoulutuksen aikana. Minkälaisía asioita korkeakoulutuksen tulisi ainakin kehittää alasta riippumatta. Hän puhuu tavallaan työllistävyydestä ja sit hänellä on semmonen hyvä termi, joka kääntyy tosi huonosti suomeks, mutta Pre-professional identity, jolla hän viittaa siihen kehittyvän asiantuntijoiden ajatukseen. Et usein valmistuva opiskelija, hänhän on monessa suhteessa de facto -asiantuntija omalla alallaan. Mutta se kokemus siitä, et olenko mä asiantuntija, usein vaatii vielä niitä törmäyksiä ja uusia kokemuksia työelämän puolella ja näin, että se itseluottamus ja semmonen sieltä kypsyy.

 

Niin me ollaan sitä vähän käännetty. Et kun Tomlinson määrittelee erilaisia valmiuksia viisi eri kategoriaa, joista muodostuu se, et mitä se Pre-professional identity tai korkeakoulutuksen aikana kehittyvät työelämävalmiudet, et mitä ne on, niin me on käännetty sitä vähän niin, et me puhutaan siitä niin, mitä asiantuntijuus oikeastaan on. Koska se kääntyy ihan yks yhteen tähän ajatteluun. Että ne Tomlinsonin viisi kategoriaa voi nähdä myös asiantuntijuuden osa-alueina, jotka kehittyy nimenomaan korkeakoulutuksen aikana. Ja siinä on se hyvä puoli silloin mun mielestä, et monet työllistyvyyttä kuvaavat mallit erityisesti ja myös asiantuntijuudesta puhuvat mallit usein ikään kuin kuvaavat itsensä sillä tavalla, et tässä on se koko paketti. Tätä kaikkea on vaikka työllistyvyys. Mutta niistä usein puuttuu paljon semmoset asiat, joihin yksilö itse ei voi vaikuttaa. Omaan taustaan liittyvät asiat, omassa itsessä olevat piirteet ja tämmöset. Mutta Tomlinson, täs mallissa rajataan niin, et nää on ne asiat, jotka korkeakoulutuksen aikana on pöydällä. Tähän työllistyvyyteen liittyy muutakin, mut nää on ne, mihin korkeakoulutus pyrkii vaikuttamaan. Siks se on jotenkin must meille perusteltua lähestyy siit näkökulmasta.

 

Ja ne kategoriat, mä nopeesti vaan luettelen läpi sen pidempää luentoa pitämättä. Niin inhimillinen pääoma, jolla tarkotetaan tutkinnon tuottamaa formaalia osaamista ja siirrettäviä taitoja. Eli tavallaan sitä, mitä perinteises näkemykses mä aattelen, et siihen asiantuntijuus rajoittuu. Et sitä, mitä yliopistolta tullaan hakemaan, mitä sä täällä opit ja miten se opintojen ikään kuin tiimellyksessä kehittyvä muu siirrettävä osaaminen, niin et se on se, mitä on asiantuntijuus. Mut sit sen päälle tulee kaikkea semmosta, et kun ruvetaan ajattelee, et okei, jos mul on sitä inhimillist pääomaa, niin miten mä sitä tällases nykymaailmassa pystyn soveltamaan itseäni mielekkäällä tavalla. Miten mä pystyn luovimaan elämäs eteenpäin niin, et mä jotenkin koen, et siitä, mitä mä oon tääl hankkinu, et siitä on ollu hyötyä ja se on merkityksellist, mitä mä sillä pystyn tekemään. Niin siihen strateginen puoli ympärille.

 

Ja siihen liittyy sillon sosiaalinen pääoma, eli ymmärrys vaihtoehdoista, omat kontaktit, kulttuurinen pääoma, johon liittyy tietämys yhteisöjen hiljaisesta tiedosta, oman paikan haistelu työmarkkinoilla ja tämmöstä. Muissa konteksteissa opittujen taitojen merkityksen ymmärtäminen, psykologinen pääoma eli resilienssi ja joustavuus ja kaikki tällänen. Ja sitten myös yksi kategoria on identiteettipääomasta. Se tietysti vaatii vähän mielikuvitusta ja suomeks toimii aika huonosti, et miten identiteetti nyt on niinku pääomaa. Mutta tarkotetaan nimenomaan sitä hidasta henkilökohtast prosessia, missä jossain vaiheessa mä ehkä alan kutsuu itseeni opiskelijaksi, et se tuntuu luontevalta. Sit jossain vaihees mä alan miettii, et kuka mä oon sit, ku mä en oo enää opiskelija. Siel jossain on myös se kehittyvä asiantuntijuus, et millon mä oon asiantuntija. Ja tietysti ne kaikki muut kategoriat ikään kuin syöttää siihen jokaisen omaan identiteettiprosessiin.

 

Tämmönen vähän monipuolisempi ikään kuin kakku, kuin se meidän vanha ”tunne itsesi, tunne maailma, tee päätös” -tyyppinen kognitiivinen juttu. Toivottavasti tää nyt ei menny liikaa luennon puolelle.

 

Eric Carver: Ei, ei, erittäin mielenkiintosta. Toki kun olen tota työtä tehny ja operoinu ite silloin nimenomaan sen kogitiivisen mallin kautta, toki ei niin, että se ois ollu ainoo, niin tosi mielenkiintosta. Miten sä Sanna oot kokenu tän muutoksen ja miten se on vaikuttanu sun tapaan tehdä töitä?

 

Sanna Grannas: No just toi, mitä Jarkko tossa sano, että tästä pystyy tosi laajemmalla linsseillä tarkastella näitä asioita verrattuna siihen meijän aikasempaan viitekehykseen. Mikä sinänsä, sillä oli paikkansa myös. Mut et täs on just se hyvä puoli mun mieles täs pääomamallissa, et täs pystyy, meillä on urasuunnittelutapoja on niin monta ku on opiskelijoita. Niin täs pystyy helpommin ehkä yksilö löytämään. Opiskelija pysty löytämään ne itselleen just tällä hetkellä kaikkein eniten pinnalla olevat asiat. Meillä on tosi paljon opiskelijoita, joita me kohdataan tosi eri vaiheissa opintoja. Jotkut saattaa olla ihan siellä polun alussa. Toiset on siellä jo melkein toinen jalka ulkona yliopistosta tai opiskelijamaailmasta. Niin tää pääomamalli mun mielest tarjoaa siinä mielessä paljon enemmän kiinnityskohtia. Just tää, mist me aikasemmin puhuttiin, että ois hienoo, että nää teemat olis koko ajan siinä opintopolulla. Ku opiskelija opiskelee, niin siinä ois rinnalla nää teemat. Ja tää pääomamalli antaa vähän enemmän sisältöä ajatellen sitä, et on monenlaisia eri kohtia, missä nää nousee esiin, ehkä tuo sen näkyvämmäks sen, miten monissa eri asioissa nää teemat on oikeasti läsnä, vaikkei sitä tuu ajatelleeksi opintojen kuluessa opiskelijat tai opettajat.

 

Eric Carver: Ja sehän on tietysti, kun puhutaan ohjauksesta tai kurssimuotoisesta ohjauksesta, niin aina hirveen tärkeä on se, että missä kohdassa ihminen kohdataan sitä prosessia. Ja tietysti kurssimuotoisessa on se, että siellä on aika monenlaisia erilaisia kohtia prosesseja ja taustoja. Ja silloin se, että se keskustelu ja ne asiat, mitä kurssilla tapahtuu kohtais ja ois avoimia erilaisille tilanteille, niin se on tietysti hirveän tärkeä. Mennään nyt siihen, että mitä siellä kursseilla sitten ihan oikeasti tapahtuu. Eli miten urasuunnittelutaitoja tai tulevaisuuteen orientaatiota opetetaan? Haluuks Sanna alottaa tällä kertaa?

 

Sanna Grannas: No vähän niinku Jarkko tossa jo avaskii tavallaan sitä, että se on sitä urasuunnittelua ja asiantuntijaksi kasvua oikeestaan, mitä me siellä pyritään tukemaan. Ja me halutaan nyt välttää sellaista ylenpalttista paasausta tai sitä, että pidettäis siellä vaan luentoja ja kerrottais semmonen ”one size fits all” näin suunnittelet urasi. Vaan halutaan enemmänkin nostaa sitä peiliä niiden opiskelijoiden eteen, että tää tapahtuis reflektoinnin kautta ja pohdintojen. Yritetään herätellä heitä ajattelemaan just sitä, mitä Jarkko tossa just äsken sano, et mitä se asiantuntijuus oikein on. Et totta kai monella tavalla sit saatetaan just antaa tukea siihen päätöksentekoon ja muihin.

 

Mut kyl se on just sitä, että pyritään tukemaan heitä siinä, et tarkastellaan toki sitä päätöksentekoa ja sitä oman pään sisäistä mallia. Ja siihen kuuluu tietysti se, että osaamisen tunnistaminen ja sanoittaminen on hyvin ratkaisevassa asemassa aika monessa meijän sisällöissä. Mut ylipäätään oman tarinan hahmottaminen. Et mitä se on se mun oma tarina, mitä se on se, mitä mä kerron itselleni, mitä mä kerron ulospäin. Mut tosiaan myöskin se oman pään ulkopuolisen maailman tarkastelu, et tavallaan asetetaan siinäkin peiliä ja herätellään ajattelua, et mitkä on ne asiat, mihin itse voi vaikuttaa, mitkä asiat, mihin ei voi itse vaikuttaa. Mitkä ne on ne asiat, mitkä on itsellä just pöydällä ja mitkä on ehkä jollain muulla tällä hetkellä pöydällä. Ja toki se pääomamalli antaa siihen hirveen hyvän raamin tarkastella ylipäätään tätä asiantuntijaks kasvun prosessia. Mut et ylipäätään yritetään kääntää sitä ajattelua niin, et se lähtee siitä opiskelijasta itsestään ja jokaisella on se oma vastuu siinä tavallaan. Mut et yhteisönä täs toimitaan ja tukea löytyy ja siinäkin yritetään tukea ihan siinä, kun ollaan siellä kursseilla.

 

Hyvin paljon käytetään pienryhmätyöskentelyä ja vertaispalautetta tai vertaistukea ja koetetaan ryhmäyttää niitä opiskelijoita ja saada heitä keskustelemaan keskenäänkin näistä asioista. Mitkä on teemoja, mitä muuten ei välttämättä nouse aina luonnollisesti siellä heidän välisissä keskusteluissa esiin, ni pyritään sitäkin tukemaan. Mä en tiä, haluuks sä nyt enempää esimerkkejä ihan konkreettisista sisällöistä, mut et Jaakko voi täs täydentää, mitä ne meijän sisällöt siel on.

 

Jaakko Immonen: No mä aattelen, et sellainen aika yleinen eetos ehkä, varsinkin, jos me pelmahdetaan kurssille sen yhden, kahden, kolmen luennon ajaks jossain, missä kohtaa onkaan, niin sinä ehkä semmonen eetos ja jotenki semmonen, et pysähdy, hengitä, reflektoi. Mist sä oot tulossa, missä ollaan nyt, minne sä ehkä haluaisit olla menossa.

 

Mä aattelen, et se korostuu ja on ehkä erityisen hedelmällistä silloin, jos, kurssit tietysti on tosi erilaisia. Jos me käydään 90 koulutusohjelman kursseilla, niin sinne mahtuu kaikennäköstä. Mä ite tykkään paljon semmosist kursseista, mis tehään jotain. Et siel on joku projekti, järjestetään jotain. Tai projektikurssiluonteisist jutuist, jollon sulla se kurssin sisältö tuo sen jonku tosi hands on -kosketuspinnan, varsinkin jos joudutaan vähän lähtemään vaikka yliopiston ulkopuolelle tai juttelemaan ihmisille jossain tuolla muualla tai jotain tämmöstä. Opiskelijat tekee jotain tosi konkreettista, missä pohtii ja joutuu ikään kuin reaalimaailman tilanteisiin jollain tavalla tai ainakin niiden liepeille. Niin silloin se, mitä me sinne tuodaan tai voidaan tuoda, on ehkä just se semmonen reflektiivinen träkki sinne kurssien sisälle. Et voidaan pohtii vaikka sitä, mitä tän kurssin aikana on tapahtunu, jos se työskentely on ollu tosi intensiivistä. Että jos on alussa jotenkin pohdittu sitä, millä odotuksilla tähän lähetään, mitä mä ajattelen nyt omasta tulevaisuudesta ja mitkä ne kysymykset onkaan, mitä sit. Onks kurssin lopus, tapahtuuks jotain, mimmosia keskusteluja me sit käydään, mitä uutta tietoa ajatuksii tän aikana on tullu. Onks siel kurssin aikana havaintoja, et onks siel jotain lamppui syttyny, onks joku ajatus siitä, et kuka minä olen täs oman alani kontekstissa. Onks siinä jotain ja saattaa hyvinkin olla jotain nytkähdyksiä suuntiin tai tosiin tapahtunu.

 

Mä aattelen, et se on hirveän tärkeetä ja arvokasta semmonen, tulee se sit meiltä tai opettajalta tai keneltä vaan. Mut tavallaan pidetään mukana erityisesti silloin, ku on jotain tämmöstä intensiivistä puuhaa, ni ei unohdeta sitä ”pysähdy, hengitä, reflektoi” siel jossain kohtaa. Koska peräpeilistähän ne opit elämässä usein löytyy.

 

Oliks se Kierkegaard ku sano hienosti, et elämä on elettävä eteenpäin, mutta sitä voi ymmärtää vain taaksepäin. Niin jotenkin semmosella ajatuksella. Ja sitten toki yks liittyy ehkä vähän tohon viitekehykseen, et mä aattelen, et meijän on tärkee myös sitä asiantuntijuusajatusta tai sitä käsitettä debunkata vähän ja mitä ura tarkottaa. Sen tavallaan debunkkaamista. Suomen kieli tulee meil täs jotenkin semmoseks muuriks. Et ne on hirveen pompöösejä ja etäisiä sanoja. Mut niiden kans me tullaan sit, uraohjaaja urapalveluista puhuu urasuunnittelusta ja sit täs on tää asiantuntijaks kasvu. Ne ei oo välttämättä sitä perus UniCafen pöydässä jauhettava juttua, et ne on vähän jopa tuollee, et liittyyks tää muka muhun. Mut jos me pystytään ne palastelemaan ja pureskelemaan, et mist näis jutuissa on oikeasti kyse, miten nää itse asiassa kyllä liittyy juurikin sinuun ja meihin jokaiseen. Meil jokaisella näitä juttuja on, niin se on must tärkeetä.

 

Must tuntuu, et varsinkin asiantuntijuudesta puhutaan yliopistolla paljon enemmän kuin ehkä vielä joskus aikasemmin. Työelämäkurssit ei oo välttämättä enää työelämän kursseja, ne on usein asiantuntijuuskursseja. Ja jotenkin se sana mun näkökulmasta, mä kuvittelen ainakin, et ainakin näis on tullu jotenkin vahvemmin. Liittyykö se meidän strategioihin tai muihin toimenpideohjelmiin tai mihin onkaan, mutta et se näkyy täällä enemmän täs yliopiston sisällä se asiantuntija, asiantuntijuus ja opiskelijat törmää siihen koko ajan. Ni jonkun on hyvä purkaa sitä, et mitä täl oikeestaan tarkotetaan.

 

Sanna Grannas: Mä voisin ton viel lisätä, että se, mikä näkyy yksilöohjauksissa monesti, näkyy myös noilla kursseilla. Välillä se on tosi pienestä kiinni se semmonen herättely tavallaan. Et se voi olla hyvin pieniä juttuja, mitä siihen tarvitaan, et se opiskelija alkaa katsoa ihan eri näkökulmasta tai uudesta näkökulmasta näitä itseensä liittyviä asioita ja näit teemoja. Et joskus se voi olla hyvinki semmosii pieniä vinkkejä esimerkiks siitä, et mistä lähtee hakee sitä tietoa liittyen siihen omaan tieteenalaan ja niihin omiin vaihtoehtoihin. Ne kuulostaa välillä turhankin yksinkertaisilta ne keinot, millä saadaan vähän heräteltyä, avattuu opiskelijoiden silmiä. Mut se on vaan, me ollaan sekä yksilöohjauksessa et tässä opetuksessa huomattu, et nää vanhat hyvät pienet keinot joskus on parhaita. Ei oo mitään kaikille sopivaa kaavaa, mut kumman paljon niit samoja teemoja nousee sieltä ihan kaikista koulutusohjelmissa esiin.

 

Et jos esimerkiks kysyy, mul on monesti tapana kysyä kurssien tai luentojen alussa, että mikä mietityttää tässä tulevaisuuden suunnittelussa. Niin siel nousee koulutusohjelmasta riippumatta aika samat teemat esille. Et se on yllättävää. Totta kai siinä on alakohtaisia vaihteluja, mut tietyt jutut toistuu siel kaikkialla, niin tietyt työkalut myöskin toimii hyvin. Ja tietyt teemat on sitten välillä enemmän pinnalla ja tää korona nyt on nostanu tietynlaisia teemoja pinnalle. Mutta semmosia trendejä siellä näkyy kyllä.

 

Jarkko Immonen: Saaks tohon ihan vähän viel jatkaa?

 

Eric Carver: Joo, jatka vaan.

 

Jarkko Immonen: Toi on must tosi tärkee pointti ja toi, et miten ne tietyt jutut toimii ja toistuu eri paikoissa. Mä ajattelen, et siihen yksi syy on se, että tässä hommassa ja näiden juttujen niin sanotussa opettamisessa, ehkä se on enemmän semmost fasilitointia usein, mä ajattelen, et meijän ohjaajien jotenkin on tärkeätä olla aika perillä meidän omasta alasta ja tutkimusperinteestä.

 

Mehän ei mennä pitämään luentoja siitä, et näin Savicas kirjoitti, näin Krumboltz sanoi, tämä on Superin sateenkaari tai tälläst. Mut meidän täytyy tietää se tutkimusperinne siel taustalla, koska vain sen ymmärryksen kautta mä ajattelen, et me on pystytty haarukoimaan ja pystytään kehittämään työtämme niin, että ne jutut, mitä me tuodaan opiskelijoille, on simppeleitä, toimii vähän siellä sun täällä.

 

Me tunnistetaan, mikä toistuu ja mistä siinä taustalla on kyse, jotta me osataan siihen tuoda jotain järkevää. Et täs ei voi olla vaan semmonen menetelmähessu tietyllä tavalla, että mä opettelin nyt tän yhden jutun ja täst mä käyn nyt paasaamas. Vaan jotta se työkalupakki on niin siisti ja nätti ja järjestyksessä, siel täytyy olla aika paljon ymmärrystä taustalla. Ja tää on asia, mitä must tuntuu ehkä välillä joutuu vähän niinku perustelemaan yliopiston sisällä. Voi joutua muistuttamaan ihmisiä siitä omasta asiantuntijuudestaan tietyllä tavalla.

 

Eric Carver: Kyllä. Ja tää on tietysti, puhutaan ohjauksen ja neuvonnan ja ehkä mentoroinnin välisistä rajanvedoista, niin aina välillä törmää siihen ajatukseen, että uraohjaaja vaan kertoo omasta elämästään tai omista kokemuksista tai jakaa tietoa. Kun kysehän on nimenomaan sen yksilön oman prosessin tai sen ryhmän prosessin tukemisesta sitte sillä teoreettisella ja muulla asiantuntemuksella, mitä sillä ohjaajalla on. No välil tuntuu, et täs meijän ajas just nyt tonne tulevaan kattominen on pikkasen vaikeeta. Mut mä kuitenkin pyydän teitä sitä nyt tässä tekemään. Eli miten te aattelette tää urapalveluiden rooli tulevaisuudessa sitten yliopistois kehittyy? Voitte puhuu, jos haluutte rajottaa sitä Helsingin yliopistoon tai laajemmin, niin minkälaiset asiat siinä, mitä tällä hetkellä tehdään, jää? Mitkä on ehkä semmosii asioita, mitä te ajattelette, että mennään? Tai te haluaisitte, että mennään? Haluuko Jarkko alottaa?

 

Jarkko Immonen: No vastaan nyt ihan härskin itsekkäästi omasta näkökulmastani, mitä minä haluaisin ja odotan ja toivon omassa yhteisössäni. Mä uskon, et näis on ehkä laajempia trendejä taustalla ja osittain liittyen pandemiaan. Lyhyt vastaus, et mä toivon, että mennään entistä moniammatillisempaan suuntaan ja yhteisöllisempää suuntaan.

 

Et me on nähty nyt, yliopistoihin on alkanu ilmestyä opinto-ohjaajia, onneks myös meille. Ja ehkä tää pandemia-aika ja se yhteisön puute on meijät monesti havahduttanu siihen, et miten tärkee se yhteisö on. Ja mä toivon, et semmosen tietyn siiloutumisen aika olis ohi. Vaan me tunnistettais omien verkostojemme, omien yhteisöjemme merkitys. Meil on jotain jaettua, jos me puhutaan ohjauskentästä vaikka yliopiston sisällä. Mut meil on hirveä määrä ihmisiä, jotka tekee ohjauksellisia juttuja, joiden työssä ohjaukselliset kohtaamiset on jotenkin läsnä. Jos me päästäis yhdessä näiden asioiden äärelle ehkä vähän paremmin ku ennen.

 

Ja sitten tästä taas oman työn näkökulmasta mä ajattelen, et just tää polkumaisuus vielä lisääntyis siinä urasuunnittelun tuen hahmottamisessa. Nähtäis, et urasuunnittelun tuki on opiskelun motivaation tukemista. Jos opiskelijalla pysyy se ajatus siitä, et miks mä teen, mitä mä teen, mitä mä oikeastaan elämältä haluan ja miten tää opinnot siihen liittyy, ni motivaatio pysyy ehkä paremmin ylhäällä. Jota kautta se on hyvinvointiasia. Urasuunnittelun tukeminen on hyvinvoinnin tukemista loppupeleissä. Jolloin taas sit jos me lähetään yhteysnäkökulmaan, niin mehän ollaan jo aika ison pöydän ympärillä. Meillä on, jos me hyvinvointinäkökulma otetaan, niin meil on toimijoita, joil on yhteistä puhuttavaa ja pohdittavaa. Niin tämmöset holistisempaan suuntaan meno sinne tavallaan, mitä urasuunnittelun tuella tavallaan sillä koko ns. työelämäorientaatiolla opinnois tarkotetaan. Ja et niiden juttujen ääreen tultais kirjavammalla porukalla yhdessä.

 

Eric Carver: Mitäs Sanna toivoo?

 

Sanna Grannas: Mä komppaan Jarkkoa tossa moniammatillisuudessa ja nimenomaan siitä, et vältättäis kaikkea siiloutumista ja niit siilojen ylläpitämistä. Henkilökohtasesti mä haluaisin saada just koulutusohjelmissa näiden teemojen kanssa tekemisissä olevat ihmiset mukaan meijän toimintaan siihen verkostoon. Et se olis mun unelma. Ja sitte taas jälleen kerran omasta puolestani puhun nyt, mitä mä toivoisin, niin ylipäätään täs asiantuntijuuden kasvun tukemisessa ja urasuunnittelun tukemisessa. Et me saatais jollain konstilla myös yliopiston ja akateemisen maailman ulkopuolisia toimijoita siihen tukeen mukaan. Eli niitä työelämän edustajia. Et työelämän ja koulutusohjelmien dialogi, et se vahvistuis. Ja opiskelijat ehkä sais opintojen aikana, riippuen, toisissa koulutusohjelmissa tää onkin hyvin hoidossa, mutta et opiskelijoiden kosketus näihin työelämässä pyöriteltäviin teemoihin, se lisääntyis. Ja miten se sit järjestetään siihen, ku tuskin kellään on mitään taikasauvaa tai yhtä ratkaisua. Mut et se on mun henkilökohtainen toive, et työelämän edustajat pääsis enemmän mukaan tähän toimintaan.

 

Eric Carver: Mun ei kuuluis varmaan vastata omaan kysymykseeni, mutta vastaan. Liittyy ehkä vähän näihin pandemiakokemuksiin ja muutenkin, mitä oon täs viime aikoin aatellu, minust ois hirveen tärkeetä, että se nimenomaan se asiantuntijoiden kasvun sosiaalinen puoli, yhteisöllinen puoli, se ajatus siitä, miten ammatillinen identiteetti tai koulutusalaidentiteetti tai asiantuntijaidentiteetti hyvin pitkälle kuitenkin kehittyy vuorovaikutuksen kautta. Ja yhteisön jäsenyyden kautta. Et me se aina muistettas tässä. Et vaikka yksilöä koulutetaan ja yksilön osaaminen kehittyy ja yksilö saa arvosanoja kurssista, niin se kuitenkin hyvin pitkälle on yhteisöllinen se prosessi. Se on mun mielestä semmonen asia, mitä mä toivoisin, että just tällä alueella meidän yliopistossa ja muissa yliopistossa muistettas pitää sitä näkökulmaa esillä.

 

Jokainen vieras saa, tai pyydän antamaan aiheeseen liittyvän lukuvinkin kuulijalle. Tai vähän aiheen vierestä, sekin on ok. Haluuko Sanna aloittaa lukuvinkillä?

 

Sanna Grannas: Mun lukuvinkki olis ehkä, nyt ollaan puhuttu tästä resilienssistä, se on noussu tääl esiin. Ja epävarmuuden sietokyvystä ja muusta. Niin mulle itselleni viime kesänä, kun luin Krisse Lipposen kirjaa Resilienssi arjessa, ni se oli semmonen, mikä jäi minulle mieleen. Siinä mielessä, et siinä positiivisen psykologian kautta tarkasteltiin sitä, mitä se resilienssi jokaisen omassa arjessa voi olla. Siinä oli mun mielestä aika kivoja pieniä palasia ja tehtäviä, millä sitä omaa ajatteluu sai vähän haastettua. Siinä otettiin huomioon useita näkökulmia resilienssiin ja kaikkeen siihen omaan arkeen liittyviin asioihin. Et sitä suosittelen. Sekä jokaselle tavallaan alasta riippumatta, mutta että näin ohjausalan ihmisenä siitä sai myös aika hyvii vinkkejä siihen omaan toimintaan ja ohjaukseen.

 

Eric Carver: Kiitos. Mäki oon yhden resilienssikirjan tossa just lukenu. En tiiä, oliko tää sama, en muista kirjailijan nimeä. Jarkko?

 

Jarkko Immonen: Meillä on tällä hetkellä Helsingin yliopistossa vammaisinkluusion teemavuosi meneillään. Siihen liittyen ajattelin suositella kirjaa. Ja tää on täysin tutkimusperusteeton teos. Esseekokoelma, jonka on kirjoittanut Leah Lakshmi Piepzna-Samarasinha. Nimi on Care Work, joka on ehkä muistaa suomalaisille kun kirjoittajan nimi. Ja alaotsikkona Dreaming Disability Justice. Ja tästä on jo tovi, kun mä tän luin. Mutta tää oli todella ravisteleva kirja, sytytti monta pohdintaa ja kelaa omassa päässäni siitä, että mä ajattelen, et tää on erityisesti ihmisenä, jolla tässä yhteiskunnassa, jos me eletään, on aika paljon valtaa ja pääsyä ja ääntä, niin oli todella silmiä avaavaa luettavaa.

 

Ja myös ehkä aika hyvä perustelu tai puolustuspuheenvuoro sille, miks me tarvita semmosta intersektionaalista näkökulmaa ja ajattelua kaikessa meidän toiminnassa tänä päivänä. Meidän opiskelijamme ovat juuri perustaneet uuden opiskelijajärjestön, Rampaopiskelijat ry. Rampa on ikään kuin käännös englantiin muodostuneesta sanasta Crip, jota myös tässä kirjassa paljon käytetään kuvaamaan semmosta ikään kuin valittua identiteettiä. En nyt jaarittele pidempään, mutta siis esseitä elävästä elämästä, monennäköstä. Ja siis kirjoittaja on piinallisen hyvä kirjoittaja.

 

Eric Carver: Kiitos tosi paljon Jarkko ja Sanna, ku tulitte vieraaksi ja jaoitte teidän ajatuksia. Ei muuta kun, en mä tiedä, voiko tässä sanoa aurinkoista kevättä, kun miettii, mitä maailmassa tapahtuu, mutta niin hyvää kevättä, kun se nyt voi olla teille. Kiitos, kun tulitte vieraaksi.

 

Jarkko Immonen: Kiitos.

 

Sanna Grannas: Kiitos, Eric.

Jakso 9. Tukitoimet opiskelijoiden hyvinvoinnin edistämiseksi. Erityisasiantuntija Leena Penttinen

Miten korona-aika on vaikuttanut yliopisto-opiskelijoiden hyvinvointiin? Minkälaisia toimia yliopistoissa tehdään tällä hetkellä opiskelijoiden hyvinvoinnin edistämiseksi, esimerkiksi opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittamissa hankkeissa? Miten tuemme opiskelijoiden paluuta lähiopetukseen? Miten yliopistoissa pitäisi edistää opiskelijoiden hyvinvointia pitkällä aikavälillä?

Jakson vieraana on Leena Penttinen.

Penttinen työskentelee erityisasiantuntijana Jyväskylän yliopiston koulutuspalveluissa. Hän vetää opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittamaa valtakunnallista hankkeetta, joka koordinoi yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen hyvinvointihankkeiden yhteistyötä. Penttinen on kouluttanut pitkään opinto-ohjaajia, uraohjaajia ja muita ohjausalan asiantuntijoita Jyväskylän ja Itä-Suomen yliopistoissa.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 9. jakso.

Aiheena on  yliopistoissa tehtävä työ opiskelijoiden hyvinvoinnin edistämiseksi. Vieraana on Leena Penttinen, erityisasiantuntija Jyväskylän yliopistosta. Penttinen v vetää opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittamaa valtakunnallista hankkeetta, joka koordinoi yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen hyvinvointihankkeiden yhteistyötä.

Jakson kesto 48  minuuttia.

Jakso ja tekstivastine julkaistu 10.3.2022.

ERIC CARVER: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa-podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja tohtorikoulutettavien ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan siellä opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa.

 

Tämän jakson vieraana on Leena Penttinen. Penttinen työskentelee tällä hetkellä erityisasiantuntijana Jyväskylän yliopiston koulutuspalveluissa. Hän vetää tällä hetkellä opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittamaa valtakunnallista hanketta, joka koordinoi yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen hyvinvointihankkeiden yhteistyötä. Penttinen on kouluttanut pitkään opinto- ja uraohjaajia ja muita ohjausalan asiantuntijoita Jyväskylän ja Itä-Suomen yliopistoissa. Tervetuloa mukaan, Leena!

 

LEENA PENTTINEN: Kiitos, Eric. Mukavaa olla täällä tänään.

 

ERIC CARVER: Kiva kun pääsit. Puhutaan tänään siitä miten korona-aika on vaikuttanut yliopisto-opiskelijoiden hyvinvointiin ja tutustutaan yliopistosektorilla käynnissä oleviin erilaisiin hankkeisiin ja toimenpiteisiin, joilla tuetaan opiskelijoiden hyvinvointia. Leena, me on oltu kohta kaks vuotta tässä koronaviruspandemian poikkeusoloissa. Miten se on vaikuttanut meidän yliopisto-opiskeluihin ja minkälaisia erilaisia kokemuksia opiskelijoilla tästä ajasta on?

 

LEENA PENTTINEN: Tuo onkin tosi hyvä kysymys, että minkälaisia erilaisia kokemuksia opiskelijoilla on ollut näistä poikkeusoloista, koska aika paljonhan meillä julkisessa keskustelussa korostuu se millä tavalla opiskelijat on kärsineet koronan vaikutuksista. Esimerkiksi meilläkin Jyväskylän yliopistossa kun on opintojaan aloittaville opiskelijoille tehty kyselyitä, niin vuonna 2020 kolmasosa aloittavista opiskelijoista ilmoitti, että korona ei ole haitannut heidän opintojensa aloittamista. Itse asiassa tänä syksynä tässä samassa kyselyssä se olikin jo 60 % opiskelijoista, jotka ilmoitti, että se ei olisi haitannut.

 

Jos katsotaan kansainvälistä tutkimusta, niin kyllähän paljon siellä kiinnitetään huomiota näihin negatiivisiin vaikutuksiin, joita todella on tosi paljon. Nyt kun mä sanoin näitä lukuja, 30 % ja 60 %, niin kannattaa kuitenkin ehkä tässä tilanteessa katsoa sitä toista puolta, että niitä joiden opintojen aloittamiseen se on vaikuttanut kielteisesti. Sitten tosiaan on näitä tutkimuksia, jotka on kattavasti kattonu kaikkia opiskelijoita, että kyllähän se on vaikuttanut tosi monella tavalla.

 

Jos me katotaan näitä kielteisiä seurauksia, niin sitä vois ajatella, että siinä on yhteisöllisiä ja yksilöllisiä seurauksia. Yhteisöllisyyden puute on varmaan sellainen, jota korona on tuonut tullessaan kun verkkoon on siirrytty ja aika paljon tehdään etänä yksin kotona. Jää semmonen nonformaali vuorovaikutus opiskelukavereitten kanssa on jäänyt aika minimiin. Opiskelijathan on raportoinu aika paljon yksinäisyyttä eli koetaan, että on yksin joutunut opiskelemaan.

 

Mä kiinnittäisin ehkä myös huomiota siihen, että tämä yksin opiskelu kotona etänä on myös nostanut esille sellaisia opiskelun haasteita, joita varmasti on myös ei-korona-aikana. Opiskelutaidoissa on haasteita, kun opiskellaankin yksin etänä kotona. Se haastaa opiskelutaitoja, mutta toisaalta se haastaa myös semmosta itsensä johtamista, ajanhallintaa, arjen rytmittämistä. Aika semmosia kokonaisvaltaisia asioita, jotka korona-ajassa on korostunut. Mä väittäisin, että nää asiat mitä nyt tunnistetaan, näitä hyvinvoinnin haasteita me on tunnistettu opiskelijoilla aikaisemminkin, esimerkiksi tää ajanhallinta, että se saattaa kuormittaa, niin täs on tosi monenlaisia. Semmosia sosiaalisia seurauksia, mutta myös ihan opiskelutaitoihin, arjenhallintaan, opintojen edistämiseen liittyviä yksilöllisiä tekijöitä. Nää on ehkä semmosia keskeisiä mitä tunnistetaan.

 

Sitä ehkä korostaisin myös, että katselen sitä yliopiston näkökulmasta, miten me korkeakouluna tuetaan opiskelijoiden opintopolkua ja heidän mahdollisimman mielekästä opiskelukokemusta. Kyl nää opiskelutaitoihin liittyvät haasteet, sitten toisaalta tämmönen sosiaalisuus, ne on ehkä semmosia haasteellisia asioita, jotka taas toisilla opiskelijoilla on ollu semmosia kokemuksia, niille jotka kokee että korona ei oo haitannu opintoja, niin he sitten kertoo kyselyissä, että he tykkää joustavuudesta. Pystyy opiskelemaan milloin vaan oman aikataulun mukaisesti, ei tarvii matkustaa opiskelupaikkakunnalle, pystyy etänä opiskelemaan. Tää on vähän kaksiteräinen miekka, siinä on sekä hyviä puolia, että haasteita, jotka sitten niille jotka kokee näitä haasteita, niin se ihan selkeästi heikentää heidän hyvinvointiaan. Tästä ryhmästä haluaisin puhua, mutta haluan kuitenkin korostaa myös sitä, että kaikki meidän korkeakouluopiskelijat ei koe näitä koronan tuomia haasteita. Se kannattaa muistaa, että meidän opiskelijaryhmä ei oo yhtenäinen homogeeninen ryhmä, vaan aika heterogeeninen oikeastaan.

 

ERIC CARVER: Tavallaan se mitä moni (–) [0:07:19] hyvinvointiteema (jaksoissa) ollut mukana, niin korostunut se, että ei ole yhtä jaettua kokemusta-

 

LEENA PENTTINEN: Mm.

 

ERIC CARVER: -eikä ole myöskään silloin jaettua ajatusta siitä mitä paluu tarkoittaa ja miten se ehkä koetaan tai miten siihen suhtaudutaan. Nyt on tietysti aikaista vielä arvioida, mutta mitä sä arvioit, minkälaisia pidemmän aikavälin vaikutuksia tällä ajalla tai tällä kokemuksella voi olla opiskelijoiden hyvinvointiin?

 

LEENA PENTTINEN: Tää ei oo varmaan ihan pelkästään mun arvio, mutta ehkä eniten huolta nyt herättää just nää aloittavat opiskelijat ja sellaiset, joilla opiskeluaika, nuoret opiskelijat joille opiskeluaika on selkeästi ollu sosiaalisesti aika erilaista kuin se aika esimerkiksi me ollaan, Eric, sun kanssa koettu opiskelussa. Jos muistelee, että meidän ylioppilaskunnan kanssa keskusteltiin joku aika sitten siitä, että opiskeluaika on semmosta elinikäisten ystävyyksien solmimista ja vaikka parisuhteen solmimista. Se on sellaista kasvun aikaa, etsitään omaa identiteettiä ja mietitään kuka minä olen ja mitä mä haluaisin mun elämällä tehtävän.

 

Onhan se sillä lailla aika haastavaa, että sitä tehdään nyt hirveän poikkeuksellisissa olosuhteissa ja nämä nimenomaan haastaa sitä oman paikan löytämistä ja opintopolun mielekkyyttä. Sielt tulee paljon kuormittavia kokemuksia osaamisesta, että osaanko, pystynkö, saanko edistettyä näitä opintoja. Ja sielt puuttuu se sosiaalinen tuki, että jakaa muitten opiskelukavereitten kanssa erilaisia, arjen iloja sekä huolia.

 

Ehkä tästä opiskelijaryhmästä aika paljon kannan huolta, että mitenkä he sitten opintopolulta lähtee työelämään. Jos tässä opintopolun aikana ei synny semmosia vahvoja yhteisöllisyyskokemuksia asiantuntijayhteisöön, siihen opiskeluyhteisöön. Voi ajatella, että semmonen joukkoon kuulumisen kokemus ja ammatillisen yhteisöllisyyden kokemuskin voi olla uhattuna siinä mielessä ja vaikuttaa siihen miten lähtee rakentamaan elämä uraa opintojen jälkeen. Nuoret opiskelijat on varmaan sellaista riskiryhmää.

 

Ehkä näitten, joille tää korona-aika on lisännyt hyvinvointia sillä tavalla, että heille on tullut mahdollisuuksia joustavasti opiskella ja yhteensovittaa työtä, perhe-elämää ja opiskelua, niin ehkä heidän näkökulmastaan tää aika on meitä korkeakouluja pakottanut kehittämään ja tukenut meitä kehittämään sellaisia ratkaisuja, että me kokonaisvaltaisesti huomioidaan näitä yksilöllisiä elämäntilanteita, niin mä ajattelen että siinä on tavallaan myös institutionaalisia seurauksia, että tässä vaiheessa tunnistetaan, että meidän opiskelijat ovat oikeasti aika heterogeeninen ryhmä.

 

ERIC CARVER: Aikaisemmat vieraat sanoi, että ei pitäis puhua menetetyistä vuosista, mutta voidaan puhua tapahtumattomista asioista. Eli kohtaamisista ja yhteyksistä mitä ei oo syntynyt. Silloin keskeistä tässä paluussa, josta me kohta puhutaan lisää, on se miten niitä toistaiseksi tapahtumattomia asioita voisi sitten integroida sinne opintopolkuun, kun tämä pandemia hiljalleen toivottavasti loppuu.

 

LEENA PENTTINEN: Joo, se on kyllä totta. Musta toi on aika hyvin sanottu, että tapahtumattomia asioita. Aika paljonhan nimenomaan näitä sosiaalisia tapahtumia on nyt karsittu. Ollaan puhuttu oppimisvajeesta ja siitä miten saadaan opiskelijat suorittamaan opintoja. Siitähän meillä on nyt tuloksia, että itse asiassa opiskelijat ovat aika ahkerasti opiskelleet pandemia-aikana. Mutta se kriittinen kysymys on, että millä hinnalla tämä oppiminen on tapahtunut?

 

ERIC CARVER: Niin, että mitä on jäänyt tapahtumatta tai mitä siinä opiskelukokemuksessa on sellaista, mitä on jäänyt uupumaan. No, kuten tossa juonnossa sanoin, niin oot vetämässä tämmöstä koordinoivaa hankkeiden hanketta, joka katsoo sitä yhteistyötä näiden korkeakoulukohtaisten hankkeiden välillä ja opetus- ja kulttuuriministeriö on niitä sitten ympäri yliopistoja ja ammattikorkeakoulukenttää rajoittanut näitä hankkeita. Millaisia hankkeita tai ehkä vielä mielenkiintoisena, että minkälaisia asioita niissä hankkeissa tällä hetkellä tehdään ja millaisiin asioihin niissä keskitytään?

 

LEENA PENTTINEN: Vois sanoa, että keskitytään ihan samalla lailla, kun opiskelijat ovat heterogeenisiä, niin meillä on muuten aika mieletön heterogeenisten hankkeiden kirjo tällä hetkellä. Siinä mielessä vois sanoa, että tää on hirveän kiehtova tehtävä nyt tätä koordinointia ryhtyä tekemään. Jyväskylän opisto on Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulun kanssa tekee tätä yhteistä työtä. Jos kattoo tätä hankkeiden kirjoa, näitähän myönnettiin, rahoituksia, vuonna 2020, olikohan se nyt 38 erilaista hanketta ja -21 syksyllä jatkohankkeita ja uusia hankkeita tuli 32 kappaletta. Eli meillä on aikamoinen määrä todella näitä hankkeita. Mä haluan tän määrän nostaa esille ihan sen takia, että ymmärrätte että aika pelkistetty on tää mitä mä seuraavaksi sanon siitä, että mitä niissä hankkeissa tehdään.

 

Jos mä todella karkeasti tiivistän, niin siellä on toimintoja joissa keskitytään yhteisöllisyyteen ja erityisesti vertaistuki- ja vertaisryhmätoiminta on aika keskeisessä roolissa. Eli se miten opiskelijat toisiaan tukevat ja jakavat kokemuksia, voivat olla vahvistamassa tämmösiä hyvinvointia edistäviä asioita.

 

Toisaalta siellä on ammattiavun erilaisia pilotteja, jotka keskittyy siihen, että meillä on tämmöstä erityisosaamista mielenterveyskysymyksissä ja hyvinvointikysymyksissä. Myös liikunnassa ja tän tyyppisissä psykososiaalisissa kysymyksissä, mutta myös ihan taloudellisissa kysymyksissä. Aika laajasti katsellaan sitä hyvinvointia. Niissä hyödynnetään tosi paljon muualla yhteiskunnallisissa instituutioissa käytettyjä toimintamalleja. Muun muassa siellä on tämmösiä, kuraattoritoimintaa kokeiltu ja pilotoitu ja tietysti opintopsykologitoiminnan laajentaminen ja sen syventäminen on mukana siellä. Mut on myös muitakin ammattilaisia, sitten heidän toimintamalleja kehitetään.

 

Kolmas asia mitä siellä tehdään on oikeastaan erilaiset digitaaliset ratkaisut. Eli millä tavalla me voidaan esimerkiksi kerätä tietoa opiskelijoiden hyvinvoinnista, opintojen etenemisestä, opintojen etenemisen haasteista, erilaisia hyvinvointikyselyjä ja semmosta seurantaa, ihan tekoälyn käyttämistä, vois sanoa oppimisanalytiikan käyttämistä siinä opintopolun seurannassa. Haetaan semmosia indikaattoreita millä me tunnistettais se, että opiskelijoilla on ehkä hyvinvoinnin haasteita. Mut toinen puoli digitaalisia ratkaisuja on se, että on erilaisia työvälineitä, verkkokursseja, joissa on vaikka jotain työvälineitä joita käytetään omien hyvinvointitaitojen kehittämiseen. Esimerkiksi Jyväskylän yliopistossa on tämmönen hyväksymis- ja omistautumisterapiaan perustuva opiskelijan kompassityöväline, jota voi käyttää ja sitä kautta muun muassa stressinhallintaa kehittää ja tällaista.

 

Tää kirjo on aika laaja ja tää on aika karkea, mitä mä nyt näitä luokitteluja sanoisin. Toinen tapa kattoa näitä hankkeita on se, että kattoo millä tavalla ne on tämmösiä proaktiivisia ja millä tavalla reaktiivisia. Eli tässäkin vois sanoa, että siinä on useita proaktiivisia keinoja, joilla pyritään vahvistamaan yhteisöllisyyttä, pyritään ennakoimaan vaikka opiskelun haasteita. Sitten on reaktiivisia keinoja, joilla sitten puututaan ongelmiin. Nää on ehkä sellaisia teemoja, että tossa koordinoivassa hankkeessa meillä on nyt sitten tosi mukava haaste katsoa sitä, että yhteistyössä korkeakoulujen kanssa yhdessä oppien ja opiskellen arvioida sitä, että minkälaiset toimenpiteet on oikeasti sellaisia resurssiviisaita, että niihin kannattaa panostaa ja mihin suuntaan kannattaa kehittää näitä pilottikäytänteitä. Temaattisesti sieltä löytyy tosi paljon erilaisia juttuja.

 

Mä aattelen, että yks ehkä mikä on mun mielestä kiinnostava on tää oppimisvaikeuksien esille nostaminen. Pitkäänhän ajateltiin varsinkin yliopistossa, että kun on lahjakkaista ihmisistä kysymys, niin ei oo välttämättä oo oppimisen haasteita. Mutta mehän tiedetään nyt, että se ei pidä paikkansa ja saattaa olla jotain pieniä esteitä, jotka on autettavissa ja tuettavissa. Ne ei millään muodostu sitten kynnyskysymykseks opintopolulla. Musta on ollu kivaa tää keskustelu viime aikoina työelämässä, että monet tunnustetut asiantuntijat työelämässä nostaa esille, että heilläkin on ollut oppimisen haasteita opintopolullaan. Näihinkin asioihin nyt näissä hankkeissa kiinnitetään huomiota. Ne on ehkä sellaisia, että must joku asia jos koronassa on ollut hyvää, niin se että me nyt joudutaan tunnustamaan sellaisia asioita, joita on tunnistettu jo aikaisemmin ja nyt oikeasti tehdään töitä niitten eteen, että me edistetään opiskelijan hyvinvointia opintopolulla.

 

ERIC CARVER: Jossain määrin korona on vähän semmonen röntgen erilaisiin asioihin yhteiskunnassa. Tietysti yliopisto ja yliopisto-opiskelu on niistä yks. Se tekee näkyväksi asioita, jotka oli olemassa jo ennen sitä, kun tulee se kontrasti poikkeusolon takia niin voimakkaaksi.

 

LEENA PENTTINEN: Kyllä, itse asiassa, Eric, tuo. Mä ite jotenkin koen, että tää on myös sellainen paikka, että tehdään näkyväksi sitä työtä mitä oikeasti korkeakouluissa on tehty jo aika kauan aikaa. Monet mitä nyt tehään tällä hankerahoituksella ammentaa sen tekemisen mallia ja toimintamalleja aiemmasta työstä. Ehkä tässä julkisuuskeskustelussa se vähän harmittaa, että annetaan vähän väärä käsitys, ikään kuin korkeakoulut ei ois aikaisemmin näistä asioista ollu kiinnostunut. Tykkään siitä, että meillä julkisesti keskustellaan miten korkeakoulut tukee opiskelijoiden hyvinvointia. Mut siitä mä en tykkää, että ajatellaan että me aloitetaan ikään kuin nollasta nyt koronan takia.

 

ERIC CARVER: Samalla lailla kuin tunnistetaan nyt tai nähdään paremmin niitä ongelmia mitä meillä on ollut aina, niin nyt myös nähdään, tulee näkyväksi se työ mitä on tehty jo pitkään. Ne on molemmat tässä hyvä huomioida.

 

LEENA PENTTINEN: Kyllä.

 

ERIC CARVER: Kun kävit läpi tota hankekokonaisuutta, ja ymmärrän että piti tiivistää, kun puhutaan kymmenistä hankkeista, niin ohjausalan asiantuntijana, mikä sua erityisesti kiinnostaa niistä teemoista ja toimenpiteistä mitä kentällä tällä hetkellä tehdään? Onks jotain asioita, mistä sä erityisesti pidät tai sä haluaisit, et muutkin katsois, et hei tämmöstä tehdään, tää on mielenkiintoista?

 

LEENA PENTTINEN: Vois sanoa, että mun henkilökohtainen lempi lapsihan on yhteisöllisyyden tukeminen ja opiskelijoiden vertaisryhmätoiminta, tämmönen vertaistuki. Se juontaa juurensa siitä, että sen ytimessä on se yksilön toimijuus ja yksilön osallisuus omassa elämässään. Toimijuudessa on tämmönen vahva sosiaalinen ulottuvuus. Jos me ajatellaan, että opintopolun pitäisi olla sellainen identiteettiä kehittävä ja vahvistaja ja oppimiskokemuksia sisältävä asiantuntijaksi kasvamisen polku, niin kyllä siinä yhteisöllä on tosi vahva rooli. Että kiinnitytään siihen, koetaan että tää on mun paikka, mä kuulun tänne. Koetaan myös semmosta arvostusta, tukea, kannustusta, tullaan kuulluksi ja nähdyksi opintopolulla. Nää on sellaisia asioita, joita erityisesti esimerkiksi nää kiinnittymisen tutkimukset nostaa esille. Opintopolun sujuvuutta haastaa nimenomaan se, että kuinka hyvin kiinnitytään yhteisöön, kuinka hyvin koetaan siellä kuulumista.

 

Semmonen mikä ryhmädynamiikkaan liittyvä asia, tämmöseen teoreettisen viitekehykseen, on se että missä määrin yksilö kokee, että mä voin vaikuttaa siihen mitä minulle tapahtuu tässä ryhmässä, tässä yhteisössä. Mä ajattelen, että nyt kun kehitetään sekä proaktiivista että reaktiivista vertaisryhmätoimintaa, niin ne on sellaisia orastavia paikkoja elinikäiselle toimijuudelle omassa elämässä myös opintopolun jälkeen. Ne opiskeluaikaiset kokemukset on sellaisia, että mulle tulee sellainen olo, että mä oon hyväksytty ja arvostettu, mä oon tullut kuulluksi ja mun on hyvä olla täällä. Nää on ehkä semmosia, että sen jälkeen mahdollistuu se että ihminen pystyy myös käyttämään kaikkea potentiaaliaan omassa elämässään.

 

Pidän näitä jotenkin semmosina asioina, että näihin meidän on aika helppo vaikuttaa korkeakoulussa. Me voidaan vaikuttaa tämmöseen vertaistuen rakentumiseen opiskelun tukiryhmillä, mutta niinku ihan arjen opetuksessa ja opiskelussa. Eli tavallaan tästä tulee semmonen perustavanlaatuinen pedagoginen kysymys, mikä tarkoittaa myös sitä, että hyvinvointi, se siemen kylvetään ihan siinä miten me opetetaan ja opiskellaan korkeakouluissa. Siinä mielessä mä sitä haluaisin vaalia ja tehdä opiskelijan osallisuuden ja toimijuuden vahvistamista koko yhteisössä. Kun puhutaan, että kaikki ohjaa, niin vois ajatella, että tässä on ehkä se yliopiston ja korkeakoulujen missio, että me nähtäis miten opetuksesta lähtee se opiskelijan hyvinvointi. Ne reaktiiviset toiminnot tulee sitten, kun meille syntyy ongelmia, mutta me voidaan tehdä tosi paljon asioita jo proaktiivisesti, ennaltaehkäisevästi.

 

ERIC CARVER: Tässä onkin vahva silta siihen mitä aikaisemmat hyvinvointi-teeman vieraat on sanonu, että se on se arki ja oikeiden asioiden tekeminen siel arjessa, mikä tässä on keskeistä. Totta kai erityishankkeilla ja erityisillä toimenpiteillä kriisiaikana on oma paikkansa, mutta ois väärin harhautua ajattelemaan, että tää on joku tämmönen, tästä vähän iteroidaan nopeasti jotain ja tehdään kertaluontoisesti jotain asioita, että se hyvinvointi tavallaan sillä lailla rakentuis.

 

LEENA PENTTINEN: Kyllä.

 

ERIC CARVER: Se on arkista ja pitkää työtä.

 

LEENA PENTTINEN: Kyllä.

 

ERIC CARVER: Me toivotaan, että kohta tämä akuutti vaihe pandemiasta ois ohi ja jonkinlainen uusi normaali, mitä se nyt sitten tarkoittaakaan, alkaa myös yliopistoissa ja yhteiskunnassa muualla. Millaisiin asioihin sun mielestä pitäis nyt kiinnittää huomiota, kun opiskelijat palaa hiljalleen kampuksille, paluu- ja opiskelijoiden hyvinvoinnin näkökulmasta?

 

LEENA PENTTINEN: Tää on varmaan aika luontevaa jatkumoa tuohon mitä äsken sanoin. Kyl mä toivon, että me ollaan opittu sosiaalisuuden merkityksestä jotakin sillä tavalla, että me entistä enemmän kiinnitetään huomiota siihen miten me vahvistetaan opiskelijoitten toimijuutta ja heidän keskinäistä vuorovaikutustaan. Mä ajattelin, että pandemia teki näkyväksi sen, että kun meiltä hävis nonformaali vuorovaikutus luentojen välistä, et jos aattelee, että aiemmassa normaali tilanteessa on 300 ihmistä luennolla ja vaikka sä ikään kuin olet siellä yksin, niin sä näet, että siellä on muitakin ja siell herkästi sitten lähdetäänkin kahvitauolle. Siinä tulee semmosia paikkoja yht’äkkiä satunnaisesti rakentaa vuorovaikutusta. Kun tämmöset katosi, niin mä aattelen, että me nyt entistä enemmän järjestettäis opetusta joka tukee sitä, että opiskelijat jakais enemmän kokemuksia.

 

Sellainen on kiinnittänyt huomiota, että meidän kyselyissä tässä koronan aikana hirveän paljon opiskelijat ei tee opiskelutehtäviä yhdessä eivätkä opiskele yhdessä. Tää on aika yksinäistä touhua. Kun me puhutaan yksilöllisyydestä, niin siinä kääntöpuolena herkästi tulee sitä yksinäisyyttä. Että me tunnistettais se, että asiantuntijuus ja asiantuntijaksi kasvaminen on yhteisöllistä toimintaa ja se pitäis tässä perus pedagogiikassa ottaa huomioon. Mut kyl mä aattelen, että meillä on myös kyllä nyt semmonen haaste, että me saadaan opiskelijat palaamaan kampukselle, koska kyl semmosia pieniä merkkejä on ilmassa, että kynnystäkin tulla sieltä kotoa ihmisten ilmoille on. Tämmösiä tunnistamisen keinoja, että me tunnistettais enemmän sitä missä on riskejä. Nythän niitä kehitetään näissä hankkeissa, niin toivoisin että sitä jatketaan ja löydettäis sellaisia tapoja tavoittaa, kohdata ja ottaa kontaktia opiskelijoihin, joilla on tunnistettu näitä riskejä.

 

Tässä yliopistollakin on opittavaa. Me kunnioitetaan tosi paljon opiskelijan autonomiaa ja itsemääräämisoikeutta ja ajatellaan että me ei kysellä perään. Mutta se on ehkä vähän vanhanaikainen ajatus. Semmonen vaikka, että opettajat ymmärtäisi, että voi kysyä vaikka mitä kuuluu ja ei tarvii pelätä sitä jos opiskelija sanoo, että kuuluu tosi ikävää, että uskaltaa kohdata sen, että opiskelijat on kokonaisvaltaisia ihmisiä. Ja voi olla, että opiskelijalle saattaa olla, että onnistuminen opiskeluissa onkin semmonen kantava voima muun ehkä kuormittavan elämäntilanteen keskellä. Me ei jotenkin mustavalkoisesti ajateltais tätä hyvinvointia, että se ois ikään kuin ongelmakeskeistä.

 

Tässähän tää opiskelijoiden vertaistuki on äärettömän hyvä voimavara, koska useasti jakaminen normalisoi sellaisia tunteita, että mä oon nyt epäonnistunut, mä en selviä tai mä oon ahdistunut tästä tilanteesta. Vanhana opettajana ajattelen, että aika usein me kuullaan samanlaisia ahdistuksen kertomuksia opiskelijoilta ja sitten kun ollaan ryhmätilanteessa opiskelijoitten kanssa, niin sitten ite huomaa, että ahaa opiskelijatpa eivät tunnista, että nuo muutkin kokee ihan samalla tavalla samanlaisia ahdistuksen tunteita. Se että me saadaan opiskelijat kannustettua jakamaan, keskustelemaan ja tukemaan toisiaan. Tämmösiä mä aattelen, et ne on ihan pedagogista toimintaa, joka on perus proaktiivista hyvinvoinnin tukemista.

 

ERIC CARVER: Omassa nykyisessä roolissa opetan todella vähän, mut sattumoisin sattui helmikuulle sekä kandiohjelmatason yks vierailuluento, et sit oli semmosessa tohtoriohjelmassa ja niis molemmissa vähän semmosen alun, vähän check in-tyyppisesti miten menee, miten suhtaudutte tällä hetkellä omiin opintoihin ja siihen omaan prosessiin. Kyllä siinä näyttää olevan semmonen vaikutus, että se tietysti myös normalisoi, mutta toisella tavalla, kun nää oli molemmat tavallaan urasuunnitteluun tai tulevaisuuden suunnitteluun liittyviä sessioita, että se ehkä vähän helpottaa sitä pidemmälle katsomista, kun on ok puhua myös siitä missä nyt on.

 

LEENA PENTTINEN: Toi on muuten sellainen asia, ehkä just tää tämmönen, varsinkin täällä tiedeyhteisössä, kun me ollaan totuttu etsimään vastauksia asioihin ja ollaan totuttu ehkä tälläi opettamaan miten ajatellaan asioista, niin se semmonen kuunteleminen voikin olla tosi haasteellista. Täs hyvinvoinnissa, en tiiä onko muut tässä podcastissa vierailleet sanonu, mutta tämmönen kliseinen lausahdus, että usein pelkkä kuulluksi tuleminen riittää. Mä sitä haluaisin korostaa, että ei tarvii löytää vastauksia opiskelijan ongelmaan, vaan kuunnella ja antaa hänelle tilaa tuoda asioita esille, että jos on vaikka opinnäytteeseen liittyviä asioita, että on jotain muuta elämässä, joka on ehkä nyt sitten hidastanut sitä opinnäytteen tekemistä. Saattaa olla, että se jo helpottaa sitä opiskelijaa, kun hyväksytään, että hei ehkä tämä gradun tekeminen ei ookaan nyt tällä hetkellä just se tärkein prioriteetti ja että sä oot silti ihan hyvä opiskelija ja että edelleenkin gradun ohjaaja on kiinnostunut sun gradun etenemisestä ja hyväksyy sen, että tällä hetkellä on ehkä jotain, joka saattaa haitata sitä. Tämmönen, että meillä ois paikkoja, erityisesti mä puhun opiskelijoitten keskinäisistä kohtaamisista, mutta meitä opettajina, ohjaajina, henkilökuntana, että me maltetaan hetki kuunnella ja ehkä maltetaan yrittää olla ratkaisematta. Meillä on niitä ongelmia joihin meillä on erityisasiantuntijoita eri instansseissa, niin jätetään ne semmoset asiat heille ja ohjataan tarvittaessa sen tuen ääreen. Mä aattelen, et tälläi ehkä kaikkien kannalta helpotetaan tilannetta eniten.

 

ERIC CARVER: Ehkä se mikä joskus pitää sanoa ääneen, ei nyt joka päivä ja jokaisella luennolla, mutta se että nyt ei oo normaali tilanne, eikä oo ollu pitkään aikaan. Tää tilanne on poikkeuksellinen ja silloin se että siihen liittyy tuntemuksia on ok.

 

LEENA PENTTINEN: Kyllä.

 

ERIC CARVER: Se että nyt tulos ei ehkä oo niin hyvä ja fiilis ei oo ehkä niin hyvä kuin olis, jos ei olisi pandemiaa tai ei olisi sotaa. Nää on tavallaan semmosia asioita, mitkä on mun mielestä ok sanoa ja se ei tarkoita sitä, että opetustilanne muuttuu joksikin terapiasessioksi tai muuksi, vaan se on sen olemassa olevan maailman hyväksymistä siinä opetustilanteessa.

 

LEENA PENTTINEN: Joo, toi on justiin sellainen, että jos me ääneen sanotaan joku asia, niin siitä on ehkä helpompi sitten päästää irti. Onhan se vähän mahdoton tehtävä, jos meillä on seminaarisali täynnä opiskelijoita joitten päässä ja mielessä jyskyttää kaikenlaiset huolet ja sitten me ajatellaan, että he keskittyy johonkin tutkimussuunnitelman kirjoittamiseen. Voi olla aika hyvä tehä pieni tyhjennysharjoitus, puretaan ne huolet nyt pöydälle ja sitten katotaan jatketaan sitä opiskelua. Mä aattelen, että se on myös sitä, että me kunnioitetaan meidän opiskelijoita kokonaisvaltaisina ihmisinä, tunteet on mukana myös tutkimuksen tekemisessäkin, annetaan puhua niistä tunteista. Kyl mä aattelen, että just tällaisella, me  aika pienillä teoilla voidaan sitä hyvinvointia edistää korkeakouluissa. Semmonen tietysti mun mielestä kuulostaa noista hankkeistakin, että nyt kun me löydetään niitä merkityksellisiä asioita, niin me ehkä voidaan myös henkilökuntaa tukea siinä opiskelijoiden hyvinvoinnin tukemisessa.

 

ERIC CARVER: Jos nostetaan taas tästä hetkestä ja meidän poikkeusajasta pikkasen pidemmälle sitä katsetta, niin miten sun mielestä yliopistossa pitäis pitkällä aikavälillä tätä opiskelijoiden hyvinvointia tukea? Tavallaan aika monta asiaa oot jo nostanut esiin, mutta voitko vielä tiivistää, mitkä ois sellaiset asiat mihin haluaisit, että kiinnitettäis huomiota?

 

LEENA PENTTINEN: Jos nyt aattelee pitkällä aikavälillä, niin pandemia-aika on nostanut keskiöön, että me tunnistetaan, että hyvinvointi on itse asiassa aika olennainen asia opintopolkua. Kyl mä sillai ajattelen, että pitkällä aikavälillä ehkä hyvä tehdä myös näkyväksi semmosta strategista ajattelua, että millä tavalla se opiskeluhyvinvointi sitten kytkeytyy vaikka siihen, että me halutaan kouluttaa huippuosaajia ja oman alansa hyviä asiantuntijoita meidän yliopistossa. Millä tavalla se kytkeytyy sitten kaikkeen muuhun opetustoimintaan. Tällaistahan on nyt ilmasta, aika kokonaisvaltaisia näkökulmia, mimmosen tämmösen ihan strategisen kannan yliopisto ottaa opiskelijoiden hyvinvoinnin tukemiseen ja sen jalkauttaminen, miten se toteutetaan. Siihen meillä on aika paljon toimintamalleja tunnistaa se, että mikä on proaktiivista toimintaa, mikä on reaktiivista toimintaa, minkälaisilla menetelmillä ja välineillä me sitä tehdään, erilaista henkilökunnan roolitusta ja tällaista.

 

Mä aattelen, että henkilökunta on kyllä avainasemassa, että he tunnistaa ikään kuin oman tonttinsa ja millä tavalla minun työssäni, oon mä sitten opettaja, ohjaaja, koulutussuunnittelija, niin millä tavalla minun työssäni on sellaisia asioita, joilla mä tuen ja edistän opiskelijan hyvinvointia. Tällaista henkilökunnan osaamista hyvinvointikysymyksissä ja nimenomaan sillä tavalla, että miten ne kytkeytyy meidän perustehtävään. Kuitenkin me ollaan koulutusorganisaatioita ja meillä on se tietty tehtävä suhteessa meidän opiskelijoihin, niin mehän ei olla mielenterveyspalveluita eikä tällaisia instituutioita, niin mä kuvittelen, että kun me kirkastetaan se oma tehtävä ja mitä hyvinvointi tarkoittaa suhteessa siihen opintopolkuun ja opiskeluun, opiskelukyvyn käsitehän on tosi hyvä tässä, siitä varmaan joku on tässä podcastissa puhunutkin, niin mä liputan sen puolesta kyllä, että kytketään se meidän perustoimintaan, niin sillä tavalla meillä syntyy tälle instituutiolle semmosta tarkoituksenmukaista opiskelijoiden hyvinvoinnin tukemista.

 

ERIC CARVER: Hirveen tärkee näkökulma. Semmonen mistä itse oon pikkasen huolissani on se, että meillä on koko yliopistoyhteisö ollut lujilla. Ei vain opiskelijat, vaan myös opettajat, tukipalvelu, henkilökunta ja niin edelleen. Nyt ei oo sankaritekojen aika tai semmosen henkilökohtaisen auttamisen halun, vaikka se on tärkeää ja arvokasta yksilölle tietenkin, mutta se ei oo kauhean kestävä strategia. Nyt pitäis enemmänkin miettiä mitä siinä arjessa on tärkeää meille, mitkä arvot on tärkeitä meille, minkälainen yliopistoyhteisö tai koulutusohjelmayhteisö tai tiedekuntayhteisö me halutaan. Sen kautta se työ rakentuu, eikä semmosen uhrautumisen tai venymisen, koska siinä on sitten riski sen yhteisön kannattelijoiden hyvinvoinnille.

 

LEENA PENTTINEN: Toi mitä sä tuot esille ois itse asiassa varmaan ihan oma podcastinsa, tämmösen pedagogisen hyvinvoinnin käsitteen ympärille pohtia miten pedagoginen hyvinvointi on sekä opetushenkilöstön että opiskelijoiden hyvinvointia. Kyllähän se niin on, että jos opetushenkilöstö voi huonosti, niin on aika moraalitonta ajatella, että he sen oman pahoinvointinsa keskellä ikään kuin yrittäis parhaansa tehdä opiskelijoiden hyvinvoinnin tukemiseen. Ehkä hyvä tosiaan tuo, mitä nostit esille, että tähän hyvinvointitematiikkaan liittyy se kokonaisvaltainen koko yhteisön hyvinvointi, mitä se tarkoittaa työhyvinvointina. Mä ite oon aika paljon kouluttanut henkilökuntaa opiskelijoiden ohjauksesta, niin must kyl tuntuu, että aika usein kun me puhutaan opiskelijoiden ohjauksesta ja opiskelijoiden haasteista, niin meillä on myös semmosta itsereflektiota siitä, että työyhteisön jäseninä ja ihan ihmisinä, mehän tunnistetaan samat asiat omassa elämän kokonaisuudessa, mitä sitten opiskelijoilla on siinä omassa elämän kokonaisuudessa. Siinä mielessä mua vakuuttaa se, että se henkilöstön hyvinvoinnista huolehtiminen on lähtökohta opiskelijoiden hyvinvoinnille.

 

ERIC CARVER: Ei oo joko tai, vaan se on sekä että.

 

LEENA PENTTINEN: Mm.

 

ERIC CARVER: Kiitos, Leena. Me tunnetaan Leenan kans pitkältä ajalta, tämmönen henkilöhistoria (–) [0:45:28] tätä jaksoa jatkaa varmaan kaksikin tuntia, meillä juttua riittää. Mutta ehkä kuitenkin päätetään tähän. Mä jokaiselta vieraalta kysyn aina lopuks, että lukuvinkki aiheeseen liittyen tai sen vierestä. Mikäs on sun lukuvinkki kuulijoille tänään, Leena?

 

LEENA PENTTINEN: Tää oli kyllä todella haasteellinen, tämä sun lukuvinkkikysymys. Mä antaisin tämmösen lukuvinkkihaasteen, tällainen ihan pokkarikirja, Eleonorille kuuluu ihan hyvää. En tiiä minkä maalainen kirjoittaja on, Gail Honeyman. Mä voisin lukea mitä kirjan takakannessa lukee. Siel sanotaan: ’Olen yksinäinen selviytyjä. Olen Eleonor Oliphant. En tarvitse ketään. Elämässäni ei ole yhtään suurta aukkoa, eikä ikiomasta palapelistäni puutu ainuttakaan osaa. Olen omavarainen olento, ainakin olen vakuuttanut niin itselleni aina.’ Mä aattelen, että tää on tietyllä tavalla kevyttä luettavaa ja mun mielestä tässä kevyessä luettavassa yhdistyy nyt tosi kivasti se, että itse asiassa elämässä keveys ja raskaus jotenkin kietoutuvat yhteen ja vakavat asiat ja huumori leikkaa tosiaan. Mä aattelen, että tää on hirveen hyvä kirja semmosten vakavamielisten hyvinvointiteemojen välissä lueskella ja ehkä antaa uuttaa perspektiiviä sille, että miten mä lähestyn myös opiskelijoiden hyvinvoinnin teemoja.

 

ERIC CARVER: Kiitos paljon, Leena, kun tulit vieraaks ja kiitos lukuvinkistä.

 

LEENA PENTTINEN: Kiitos.

Jakso 8. Psykologien ohjaustyö yliopistossa. Opintopsykologi Mikko Inkinen

Jaksossa keskustellaan siitä, mitä opinto- ja uraohjauspsykologit tekevät työkseen? Minkälaisten asioiden äärellä he kohtaavat opiskelijoita? Mikä on psykologien rooli ohjauksen kokonaisuudessa? Mitä opintopsykologin vastaanotolla tapahtuu? Miten korona-aika on näkynyt yliopiston sisällä työskentelevien psykologien työssä? Miten opiskelijoita pitäisi tukea paluussa kampuksille?

Jakson vieraana on Mikko Inkinen.

Mikko Inkinen työskentelee opintopsykologina ja opinto- ja urapsykologiryhmän esihenkilönä Aalto yliopistossa. Aiemmin hän on työskennellyt mm. opintopsykologina Helsingin yliopistossa.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 8. jakso.

Aiheena on  opinto- ja uraohjauspsykologien työ yliopistossa. Vieraana on Mikko Inkinen, opintopsykologi ja opinto- ja urapsykologiryhmän esihenkilö Aalto yliopistosta.

Jakson kesto 49  minuuttia.

Jakso ja tekstivastine julkaistu 3.3.2022.

Eric Carver: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja tohtorikoulutettavien ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa.

 

Tämän jakson vieraana on Mikko Inkinen. Mikko Inkinen työskentelee opintopsykologina ja opinto- ja urapsykologiryhmän esihenkilönä Aalto-yliopistossa. Aiemmin hän on työskennellyt muun muassa opintopsykologina Helsingin yliopistossa. Tervetuloa mukaan, Mikko.

 

Mikko Inkinen: Kiitos. Ja kiitos kun Eric kutsuit mukaan.

 

Eric Carver: Meijän aiheena on tänään se, että mitä opinto- ja uraohjauspsykologi tekee työkseen, minkälaisten asioiden äärellä he kohtaa opiskelijoita, mikä on psykologien rooli ohjauksen kokonaisuudessa yliopistossa ja tietysti erityisesti Aalto-yliopistossa? Ja miten korona-aika on sitten näkynyt yliopiston sisällä työskentelevien psykologien työssä? Aloitetaan siitä nykytilasta eli mitä opinto- ja uraohjauspsykologit tekee yliopistoissa, minkälaisten asioiden parissa he työskentelee ja minkälaisten kysymysten tai ongelmien kanssa opiskelijat hakeutuu, Mikko, sun tiimin palveluihin tai laajemmin psykologien ohjaukseen?

 

Mikko Inkinen: Joo. Meijän työkenttä on itse asiassa aika laaja ja työmuodot on moninaiset. Mut ehkä se mikä sitä yhdistää on se, että meijän tehtävä on yrittää vaikuttaa siihen, että yliopisto olis opiskelijoille hyvä paikka opiskella, se ois mielekäs paikka, he pystyis opiskelemaan ja työllistymään hyvinvoivina. Ja sitten kun tai jos siinä opintopolun varrella tulee joitakin pulmakohtia, ongelmia, opinnot alkaa tökkimään, niin me tarjotaan sitte opiskelijoille tukea ja ohjausta. Ja täähän on oikeastaan se työmuoto, joka usein ehkä näkyy selvimmin ulospäin eli se, että jos opiskelijoilla vaikka opinnot tökkii tai työnäkymät on jotenkin kovin kiharaiset, niin he hakeutuu ehkä sitten opinto- ja uraohjauspsykologin vastaanotolle ja sitten toivottavasti myöskin saavat apua näihin opiskelupulmiin. Mut että aika paljon ja ehkä omassakin tiimissä lähes puolet meidän psykologien työajasta menee kuitenkin myöskin sellaiseen muun tyyppiseen työhön. Eli pyritään eri tavalla ennalta ehkäsee erilaisten ongelmien syntyä, vaikuttaa yliopiston rakenteisiin, kouluttaa henkilökuntaa toimimaan asiantuntijoina erilaisissa yliopiston työryhmissä. Ja näillä eri tavoilla ikään kuin taustalla vaikuttaa siihen, että hyvinvoiva oppiminen ja työllistyminen olisi mahdollista.

 

Eric Carver: Niin, eli se tavallaan ajanvarauksella saatava ohjauspalvelu on vaan osa sitä mitä te teette?

 

Mikko Inkinen: Juuri näin, juuri näin. Se on usein se selkeimmin näkyvä osa ja tietysti ajattelen, että työn ydin ja todella tärkeä tehtävä. Mutta sit taustalla tapahtuu usein aika paljon monenlaisia asioita ja aattelee, että ne on usein myöskin todella tärkeitä siinä, että pyritään takaamaan opiskelijoille jotenkin semmonen sujuva ja hyvinvoiva opiskelu, opintopolku.

 

Eric Carver: Tyypittelettekö tai onko se tarpeellista tyypitellä minkälaisia ne niin kun teemat on, minkä takia tullaan sitten vastaanotolle? Onko jotain semmosia yleisiä tai toistuvia teemoja mitkä on niin kun usein opiskelijoilla?

 

Mikko Inkinen: No, kyllä pystytään tunnistaa selkeästi joitakin semmosii tyypillisiä tulosyitä, joilla opiskelijat hakeutuu. Ja ne usein liittyy siihen, että et yliopisto opiskelu on tietysti vaativaa tietotyötä ja mut se on myös todella vaativaa niin kun itsensä johtamistyötä. Ja se on myös usein elämänvaihe, jossa itsenäistytään, haetaan omaa identiteettiä, omaa niin kun omannäköistä elämänpolkua. Ja näihin liittyvät teemat on se sitte, et ei oikein saada aikaan, on vaikea johtaa itseään, on ehkä vaikee löytää merkitystä, motivaatiota siihen tekemiseen toisinaan. Toisinaan ylikuormitutaan, stressaannutaan, jännitetään kovasti sitä tekemistä. Niin tän tyyppisiä asioita tai tän tyyppisten asioiden kanssa opiskelijat paljon tulee tai jotenkin esim. työelämä näyttäytyy jotenkin vaikeasti saavutettavana tai epäselvänä. Mut että tietysti kun opiskelijat sit tulee vastaanotolle ja opinto- ja uraohjauspsykologien vastaanotolle niin kyllä ne tulee tietysti kokonaisina ihmisinä ja tuovat sinne sen koko elämänsä kokonaisuuden.

 

Ja sit usein, kun me lähetään opiskelijoiden kanssa keskusteluja käymään niin sieltä sit usein kuoriutuu esiin monenlaisia tämmösiä enemmän niin kun käyntisyitä, että mitä asioita ja teemoja sitte kullakin on menossa. Ja nehän on aina niin kun yksilöllisiä ja no, tosiaan koko tää ihmiselämän kirjo siellä näkyy ja kuuluu kyllä meijän vastaanotolla. Ja tietysti niin kun se miten me pyritään sitte näit vastaanotolle hakeutuvia auttamaan niin tietysti meijän työlläkin on tietynlaiset rajat. Ensinnäkin meijän resurssi ei oo kauheen pitkä, et usein nää ohjaussuhteet on varsin lyhyitä, lyhyt interventioita. Keskimäärin taitaa Aallossa esim. olla noin kolme käyntiä, jota keskimäärin opiskelijat käy ja käyttää. Et tää aika jonkin verran rajaa sitä, mitä on mahdollista lähteä jotenkin käsittelemään ja mitä lähdetään.

 

Ja myöskin tietysti nämä instituutioiden rajat, että esimerkiksi Aalto-yliopisto on selkeästi määritelly, että työnkuvaan ei kuulu terveydenhuollon tehtäviä, jolloin me ei esimerkiksi määritellä terveydentilaa tai aleta terveydentilaa hoitamaan. Mut et sitten esimerkiksi, jos opiskelija vaikka saattaa olla masentunut tai kovin ahdistunut, me tietysti autetaan häntä pärjäämään opinnoissa ja oman uransa kanssa vähän sitten vaikka silloin kun on vähän siipi maassa. Mut että et tosiaan tällaisia syitä ne usein on, joiden kans meijän vastaanotolle tullaan. Ja sitte on semmoisia tiettyjä niin kun ehkä tällaisia institutionaalisiakin rajoja, jotka sit vähän sitä niin kun rajaa, että miten me sitten niitä asioita kohdataan ja niitä lähdetään sitten asioita viemään eteenpäin.

 

Eric Carver: Paljon puhutaan opiskelijoiden mielenterveysongelmista niin onko niin, että nimenomaan psykologitoiminta yliopistossa niin se ei ole mielenterveyshoitamista siinä määrin, kun ajatellaan esimerkiksi terveyden?

 

Mikko Inkinen: Joo. Tää on tietysti semmoinen vähän mutkikas kysymys. Ja myöskin tähän liittyvä tää alan asemoituminen Suomessa ei oo ihan selvää, ja korkeakoulut on hieman erilaisia linjauksia tehny. Jos niin kun mä aattelen terveyttä jotenki sillai laajasti ja mielenterveyttä laajasti niin jotenkin hahmotan sen ehkä pikkusen näitä vaikka WHO:n määritelmää mukaillen, että terveys on sitä, että ei ole sairauksia, mut se on myöskin sitä, että voidaan hyvin. Eli on niin kun hyvinvointi ja sitte on tää niin kun sairaudet. Ja se, että ei niinkään tehdä töitä sen sairauden kanssa, mutta tehdään kyllä paljon töitä sen hyvinvoinnin kanssa. Ja tietysti jos me onnistutaan siinä, että opiskelijat vaikka alkaa voimaan paremmin, et he kokee opiskelut vaikka mielekkäämmäksi ja kokee voittopuolisesti myönteisii tunteita opiskeluun liittyen, niin silloin tutkimusten mukaan kyllä selkeästi myöskin terveyttä tai sairauksia voi olla näin niin kun oheistuotteena niin sairaudet voivat helpottua.

 

Eric Carver: Sillä tavalla kokonaisvaltaisesti liittyy mielenterveyteen se teidän työn kenttä myös.

 

Mikko Inkinen: Juuri näin.

 

Eric Carver: No, tossa sanoitkin, että teillä keskimäärin ne prosessit on aika lyhyitä, että sanot että oliko se kolme tapaamista. Niin päästätkö meidät vähän sinne sisälle mitä siellä tapahtuu, mitä se eka tapaaminen on, toka tapaaminen, kolmas tapaaminen vai voiko sitä mitenkään tolla lailla kategorisoida, että miten se niin kun se prosessi etenee?

 

Mikko Inkinen: Täs varmaan tullaan semmosiin aika yksilöllisiinkin tapoihin tehdä työtä ja psykologeilla on erilaisia tietysti jotenkin semmoisia viitekehyksiä tai työskentelytapoja. Et se mitä ehkä sanon seuraavaks niin ei ehkä kuvaa sitä, että miten kaikkien opintopsykologien vastaanotolla mitä siellä tapahtuu. Mutta et ehkä itse jotenkin hahmotan työn hyvinkin sillai asiakaslähtöisesti eli mä lähden aika avoimesti, kun mun vastaanotolle joku tulee kysymään, että mistä hän haluaa puhua ja mitä hän haluaa ottaa esille. Ja sitten tätä niitä asioita, joita opiskelija haluaa ja on valmis ottamaan esille, niin niitä lähdetään sitten yhdessä miettimään.

 

Ja se et mihin se sitten johtaa tää tämmönen yhteinen tutkiminen tai yhteinen ihmettely, niin sehän johtaa usein niin kun vähän odottamattomiinkin polkuihin. Et mitä milloinkin sieltä pystytään sitten yhdessä tavoittamaan ja ottamaan jotenkin yhteisen pohdinnan tai yhteisesti pohdittavaksi. Et ei oo niin kun tavatonta vaikka se, että opiskelija tulee vaikka vastaanotolle sillä tavalla, että et hän kertoo, että hänellä on kadonnut vähän motivaatio opiskeluun, ja sitten hän alkaa siitä kertomaan ja sit saattaakin olla, et pikkuhiljaa alkaa vaikka kertoo siitä, et hän ei niin kun oikein meinaakaan uskoo itseensä oikeestaan siihen, että hän pystys toimimaan ammattilaisena. Että hän jotenkin opintojen myötä on alkanut tämmönen usko itseen karisee tai hän saattaa alkaa kertoo vaik siitä, että hänellä on juuri parisuhde kariutunu ja ylipäänsä nyt on vähän semmonen risteyskohta elämässä, että mihin suuntaan tässä lähtis ja motivaatio vähän hakee uomaansa. Eli se, että mitä siel oikeestaan sit tapahtuu niin se aina riippuu siitä ihmisestä, joka sinne tulee ja hänen siitä tietysti ainutkertaisesta ainutlaatuisesta niin kun elämän tarinasta, historiasta, elämäntilanteesta ja mielen kudelmasta, että mitä hänen mielen kudelma, minkälainen se onkaan ja mihin siellä on mahdollista jotenki yhdessä mennä.

 

Mut ehkä se mun työn tavoite koko ajan on se, että kun mä teen tätä työtä psykologina niin on se, et mä pyrin jotenki auttamaan ihmisiä mielen esteiden kanssa. Ja esimerkiksi opiskelussahan voi olla hirveän monenlaisia esteitä. Et joillakin opinnot vaikka ei suju sen takia, että heillä talous on kuralla, ja se koko ajan aiheuttaa huolta. Jollakin ei suju sen takia, et heil on terveydellinen ongelma ja tietysti silloin heidän pitää vaik mennä lääkärille. Ja jollakin sen takia, että opinnot on järjestetty jotenkin todella kummallisesti. Et vaikka opiskelija ei pysty jotenkin hahmottaa, et mitä hänen seuraavaks pitäs opiskella tai millä tavalla joku kurssi suoritetaan. Et jotenkin ne opetusjärjestelyt sakkaa. Ja silloin jotenkin se ratkaisu tulee sieltä vaikka opetuksen kehittämisen kautta. Mut et se mitä mä itse sitten psykologina minkä parissa työskentelen, niin ne on sit niit jotenkin mielensisäisiä esteitä opiskelulle. Mikä voi olla sit vaikka se joku tunne siitä, että tää on raskasta tai tunne siitä, et mä en pysty tai tunne siitä, että tää on merkityksetöntä. Ja näitä mä pyrin sit jotenki tutkimaan yhdessä opiskelijan kanssa ja löytämään niihin jotain uusia ehkä näkökulmia tai jonkinlaisia ehkä uusia reittejä sitten vaikka tulla kuormituksen kanssa toimeen.

 

Eric Carver: On tietyl tavalla tavallista tai no, tavallista tai tavallista, mut on mahdollista ja usein tapahtuu niin, et se ongelma määrittyy ja kehystyy uudella tavalla sen prosessin aikana. Mistä tässä on lopulta kysymys?

 

Mikko Inkinen: Juuri näin. Kyllä, tää näin hyvin tavallisesti näin tapahtuu. Ja myöskin mä niin kun ajattelen vähän sillä tavalla, että et oikeestaan me luodaan yhdessä tän opiskelijan kanssa jotenkin se todellisuus. Ja se, että mitä, minkä parissa me työskennellään niin se on myöskin semmonen yhteinen luomus. Et se ei oo jotakin mikä on pelkästään siellä siinä opiskelijassa, toisessa ihmisessä tai pelkästään niin kun siinä, et miten mä asian aattelen vaan se jotenki syntyy siinä yhteistyössä. Ja se et mikä meillä on niin kun yhdessä mahdollista ymmärtää, koska voi olla asioita, joita opiskelija ei ihan oikein itse vielä ymmärrä, ja asioita joita mä en ohjaajana ihan ymmärrä, mut sit me yhdessä aletaan niitä miettii niin sit me yhdessä tajutaan, et ahaa tästä täs ehkä on kysymys ja tää vois olla nyt hyvä reitti eteenpäin.

 

Eric Carver: Jos otetaan vähän semmosta aikajanaa. Oltiin siellä psykologien arjessa just nyt. Niin otetaan askel vähän taaksepäin ja puhutaan nyt opintopsykologeista nimenomaan. Niin kuinka kauan Suomen yliopistokentällä on ollut tämmöinen pelipaikka, kun opintopsykologia ja onko se se työkenttä ja ne asiat niiden kanssa opintopsykologit työskentelee, jotenkin muuttunut tänä aikana kun tätä työtä on tehty?

 

Mikko Inkinen: Joo. Tää onkin siis mielenkiintoinen kysymys monella tavalla. Ja itse oon tällä sovellusalalla ollu nyt reilu 10 vuotta töissä ja oon noin puolet ehkä ollu siitä nykymuotosen opintopsykologian historiasta kyydissä mukana eli nykymuodossaan tää työ on aika tuore. Alko tossa noin 90-luvun loppupuolella syntymään itseasiassa Helsingin yliopistoon. Ja tosin niin kun tällä työllä on kyllä paljon pidemmät juuret. Et jos oon oikein ymmärtäny niin 1960-luvun lopussa jo niin aikansa pioneerit muun muassa Salli Saari, Mikael Leiman niin alkoivat Helsingin yliopiston ylioppilaskunnassa ylioppilaskunnan sisältä ymmärtääkseni jotenki tapaamaan opiskelijoita ja auttamaan heitä niin kun psykologeina. Ja sitten heidät kai niin kun imastiin tonne osaksi YTHS:ää. Siellä alko syntymään tämä mielenterveyspuoli ja heidät ikään kuin imastiin sinne, jolloin sitten tänne yliopistoihin synty tämmönen niin kun tavallaan palveluaukko. Ja sit siin meniki 25–30 vuotta ennen kun tää aukko alkoi täyttymään. Ja sit tosiaan Helsingin yliopistolla alettiin vähän kokeiluluontoisesti tämmöstä työtä. Siellä oli Annamari Heikkilä ja Juha Nieminen ja oliko Pekka Sauri sit heillä niin kun siinä vähän sparraajana mukana, ja he alko tätä synnyttää.

 

Ja sit vähän sitä myöhemmin niin sit myöskin tuolla ammattikorkeakoulukentällä alko vastaavalla tavalla sitten syntyy tämmösiä opintopsykologipestejä. Jotka tosin oli kyllä hieman niin kun ehkä siellä se työn malli ymmärtääkseni tuli sit vähän enemmän tuolta koulupsykologimaailmasta, että ikään kuin alettiin koulupsykologin työtä tekemään yliopistojen sisällä. Ja näistä tosiaan on semmonen noin 20 vuotta molemmista aikaa. Ja sit sittemminhän nyt 20 vuoden aikana niin tää alahan on todella paisunu. Siis lähes kaikissa Suomen korkeakouluissa, yliopistoissa, ammattikorkeakouluissa on tällä hetkellä opintopsykologeja, ei ihan kaikissa, mutta lähes kaikissa tai ainakin tehdään semmosta niin kun opintopsykologimaista työtä. Ja myöskin siis kenttä on todella paljon moninaistunu ja elävöitynyt. Siis että se on saanut monenlaisia sävyjä. Mut tosiaan niin kun aika nuori sovellusala ja vielä semmonen niin kun tietyllä tavalla myöskin kehittymässä oleva, mikä tietysti tekee aina työstä kiehtovaa, mut myöskin vähän semmost välillä epämäärästä.

 

Eric Carver: Sanoit et oot ollu noin puolet tässä matkassa mukana sitten Helsingin yliopistossa ja Aallossa. Niin onko tänä 10 vuotena se opintopsykologin työkenttä tai rooli jotenkin sun mielestä muuttunut?

 

Mikko Inkinen: No, kyl mä aattelisin, et se ydin on itse asias pysyny aika samana. Eli kyl se ydin, mä luulisin, että on melko samanlainen, eli lähtökohta auttaa opiskelijoita, joilla opinnot tökkii. Ja sit tietysti vähän se niin kun kehikko ja ne sävyt ja eri organisaatioiden tarpeet. Ja myöskin täähän on pikkusen eläny siis ihan meidän palvelujärjestelmä koko ajan Suomessa täs parinkymmenen vuoden aikana. Niin ne tietysti luo semmosia niin kun sävyjä siihen sitten ja vähän erilaisia painotuksia ja muita, mut kyl mä luulisin, et se ydin on aika samanlainen ymmärtääkseni ollu sielt alusta asti. Mut tosiaan ne työmuodot, miten sitä työtä tehdään ja miten sitä ymmärretään ja muuta niin, niin siinä on semmosta elävyyttä ollut ja on edelleenkin, koska täähän on niin kun sovellusala, jota lainsäädäntö ei oikeestaan niin kun määrittele toisin kuin vaikka toisen asteen koulupsykologitoimintaa, joka nyt pääasiassa on siirtymässä näiden tulevien hyvinvointialueiden alle. Helsingissä kai edelleen käydään keskusteluu siitä, et pysyiskö se kaupungilla tai siis osana opetustoimea vai meniskö sielläkin sit osaks sosiaalitoimea.

 

Mut et sitten täällä yliopistokentällä oikeestaan lainsäädäntö ei sitä määrittele. Vaan korkeakoulut, yliopistot ovat itse alkaneet tälläsii tai nähneet tarpeelliseksi, et tämmöstä toimintaa kannattaa tehdä ja alkaneet palkata opintopsykologeja. Ja sit tosiaan eri korkeakoulut on vähän eri tavalla sit määritelly sitä työnkuvaa ja sisältöö. Et sielt tulee niitä vähän sävyeroja mut, että kyl mä luulisin, et se ydin on aika samana pysyny. Et kun opinnot tökkii niin miten psykologin ammattitaidolla voidaan sitte siinä tilanteessa opiskelijaa auttaa.

 

Eric Carver: Nyt on tietysti korona-aikana, mutta oikeestaan aika pitkään sitäkin ennen puhuttu siitä, että nuorten ja tietysti monet opiskelijat, eivät kaikki, monet opiskelijat on myös nuoria, niin pahoinvointi ja mielenterveysongelmat ois kasvussa. Niin jos sä katot sieltä sun oman työhistorian kautta ja opintopsykologin työkentän kautta niin onko näin, ja jos niin miksi?

 

Mikko Inkinen: Niin. Jos mä ihan vaikka katon sitä, että miten kuinka paljon opiskelijoita hakeutuu vaikka opintopsykologin vastaanotolle. Niin esimerkiksi Aallossa määrät on tänä noin kuutena vuotena, kun täällä oon ollut töissä niin tuplaantunut. Eli niin kun palveluihin haetaan yhä enemmän ja tilastotiedothan aika selkeästi näyttää juuri tän minkä tos kysymyksessä sanoitkin, että tosiaan niin kun nuorten ilmaisemat, kokemat ja mielenterveysongelmat on koko ajan ja pahoinvointi kasvanu. Ja myöskin palveluiden kysyntä on kasvanu.

 

Esimerkiksi Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiöllä niin ymmärtääkseni aika selkeesti ja nimenomaan yhä enemmän siel painottuu siis heidän palveluiden sisällä mielenterveystyö. Eli niin kun se on kasvanu ja sit se aina niin kun mietityttää, että mikä se syy on siihen, että se kasvaa, että et onko niin, että opiskelijat, nuoret voi yhä huonommin. Onko se enemmän sitä, että nuoret niin kun tunnistaa paremmin sitä, että he voi huonommin? Ja onko se ehkä sitä, että et nuoret sit hakee apua herkemmin kuin aikaisemmin? Ja ehkä se voi olla näitä kaikkia kolmea, että et jotenki mikä voi olla siis hirveän positiivinenkin ilmiö, että niin kun nuorille opetetaan vaikka peruskoulussa erilaisii tunnetaitoja. Myöskin semmosta itsetuntemusta ehkä eri tavalla kun ennen. Nuoret alkaa huomaamaan, että et mitä heis tapahtuu ja myöskin huomaa pahan olon. Ja sitte myöskin rohkaistuu yhä enemmän hakemaan apua, niin täähän voi olla hirveän positiivinen ja hyvä ilmiö monella tavalla.

 

Mutta mä en tiedä onko se niin kun muuten jotenki kauheesti muuttunu? Se mikä ehkä koko ajan on niin kun muuttunu, jos ajattelee omaa niin kun elämänhistoriasta kuinka kauan on reilu ehkä 25 vuotta ollu yliopistos joko opiskelijana tai työntekijänä. Niin sinä aikanahan se mikä on todella paljon muuttunu niin on tää tämmönen, se miten opiskelua säädellään ja miten siihen liittyy erilaisia rajoituksia, liittyy sitten niin kun valmistumisaikoihin, tiettyihin et pitää tietyllä tavalla opinnot edetä, jotta saa vaikka Kelalta opintotukea. Niin tän tyyppiset asiathan on niin kun todella paljon kiristynyt ja muuttunu. Ja opiskelu näyttäytyy yhä enemmän sellasena niin kun työnä, määrätietoisempana työnä, putkessa tehtävänä tutkintona. Niin näähän tietysti vaikuttaa myöskin siihen, et minkälaisia ongelmia nuoret kokee. Mut et muuten muutoin niin mä en oikeastaan tiedä, että onko se lopulta niin kauheesti muuttunu siis ne nuorten aikuisten kokemat ongelmat. Joo, en tiedä. Mut sen oon huomannut kyllä, että sen huomaa, että yhä niin kun jotenki vapaammin nuoret jotenki harrastaa erilaista itsetuntemusta ja hyvinvointitaitojen kehittämistä ja myöskin niin kun hakee apua. Tää täs on kyllä selkeä mun mielestä muutos tapahtunut ja positiiviseen suuntaan.

 

Eric Carver: Mielen hyvinvointi ja mielenterveys niin niistä on opittu tunnustaa samanlailla kuin fyysistäkin terveyttä nimenomaan nuorissa, nuoret itse tunnistaa sen arvon ja merkityksen.

 

Mikko Inkinen: Joo. Näin mä luulisin, et yhä paremmin ja nähdään siis varmaan. Aina ihminen on nähty jotenkin kokonaisena ja kokonaisvaltaisesti, mutta ehkä tää puoli on yhä enemmän korostunut. Ja tietysti se, et minkä takia se korkeakouluopiskeluvaiheessa on tärkeätä on se, että opiskelu on niin kun aivotyötä, se on tietotyötä, ja todella vaativaa. Yliopistossa yritetään siis oppia jotakin todella mutkikkaita vaikeita asioita, se on todella vaativaa, vaativaa niin kun oppimistyötä. Ja silloin jos mieli ei voi hyvin niin se oppiminen vaikeutuu todella paljon. Ja saattaa olla, että jos mieli ei voi hyvin niin saattaa jotain muuta työtä pystyy tekemään aika sujuvastikin, mut se opiskelu saattaa alkaa kärsimään.

 

Eric Carver: Tätä podcast-jaksoo laitetaan purkkiin niin kahden vuoden koronan vuosipäivä alkaa lähestyy, ja tässä on pitkä poikkeustila takana myös yliopistossa ja tietysti koko yhteiskunnassa. Niin miten siellä opintopsykologin työkentällä niin miten se on näkynyt tämä korona-aika? Onko jotain tullu lisää, onko joku jäänyt pois? Millaisia havaintoja sä oot tehny siinä omassa työssä tai oman tiimin työssä?

 

Mikko Inkinen: Kyllähän se on vaikuttanut todella paljon. Ja kyllä nuoret yliopisto-opiskelijat etenkin yksin asuvat, niin näkisin, et on yksi pahiten koronasta kärsineitä niin kun väestönosia. Totta kai niin kun on vielä sitte vaikkapa just luovan alan esiintyjät ja hotelli- ja ravintola ja niin edelleen, jossa on ollut todella tuntuvia juttuja ja taloudellisia vaikeuksia. Sen myötä tietysti monenlaisia niin kun henkisii vaikeuksii, mut kyl tää nuorille yliopisto-opiskelijoille on todella, todella kova paikka ollu monille, ei kaikille.

 

Siis meillä Aallol, esimerkiks me säännöllisesti tunnustellaan opiskelijoiden hyvinvoinnin tilaa, niin korona-aikana noin 20 % opiskelijoista on itseasiassa kokenut, et he on hyötynyt tästä tilanteesta. Mut kuitenkin se iso osuus se 60–70 % kokee kärsineensä. Ja se kärsimys tulee aika montaa kautta. Että nää on niin kun tosi ilmeiset vaikutukset nuorten elämään se, että sä joudut olee yksin ilman sitä niin kun kaveripiiriä, mikä on usein hirveen tärkeä tossa iässä ylipäänsä luomaan niitä kaverisuhteita niin se on jotenkin semmonen ilmeinen, ja tietysti todella paljon esillä ollut asia. Ja mut sitte sillähän on aika paljon vaikutuksii myöskin siihen oppimiseen, et miten oppiminen mahdollistuu, miten se laadukas oppiminen mahdollistuu.

 

Ja tämä on ehkä tuonu näkyville sen, että kuinka itse asiassa oppiminen on, et me tarvitaan muita ihmisiä, jotta me opitaan laadukkaasti ja hyvinvoivasti. Ja siis opiskelijat selvästi ne niin kun tarvis enemmän opettajilta tukea, ja opettajatkin on ollu neuvottomia kuinka he sitä pystyy tarjoamaan. Pitäs olla tilaisuuksia päästä keskustelemaan, kysymään, ihmettelemään yhdessä. Ja täähän on tietysti joko lähteny kokonaan pois tai se on vaikeutunut. Ja tästä syystä opiskelijoiden on ollu vaikee niin kun jotenkin oppia ihan konkreettisesti, et he ei jotenki saa kiinni asioista.

 

Ja toinen keskeinen vaikutus tulee sit sen itsensä johtamisen kautta, joka siis ylipäänsä on nuorille aikuisille semmonen kehityshaaste, että et lähetään niin kun itsenäistä elämää viemään eteenpäin ja johtamaan itseä. Ja itsenäisenä aikuisena ihmisenä, mikä on aina vaikeeta ja yliopisto-opiskelussa vielä erityisen vaikeeta, koska se on usein luonteeltaan aika vapaata. Mut nythän se vapaus on tietyl tavalla viety semmoseen väärään niin kun extreme-kohtaan, jossa opiskelijoilta on hävinny paljon näitä tukirakenteita ympäriltä. Se, että me oltais, et opiskelijat pääsis vaik yhtä aikaa syömään, pääsis yhtaikaa luennolle, harjoituksiin, niin kun niitä ei oo, niin jotenkin se päivä ei rytmity. Ja itsensä jotenki käynnissä pitäminen koko päivän, itsensä johtaminen niin se muuttuu monilla tosi hankalaksi, ei kaikilla, joiltakin se onnistuu. Mut että valtaosa on kyllä tästä kärsiny.

 

Ja näistä syistä siis johtuen niin kaikenlainen, tietysti tää yksinäisyys on koko ajan läsnä, mut sit se niin kun ihan aikaansaaminen, oman elämänrytmin luominen, siinä kiinni pysyminen. Ja sitte ihan se oppiminen, että jotenki ei vaan, jotkut kokee, et ne ei niin kun enää jotenki opi. Et pitäs ja todella vaikee niin kun täysin itsenäisesti oppia näitä vaikeita ja mutkikkaita asioita, jos ei päästä jotenkin muiden kanssa sitten niitä pallottelee.

 

Mut muun muassa tämmösiä asioita tulee mieleen mihin kaikkeen tää korona on iskeny eli niin kun todella moneen ja ihan niin kun niihin ydinjuttuihin. Ja todella niin kun opiskelijat on monet joutunut todella koville. Ja täähän on myöskin palveluiden kysynnässä selkeästi näkyny. Että se oli aika jännä siinä kun pari vuotta sitte tää korona alko ja heti tuli tiukka poikkeustila. Niin hetkeks aikaa palveluiden kysyntä jotenki loppu kokonaan. Esimerkiksi meillä ei tullu oikeestaan yhtään yhteydenottoja ja me oltiin ihan ihmeissään, että mitä tapahtuu. No, sit pikkuhiljaa opiskelijat alko ottamaan yhteyttä. Ja sitten viime lukuvuosi niin meillähän oli todella kovat ruuhkat, että ihan, en nyt muista tarkkaan mitä se kasvuvauhti oli, mutta siis palvelujen kysyntä kasvoi todella paljon. Ja tälle lukuvuodelle sitten meillä palveluiden kasvu ei oo enää kiihtynyt, ehkä pikkusen laskenut tai normalisoitunu, niit kysytään edelleen paljon.

 

Mut sitte oon kuullu, että et sitte taas tuolla Ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiöllä YTHS:llä siellä palveluiden kysyntä on ollut todella suurta ilmeisesti tänä lukuvuonna. Ja en tiedä onko sit käyny niin, että siel alkuvaiheessa haettiin tämmöstä vähän matalan kynnyksen tukea vaikka opintopsykologeilta. Mut et sitten osan opiskelijoista kohdalla niin sitten tämä pitkittynyt koronatilanne on saanut aikaan sen, että heil se ikään kun semmonen pahoinvointi alkoi muuttumaan jo todella niin kun mielenterveyden ongelmiksi, masennukseksi, ahdistukseksi,  jotka vaatii ehkä jo semmosta kliinistä hoitoa.

 

Eric Carver: Mikko, nyt ehkä vähän tämmönen yleinen kysymys, mutta vastaat siinä määrin kun haluat? Kuinka huolissasi sä olet meidän opiskelijoista? Mä puhun meijän opiskelijoista, mä puhun kaikista yliopisto-opiskelijoista Suomessa.

 

Mikko Inkinen: Joo. Kyllä mä oon huolissani. Ja opiskelijathan on kyllä pitäny paljon ääntä. Siis valtakunnankin medioissa siitä omasta huonosta olostaan. Ja onneks myöskin niin kun valtiovalta on kyllä reagoinu ja korkeakouluille on myönnetty esimerkiksi tämmösiä korona-apurahoja ja niillä on saatu palkattua korkeakouluihin lisää niin kun hyvinvointitoimijoita. Mutta ehkä se huoli tulee siitä myöskin, että niin kun palveluita lisäämällä me ei tätä ongelmaa hoideta vaan ongelman hoitaminen niin kun aina tämmönen hyvinvointityö niin sehän lähtee oikeastaan siitä perustyöstä eli laadukkaasta opetuksesta, hyvin rakennetuista koulutusohjelmista, laadukkaasta mietitystä ohjauksen kokonaisuudesta. Et nää jutut on itse asiassa kaikista tärkeimpiä opiskeluhyvinvoinnin kannalta.

 

Ja vähän niin kun huoli on se, että kun tää on jotenkin ravistellut tää pandemia siis opetuksen niin kun niitä perusteita, laittanu nää ohjausjärjestelmät, tukijärjestelmät koville. Niin miten tässä kun aletaan niin kun ehkä toivottavasti nyt vihdoin palailemaan taas normaalimpaan tilanteeseen, niin miten nää ihan perussysteemit alkaa toimimaan? Ja pystyykö ne tukemaan opiskelijoita riittävästi ja pystyykö ne jotenki ottamaan huomioon sen kummallisuuden missä täs ollaan eletty? Niin tähän itse asiassa liittyy mulle iso huoli, koska me ollaan kaikki niin kun vähän tapojemme orjia.

 

Ja nyt kun me ollaan itse kukin opittu, vaikkapa opettajat tekee tietyllä tavalla nytte opetusta niin, sit nyt yhtäkkiä pitäski taas hypätä johonkin vanhaan, mut joka onkin vähän uutta, jossa pitäs ottaa huomioon sitä, että et osa opiskelijoista haluaisi tehdä asiat etänä ja osa haluaa sitte tehdä vanhaan malliin ja osa jotain siltä väliltä. Miten me jotenkin osataan niin kun koko yliopistoyhteisönä? Ja ennen kaikkea siis nää opetus- ja ohjausjärjestelmät niin, miten ne jotenki ottaa tän uuden tilanteen haltuun? Ja se mua vähän niin kun mietityttää kyllä, että miten se tulee tapahtumaan. Et varmasti tässä niin kun on vielä edessä paljon sopeutumista vaikka tää pandemia helpottais.

 

Eric Carver: Siitäpä suoraan seuraavaan kysymykseen. Eli nyt kun yliopistokentässä laajasti mietitään sitä, et miten keväällä 2022 tullaan takasin kampuksille, millä tavalla tullaan kampuksille, ja sitten tietysti sitä tulevaa lukuvuotta. Millaisiin asioihin sun mielestä nyt pitäisi kiinnittää huomiota opiskelijoiden hyvinvoinnin näkökulmasta tässä paluussa? Tai paluu ehkä tässä uudessa normaalissa. Mitä sä haluisit, et mihin minkälaisiin asioihin pitäs kiinnittää huomiota?

 

Mikko Inkinen: Niin, onks se vähän sillai, että kun yleensä yliopistot on kyllä aika pitkälle jo kehittänyt menetelmät jotenkin siihen, et miten otetaan uudet opiskelijat vastaan. On erilaista First Year Experience -toimintaa ja tutorointia ja kaikenlaista niille aloittaville opiskelijoille, niin nyt vähän kaikki joutuu uudelleen alottamaan, siis myöskin ne vähän pidemmälle ehtineet opiskelijat. Ja osa nyt itse asias niin kun lähes ekaa kertaa tulee kunnolla kampukselle. Niin tää ehkä vaatii tällaista vähän erilaista ajattelua kyllä, et miten me jotenkin saadaan nyt kaikki uudelleen mukaan. Ja nimenomaan mukaan yhteisöön ja toimimaan yhdessä, koska se on jotenkin se yliopiston perusolemus, että henkilökunta ja opiskelijat muodostaa yhdessä sen yhteisön ja he yhteistyössä jotenkin yrittää oppia ja ymmärtää näit vaikeita juttuja mitä yliopistois tehdään.

 

Ja miten tää tulee tapahtumaan niin, jaa siin onki, siinä onkin. Varmaan tarvitaan tosi monenlaisii toimia, että tämä mahdollistuu ja onnistuu. Mutta varmaan niin kun keskeistä siinä näkisin, et on nimenomaan niin kun aina yliopiston toiminnan ydintä on se mitä opettajat tekee, koska he kuitenkin eniten niin kun opiskelijoita tapaa ja heidän kanssa eniten on, niin se on kuitenkin se keskeisin juttu, että mitä opettajat alkaa tekemään. Ja voisihan se olla ihan hienoa, jos jokainen vaikka yliopiston opettaja, professori kaikki ketkä opiskelijoita tapaa niin miettisi sen jotenkin näin, että nyt mulle on tulossa niin kun ikään kun uus opiskelija tai opiskelijaryhmä, et mitäs mun pitäis tän kans tehdä eikä aattelis niin, että nyt ne vanhat jatkaa. Vaan että jos pystys aattelee, et nää tulee nyt jotenkin ihan uutena tänne kaikki ja sit alkaa siitä miettimään, et mitä mun pitäis tehdä, jotta ne uudet pääsis sisään. Voisko jollakin tällaisella päästä eteenpäin? Mitäs mieltä sä oot, onko jotain ajatuksia sulla?

 

Eric Carver: Tos aikasemmassa täs hyvinvointi teemaa koskevassa jaksossa niin puhuttiin, et onko nää menetettyjä vuosia nää koronavuodet. Ja siinä sitten toinen vieras sanoi, että se on huono, pitäs puhuu asioista mitä ei oo tapahtunu. Ja sitte niin kun sitä kautta tulla, no okei, mitkä on ne asiat mitä ei oo tapahtunu. Voisko ne nyt tapahtua sitten, kun tavallaan palataan tai mennään sinne uuteen normaaliin? Semmosta kohtaamista, semmosta yhteisöllisyyttä, semmosta sosiaalista vuorovaikutusta mitä pandemian aikana ei ollu mahollista. Saadaanhan me surra sitä, että sitä ei ole ollut, mutta että ehkä enemmän kannattaisi keskittyä siihen, että me tunnistetaan niitä asioita mitä ei oo tapahtunu ja luodaan tiloja jossa ne vois tapahtua. Ja mä tykkäsin siitä ajatuksesta.

 

Mikko Inkinen: Kuulostaapa viisaalta ajatukselta.

 

Eric Carver: No, tota niin jos me mennään nyt vähän vielä pidemmälle. Toivotaan, että korona on joskus ohi tai nyt ainakin tämmösessä pandemia- ja rajoitusmallissa, kun se on meille nyt näyttäytynyt kahden vuoden aikana niin. Kun sä katot vähän pidemmälle niin minkälaisiin asioihin niin kun yliajan pitäs yliopistois kiinnittää huomiota sit, et opiskelijat vois hyvin? Minkälaiset semmoset pitkän aikavälin asiat on semmosii mitä sä haluisit et katsottas?

 

Mikko Inkinen: Ilahduttavaahan on ollu se siis viime vuosina ihan siinä ministeriön ohjauksessa ja myöskin yliopistojen ihan tässä strategisissakin linjauksissa ja tavoitteissa se, että kyl hyvinvointia on yhä enemmän alettu näkemään sellasena niin kun tärkeänä osana sitä opiskelijaa tai opiskelua ja opiskelukokemusta, ettei pelkästään se, että yliopistos ollaan oppimassa asiantuntijoiksi vaan, että se ois tärkeetä, että se ois hyvinvoiva asiantuntija. Ja myöskin niin kun asiantuntijoita, jotka muuttais tulevaisuutta ja maailmaa. Sen kautta et heil on uutta tietoa, mut senkin kautta, et heil ois ehkä vähän erilainen asenne vaikka ja mentaliteetti alkaa tekemään töitä ja siirtyä työelämään. Ja ne veis sinnekin jotenkin sitä ajatusta, että mä voin työssäkin voida hyvin. Ja tämmöstä niin kun ajattelua on must alkanu viime vuosina olemaan yhä enemmän siis eri ja ihan tämmösellä niin kun strategisella johtotasolla.

 

Ja mut et aika paljonhan on vielä tekemistä siinä, että millä tavalla tää tämmönen, nää ehkä vähän vielä hienot tavoitteet saadaan muuttumaan sitten todella opiskeluhyvinvoinniksi. Siihen, että opiskelija kokee niin kun opiskelun jotenkin mielekkääksi ja voittopuolisesti jotenki, et se tuntuis voittopuolisesti hyvältä. Niin siihen tarvitaan kyllä monenlaisia juttuja. Siis ihan tähän tärkein juttu mitä niin kun mä aattelin, et jokaisen juurikin esimerkiksi opiskelijoita kohtaavan yliopiston työntekijän ois hyvä ajatella, niin ois jotenki se, että miten mä omalla työlläni vaikutan siihen, et miltä tää opiskelu, millainen opiskelukokemus syntyy. Ja synnyttääks tää mun työ nyt opiskelijoissa semmost merkityksellisyyttä ja jotenki semmost hyvää fiilistä. Ja tää ei niin kun missään nimessä tarvitse tarkoittaa sitä, että opiskeluhan on vaikeeta ja sen kuuluu välillä olla stressaavaa ja ahdistavaa ja jännittävää ja kaikkea se kuuluu siihen kasvuun ja oppimiseen. Mutta että tässä, että se ei ois niin kun kohtuutonta ja jokainen miettisi, että miten omalla työllään pystyy tähän vähän vaikuttaa.

 

Ja tässä opettajan rooli on koko ajan se kaikista keskeisin. Opettaja on mun mielestä yliopiston tärkein hyvinvointitoimija. Ja tää kun pikkuhiljaa jotenkin, jokainen opettaja jotenkin mieltää, niin sit mä uskon et alkaa tapahtuu koko ajan parempia ja parempia juttuja. Ja silloin ehkä ne sellaset tällä hetkellä vielä strategiset linjaukset tai tämmöset tavoiteajattelut niin sit se alkaa jotenkin muuttumaan konkretiaksi, ja aidosti saadaan niin kun paremmin voivia opiskelijoita. Vaikka ei tietenkään aina oo niin, että et varmaan varmasti osalle jostakin syystä niin syntyy myöskin sitä pahoinvointia, johon sit tarvitaan niitä tukevia ohjausrakenteita.

 

Ja siinäkin ois tärkeetä se, että nimenomaan se ohjauksen perustaso toimis hirveän hyvin, että siel ois opiskelijan lähellä, on ne sit opettajia tai sit enemmän näitä niin kun palvelupuolen ihmisiä tai hallinnon ihmisiä, opintoneuvojia, opinto-ohjaajia. Ja ne, jotka sitten jo opiskelijoita paljon kohtaa ja näkee ja osais siinä vähän jo auttaa vähän eteenpäin, niin auttaa myöskin eteenpäin sit siinä, että mistä voi saada tukee, jos asiat ei suju. Ja sit sieltä löytys niitä sellasia niin kun vaikka opiskeluhyvinvoinnin asiantuntijoita, jotka vois auttaa. Nehän voi olla opintopsykologeja, mut et nehän voi olla monia muitakin toimijoita, jotka sit pystyis auttaa jossain erityiskysymyksissä. Kyl mä ajattelen, et nää kaks asiaa on se tulevan niin kun hyvinvoivan yliopiston, korkeakoulun ne kulmakivet. Et meil jokainen opettaja jotenkin hoksaa sen oman roolinsa siinä, et miten mun toiminta vaikuttaa opiskelijan hyvinvointiin. Ja sit on jotenkin semmonen hyvin mietitty, toimiva kokonaisvaltainen ohjausjärjestelmä.

 

Eric Carver: Eli on tosi tärkeetä, että on arki, joka tukee hyvinvointia, mutta myös palvelut, jotka auttaa silloin kun siinä on ongelmia.

 

Mikko Inkinen: Just näin, just näin.

 

Eric Carver: Mikon kanssa juttu jatkuis pitkään. Voidaan tässä vaiheessa kuulijoille paljastaa, et me on joskus vedetty yhdessä kurssia nimeltä Mielekäs opiskelu, mielekäs työ. Muistatko Mikko (naurahdus) sellasen ajan? Ja Mikon kanssa paljon näistä asioista puhuttu, mutta sen sijaan, että rupeamme muistelemaan yhteistä työhistoriaa niin mä kysyn sulta saman kysymyksen kun muiltakin vierailta. Oisko sulla antaa kuulijoille joku lukuvinkki tästä aiheesta tai sen vierestä?

 

Mikko Inkinen: Mä suosittelisin, että kannattaa tutustua aika tuoreeseen kirjaan nimeltä Opiskeluterveys. On Duodecimin julkaisema, nytte julkaistu tämän vuoden alkupuolella. Se on kirja, joka on niin kun pääasiassa YTHS:n lääkäreiden toimittama. Mutta ja siellä paljon on siis ihan tähän niin kun opiskeluterveyteen liittyviä asioita. Mut siel on myös aika paljon kuvattu ja monipuolisesti kuvattu niin kun erilaisia opiskeluhyvinvointiin liittyviä asioita ja myöskin yliopistojen, korkeakoulujen toimintaan ja kehittämiseen liittyviä asioita. Niin ehkä tää olis semmonen kirja ja aika tuore kirja, johon kannattaa tutustua, jos jotenkin tää opiskeluhyvinvointi kiinnostaa enemmän tai ylipäänsä se, että miten tää nuoruus, korkeakouluopiskelu elämänvaiheena niin millaista se on ja minkälaisia ehkä haasteita siihen liittyy.

 

Eric Carver: Kiitos paljon Mikko, kun tulit vieraaksi.

 

Mikko Inkinen: Kiitos kovasti, kun kutsuit mukaan.

Jakso 7. Hyvinvointia yliopisto-opetusta kehittämällä. Pedalehtorit Henna Asikainen ja Nina Katajavuori

Jaksossa keskustellaan siitä, miten opiskelijoiden hyvinvointia voidaan tukea yliopisto-opetusta ja ohjausta kehittämällä. Minkälaisia asioita opetetaan opiskelijoiden hyvinvoinnin tueksi Helsingin yliopistossa kehitetyllä Kohti parempaa opiskelua –kurssilla? Miten tuemme opiskelijoiden paluuta yliopistokampuksille koronapandemian hiipuessa?

Jakson vieraina ovat Henna Asikainen ja Nina Katajavuori.  He ovat pedagogisia yliopistonlehtoreita eli pedalehtoreita Helsingin yliopiston Yliopistopedagogiikan keskuksesta HYPEstä.

Henna Asikainen työskentelee erityisesti bio- ja ympäristötieteellisen tiedekunnan ja Nina Katajavuori puolestaan eläinlääketieteellisen ja farmasian tiedekuntien koulutusohjelmien kanssa.

Asikainen ja Katajavuori johtavat yhdessä WELLS-tutkimusprojektia (Promoting students wellbeing and studying). Projektissa on kehitetty tutkimusperustaisesti HY:ssä kaikille opiskelijoille avoinna oleva kurssi, joka tähtää opiskelijoiden hyvinvoinnin ja opiskelun edistämiseen. Tutkimusprojektissa on tutkittu opiskelijoiden hyvinvointia ja sen edistämistä, ja nyt tutkimusprojekti laajenee myös opettajien hyvinvoinnin edistämiseen ja tutkimiseen. Lisäksi Asikainen ja Katajavuori vetävät Helsingin yliopiston Viikin kampuksella Hyvinvoiva Viikki -projektia, jossa tavoitteena on tukea kampuksen opiskelijoiden ja henkilökunnan hyvinvointia.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

 

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 7. jakso.

Aiheena on  hyvinvoinnin tukeminen yliopisto-opetusta ja ohjausta kehittämällä. Vieraina ovat Henna Asikainen ja Nina Katajavuori.  He ovat pedagogisia yliopistonlehtoreita eli pedalehtoreita Helsingin yliopiston Yliopistopedagogiikan keskuksesta HYPEstä.

Jakson kesto 44  minuuttia.

Jakso ja tekstivastine julkaistu 24.2.2022.

Eric: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja tohtorikoulutettavien ohjaukseen yliopistossa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjausten valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa.

 

Tämän jakson vieraana ovat Henna Asikainen ja Nina Katajavuori. He he ovat pedagogisia yliopistonlehtoreita eli pedarehtoreita Helsingin yliopiston yliopistopedagogiikan keskuksesta HYPEstä. Henna Asikainen työskentelee erityisesti bio-ympäristötieteellisen tiedekunnan ja Nina Katajavuori eläinlääketieteellisen ja farmasian tiedekunnan koulutusohjelmien kanssa. Asikainen ja Katajavuori johtavat yhdessä WELLS-tutkimusprojektia, joka on englanniksi Promoting Student Wellbeing Study. Projektissa on kehitetty tutkimusperustaisesti Helsingin yliopistossa kaikille opiskelijoille avoinna olevaa kurssia, joka tähtää opiskelijan hyvinvoinnin ja opiskelun edistämiseen. Tutkimusprojektissa on tutkittu opiskelijan hyvinvointia sen edistämistä ja nyt tutkimusprojekti laajenee myös opettajien hyvinvoinnin edistämiseen ja tutkimiseen. Lisäksi Asikainen ja Katajavuori vetävät Viikin kampuksella Hyvinvoiva Viikki -projektia, jossa tavoitteena on tukea kampuksen opiskelijoiden ja henkilökunnan hyvinvointia. Tervetuloa mukaan Henna ja Nina!

 

Henna: Kiitos.

 

Nina: Kiitos paljon.

 

Eric: Tänään puhutaan siitä, että miten korona-aika on vaikuttanut yliopisto-opiskelijoiden hyvinvointiin ja siitä, miten opiskelijan hyvinvointia voidaan tukea muun muassa opetusjärjestelyillä tai pedagogiikan kehittämisellä tai tällaisella erillisellä hyvinvointikurssilla, jota vieraat on kehittämässä. Alotetaan tällä tilannekuvalla. Me ollaan oltu nyt kohta kaksi vuotta tässä koronaviruspandemian poikkeusoloissa. Yliopistot on ollu pääosin tai merkittävin osin etäopintoina, opiskelut toki alakohtaiset ja yliopistokohtaiset erot huomioiden. Minkälaisia vaikutuksia tällä korona-ajalla on ollu opiskelijoihin ja minkälaisia erilaisia kokemuksia opiskelijoilla on ollut poikkeusoloista ja miten esimerkiksi Helsingin yliopiston näissä HowULearn-kysleyissä näkyy tää poikkeusaika? Kumpis teistä haluais alottaa?

 

Nina: No mä voin vaikka alottaa ja Henna sitte täydentää. No ensinnäki tää opiskelijoitten kokema uupumus tai riski sairastua uupumuksee, ni sehän oli aika korkealla jo tossa ennen tätä koronapandemiaa. Ja kyllähän nyt näyttää siltä tutkimusten valossa, että tää koettu uupumus on kasvanut tän korona-, näitten korona pandemian aikana ja poikkeusoloissa. Se mikä näissä meijän tutkimuksissa on ollut havaittavissa on se, että opiskelijoitten kokemukset vaihtelee aika paljon. Et osa opiskelijoistahan suorastaan nauttinut tästä tilanteesta ja kokee, että on ollu parasta ikinä ja heille sopii paljon tämmönen itseohjautuvuus ja se, että saa itsenäisesti opiskella ja ite aikatauluttaa opinnot ja sovittaa työn ja opiskelu. Mut sitte taas osa kärsii tosi paljon ja on kokenut todella raskaana tän ajan ja kokeneet, että hyvinvointi on huonontunut ja kaipaa todella paljon vertaisiaan ja vuorovaikutusta. Sit on tietenkin näitä opiskelijoita myös paljon, jotka tunnistaa ne hyvät hyvät puolet tästä poikkeusajan opinnoista, etäopiskelusta ja tunnistaa myös nää huonot puolet. Ja se mitä on hyvinä asioina nostettu esiin näissä tästä ajasta niin, ja etäopinnoista, on ollu se, että juuri tai minkä sanoinki, että tää on hyvin joustavaa, et voi ite aikatauluttaa opintoja ja voi kuunnella. Opiskelijat on kehunu tosi paljon näitä tallenteita, eli joita voi sit kuunnella silloin, ku itelle sopii. Eli on vapaus siihen aikataulutukseen ja pystyy sovittamaan työtä ja esimerkiksi työtä ja opiskelua. Säästyy aikaa siltä, ettei tarvi kulkea kampuksille. Tätä on nostettu tosi paljon näissä opiskelijoitten palautteissa, mut sitten se mikä koetaan haastavana on se, että kaivataan sitä vertaisia. Kaivataan sosiaalista vuorovaikutusta ja tukea sekä opiskelijoitten kesken, mutta myös opettajien, et opiskelijat kaipaa myös sitä vuorovaikutusta opettajien kanssa ja osa kokee todella paljon yksinäisyyttä ja sitä, että oma hyvinvointi heikentyy. Sitten taas osalle tämmönen vapaus aikatauluttaa omaa opiskeluaan niin ei sovi ja osa opiskelijoista kokee paljon hankaluuksia aikatauluttamisessa ja opintojen suunnittelemisessa ja kokee, että oppiminen kärsii ja yksi haastava mikä varmaan monikin tunnistaa, että se opiskeluaika tai työaika ja vapaa-aika sekoittuu hirveen helposti.

 

Eric: Kiitos.

 

Henna: Joo. Joo mä aattelin, et mä voin jatkaa tosta HowULearnista nyt vielä enemmän. Niin yleisellä tasolla, ku ollaan tehty niistä datoista tutkimustakin, siellä näkyy, että opiskelijoiden kokemukset siitä ympäristöstä tai opetuksesta selkeästi laskee ihan kaikilla opiskelijaprofiileilla, et eli kokemukset vaikka vertaistuesta tai opetuksen linjakkuudesta tai palautteen saamisesta tai innostuksessa opinnoissa siis ylipäätään kokemuksista, ni kaikki ne on korona-aikana aika paljon laskenu. Ja sitten opiskeluje suunnitelmallisuus on myös yleisellä tasolla aika paljon laskenu, minkäs nyt ymmärtää, kun on täytyny olla enemmän itse johtaa sitä opiskeluprosessia, kun ollaan oltu kotona. Mut me ollaan myös tehty siis erilaisia opiskelijaryhmiä ja katottu vähän, et miten eri ryhmät kokee, että samanlaisia kokemuksia näil ryhmillä myös on, mut selkeesti näkyy myös eroja näis kokemuksissa tästä etäopiskelusta, et esimerkiks tämmöset opiskelijat, jotka on tosi suunnitelmallisia ja itseohjautuvia ni heillä on ollut paljon enemmän positiivisia kokemuksia tästä opetuksesta ja opiskelusta ja he kokee paljon vähemmän haasteita. Et jos on tämmösiä niin sanotusti syväsuuntautuneita tai pyrkii siihen syvälliseen ymmärrykseen ja eri näkökulmien hahmottamiseen ja osaa suunnitella omia opintoja ni sillo niit haasteita on paljon vähemmän. Mut sitte tämmönen ongelmaryhmä mikä me, tai ongelmaryhmä, tai semmonen ryhmä jolla oli haasteita nimenomaan täs suunnitelmallisuudessa, mutta vaikka he olikin tämmösiä tosi tunnollisia tai pyrki siihen ymmärrykseen ja oli motivoituneita opiskeluu, mutta suunnitelmallisuuden taidot oli vähän heikommat ni heil oli selkeesti enemmän negatiivisia kokemuksia opiskelusta nyt etäopintojen aikana, että he koki nimenomaan aikatauluhaasteita ja just tota vapaa-ajan ja työajan erottamisen vaikeutta ja erilaisia haasteita siin oppimisessa ja myös raportoi prokrastinaatiota eli tämmöstä aikaansaamattomuutta opinnoissaan. Et selkeästi niinkun Nina jo sano, et kokemukset on tosi eri lail laidasta laitaan, niin joitain eroja kumminki niissä profiileissa on.

 

Eric: Kuinka hyvin me osataan nähdä tää kirjo? Näiden kokemusten kirjo ja myös niinku tukea eri lailla tän ajan kokeneita opiskelijoita?

 

Henna: Siis ohan tämmönen kirjo ollu ennen jo koronaa, et opiskelijat on tosi erilaisia ja totta kai sillä oppimisympäristöllä voi vaikuttaa tosi paljon siihen, et minkä, miten esimerkiks tukee tota itseohjautuvuutta tai tukee sitä syväsuuntautunutta opiskelua esimerkiks aktivoivilla menetelmillä, että tuoda sitä vuorovaikutusta siihen opetukseen sun muuta, että on, musta tuntuu, että ne aika pitkälti on vähän niin kuin niitä samojakin keinoja mitä ennen koronaakin oli, et millä voidaan erilaisia opiskelijoita tukea.

 

Nina: kyllä juuri näin. Tää on vaan ehkä korostanu sitä vielä entisestään.

 

Eric: Nii et se on tämmönen tavallaan tietynlainen katalyytti tai semmonen joka vahvistaa niitä olemassa olevia ilmiöitä. No ku meil on nyt tää pitkä etäopiskeluaika, joka nyt valtaosa opiskelijoita koskee, ei kaikkia, et kyl meil on Helsingin yliopistossa paljolla näitä kliinisiä kursseja tai laboratoriokursseja, joissa on pienopetusta ollu pandemian aikana, mut et iso osa opiskelijoista suomalaisella yliopistokentällä on ollu etänä paljon. Niin mikä siinä etäopiskelussa erityisesti kuormittaa? Minkälaiset asiat siellä sitä opiskelijan hyvinvointia laskee?

 

Henna: No se on oikeastaan vähän samaa mitä tossa aikasemminki tuotiin, että mehän on Viikin kampuksella enemmänki tätä HowULearnin osana tutkittu ja ihan suoraan kysyttykin opiskelijoilta, et mitä, mikä, miltä se etäopiskelu tuntuu ja mikä kuormittaa, mut selkeesti siis suurimmaksi- tai just tämän nimenomainen tai vertaistuen puute tai yksinäisyys opinnoissa, se varmasti on ollu tosi iso asia, et on ollu esimerkiksi ekan, tokan vuoden opiskelijoita jotka ei tutustunu vaikka kehenkään toiseen opiskelijaan sen aikana. Et se selkeesti se integroituminen opiskelijayhteisöön on kärsinyt tässä tosi paljon, et meijän pitäs se ottaa nyt, se ottaa nyt jatkossa huomioon. Totta kai Zoomissa istuminen versus lähinä oleminen on myös semmonen asia, joka kuormittaa, että me ei ehkä jakseta kuunnella, ku joku puhuu kotona tietokoneen ääressä niin hyvin, ku lähinä. Ja tietysti se semmonen ei-formaali vuorovaikutus jää tosi vähäiseksi, eli se vaikuttaa tosi paljon siihen just nimenomaan siihen integroitumiseen. Mutta selkeästi siis tää itseohjautuvuus on ollu tosi tärkeetä tässä, että tämmöset ajanhallintataitojen puute näkyy selkeesti, et se kuormittaa opiskelijoita tai sitte kursseilla epäselvät ohjeistukset on noussu kans. Semmonen yksi teeman tähän nostanu, et jos ei tiedä heti alusta asti mitä kursseil tehää ni se kuormittaa ja vaikeuttaa aikatauluttamista, niin se on yksi juttu. Mutta sit tietysti nää perus konstruktiivinen linjakkuus, että meijän tavotteet ja menetelmät ja arviointi on linjassa keskenään ja selkeetä opiskelijoille, että minkälaista osaamista tuetaan ja miten sitä arvioidaan. Niin neki korostuu tietysti. Joo, mutta niinku mä sanoinkin, et etäopetus ylipäätään koetaan aika kuormittavaksi, että siinä varmasti Zoomin ääressä ollessa, ja me ollaan Hesarissakin nähty juttuja siitä opiskelijoist jotka istuu pimeässä siellä siellä omalla sängyllä ja yrittää pysyä hereillä ja jos se opetus on semmosta liian yksipuolista ni seki tota tietysti kuormittaa paljon.

 

Eric: No meillä pedalehtorit ympäri yliopistoo on ollut tukemassa koulutusohjelmien opettajii tän etäopetuksen kehittämisessä ja myös sen kuormituksen hallinnassa. Ni mitä konkreettisia asioita, jos me puhutaan nyt sen etäopetuksen sisällä, niin minkälaisia neuvoja tai vinkkejä te ootte antanu opettajille, et mitä sitä kuormitusta pystys sen etäopetuksen aikana vähentää?

 

Nina: No joo tätäkin me ollaan tuolla Viikissä kysytty osana HowULearnia, että mitä opiskelijoitten kokemuksia siitä, että miten he toivoisivat koulutusohjelmat ja opetus vois tukee heijän hyvinvointiaan. Ja yks tosi tärkee minkä Henna jo tossa mainitsi niin sieltä tulee se, että tiedotuksen pitäs olla tosi selkeetä ja sitten korostuu just tämä konstruktiivisen linjakkuuden merkitys. Eli ne osaamistavoitteet, et mitä opiskelijoilta odotetaan nii jotenki sen alleviivaaminen opiskelijoille etäopiskelun aikana on tosi tärkeetä ja sitten, että ne opetusmenetelmät ja opetuksen sisältö ja erityisesti arviointi tukis linjakkaasti näitten osaamistavotteitten saavuttamista. Jotenkin etäopetuksen aikana opiskelijat tarvii ehkä vielä enemmän sen alleviivaamista, et mitkä on nyt nää keskeiset asiat tällä kurssilla ja mitä pitäs osata. Niin tähän panostaminen on tärkeetä. Ja sitten tää mistä Henna jo tossa mainitsi, tää vuorovaikutuksen tukeminen opiskelijoiden ja opettajien välillä, että vaikka oltais etäopetuksessa ja Zoomissa ni sielläkin voi käyttää erilaisia breakout roomeja ja jotain pieniä semmosia tilanteita missä opiskelijat pääsee keskenään keskustelee jostain opiskeltavasta asiasta ja missä ollaan vuorovaikutuksessa, käytetään chattia tai käydään keskustelua, että tuetaan sitä semmosta, et se ei oo pelkkää monologia ja yksinpuhelua, vaan vuorovaikutusta. Tai se, että käytetään opetuksessa jotain ryhmätöitä tai projektitöitä mitä opiskelijat sitten ohjatusti tekevät. Eli opiskelijat toivoo tämmöstä aktivoivaa opetusta. Myös mielekkäät arviointimenetelmät nostetaan esiin, että ei ois aina vaan pelkästään ehkä lopputenttejä, vaan et me käytettäs vähän erilaisia tapoja toteuttaa arviointia. Opiskelijat myös on toivonu sitä, et millä heijän hyvinvointia voitas edistää, koska kaikilla opiskelijalla ei selkeästi oo kauheen hyvät nää suunnitelmallisuuden ja ajanhallintataidot, että opetuksessa sitten tavallaan tuettais sitä aikatauluttamista. Eli että se opiskelu ois niinku siinä opetuksen aikana rytmitystä, erilaisia tehtäviä tai deadlineja kurssin aikana, et se opiskelu tapahtuis sen kurssin aikana, eikä vaan just vähä ennen tenttiä. Lisäks se, että on sit riittävästi aikaa asioitten omaksumiseen. Eli etäopetus on kuormittavaa, niinku Henna jo sano, niin tavallaan, että jätetään aikaa sit myös sille asioitten työstämiselle.

 

 

Henna: Joo niin siis täähän oli, tai haluun tuoda esiin sen, ku mehän kysyttiin Viikin kampuksen kaikilta koulutusohjelman opiskelijoista, et miten koulutusohjelmassa voitaisiin tukea sitä teijän hyvinvointia ni siis 95% oli nimenomaan näit pedagogisia asioita. Eli opetuksen vuorovaikutusta tai just nää asiat mitä just tuotii esiin, että selkeesti mun mielest on hyvä muistaa se, et pedagogisil ratkaisuil voidaan vaikuttaa nimenomaan myös hyvinvointii.

 

Nina: Kyllä juuri näin. Ja sitten tämmösiä kommentteja tuli kans, et ei ne tarvi olla niin isoja asioita. Jos opettajana kysyi, et hei mitä teille kuuluu tai hymyilee niin nekin opiskelijat koki tosi tärkeeks, et ei ne nyt on hirveen isoja asioita millä voisi kuitenkin tehä, tuoda, tukee sitä hyvinvointii.

 

Eric: Joo nyt ei Helsingin yliopistossa työskenteleville tai opiskelijoille kerrotaan vielä Viikin kampuksen tiedekunnat. Eli siel on bio- ja ympäristötiede, maatalous-metsätiede ja sitten eläinlääketiede ja farmasia. Farmasia näille kuulijoille, mutta kuulostaa Henna kovasti, ja Nina, siltä, että ku te puhutte asioista mitkä on ollu tärkeetä etäopiskeluaikana ne on itseasias aika paljon semmosia asioita mitä hyvä yliopistopedagogiikka on muutenkin. Ymmärränkö mä oikein?

 

Nina: Joo, kyllä. Juuri näin.

 

Henna: Kyllä juuri näin.

 

Eric: Joo, et on vaan niinku korostanut just selkeyttä miten rakennetaan kurssi, oppimistavoitteet, arviointi, arviointi läpi kurssin ja erilaiset opetusmenetelmät, et tää on varmaan semmosia asioita mitä ei oo koronan aikana keksitty ollenkaan vaan nää on pidemmän ajan.

 

Nina: Nimenomaan. Joo kyllä.

 

Eric: No hei mennään nyt siihen teidän kehittämään kurssin. Eli puhutaan nyt siitä, että tästä kurssista jossa on siis ollu tavotteena opiskelijoiden hyvinvoinnin ja opiskelutaitojen tukeminen. Kurssin nimi on siis Kohti parempaa opiskelua. Kertokaa Henna ja Nina, et mitä siel kurssilla, mitä ne sisällöt on, mitä siellä opetetaan, millasii pedagogisii ratkaisuja siellä käytetään? Miten voidaan hyvinvointia tukea kurssimuotosesti? Kumpi haluaa alottaa?

 

Nina: Mä voi alottaa Henna voi sitten taas jatkaa. Joo tosiaan me ollaan tää kurssi on kehitetty tutkimusperustaisesti ja tästä keskeinen teema on psykologinen joustavuus ja psykologisen joustavuuden harjotteleminen tämän kurssin aikana. Tää kurssihan tehdään verkossa itsenäisesti, mut meil on siellä vertaisryhmätyöskentely kyllä kiinteästi kytketty tähän koko kurssiin. Mut tosiaan keskeinen teema on se psykologisen joustavuuden harjoitteleminen ja ihan sen takia, että tutkimusten mukaan tää psykologinen joustavuus on tosi tärkee ja keskeinen elementti niinku hyvinvoinnin edistämisessä ja monenlaisen niinku eri ulot- eri hyvinvoinnin ulottuvuuden osa-alueitten tukemisessa. Ja siksi se on se keskeinen mihin tällä kurssilla keskitytään. Lisäks me ollaan integroitu sinne myös tämä opiskelutaitoja, eli tällasta suunnitelmallista opiskelua ja oppimista. Pyritään sitä myös harjoittelee ja tukee sen kurssin aikana ja lisäks sivutaan myös vähän laajemmin hyvinvointia kokonaisuudessaan vähän unesta ja ravinnosta ja liikkumisesta, koska ne on tosi tosi tärkeä osa myös hyvinvointia. Ja se, että mitä asiasisältöjä siellä on niin tämä psykologinen joustavuus, se se siis tarkoittaa sellasta omien arvojen, itselle merkityksellisten asioitten mukaisesti elämistä ja niihin sitoutumista omista vaikeista tunteista ja ajatuksista huolimatta, ja kykyä sitoutua sellaseen itselle tärkeän elämän toteuttamiseen. Meillä kaikillahan on negatiivisia ajatuksia ja tunteita jotka estää meitä tekemästä sitä mitä me oikeasti haluttais. Ensiks meijän täytyy tietenkin tunnistaa se, et mikä meille on merkityksellistä ja tärkeetä ja mistä me oikeasti saadaan sitä innostusta ja merkityksellisyyttä meidän elämään. Mut se et me tän kurssin aikana tunnistetaan näitä itselle merkityksellisiä asioita ja arvoja ja sit siellä harjotellaan ajatusten tunnistamista. Eli et me ensinnäkin opitaan tunnistamaan meidän päässä risteileviä ajatuksia, mutta et me opetellaan myös ottamaan etäisyyttä näihin ajatuksiin. Eli jos me ollaan aina meidän negatiivisten ajatusten vietävänä niin meijän voi olla tosi vaikea elää meidän arvojen mukaisesti. Esimerkiksi, jos meillä on ajatus siitä, että mä oon kauheen huono ja kukaan ei musta tykkää niin silloinhan mä tosi helposti vaikka syrjäydyn ja en ota yhteyttä mun opiskelukavereihin, koska mul on ajatus, että no mä oon niin huono, ettei ne tykkää musta kuitenkaan. Sen sijaan sit ku tän kurssin aikana harjoitellaan sitä, että nää ajatukset on vaan ajatuksia, että kannattaaks mun uskoa tätä ajatusta? Vai voinko mä suhtautuakki siihen, että hei nyt mul on ajatus, et noi ei tykkää musta kuitenkaan, mut mitäs jos mä silti ottaisin heihin yhteyttä, koska mä haluan nyt tutustua mun opiskelukavereihin. Eli harjotellaan tällasta ja harjotellaan oleen tässä hetkessä myös. Eli jos me ei koskaan olla tässä hetkessä, jos me ollaan aina menneisyydessä tai aina tulevaisuudessa ni tää hetki menee meiltä ohi. Ja silloin me menetetään ne toiminnan ne tilanteet jossa meidän pitäs oikeasti ehkä miettii miten meidän kannattaa toimii niin, että me elettäs meijän arvojen mukaisesti. Ja kun näitä taitoja sit harjotellaan niin tää, näil on ihan valtava merkitys ja helpotus hyvinvoinnin näkökulmasta, et kun itselle tärkeät asiat kirkastuu ja sit ajatuksiin suhtautuminen, et me osataan nähdä ajatukset ajatuksina. Niin täl on tosi iso merkitys meijän hyvinvoinnille ja myös siihen, et meijän toiminta voi muuttua ja se voi muuttua nimenomaan meille hyväksi, hyvään suuntaan. Jatka sä Henna tästä.

 

Henna: Joo ei mä mietin vaan, et jos sitä tutkimuksen näkökulmaa vähäsen tuo esiin, et mitä me ollaan tosi paljon haluttu kehittää tän nimenomaan tutkimuksen perusteella, niin ylipäätänsä yksi syy siihen miksi lähdettiin tota kehittää oli se, että se psykologinen joustavuus näyttäytyy tosi tärkeenä yliopisto-opinnoissakin ja se, et etenee opinnoissa tai menestyy tai-, se oli yhteydessä tosi moneen vaikka integraatioon, opintoihin ja tota erilaisiin aspekteihin. Ja se selitti itse asiassa etenemistä paremmin, ku tämmönen itsesäätely oppimisessa. Siitä nousi tarve, et tää on nyt tämmönen juttu, mitä meidän pitää pitää opinnoissa tukea, mutta siis, mutta näyttää siltä, et meijän tuloksista on olleet tosi lupaavia, että me ollaan tehty paljon sitä kvantitatiivist tutkimusta tästä ja näyttäytyy siltä, et opiskelijoide uupumus ja stressi vähenee siellä kurssilla ja hyvinvointi ja tää joustavuus, psykologinen joustavuus lisääntyy. Ja ollaan tehty myös nyt tällä FirstBeat analyysillä mitattu sykevälivaihtelua, ni siitäkin nyt näyttää siltä, että se fysiologisellaki tasolla pikkusen näkyy se, että kun tää kurssi loppui jouluun, että siinä on ollu tota vähän sillai stressaava aika muutenkin, kun mennään, tai niinku ei ku ei se loppunukkaan jouluun ko alkoi kesäloman jälkeen ensimmäisen periodin ajan niin sitte, et siin oli oletuski et stressi kasvaa, mut selkeesti niinku tällä-, opiskelija jotka oli tässä kurssilla ni se stressi vaan laski vähän ja sitten kontrolliryhmällä laski paljon enemmän. Siis stressi, kun siis sykevälivaihtelu anteeksi. Eli siis se kertoo sen, et sitä parempi mitä isompi sykevälivaihtelu on. Ja sitte vaikka meille ei ollu sellanen opintojen tehostaminen tässä tavoitteena vaan enemmänkin hyvinvoinnin näkökulma, ni selkeesti opiskelijat sit raportoi näissä kvalitatiivisesti mitä ollaan tehty näistä, et opiskelut selkeesti tehostuu ja heil oli enemmän motivaatiota ja intoa opintoihin, että vaikka, et ennen on ollut opinnot ahdistavia ja nyt mä sain tämmöstä intoo siihen opintoihin ja sitte ylipäätään itsereflektio ja myötätunto itseään kohtaan lisääntyy. Et akateemisil opiskelijoil on tosi paljon semmosta, voisko sanoo perfektionismia, et pitää kaikista suoriutua täydellisesti ni sitte saa enemmän tästä semmosta, et okei et mä oon riittävän hyvä. Mä oon nyt riittävän paljon opiskellu, et tää riittää, että sekin on ollu kiva huomata. Mutta ylipäätänsä siis opiskelutaidotki on selkeesti parantuneet sil kurssilla, et me ollaan oltu tosi tyytyväisiä ja iloisia siitä, et mitä tuloksia ollaan saatu. Tää oli nyt aika pitkä vastaus. [Naurahdus].

 

Nina: Paljon hyviä tuloksia.

 

Eric: Tosi mielenkiintosta ja tietysti tosi lupaavaa, että tosiaan jos sitä stressiä vähenee ja sitten tavallaan se tuntemus, omat tavoitteet, arvot, miksi tätä teen ja se tapa jolla sitä teen on riittävän hyvä, niin nehä kuulostaa aika paljon semmosella hyvän elämän edellytyksiltä. Että semmonen tietynlainen armeliaisuus itseä kohtaan nyt kai yleensä on hyödyksi meille erilaisissa tilanteissa.

 

Nina: Kyllä.

 

Eric: No, jos me mennään nyt tota tähän meidän tän hetkiseen tilanteeseen. Eli ollaan tässä nyt tota alkuvuodessa ja hiljalleen alkaa yliopistot sitten ympäri Suomee valmistautuu siihen, että opiskelijat palaa tavalla tai toisella kampukselle. Niin millasiin asioihin pitäs nyt teidän mielestä kiinnittää huomiota täs paluussa? Huomioidaan se, et meil on erilaiset opiskeluko- erilaiset kokemukset koronasta erilaisilla opiskelijoilla, niin mitä te toivositte?

 

Henna: Joo siis, jos me mietitäänkö hyvinvoinnin näkökulmaa vai ylipäätään?

 

Eric: Ehkä hyvinvoinnin näkökulma, mut saatte toki laajemminkin toiveita asettaa.

 

Henna: Joo sehän nyt ylipäätänsä on tosi iso kysymys, et mihin me nyt palataan ja ainakin se keskustelu on semmost mitä pitää käydä ja varmaan kellään ei oo viel vastausta siihen, et mikä on nyt se mihin palataan tai minkälainen on nyt se normaali opetukseen liittyen, että pitääkö meidän olla, koska toiveita opiskelijoiltakin on tosi moneen suuntaan. Jotkut ei halua tulla kampukselle ollenkaan ja jotkut oikein palaa halusta tulla sinne. Ja paljon on ollut myös sitä nytte esillä, että opiskelijat jännittää tulla takasin. Niinku henkilökuntaaki jännittää, et on ollu siellä jossain maaseudulla tai kotipuolessa nyt kaks vuotta ja sit pitäis palata tänne missä ei oo koskaan vaikka ollukkaa aikasemmin. Niin se on tosi tärkeet, että siitä se tehdään asia, tehdään se näkyväksi ja keskustellaan siitä. Eli et se on ihan ookoo, jos jännittää ja meitä kaikkia varmasti jännittää, että siihen ryhmäytymisee ja tutustumiseen pitää antaa aikaa. Mäkin opintopsykologin kanssa tässä juttelin niin sekin toi esiin tämmöstä näkökulmaa, et pehmee lasku ois-, mitä pehmeämpi lasku niin sen parempi, että moni opiskelija ei oo koskaan vaikka ehkä ollu kampuksella, et ei se yhtään edes tiedä, että miten niinku, mikä on normaali tai miten ylipäätään käyttäydytään tai miten ollaan normaalisti yliopistolla, et minkälaisia luennot on tai tentit tai ryhmätyöt. Voi vähän ajatella sitäkin, että mitä se tuutorointi on silloin, kun uudet opiskelijat tulee, että siitäkin näkökulmasta sitä. Mut ylipäätänsä yhteisöllisyyden tukeminen on siinä tosi keskeistä, että esimerkiks Nyyti ry on tehnyt tästä semmosen ohjeistuksenkin missä on, oliks siellä 500 kohtaa vai kuinka monta, et mitä kaikkee voidaan tehä, et siel on aika hyviä konkreettisiakin näkökulmia esmes myös opettajille, et miten sitä yhteisöllisyyttä voi lisätä. Yks pointti minkä opintopsykologiki itseasias nosti, että on tärkeää, että opettaja tukee sitä ryhmäytymistä, et esimerkiks et opettaja tekis niitä ryhmäjakoja, eikä niinkun, opiskelijoiden puolesta ja tukis sitä, että opiskelijat tutustuu toisiinsa ja et he saa mahdollisuuden tutustua niihin opiskelukavereihin, että moni opiskelija ei oo löytäny, ei oo löytäny mitään omaa porukkaa, et jotenkin sitä ryhmäytymistä pitäs tukea.

 

Nina: Ja tästä varmaan voi jatkaa just siihen, että kun sitä ryhmäytymistä ja tämmöstä tuetaan ja-, tai toivotaan ja sitä ryhmässä olemista, niin tosiaan opettajiltakin kaivataan semmosta monipuolista vuorovaikutusta opetustilanteissa, et se ei ois pelkkää sitä monologia tai yksinpuhelua. Et luentotallenteitahan opiskelijat on paljon kiitelleet ja jotain tällasia mitä nyt on tehty niin varmasti kannattaa jatkossakin hyödyntää, et mitä opiskelija voi itse kuunnella, mut sit ku tullaan siihen opetustilanteeseen ja kohdataan niin se aika kannattaa käyttää sitten vuorovaikutukseen, kysymysten esittämiseen ja kysymyksistä keskusteluun ja just esimerkiks ryhmässä asioitten käsittelyyn. Miten opettaja jakaa näitä ryhmiä ja laittaa opiskelijat tätä kautta työskentelemään yhdessä, et ne voi olla lyhyitäkin keskustelutehtäviä siinä vuoro- sen opetuksen lomassa. Ja vois olla, opettajat vois myös sisällyttää tämmösiä lyhyitä hetkiä ja kertoo vähän, että miten ihmisiä voidaan huomioida ja vois puhua näitä ryhmätyötaitoja, mitä on tärkeetä kun työskennellään ryhmässä. Eli hyvät ohjeistukset myös siihen, et jos annetaan joku ryhmätehtävä niin annetaan hyvät ohjeet siihen, että miten ryhmä toimii hyvin ja mitä on tärkeää huomioida, että ryhmä voi toimia hyvin ja annetaan vinkkejä siihen vuorovaikutustilanteisiin. Ja jos näitä sillee sidotaan osaks opetusta. Eli se, että näähän on hirveän tärkeitä työelämätaitojaki, että miten me toimitaan tiimeissä ja miten me huomioidaan toisia ihmisiä, miten me ollaan vuorovaikutuksessa. Niin nää on tosi tärkeitä asioita, et niitä kannattaa tuoda sinne opetuksen yhteyteen. Eikä se vaadi välttämättä paljoa aikaa vaan selkeät struktuurit ja ohjeet ja asioista keskustelu, kunnioittava keskustelu ja toisten kuuntelu ja asioitten sellanen rakentava keskustelu. Ja sitä voi kans sit miettiä, et miten tällasta yhteisöllisyysteemaa vois sitoo opetukseen. Eli hyvinkin pienillä asioilla voi luoda sitä tunnelmaa. Eli sitä, et miten opettaja on opiskelijoitten puolella ja halu auttaa ja tukee, et me ollaan nyt yhdessä tässä näin vaikka opettelemassa taas paluuta arkeen ja voi nostaa sitä keskustelua, et mitkä asiat on opiskelijoille tärkeitä ja mitä opettaja toivoo ja tämmösellä yhteisellä keskustelulla voidaan luoda sitä yhteisöllisyyttä, et miten toimitaan. No sitten tietenkin tärkeä on tosiaan tää mikä tuli jo tossa alussa esille, eli opettajana tunnistetaan ja tiedostetaan se, että opiskelijoita on hyvin erilaisia. Niin pyrkiä heitä, ei aina tietenkään pysty kaikkia toiveita toteuttamaan, eikä se oo tarkotuskaan, mut se, et kuitenki ymmärtää sen ja huomioi sen jollain tavalla. Et miettii semmosta opetuksen jotenkin monimuotoisuutta ja joustavuutta, että miten sitä jatkossa sitten tullaan toteuttamaan. Eli varmaan jotain uudenlaista on ehkä tulevaisuudessa tulossa. Ei me oikein kukaan vielä sitä tiedetä, mutta tää on hyvä pitää mielessä, että varmasti tämmöstä joustavuutta ja monimuotoisuutta, sille on varmasti tilausta jatkossakin. Valmiita ratkaisuja ei vielä ole, eikä helppoja ratkaisuja, mutta tämän mielessä pitäminen joka tapauksessa.

 

Eric: Kuulostaa siltä, että se olis teidän mielestä hirveen arvokasta, jos vaan tos nöyrästi sen äärellä, että nyt alkaa tavallaan asiat alusta.

 

Nina: Niin.

 

Eric: Et me ei semmost maailmaa mist lähettii, ni sitä ei sellasenaa enää ole vaan, se on tavallaan se koronakokemus, se miten me on opiskeltu, miten me ollaan oltu yhteydessä toisiimme korona-aika, ni se on osa sit meitä. Ja tavallaan nyt sitten mennään uuteen vaiheeseen, niin silloin meidän pitäis yhdessä pystyy avoimesti keskustelemaan, et mitä se tarkoittaa.

 

Nina: Kyllä kyllä.

 

Eric: No mä en tiä tota onko liian aikaista kysyä tätä kysymystä, mutta kysynpä kuitenkin. Mitä te ootte Nina ja Henna oppinu opiskelijoiden hyvinvoinnista tän koronan aikana?

 

Henna: Jaa-a, varmasti ollaa opittu se, et se on hyvin yksilöllistäkin, että me, opiskelijat kaipaa hyvin erilaisia asioita, mutta ehkä se yks pointti mikä jo sanoin on se, et mitä mä olen oppinut, että pedagogisilla ratkaisuilla pystytään tukemaan sitä hyvinvointii jo tosi pitkälle. Ja sit tietysti se, että me kaivataan vuorovaikutusta. Me ihmisinä kaivataan vuorovaikutusta ja jotenki toisia ihmisiä ja jotenkin se semmonen, niinku itse asiassa tänään yhdessä kokouksessa tuli esiin, et ei me oikeestaan tiedetykkään siitä ennen, ku me menetettiin se, et kuinka paljon niin tämmöinen informaali vuorovaikutus sillai vaikuttaa meijän hyvinvointii ja meijän työhön. Että jotenkin se vertaistuen merkitys nyt, ku sen on menettänyt sen lähi- tai niin kuin koettiin tämä pitkä aika, kun ei sitä ollut. Niin sitte sen ymmärtää sen merkityksen, et mikä merkitys sillä on. Mutta siis esimerkiksi perheellisille, perheelliset on ollut todella tyytyväisiä esimerkiksi, jos on ollu vaikka lapsiperheitä niin tästä etäjärjestelyistä ja jotenkin se, että voi sanoa, että jopa hyvinvointi on kohoontunut joillakin tämän mahdollisuuksien aikana ja sit toisilla taas on menny tosi huonoo suuntaa ja esimerkiksi yksinäisyys on kans lisääntynyt tosi paljon, et tää tulee jatkossa olemaan nimenomaan haaste, ku me puhutaan siitä, et minkälaista se opetus pitäs olla, että pitääkäs meitä huomioida kaikki opiskelijat koko ajan opetuksissa, et mikä se välimuoto sit on. Me ollaan paljon puhuttu siit semmosesta monimuoto-opetuksesta, et ehkä se vois olla yksi. Mut opiskeluprosessit on tietysti yksi vielä, sekin tota tuli meillä tutkimuksissa esiin, että tämmöset ei-reflektiiviset opiskelutaidot tai jos sulla on haasteita opiskelun kanssa, nii sekin vaikuttaa- opiskelutaitojen kanssa, niin sekin vaikuttaa hyvinvointii, et niidenkin tukeminen on tosi tärkeet. Täst tuli nyt aika monta pointtia mut Nina voi vielä.

 

Nina: Ei mun tarvii sä vastasit niin kattavasti.

 

Henna: Joo.

 

Eric: No nyt niillä opeilla mitä meillä on ja toki niitä  oppeja on paljon ennen koronaa niinku täs puhuttiin, et tietyt asiat ehkä nähdään nyt vieläkin kirkkaammin tai ymmärretään just joidenkin asioiden poissaololla. Vuorovaikutuksen tai yhteisöllisyyden poissaolo. Mitä ne vaikutukset on ja nii edellee, mut katotaan vähän pidemmälle yliopisto-opiskelua niin millasii asioita pitäis kiinnittää huomiota pitkällä aikavälillä opiskelijoiden hyvinvoinnin eteen? Monta asiaa on tavallaan on, halusitteks te viel lopuks kiteyttää, et mitä te haluisitte nyt, kun mennään eteenpäin, et mihin pitäs katse kiinnittää? Haluuko Nina vaikka alottaa?

 

Nina: Joo, mä voi vaikka tästä alottaa. Tosiaan niinku tässä on tullut esiin niin tosi tosi moniin asioihin voi pedagogisilla ratkaisulla vaikuttaa ja sen takia tää, et panostetaan edelleen siihen yliopistopedagogiseen kouluttautumiseen ja me HYPE tarjoaa paljon hyviä kursseja sen oman osaamisen kehittämiseen, pedagogisen osaamisen kehittämiseen. Et tavallaan, et annetaan sille aikaa ja arvostetaan sitä, koska se on tosi tärkeetä siinä, että paitsi opiskelijoiden hyvinvoinnin edistämisessä, niin ylipäänsä opiskelijoitten oppimisen laadun parantamisen edistämisessä. Niin tosiaan pedagogiikka on tosi tärkee ja ja siihen kannattaa satsata jatkossa todellakin. Ja toinen mikä on tullut esiin, niin tää psykologinen joustavuus ja sen harjoittaminen. Se on näyttänyt tosi tärkeeks niin hyvinvoinnin, ku opiskelun tukena ja tosiaan kaikkea tätä psykologisen joustavuuden taitoja ja stressinhallinnan ja hyvinvoinnista huolenpitämisen taitoja, oman toiminnan ohjaamista, niitä voi harjoitella. Niitä voi oppia ja ois tosi tärkee oppii niitä yliopisto-opintojen aikana, et sit ku mennään työelämään niin olis valmiuksia ja osaamista pärjätä työelämässä. Eli todella paljon tarvitaan työelämässä kykyä pitää huolta omasta hyvinvoinnistaan ja sen takia tää Kohti parempaa opiskelua, vaikka sitä nyt tässä mainostetaan, mut että kyllä sitä kannattaa harkita, että miten sitä vois opiskelijoille mainostaa tai voisko se jopa näkyä opetusohjelmassa jollakin tavalla eli sitä kannattaa hyödyntää, koska siitä on tutkimustulosten mukaan mitä niinku Henna tossa aikasemmin jo kerto, ni on tosi vahvaa hyvää näyttöä. Mut sitten tietenkin tosi tärkee on se, että myös opettajien hyvinvointi ja jaksaminen on ollut kortilla ja opettajat on monet uupuneita, niin myös opettajien hyvinvointiin tulee panostaa ja siihen, että jos opettajat voi hyvin he myös jaksaa sit opettaa opiskelijoita. Eli se on myös sellanen myönteinen kehä, jos molemmat voi hyvin ja tota sellanen mainospala, et me ollaan nyt tästä kehittämässä Hennan kanssa opettajille ja tai yliopistohenkilökunnalle oma versio tästä hyvinvointikurssista niin toivotaan, että siitäkin vois sitten olla hyötyä henkilökunnalle ja opettajille.

 

Eric: Niin toi yhteisöllinen näkökulma on tietysti hirveen tärkeä koska tää pandemia on kuitenkin, vaikka ne kokemukset on vähän erilaisia erilaisissa rooleissa ni se on kuitenki ollu iso yhteinen jaettu kokemus.

 

Nina: Kyllä.

 

Eric: Niin sil on myös se, että huomataan ja nähdään se, että sitä kuormitusta on aika laajasti yliopistokentällä, myös siellä opetus- ja tutkimushenkilökunnssa. Oisko sul ollu Henna vielä jotain pitkän aikavälin asioita mitä halusit nostaa ihan lopussa, ton mitä Nina sano, niin sen lisäks?

 

Henna: Must tuntuu, et me ollaan tuotu niin paljon asioita esiin. Mä mietin, et mitä ois semmosta mitä ei vielä, mut ensinnäkin toi mikä tos Hyvinvoivassa Viikissä meillä on tavoitteena nimenomaan, et koko yhteisön hyvinvointi, että eikä pelkästään opetus- ja tutkimushenkilökunta, kun kaikki. Koko henkilökunta, että jotenki se ajatus, että jos joku ryhmä meistä voi huonosti niin sitten se vaikuttaa meihin kaikkiin. Elikkä et jotenki ottais sen näkökulman, että vaikka opiskelijoiden, varsinkin opiskelijoiden hyvinvointi panostetaan tosi paljon, et jotenki me halutaan myös panostaa siihen henkilökunnan hyvinvointiin, että otettaisiin huomioon se koko koko yhteisö ja opiskelijat osana sitä yhteisöä. Ehkä se ajatus vielä sen voi tuoda esiin.

 

Eric: Niin kyllä kai yhteisön resilienssi ja kestävyys on sitten lopulta kaikkien yksilöiden etu myös kaikis tilanteissa.

 

Nina: Kyllä.

 

Eric: Hei tosi paljon kiitoksii Henna ja Nina et tulitte vieraaks. Viel ois yks kysymys mitä jokaiselta vieraalta kysyn, eli aiheeseen liittyen, ni oisko teillä joku lukuvinkki? Saa olla aiheen vierestä myös.

 

Nina: Alota sä Henna.

 

Henna: Mä okei joo, no me ajateltiin, kun tota Arto Pietikäinen on siis tämmönen HOT- terapian tai siis tää, perustuuhan tää psykologinen joustavuus käsite periaattees terapiaan, vaikka ei tää meijän kurssi nyt suoraan terapiaa ole tietenkään, mutta hän on auttanut meit myös kurssin kehittämisessä ja tota käytetään paljon hänen harjoitteita niin se Arto Pietikäisen Oiva mieli -kirjat on ainaki semmosia missä saa vähän käsitystä siitä, et mikä se on se ajatus siellä meidän kurssin taustalla ja sielt voi itsekin löytää jotain hyödyllisiä harjoitteita, jos haluaa omaa hyvinvointia parantaa.

 

Nina: Kyllä mä kanssa niitä suosittelisin, mut sen lisäks sit mä haluaisin antaa vähän toisenlaisen näkövinkkelin liipaten vähän tätä samaa asiaa ja tossa puhuttiin tästä joustavuudesta ja niistä arvoista ja itselle merkityksellisten asioitten niinkun niitten tunnistamisesta ja niitten mukaan elämisestä, niin tosi semmonen, jos halua vähän erilaisen lähestymistavan asiaan niin suosittelen Aki Hintsan Tänään olen elossa -kirjaa. Ja se on tosi koskettava kuvaus. Aki Hintsahan kehitti tän hyvinvointimallin, jossa on, tää perustuu sellaseen coreen, jossa on kolme kysymystä, että tiedätkö kuka, olet tiedätkö mitä haluat ja hallitsetko itse omaa elämääsi? Ja nää liippaa itse asiassa aika lähelle tätä meijänki kurssia. Eli ollaanko me meijän omien arvojen mukaan vietäviä vai viekö joku muu meitä. Viekö esimerkiks työelämä meitä niin, ettei me ehitä ollenkaan satsata siihen mikä on tärkeetä. Ja tää Tänään olen elossa -kirja kuvastaa tosi hyvin sitä, että me usein unohdetaan arjen pyörityksessä se, että elämä ei oo itsestäänselvyys ja se voi päättyä minä hetkenä hyvänsä ja ollaanko me sit eletty sitä meidän elämää sen mukaisesti, mikä meille oikeasti on tärkeetä. Niin sen asian äärelle pysähtyminen on oikeesti tosi tärkeetä ja tää lukukokemus ainakin mulle oli tosi pysäyttävä ja haluan sitä suositella kyllä, että ei oltais hukassa itse itseltämme, vaan elettäs itsemme näköistä elämää niin se on tosi tärkeetä.

 

Eric: Mitään näin viisasta ei pysty sanomaan tähän on hyvä lopettaa jakso. Tosi paljon kiitoksii Henna ja Nina. Ja kiitos hienosta työstä mitä ootte tällä alueella tehny.

 

Nina: Kiitos tosi paljon.

 

Henna: Kiitos kun saatiin tulla kiitos.

 

Nina: Kiitos.

 

Jakso 6. Opiskelijoiden hyvinvointi korona-aikana. Suvituuli Lundmark (SYL) ja Marjo Siltanen (Nyyti)

Jaksossa puhutaan siitä, miten korona-aika on vaikuttanut yliopisto-opiskelijoiden hyvinvointiin.  Mitä yliopistoissa pitäisi nyt tehdä opiskelijoiden hyvinvoinnin parantamiseksi? Miten edistetään opiskelijoiden hyvinvointia pitkällä aikavälillä?

Aiheesta jaksossa keskustelevat Suvituuli Lundmark ja Marjo Siltanen.

Suvituuli Lundmark on Suomen ylioppilaskuntien liiton SYL:n hallituksen jäsen. Hänen vastuualueenaan ovat vuonna 2022 sosiaalipolitiikka, ja siinä erityisesti terveydenhuolto, hyvinvointi, yhdenvertaisuus sekä kehityspolitiikka ja ilmastoasiat. Suvituuli opiskelee Turun yliopistossa.

Marjo Siltanen on Nyyti ry:n Takaisin opintohiin hankkeen hankepäällikkö. Hanke tarjoaa vertaistukea, koulutusta ja tietoa, jotta korkeakouluopiskelijan olisi helpompaa jatkaa mielenterveyden haasteiden vuoksi jumiutuneita tai keskeytyneitä opintojaan. Nyyti ry on opiskelijoiden mielenterveyttä edistävä valtakunnallinen ja yleishyödyllinen yhdistys.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

 

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 6. jakso.

Aiheena opiskelijoiden hyvinvointi korona-aikana. Vieraina hallituksen jäsen Suvituuli Lundmark Suomen ylioppilaskuntien liitosta (SYL)  ja hankepäällikkö Marjo Siltanen on Nyyti ry:stä.

Jakson kesto 36 minuuttia.

Jakso ja tekstivastine julkaistu 17.2.2022.

Juontaja: Eric Carver

 

Vieraat: Marjo Siltanen ja Suvituuli Lundmark

 

Eric: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus Yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja tohtorikoulutettavien ohjaukseen yliopistossa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja.

 

Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa.

 

Tämän jakson vieraina ovat Suvituuli Lundmark ja Marjo Siltanen. Suvituuli Lundmark on Suomen ylioppilaskuntien liiton SYL:n hallituksen jäsen ja vastuu-alueena ovat 2022 sosiaalipolitiikka ja siinä erityisesti terveydenhuolto, hyvinvointi, yhdenvertaisuus sitten kehityspolitiikka ja ilmastoasiat. Suvituuli opiskelee Turun yliopistossa. Marjo Siltanen on Nyyti ry Takaisin opintoihin -hankkeen hankepäällikkö. Hanke tarjoaa vertaistukea, koulutusta ja tietoa, jotta korkeakouluopiskelijoiden olisi helpompi jatkaa mielenterveyden haasteiden vuoksi jumittaneita tai keskeytyneitä opintojaan. Nyyti ry on opiskelijoiden mielenterveyttä edistävä valtakunnallinen yleishyödyllinen yhdistys. Tervetuloa mukaan Suvituuli ja Marjo!

 

Me puhutaan tänään siitä, että miten korona-aika on vaikuttanut yliopisto-opiskelijoiden hyvinvointiin ja siitä miten yliopistoissa pitäisi nyt tehdä opiskelijoiden hyvinvoinnin parantamiseksi. Alotetaan tätä tilannekuvan muodostamista yhdessä, niin me ollaan oltu nyt kaks vuotta tässä koronaviruspandemian poikkeusoloissa kohta ja yliopistossa tää on tarkottanut sitä, että merkittävin osin opiskelijoiden opinnot on ollu etäopintoja. Toki on ollut alakohtasia, yliopistokohtasia eroja. Mitä te arvioitte, et miten tää korona-aika on yleisesti vaikuttanut opiskelijoiden ja minkälaisiin erilaisiin kokemuksia opiskelijoilla on ollu poikkeusoloista? Olkoon vaikka Suvituuli aloittaa.

 

Suvituuli: Joo mä voin aloittaa. Tota… Yli kolmanneksella on todettu mielenterveysongelmii viimesen vuoden aikana. Eli se on aika suuri luku ja se on aika semmonen iso yksittäinen vaikutus, mitä me ollaan niin kun huomattu tässä (kanssa) koronakriisin niin kun aikana tai emmä nyt voi sanoa vielä jälkeisenä aikana ja toisaalta sit taas moni on saanut suoritettuu opintoja tosi hyvin, et toiset voivat pahoin ja toiset voi tosi hyvin ja sit se välillekin mahtuu niin kun hirvee skaala mihin mahtuu ihmisiä ja ehkä meillä on semmonen huoli siitä miten tää on vaikuttanut opiskelijoihin, että et opiskelijoita puuttuu se semmonen niin kun muutakin kun lähiopetus. Puuttuu sosiaalisetkontaktit ja yhteisöllisyyden kokemuksia ja puuttuu esiintymiskokemusta ja ehkä monelta puuttuu vielä turvaverkkokin uudessa opiskelukaupungissa ja sit pitäis aikuistuu yksin, että kyl mä niin kun näen, että tää on vaikuttanut aika laajastikin opiskelijoihin ja varmasti kaikkii joissain määrin, että tosi erilaisii vaikutuksia, erilaisii kokemuksii opiskelijoilla varmasti on, mutta kaikkiin se on väistämättä jotenkin vaikuttanut.

 

Eric: Mitäs Marjo haluut täydentää?

 

Marjo: Joo ihan samaa, kun Suvituuli sanoi siitä niin kun monenlaista tilannetta, tilannetta on ja hyvin osa selkeesti pystyy nimeämään mulle, että se korona on vaikuttanut opintoihin ja opiskelukykyyn ja mielenterveyteen heikentävästi ja sitten osa taas, että on auttanutkin, auttanut asioita, et jos mietitään, että laitettais semmonen… jotkut opiskelijat samaistumaan semmosiin kahteen vaihtoehtoseen tarinaan, että opiskelijalla on mennyt hyvin opinnot ja opiskelukyky on ollut hyvä korona-aikana ja sitten taas toinen vaihtoehto, että ei ole mennyt, et mitä selittäviä tekijöitä löytäis sit näihin, niin kyllä niihin molempiin listausta tulee.

 

Sit just tosiaan osa on jopa kokenut semmosen etäopintoihin jos on vaikka ollut poissa opinnoista ja on korona-aikana tullut etäopinnot ja palaa, niin niihin oli paljon helpompi niin kun liittyä ja alottaa. Ei oo tarvinnut mennä sinne yhteisöön heti, niin kun meidän hankkeessa: Takaisin opintoihin -hankkeessa näkyy tämmönen, että se on helpottanut ja myös semmonen, että on pystynyt kertaamaan tallennusten myötä, jos oppimiskyky on vähän madaltunut tai sen tiedon sisäistäminen on madaltunut. Tämmösiikin niin kun, mut sitten taas toisaalta se, että kaikki pyörii siinä niitten kuormittavien tekijöitten, kaikki pyörii siinä samassa ympäristössä ja kaikki tapahtuu kotona ja jotenkin se on vaikuttanut sitten tosi merkittävästi siihen aikaansaamiseen ja ei oo niitä semmosia luontevia tilaisuuksia kysyä saman tien joltakulta. Ne on niitä kuormittavia.

 

Eric: Niin täs on selkeesti tää kokemusten ja tarinoiden kirjo aika laaja. Miten sä Suvituuli koet sen nyt opiskelijoiden edunvalvojana, että miten nää eriliset todellisuudet pitäis teillä huomioida, että pystytte sekä olee heidän äänitorvi, joilla on ollut vaikeeta korona-aikana ja tää on ollut raskasta ja toisaalta huomoida ne, joille jotkut asiat tässä esimerkiksi etäopinnot on ollu positiivinen asia?

 

Suvituuli: No kyl me pyritään huomioimaan nää molemmat. Toki se on haastaavaa niin kun sanoit, niin nää on tosi ehkä vastakkaisilta puolilta, että osa haluaa lähiopetuksen ja osa haluaa pysyy etäopetuksessa, että se on haastava tilanne meille, mutta ennen kaikkee pyritään siihen, että se lähiopetus ois realistinen vaihtoehto, että tällä hetkellä tosi moni korkeakoulu on pelkästään etäopetuksen varassa ja se ei oo meidän mielest toivottavaa, että opiskelijal vois olla aito mahdollisuus valita tai et ois hybriditoteutus tai, että osa opinnoista olis lähinä, niin se ois meidän mielestä toivottavaa, et ei niin et joko kaikki tai ei mitään, vaan ehkä joku kultainen keskitie tässä ja tässä mä niin kun uskon myös siihen, että me tehdään hirveesti hyvää työtä korkeakoulujen kaa yhdessä, että me löydettäis yhdessä ne mahdollisimman hyvät ratkasut, että et yksin tässä kukaan ei tätä ratkaise.

 

Eric: Te molemmat nostitte esiin sen yksinäisyyden tai yhteisön ulkopuolella olemisen. Jos miettii semmosta opiskelukokemusta, vaikka ensimmäisiä vuosia. Jos nyt pienen henkilökohtaisen reflektion sallitte, niin jos mä mietin mun ihan läheisimpii ystäviä tällä hetkellä, niin monet niistä mä oon tavannut ekana tai tokana iltana, kun mä opiskelin. Minkälaisii ajatuksii tavallaan nää kadotetut vuodet teissä herättää vai onko nää kadotettuja vuosia? Onks se väärä tapa nähdä tää poikkeusaika tällee sosiaalisessa mielessä?

 

Marjo: No mä en haluis nähä kadotetut vuo- vuodet ehkä niin kun jotenkin ehkä koko ihmiselämässä ja siinä kun niin kun varsinkin nuoriaikuinen tulevaan suuntaan, että jotenkin se että ei ois [huokaisu] se tuo aika sellaisen raskaan taakan siihen ja vähän sitä lisää sitä epävarmuutta tulevaan myös semmonen ajatus, että se ois jotenkin kadotettua, mutta se että on tossa just jokunen viikko juttelin opiskelijan kanssa, joka on oikeesti opiskellut kokoajan vaan etänä ja tosiaan eipä juuri oo sitten kertynyt niitä kontakteja ja ei oo ketään kelle laittaa niitä viestejäkään, niin että hei tehtäiskö yhdessä tai jotain tällasta niin kun semmosta normaalia opiskelijoiden kanssakäymistä, mitä varmasti lähiopetuksessa tulee. Kyl se on pysäyttävää ja jotenkin se että pitäis miettiä sitten, että sit täytyy luoda taas niitä uusia mahdollisuuksia. Sitä ei oo menetetty tai kadotettu, mutta sitä ei ole ollut sitä tutustumisen mahdollisuutta. Se pitää antaa myös niille… uudelleen mahdollisuuksia siihen sitten.

 

Eric: Niin uusia alkuja pitäis rakentaa?

 

Marjo: No joo kyllä.

 

Eric: Haluuks sä Suvituuli kommentoida tätä?

 

Suvituuli: No siis tosi paljon hyviä juttuja Marjo sano ja jotenkin niin kun just se yhteisöllisyys pitää jotenkin luoda sinne se, et miten se tehdään, niin siihen mulla ei oo vielä vastausta, mutta mä toivon että yhdessä se löydetään, että kun otetaan opiskelijat ja korkeakoulu yhteen ja keskustellaan, niin varmasti löytyy hyviä ratkasuja, että siinä on paljon fiksuja ihmisiä, niin mulla on kaikki luotto siihen, et se mahdollisuus siihen yhteisöllisyyteen löytyy kyllä. Se jotenkin se, et se ois menetetty aika kuulostaa kauheen lopulliselta, että ite ehkä toivoisin, et semmosta… mä ymmärrän sen sanakuvan ja mä ymmärrän mistä se tulee, mut jotenkin ite toivoisin, et puhuttais sitten myös siitä et kaiken voi saada takasin ja ne vuodet ei määritä koko loppuelämää, et se et sä oot nyt yksin siellä yksiössäs, niin sun loppuelämä ei välttämättä ole sitä, että tää pandemia ei kestä ihan hamaan tappiin asti ja täst selvitään ja tästä tullaan ulos, et luodaan ehkä myös semmost positiivist kuvaa siihen, että tää ei oo sun koko elämä, vaikka se nyt tuntuu siltä, niin se on mun mielestä tärkee sanottava.

 

Eric: Ja niinhän nois jos on… aattelee vaikka lehtijuttuja mitä on kirjotettu opiskelijoiden kokemuksista, niin sieltä varmaan tää menetetyt vuodetkin käsitteen tuli jostain alitajunnasta mieleen, mut jos tossa on tavallaan se, että loppuuko tää ja millon tää loppuu ja minkälainen se uusi alku just on, niin on varmaan tosi tärkeitä juttuja nyt koko yliopistoyhteisölle. Tietysti opetus- ja tutkimushenkilökunta ja me tukipalvelussa työskentelevät myös kuulutaan, että se on tosi tärkee. No millasii pidemmän aikavälin vaikutuksii te arvioitte, että tällä meidän poikkeusajalla on? Me ollaan näistä lyhyen aikavälin vaikutuksista tässä jo puhuttu. Minkälaisia jälkiä tästä ehkä jää? Haluuko Marjo aloittaa?

 

Marjo: Öö… toki vaikee tota nähdä tällaisessa ajassa, mikä on meille täysin uus ja jokainen on sopeutunut, joutunut sopeutumaan ja jotenkin se katse mitä se sitten onkaan tulevaisuus ja minkälaisia jotenkin semmonen on hyvin… kaikki on ennusteita ikään kuin. Nyt nääkin myös semmosii, mut jos mietin yleisesti mielenterveyden kuormittumisesta ja mielenterveyden häiriöistä eihän ne… kyllähän puhutaan vaikutuksista mielenterveyden kriisi jatkuu ja näin, niin eihän ne jos korona on heikentänyt mielenterveyttä ja on ihan häiriökin puhjennut, niin tota eihän se sillä tavalla sitten vain noin vain poistu se, mikä on aiheutunut, et kun korona on takanapäin ja rajotukset on poistunut ja näin päin, niin täytyyhän se tilanne huomioida, että se vaikuttaa kuitenkin niin kun tota ihmisen elämään sitten se kuormitus, et eihän se sieltä lähde sillee noin vaan saman tien se tilanne siitä. Et tällasen vaikutuksen ainaki ja kyl varmaan vähän sellasta, mitä joutuu sit kannettelemaan varmaan siellä korkeakoulu yhteydessä opiskelijoiden ehkä sellasta huolta, niin (työn tehoon) nyt puhuttiin tästä, et onko menettänyt näitä mahdollisuuksia opiskelukavereihin, mut semmonen huoli opiskelijoilla on myös, että ovatko he menettäneet jotain… ovatko he saaneet esimerkiks huonompaa opetusta kuin tota lähiopetuksessa olevat ja ovatko he jotenkin huonompia tulevaisuuden ammattilaisia, kun he ovat näitä korona-ajan etäopiskelijoita. Nää on varmaan semmosii, mitkä myös kantaa koko vielä tulevien vuosien ajan tällasetkin pohdinnat väistämättä, koska se on ollut vahva kokemus se että on siellä etänä. Joo…

 

Eric: Mites Suvituuli? Mimmosii ajatuksii täl on SYL:ssä siitä, että millasii mahdollisesti pitkän aikavälin vaikutuksia tällä voi olla opiskelijoiden hyvinvointiin?

 

Suvituuli: No siis pitkän aikavälin vaikutuksia voi olla hankala tietää vielä, mut kyl me ollaan nähty jo se et mielenterveysongelmat on kasvussa ja mielenterveysperäiset sairaseläkkeet on kasvussa ja se on tosi huolestuttava suunta ja me ollaan tosi huolissamme siitä. Se mitä me ollaan mietitty on myös korkeakoulupudokkaat, et niistä ei oo tarkkaa dataa, mutta etäaikana voi olla paljon helpompaa jättäytyä sivuun ja ikään kuin pudota kelkasta ja se on semmonen huolenaihe, mikä meillä myös on ja tää ehkä opiskelijoilla semmonen jatkuvan epävarmuuden vaikutus mielenterveyteen ja semmoseen yleiseen tulevaisuuden uskoon ja järjestelmän uskoon, niin se on semmonen mitä voi olla vaikee havainnoida just nyt, että miltä se näyttää tulevaisuudessa. Mitä tää jatkuva epävarmuus ja sen vaikutus mielenterveyteen on 5-10 vuoden päässä. Sitä on mahdoton sanoo, mutta varmasti tää aika jättää jälkensä ja myös toinen näkökulma, mikä meillä on se, että just liittyy tohon tulevaisuuden työllistymiseen ja etäopiskeluun, että opiskelijalla on vähemmän tämmöstä esiintymistä, vähemmän kontakteja omalla alalla, vähemmän tämmöstä poikkitieteellistä yhteisöllisyyttä ja ne kaikki varmasti ihan yhtälailla jättää jälkensä ja näkyy jälkikäteen, vaikka opetus olis kuinka laadukasta ja vaikka se opiskelun tuki olis kuinka laadukasta, niin se on ollut erilaista se oppi, mitä he on saaneet ja se varmasti näkyy se, että näkyykö se sitten hyvässä vai pahassa vai vähän molemmissa, niin sitähän me ei vielä tiedetä, et sen näyttää aika.

 

Eric: Niin kyllähän tässä on tietysti korkeakouluissa, yliopistoissa tehty hirveen paljon työtä sen pedagogiigan kehittämiseen ja muovaamiseen tässä pakkoraossa ja siellä on tehty aika pitkää päivää [naurua] tiedän meidän opetus ja tutkimushenkilökunta, mutta tää on varmaan vähän meillä kaikilla siellä takaraivossa, että mitä, onko jotain jäänyt pois. Siis ymmärrettävästi vuorovaikutus just se verkostoituminen ja muu se on ollut ainakin vähäisempää, mutta et mitä muuta mahdollisesti on, niin se on tietysti sellanen, mikä on tosi tärkee kysymys sitten kun eteenpäinkin mennään.

 

No kysytään sitten vähän teidän arvioita siitä, että mitä nyt sitten yliopisto sektorilla on tehty tän aikana eli siellä on, mitä jo tossa äsken mainitsin, niin on tietysti tää etäopiskeluun siirtyminen, sen pedagogiigan kehittäminen, etäopiskelun pedagogiigan kehittäminen ja sitten on erilaiset hyvinvointi ja opiskelijoiden hyvinvointia ohjausta tukevat toimet. Opetus- ja kulttuuriministeriö on rahottanut pariinkin kertaan, on ollut tämmösiä hankehakuja. Miten te arvioitte näitä toimenpiteitä? Millälailla siellä on onnistuttu ehkä ja onks siel jotain sellasii mitä te haluaisitte nähdä lisää? Haluutko sä vaikka Marjo alottaa?

 

Marjo: Hmm, tarkotatko sä täs korona-aikana vai vielä laajemmin?

 

Eric: No ehkä laajemmin, korona-aikana tai laajemmin. Mitä sä näkisit ehkä keskeisenä ehkä tän koronan näkökulmasta?

 

Marjo: Joo no nyt tossa tota nythän siis (OKM):n myönti niitä tähän korona-aikaan rahotusta ja niillä on hankkeita korkeakouluissa toteutetaan just hyvinvoinnin opiskelijoiden… hyvinvointiin kohdistuvia hankkeita ja ne on tietysti moni keskenkin, niin silleen mä en voi niitä arvioita, mutta niissähän on sisältöinä ilahduttavasti näkyny vertaistuki, kun kattoo sitä listausta mistä on myönnetty [17:23, audio pätkii] OKM:n sivuilta, niin niissä vertaistuki ja tää on mun mielestä semmonen liian vähän hyödynnetty keino siinä opiskelijoiden hyvinvoinnin parantamisessa ja meillähän on Takaisin opintoihin -hankkeessa Helsingin ylopistokin yhteistyössäkin tätä vertaismentoria eli toinen opiskelija, koulutettu opiskelija Helsingin yliopistossa toimii lukukauden ajan toisen opiskelijan mentorina ja siinä just opintoihin jumiutunut tai on ollut tauolla, niin siinä palaamisessa, et siitä me ollaan saatu tosi hyviä kokemuksia. Ihan sen käytännön opiskeluiden jakamisessa ja näitä on näkynyt tosiaan noissa OKM:n hankkeissa vertaistuen lisäämistä.

 

Sitten on tota… sit mä jotenkin näen just sen opintojen ohjauksen, mikä on varmaan sulleki tuttua jo työstä, mut jotenkin sitä kokonaisrakenteet, miten se opiskelija kulkee siellä ohjauksessa ja tuen saannissa, nimenomaan siellä opiskeluyhteisössä, että sen ei tarvii lähtee jonnekin muualle ikään ku hakee sitä, niin ne on mun mielestä tosi tärkeitä ja ne näkyy kans näis hankkeissa, että jotenkin sitä selkeytetään sitä mallia ja sillä luodaan sitä verkostoa, et miten tätä tehdään opiskelijoiden hyvinvoinnin tukemista.

 

Eric: Mites Suvituuli, mikä teidän arvioi SYL:ssä on yliopistojen onnistumisessa tässä? Minkälaisii asioita haluut nostaa esiin?

 

Suvituuli: No meidän mielestä nää hankkeet on tietenkin kivoja juttuja ja meidän mielestä on hyvä, että tehdään jotain konkreettista tän tilanteen edesauttamiseksi, et opiskelijat sais apua, että ja vois paremmin, niin tottakai se on hyvä juttu, että sen eteen tehdään asioita. Tehdään ne sitten hankerahotuksella tai ei, et kunhan tehdään. Se pitää pitää huoli, että hyvän hankkeen opit otetaan käyttöön ja tehty työ ei mee hukkaan ja et se sit kohdistuu oikeeseen paikkaan ne toimet, mutta esimerkiks Turussa missä mä opiskelen, niin meillä on ollut siellä tämmönen Mielen päällä -hanke ja se on ainakin lähtenyt tosi kivasti käyntiin, et siinä on tämmönen vertaistukitoiminta just ideana, että ois tukioppilaita ja heitä on koulutettu ja se lähti viime vuonna hyvin käyntiin ja on saanut jatkoa tälle vuodelle, että kyl mä näen et näis on paljon hyvääkin ja ei ne hukkaan mee, kun ne kohdistetaan niihin oikeisiin paikkoihin.

 

Eric: No jos me aatellaan sitten tätä hetkeä ja tästä eteenpäin millasia asioita pitäisi tehdä niin jos Suvituuli jatkat, niin millasiin asioihin te toivoisitte SYL:ssä nyt, että yliopistossa keskityttäis ja kiinnitettäis erityisesti huomioo nyt opiskelijoiden hyvinvoinnin tukemiseks?

 

Suvituuli: No mulla on täällä pitkä lista itsellä mielessä, mutta alotetaan nyt siitä yleisimmästä, että terapitakuusta, et se ylipäätänsä ois et ihmiset sais oikeaikasta riittävää apua terapian muodossa, niin se ois hyvä ja sit muutenkin, niin ylipäätänsä opiskelijat ansaitsee oikeaaikasta ja riittävää apua opinnoissa jaksamieen ja pärjäämiseen ja oppimisvaikeuksiin ja näille tukipalveluille pitää olla riittävä rahotus, et niistä ei saa leikata, eikä voi aatella että kyllä ne pärjää, että ne on etuoikeutettuja, kun he on korkeakouluun päässyt, vaan pitää ymmärtää että nyt ollaan uuden tilanteen ääressä ja noille tarvitaan se rahotus ja turva ja ehkä se mitä yliopistojen tulis tukee erityisesti tukipalveluiden (lisenssois) sitä yhteenkuuluvuutta ja yhteisöllisyyttä, että ei leikata ryhmätyötiloista eikä kirjastoista ja järjestetään sille yhteisöllisyydelle aikaa ja arvostetaan sitä opiskelijoiden luomaa opiskelijakulttuuria ja sitten tehdään ihan konkreettisia, että tehdään kuntotuspsykoterapiasta maksutonta alle 29-vuotiaille ja korkeakouluopiskelijoille. Parannetaan opiskelijoiden toimeentuloa ja siis et on valtavasti keinoja mitä vois tehdä, että ois asiat paremmin.

 

Eric: Ja tais olla osa valtiovallankin suuntaan näistä toiveista sitte.

 

Suvituuli: Joo nää tuli nyt vähän tällasenä ryppäänä kaikki, että mitä vois korkeakoulut ja mitä vois valtiovalta tehdä, niin mitä keinoja löytyy ja niistä SYL aina mielellään puhuu.

 

Eric: Kyllä, mut et jos aatellaan sitä yliopistokenttää, niin siellä nimenomaan tavallaan se palvelu, yhteisöllisyys ja tila sille yhteisöllisyydelle ja sit toisaalta kun puhutaan valtionvallasta, niin siellä nimenomaan tää jos mielenterveyteen liittyvien ongelmien palveluihin lisää resursseja niin kun summaten ja sitten tietysti se opiskelijoiden toimeentulon kysymykset.

 

No sitten kysytään Marjolta Nyyti Ry:llä muistanko oikein, että 80-luvun sieltä alku ajoista, 80-luvun alusta Nyyti ry ollut tässä mielenterveystyössä opiskelija sektorilla mukana, niin minkälaisii ajatuksii teillä on tällä hetkellä siitä, et mitä te suosittaisitte yliopistoille nyt opiskelijoiden hyvinvoinnin parantamiseks? Onks siel jotain hyviä semmosia käytänteitä mitä te haluaisitte just nyt nostaa esiin?

 

Marjo: No tota kyllä tossa… kyllä jotenkin tämmöset matalan kynnyksen, viitaten tohon kun puhuttiin noista kehittämishankeista ja niissä myös näkyy nää matalan kynnyksen tukit siellä nimenomaan arkiympärisössä ja niitä on. On kaikkee Walk-in pisteitä ja on tämmösii Zoom-tuokioita, voi tulla… nyt tietysti etäaikana, mutta et vastaavia sit ollu tota ihan yliopiston tiloissa ja semmosii missä voi pistäytyä hyvin… aina puhutaan siitä matalasta kynnyksestä, mutta oikeesti se matalakynnys koostuu siitä, että se on kuvattu, että mitä täältä voit saada ja minkälaisissa asioissa voit tulla ja sitä myös, että se on kerrottu sellasilla sanoilla, mitkä löytyy opiskelijoille helposti.

 

Näitä kyllä ja tota sit sellanen… kyl semmonen kohtaamisen mahdollisuus semmonen mitä tossa Suvi tuolki puhu siitä yhteisöllisistä, että niistä ei karsita, et niitä vaalitaan, arvostetaan ja sitten toki se, että palvelut… ja sit kun mielenterveyteen tarvitsee apua, niin et sitä on saatavilla, mut sitten tietysti pitää näitä myös sillee, että me ollaan aina… et ei voi olla aina tarjoamassa palvelua palvelua palvelua ja näitä siellä ongelmapäässä, vaan pitää palata sinne alkusyihin ja juurisyihin, että mistä nää asiat oikeesti johtuu. Tossa joulukuussa julkastussa korkeakouluopiskelijoiden terveystutkimuksessakin nyt siinä… tässä uusimmassa versiossa oli mukana se vertailua aikuisväestöön, että opiskelijoilla esiintyy enemmän psyykkisiä oireita ja kuormittuneisuutta, kun sitä verrataan koko aikuisväestöön, et jotain siinä opiskelijuudessa on ja siinä tapahtuu (jo) siinä vaiheessa mihin on pureuduttava ja mitkä on niitä kuormittavia tekijöitä ja jotenkin semmonen myös paljon puhutaan tästä suorituskeskeisestä ilmapiiristä, mut se on mun mielestä semmonen myös mihin on hyvä pysähtyä korkeakouluissa miettimään, että millä tavalla me ylläpidetään sitä ja minkälaista kuvaa me luodaan siitä sujuvasta opiskelijuudesta. Sallitaanko me sitä puhetta, että siihen voi tulla myös haasteita ja vaikeita aikoja ja vaikeita hetkiä. Tottakai tässä on myös tämmöstä koulutuspoliittiset opintoaika kaikki nää rajotteet, mitkä ei mahdollista, kun omina yliopistoaikoina oli ikuinen opiskeluoikeus, mut jollain tapaa myös sitä puhetta siitä, että minkälaista opiskelijuutta todellisuudessa on. Tämmösii mä nostasin tähän.

 

Eric: Tuleeko sulle Suvituuli mieleen jotain siitä, mitä Marjo äsken sanoi?

 

Suvituuli: No siis joo ehkä tää tämmöne putkitutkinto kulttuuri missä me helposti eletään, mikä osittain johtuu siit opiskelijan toimeentulosta, että se vaarantuu jos ei suorita tiettyy määrää opintoja, mut myöskin oletetaan että sä menet kouluun ja teet opinnot ja valmistut sieltä ja siihen väliin ei oikein paljoo elämää mahdu, että se koulu pitää suorittaa ja on tämmösen suorittamisen kulttuuri, niin kyllä mä näen siinä sen ongelman ja ehkä just se et ei se oo oikein et meillä on lukioikäsii, jotka on burn outissa, että tää niin ku… siinä systeemis täytyy olla jotain muutakin vikaa, kun se että meillä ei oo terapiatakuuta, että kyl ne ongelmakohdat on silloin joissain muuallakin.

 

Eric: Niin se on tässä tietysti jos puhutaan ohjauksen tai hyvinvoinnin työn kentästä laajemmin, niin se ei oo joko-tai, että se ei oo että mietitään vaan sitä, että mitkä asiat tuottaa kuormitusta tai esimerkiks mielenterveyden kuormaa ja mitä ne tukipalvelut on, (vaan) pitäs molempii katsoo rinta rinnan, että se… ne ympäristöt missä meiän nuoret ja muut opiskelee, toimii, että siellä voitaisiin hyvin. Sehän on tosi tärkeää työtä ja se ei koskaan oo sitten, että no jos sit tähän panostetaan niin sitten ei terapiatakuuta [naurua]. En mä niin selosta tätä niin kun tämmösiä vaihtoehtoja, vaan nää on yleensä sitten joko… sekä-että eikä joko-tai.

 

No katsotaan vähän pidemmälle nyt tota. Me toivotaan, että tää korona on ohi tai nykymuotoinen korona, se pandemia poikkeustila tässä kohta loppuu, niin katotaan pikkasen kauemmas. Millasia asioita te toivositte tässä, siellä yliopistossa tai jos haluutte laajemmin, niin mitä asioita pitäis tehdä pitkällä aikavälillä, että opiskelijat vois paremmin eli opiskelijoiden hyvinvoinnin parantamiseksi? Haluuks sä vaikka Suvituuli alottaa?

 

Suvituuli: Joo mun mielest ne ennaltaehkäsevät toimet täytyy olla kunnossa tai olla riittävä tuki ja ohjaus ja hoito siel ihan perus asteella, että ei oo niin että on lukioikäsiä burn out potilaita, vaan se apu löytää sinne ja siellä on myös rahkeet ottaa sitä apuu vastaan, eikä liian kiire opiskella ja sit ehkä nimenomaan toisen asteen opiskelijoiden tukeminen, mielenterveyden haasteessa on tosi tärkeetä, että ei käy niin, et sit ne korkeakouluun siirtyessä kriisiytyy ja sit me lyödään laastaria päälle terapiatakuulla, vaan kyllä sinne rakenteisiin täytyy saada muutosta ja sit ehkä ite toisin taas täs esiin sen, että opiskelijat on tosi moninainen joukko, että opiskelijat täytyy ottaa mukaan tähän kehittämiseen ja hyvinvoinnin tukemiseen, et myös opiskelijoita itseltään voi tulla paljon ajatuksia, mikä heitä auttais, tukis arjessa ja tää on ehdottomasti sinne korkeakouluille lähtevä toive, että kun mietitte niitä hankkeita, niin ottakaa opiskelijat mukaan suunnittelemaan niitä ja kertomaan.

 

Eric: Marjo?

 

Marjo: Joo mä heti nappaan tohon mukaan tota opiskelijat. Mulla olis ollu tota samaa kans, et tota jotenkin ihan semmosessa opiskelijat voi olla ihan katsomassa jotain ihan niin kun miten julkaistaan nettisivuille tietoa palveluista tai ihan tämmösissä, että onko se ymmärrettävää ja selvää ja puhutteleeko se opiskelijoita. Ihan siis tämmösii, tämmösissäkin asioissa ja jotka voi tuntua pieniltä ja aika semmosilta itsestäänselvyyksiltäkin, mutta kuitenkin sit tosi merkittäviä myös siinä palvelun kohdentamisessa, kun niitä kehitetään ja sit jotenkin sellasia myös ihan sanoja mitä käytetään, et ne on… kun tullaan myös korkeakouluun ja ei jotenki oleteta että ne on heti hallussa ja se jotenkin se kasvu siihen yhteisöön myös nähdään tärkeenä, mutta tota just se mukaan ottamisen kautta kyllä ja sitten jotenkin ehkä kyllä meiltä Suomessa puuttuu tämmönen myös tämmönen suunnitelmallinen opiskelijoille mielenterveyden tota ja opiskelukyvyn jotenkin tämmönen edistämisen joku toimenpidekokonaisuus tai strategia tai joku tämmönen, missä voitais vähän myös tuoda semmosia laajempia rakenteita ja sit jotenkin se, et miten hyvinvointi, mielenterveys huomioidaan kaikissa niissä korkeakoulujen ratkaisussa, opetuksis, tän tyyppisissä ja jotenkin semmosta myös, et ei se… kun helposti nyt voi olla se tilanne, että se opiskelijoita tukeva työ kuormittaa.. kohdistuu et jotkut tekee sitä, mut sit saattavat tehdä aika yksinkin sitä, et just sellaset yhteistyömuodot ja tällaset, et luodaan tämmösiä palvelupolkuja, et miten voidaan opiskelijaa ohjata ja tarjota sitä tukea. Myös tän tyyppisiä mä nostaisin.

 

Eric: Meil on ens jaksossa aiheena just nää hankkeet ja niitä tarkotus käsitellä sitten vieraiden kanssa ja toi on tietysti yks asia mitä voisin heiltä ihan kysyä, että onko meillä tarpeeks hyvin tämmönen kokonaisvaltanen hyvinvoinnin edistämisen toimenpideohjelma tai strategia tai ajattelu. Kyllä meillä tietysti papereita aina on, näin jos kauniisti sanoo, mut että onko se kokonaisvaltasesti riittävän systemaattista se työ sitten jos me ajatellaan näitä pitkän aikavälin toiveita.

 

Kiitos tosi paljon. Aihe oli iso. Tästä olis voinu varmaan jatkaa aika paljon. Nyt tuli paljon ajatuksen aihetta ja tosiaan podcastissa olis tarkotus nyt seuraavan muutaman jakson aikana keskittyy tähän hyvinvointi teemaan ja tosi paljon kiitoksii Marjo ja Suvituuli, että tulitte avaamaan tätä keskustelua tässä podcastissa.

 

Mä aina lopuks kysyn vierailta, että olisiko teillä joku lukuvinkki kuulijalle aiheesta tai vähän sen vierestä? Kumpis teistä haluais jakaa ensin vinkin? Ottaako Marjo vaikka ensin?

 

 

Marjo: Joo mä voisin tota nostaa tämmösen… tää menee aika aiheeseen kyllä, mutta ehkä mä taisin tän kuunnella viimeks äänikirjana tossa syyslomalla, Arto Pietikäisen Joustava mieli, missä on aika paljon harjotuksia ja tämmöstä stressin hallintaa ja myös ihan tämmöstä murehtimisajatteluun tota sen helpottamisen keinoja, mut sen takia noustan tän Joustava mieli, koska sitä me tarvitaan ja sitä kannattaa harjaannuttaa ja olen itse muistanut opiskeluajoista, niin valtavasti sitä kasvattanut ja sitä me onneks, meillä on tää mahdollisuus, et me voidaan kasvaa ihmisinä ja meidän mieli voi joustaa ja löytää uusia mahdollisuuksia.

 

Eric: Kiitos Marjo. Entäs Suvituuli, minkälaisen lukuvinkin haluaisit antaa?

 

Suvituuli: No mä annan tämmösen vähän toisenlaisen lukuvinkin, et jos haluu hypätä toiseen todellisuuteen ja ihan irtautua omasta arjestaan ja nauttia tämmösestä ehkä luita värisyttävästä elämyksestä [naurua] nyt mä pitsasin tän ehkä vähän huonosti, mutta tämmönen romaani kun Me täytytään valosta kirjottaja on Annastiina Storm, löytyy tota E-kirjana monista palveluista ja tota mä jotenkin ite tykkäsin tästä sen takia, että tää irrotti minut arjesta ja sain jotenkin tuntemaan ja kokemaan monenlaisia skaaloja, niin tää oli kiva.

 

Eric: Kiitos paljon hei teille molemmille kirjavinkeistä ja  tästä koko haastattelusta ja myös siitä tärkeestä työstä mitä opiskelijoiden hyvinvoinnin eteen teette. Kiitos kun tultte vieraaksi.

 

Suvituuli: Kiitos.

 

Marjo: Kiitos.

 

 

Jakso 5. Ohjaus Oxfordin yliopistossa. Tutkijatohtori Katri Eeva

Jaksossa tutustutaan siihen, miten Oxfordin yliopistossa ohjataan opiskelijoita. Mitä tekee Junior Dean? Mikä on vertaistuen merkitys ohjauksessa Oxfordissa? Onko suomalaisilla yliopistoilla jotain opittavaa Oxfordin yliopiston tavasta ohjata opiskelijoita?

Oppaana Oxfordin yliopiston ohjausmalliin toimii Katri Eeva, joka toimi väitöskirjaopintojensa ohella Junior Dean –tehtävässä kahdessa Oxfordin yliopiston collegessa vuosina 2014-2019. Junior Deanin työkenttään kuului muun muassa opiskelijoiden ohjaus ja hyvinvointi.

Tällä hetkellä Katri Eeva työskentelee tutkijatohtorina Tampereen yliopistossa Suomen Akatemian rahoittamassa tutkimushankkeessa, jossa tutkitaan poikkikansallisia tiedon verkostoja ja niiden toimintaa korkeakoulupolitiikassa Suomen ja EU:n kontekstissa. Aiemmin hän toimi Aalto yliopistossa tohtorikoulutuksen asiantuntijana.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

 

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin  5. jakso.

Aiheena ohjaus Oxfordin yliopistossa. Vieraana tutkijatohtori Katri Eeva Tampereen yliopistosta.

Jakson kesto 41 minuuttia.

Jakso ja tekstivastine julkaistu 10.2.2022.

Eric Carver: Tervetuloa opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja tohtorikoulutettavien ohjaukseen yliopistossa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan siellä opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Tässä jaksossa vieraana on tutkijatohtori Katri Eeva Tampereen yliopistosta. Katri työskentelee Suomen Akatemian rahoittamassa tutkimushankkeessa, jossa tutkitaan poikkikansallisia tiedon verkostoja ja niiden toimintaa korkeakoulupolitiikassa Suomen ja EU:n kontekstissa. Katri Eeva on kuitenkin tämän jakson vieraana puhumassa erityisesti kokemuksestaan opiskelijoiden ohjauksesta Oxfordin yliopistossa. Hän työskenteli Oxfordissa väitöskirjaopintojensa ohella Junior Dean -tehtävässä kahdessa yliopisto-collegessa vuonna 2014 2019. Junior Deanin työkenttään kuuluu opiskelijoiden ohjausta ja hyvinvointia muun muassa. Tervetuloa mukaan, Katri.

 

Katri Eeva: Kiitos.

 

Eric Carver: Puhumme siis tänään opiskelijoiden ohjauksesta Oxfordin yliopistossa. Kerroks sä, Katri, että mitä sun työtehtäviin konkreettisesti kuulu tässä Junior Dean -tehtävässä? Millast ohjausta sä teit?

 

Katri Eeva: No on varmaan hyvä heti tähän alkuun vähän selventää sitä, et mikä ero on Junior Dean -tehtävillä ja ja opiskelijoiden ohjauksella, kuten me se ehkä perinteisessä mielessä ymmärretään. Että toi Junior Dean -rooli on vähän niinku yhdistelmä perinteistä korkeakoulujen opinto- ja uraohjausta, ja mitä usein suomalaisessa yliopistokontekstissa tunnetaan opintopsykologin palveluina. Mut näiden elementtien lisäksi siihen rooliin kuuluu paljon muutakin, ja mä voin eritellä tätä tehtäväkenttää tarkemmin kohta. Mutta ehkä on myös hyvä ymmärtää vähän sitä taustaa ja sen, et missä kontekstissa se Junior Dean -rooli tehtäväkenttä toimii, koska se Oxfordin yliopistohan on rakenteeltaan jo niin erilainen ku esimerkiks suomalaiset yliopistot ja siel taustalla vaikuttaa aika vahvasti se college-järjestelmä, mikä tarkottaa sitä, että opetus on jakaantunut sekä collegejen että tiedekuntien vastuulle, erityisesti just kandidaattitason opiskelijoiden osalta. Ja collegejahan on tällä hetkellä 39 Oxfordin yliopistossa. Ne on kaikki eri kokoisia, eri näköisiä, ja osa on sellasia collegeja, joissa on kaikki tasot. Eli on kandi-, maisteri- ja tohtoritasot. Ja sit on osa, jossa on vaan näitä graduate student -opiskelijoita eli maisteri- ja tohtoriopiskelijoita. Ja se sellanen yhteisöllisyys on se collegen paras resurssi, ja siihen just liittyy tää Junior Dean t-tehtävä. Ja tietääkseni Oxfordin yliopisto on ainoa yliopisto, jossa on tällanen rooli olemassa. Toki Amerikassa, Pohjois-Amerikassa on näitä dormitory- eli näit asuntolavastaavia, joil on vähän niinku osittain samanlaisia tehtäviä, ja varmaan varmaan muissakin maissa ja yliopistoissa on tän tyyppisiä just ehkä siihen opiskelijoiden asuntolaolemiseen ja -käyttäytymiseen liittyvii tehtäviä. Mutta tää Junior Dean on erityislaatunen juuri sen hyvin laaja-alasen tehtäväkentän osalta ja sit myös sen ohjauksen, joka tosiaan on vähän erilaista kun me se ehkä nähdään täältä meidän suomalaisesta korkeakouluperspektiivistä katsottuna.

Eli lyhyesti sanottuna se Junior Dean -tehtäväkenttä on yhdistelmä kandidaatti-, maisteri- ja tohtoritason opiskelijoiden hyvinvointia ja akateemisia opintoja tukevia tehtäviä sekä hallinnollisia ja järjestyksen ylläpitoon liittyviä vastuutehtäviä. Ja siellä opiskelijallehan siis, oli sitten kandi-, maisteri- tai tohtoriopiskelija, niin heille on tarjolla sen akateemisen ohjauksen lisäksi opinto-ohjausta myös collegen puolesta, ja sit on yliopiston tuottamaa ohjauspalvelua, kuten juuri urapalvelut ja opintopsykologit. Toki sit on viel erikseen terveydenhuolto ja näin. Mut ehkä se Junior Deanin sellanen erikoisuus oli tosiaan se collegen tarjoama tuki ja ohjaus, ja se saatto olla monelle opiskelijalle mieluinen ja semmonen turvallinen tuen lähde. Ehkä senkin takia, että me kaikki Junior Deanit oltiin väitöskirjatutkijoita, ja se meidän antama ohjaus saatto tuntua ehkä enemmänki vertaistuelta kuin vaikka, jos meni sinne yliopiston tarjoamiin palveluihin niin sanotusti. Et ehkä mä oon itse kokenu, ja moni opiskelija on sanonukin, et meihin oli varmaan matalampi kynnys ottaa yhteyttä kuin vaikka omaan professoriin tai akateemiseen ohjaajaan, jotka usein saattoi olla kiireisiä. Ja siin oli tietenkin enemmän ehkä myös sitä hierarkiaa välil. Et ei se ehkä tuntunu niinkään vertaistuelta.

Ja jos sit pohtii yksityiskohtasemmin niitä meidän tarkkoja tehtäviä, niin jos mä alotan tosta hallinnollisesta puolesta, niin meillähän oli tosiaan semmonen hallinnollinen rolli sen dekaanin apuna ja varahenkilönä. Eli me edustettiin useissa collegen virallisissa hallintoelimissä. Ja meillä oli myös tällanen welfare meeting tai (-) [0:06:18] kokous, jossa oli edustajia muilta ohjausta tekevistä tahoista, ja voin kertoo siitä sit vähän myöhemmin lisää. Ja ehkä täs kotaa on hyvä sanoo myös se, että collegesta riippuen ja siit, kuinka paljon oli opiskelijoita, niin ne Junior Deanien määrä vaihteli suuresti. Et mä olin ensin töissä Oxfordin yhdessä, tai sillon ainakin oli yks pienimmistä collegeista, niin meitä oli kaks Junior Deania. Ja sit meil oli vielä apuna muutama tavallaan assistentti, jotka saatto olla maisteriopiskelijoita tai tohtoriopiskelijoita. Ja sit viimeks mä oon ollu hyvin suuressa collegessa, ja meitä oli sit sen vuoks sit neljä Junior Deania. Eli meillä oli semmonen kiva tavallaan ryhmä. Et noi hallinnolliset roolitkin me pystyttiin jakamaan tavallaan siten, et meil oli se pieni oma vertaistukiporukka siinäkin sitten.

Mut ehkä se suurin työmäärä oli just tossa tollasena fasilitoijana. Et se ohjauksessakin, et se fasilitoijan rooli ja tehtävät. Tukee niitä opiskelijoiden sitä hyvinvointia ja akateemisia opintoja mut ehkä ennemmin hahmottaa, et mistä on kyse, kun se opiskelija otti meihin yhteyttä, ja tunnistaa, et millasta tukea hän tarvitsee ja millasest prosessista on kyse. Ja kuten mä mainitsinkin, niin se ohjaukseen liittyvä työnkuva oli aika laaja-alanen. Et usein ne oli tämmösii yksilötapaamisia sen opiskelijan kanssa, mutta joskus oli opiskelijajoukko tai opiskelijaryhmä, jonka kans me tehtiin yhteisesti ohjausta tai fasilitointia. Ja toki siinä ymmärrettävästi se prosessi on vähän erilainen, et onks sul yks opiskelija vai kaks opiskelijaa. Ja siin oli tosi tärkeetä ottaa huomioon myös se opiskelija ja sen opiskelijan tilanne mutta myös heidän taustansa, mikä tarkottaa sitä, et piti ottaa huomioon se kunkin opiskelijan henkilökohtaset opintojärjestelyt, joiden taustalla saattoi usein olla vaikka joku oppimisvaikeus tai mielenterveyden haasteita. Ja lähinnä, kun mä täs pohdin, niin se oli ehkä semmosta oppimisen ohjausta eli esimerkiks ajanhallintakysymyksiä, et miten esimerkiksi edetään esseen kirjottamisen kanssa. Mistä aloitan? Miten etenen?  Miten toimin, kun en enää pääse siinä kirjotusprosessissa eteenpäin? Sit se saatto olla tällast akateemisten opintojen ohjausta ja osaamisen kehittämistä. Esimerkiks opinnäytetyöhön liittyvä stressi oli hyvin yleinen. Tai sit oli, opiskelija koki, että vuorovaikutus hänen ohjaajansa kanssa, eli akateemisen ohjaajan kanssa, oli ongelmallinen, niin me saatettiin käydä sitä prosessia läpi ja katsoo, et tarvitaanko lisätukea, pitääkö alottaa joku prosessi siihen, että vaihdetaanko ohjaaja. Et miten edetä sen kanssa. Ja tavallaan tukea, vertaistukea sitä opiskelijaa siinä. Auttaa häntä eteenpäin ja tehdä tavallaan, vahvistaa hänen toimijuutta siinä esimerkiks ongelmassa tai ongelmatilanteessa. Ja joskus se oli neuvontaa. Eli viittaan tässä tavallaan käytäntöön. Eli oli sellast akateemisten käytäntöjen ja prosessien opettamista, kuten esimerkiks koestressi, joka oli aika keskeinen osa sitä opintoja. Ja siellähän oli, siis Oxfordissa on hyvin tiivis koeviikko, mikä eroaa suomalaisesta systeemistä esimerkiksi. Niin me pidettiin tästä heille yhteistä ohjausta koko opiskelijayhteisölle ja heille, jotka osallistu esimerkiks kokeisiin tietyn lukuvuoden aikana, mut sit oli myös yksilöohjausta. Ja tavallaan se oli se kokeet ja koejärjestelmä oli tavallaan osa sitä akateemista käytäntöä. Niin me tavallaan ohjattiin sitäkin tarpeen tullen. Ja kuten sanoin, niin meil oli semmosii myös massaohjausta jollain tasolla, ja sit se saatto johtaa yksilöohjaukseen. Ja sit oli tietenkin, aika suuri osa oli sellast hyvinvointia tukevaa fasilitointia. Et se saatto olla joku uravalintoihin liittyvä dilemma tai yksityiselämän huoli tai opiskelijayhteisöstä nouseva hyvinvointia haittaava tekijä. Et niiden asioiden kanssa aika paljon, mikä nyt tietenkään ei oo mikään ainut Oxfordia koskeva nää tömmöset hyvinvointiin liittyvät tekijät tai mielenterveydelliset ehkä huolet, niin se tietenkin vei aika paljon aikaa siinä. Tai oli suuri osa sitä omaa tehtäväkenttää kyllä. Ja jos tiivistäen tämän tässä sanon, niin se oli just tällast opiskelijan oman toimijuuden aktivoimista ja sellast itsehallintataitojen fasilitoimista. Ja kuten sanoin, niin välil se oli sellast vertaistukea. Nää oli nuoria aikuisia, varsinkin ne kandidaattiopiskelijat, niin tavallaan sitä myös sitä aikuistumiseen liittyvää ehkä jonkinlaista kipuilua ja siin opintojen kanssa. Ja välil oli monitahoisia taustasyitä, joiden ratkomiseks tarvittiin useampikin henkilö eri rooleissa, ja se oli mun tehtävä, et mä ohjasin sit nää opiskelijat eteenpäin ja katsoin, et tarviinko mä siihen mun tueksi jonkun toisen auttamaan siinä fasilitoinnissa ja ohjauksessa. Ja tällön tärkee oli mun roolissa tehdä se ratkaisu siitä, et millanen tuki on sopivaa just siihen tapaukseen. Ja sit tietenkin yks semmonen keskeinen osa sit Junior Dean -tehtävää oli se, et mä toimin opiskelijoiden ja akataamisen opettajakunnan yhteyshenkilönä. Et professorit saatto olla muhun suoraan yhteydessä, jos heil oli huoli jostain heidän opiskelijastaan. Et nyt esimerkiks opiskelija ei oo tullut näihin tutorials-tapaamisiin tia ei oo tullu luennolle, ei oo palauttanut tehtäviä, esseetä. Ja myös toisinpäin. Et jos mul oli ollu opiskelijan kanssa joku ohjauskeskustelu, niin tietenkin nää oli kaikki luottamuksellisia, mut (-) [12:55, nauha pätkii] opiskelijan toiveesta, niin mä saatoin lähestyy sitä tavallaan sit sitä opetushenkilökuntaa myös. Ja mehän nähtiin lähes päivittäin, mikä oli hienoa, ja se autto siinä roolissa toimimista ja tavallaan niitten prosessien eteenpäin viemistä, kun käytäväl oli helppo tarttua hihasta puolin ja toisin, koska se college oli kuitenkin sit loppujen lopuks niin pieni sellanen yhteisö.

Ja sitten viimeinen osa ehkä tota tehtäväkenttää oli sit järjestyksenpidollinen. Että dekaani, joka, tai Dean, jonka tehtävät on aika erilaiset Oxfordissa kuin vaikka esimerkiks suomalaisessa yliopistokontekstissa, niin dekaani oli siellä vastuussa collegen yleisestä järjestyksen ylläpidosta siin opiskelijayhteisössä. Ja senpä vuoksi myös Junior Deanit oli usein edustamassa dekaania collegen opiskelijatapahtumissa. Ja niissäkin kyllä se meidän rooli oli siel luoda sellast yhteisöllisyyttä ja sellanen tervehenkinen kulttuuri sinne collegeen, jossa kukin opiskelija kokee, että colleges on hyvä olla. Ja tavallaan, et ongelmakohtiin tartutaan. Et luoda sellanen luottamuksellinen vuorovaikutuksellinen kulttuuri. Et mua on helppo lähestyä ja mua saa lähestyä, jos on joku ongelma vaikka siellä collegen käytävillä tai collegen pihalla. Ja et me tartutaan ongelmakohtiin ja niitä ratkotaan yhdessä, ja et tavallaan me pidetään yllä yhteisii pelisääntöjä, mikä oli siis tosi tärkeä osa sitä pientä opiskelijayhteisöä tavallaan, kun kaikki, siel ei vaan opiskeltu, siel myös asuttiin. Siin yhdisty kaikki. Et sen takia se college on niin erityislaatunen. Ja se meidän tehtävä oli mahdollistaa se, et se opiskelijoiden perustehtävä, se opiskelu, onnistuu siinä sen kaiken muun ympärillä.

 

Eric Carver: Katri, mun pitää olla ihan rehellinen. Mä vähän hengästyn, koska toi tuntuu tosi laajalta tehtäväkentältä.

 

Katri Eeva: Se oli.

 

Eric Carver: Maasta taivaaseen niin sanotusti, joo. Mitä, onks se oikea mielleyhtymä nyt se semmonen opiskelijan ensimmäinen kontakti tai tämmönen ohjauspolun alkupää? Millasel mielikuvalla sä haluisit auttaa suomalaist kuulijaa ymmärtää, et mikä se sun rooli on? Oli sillon Junior Deanina.

 

Katri Eeva: No kyl se varmaan oli semmonen, voisin kuvailla englanniks, et first point of contact. Et kuten sanoin, niin meihin oli varmaan helpompi, meitä oli helpompi lähestyä. Tai oli se matalampi kynnys. Kun me oltiin tavallaan opiskelijoita. Et me oltiin väitöskirjatutkijoita. Et siit lähti se kaikki sellanen huoli siitä, että me jotenkin ehkä, miten sen nyt sanois? Et opiskelija pelkäisi sitä, et me jotenkin sanktioidaan sitä, et he ei oo vaikka edennyt opinnoissa yhtä paljon kun heidän on pitänyt. Et tavallaan kaikki se tippu pois, kun me ei oltu se akateeminen ohjaaja, se professori. Niin tavallaan he sai lähestyy meitä omana itsenään ja sanoo, et täs on nyt tää mun huoli. Et mitä mä voin tehdä. Et mitä tukee on tarjolla. Välillähän se, riippuen henkilöstä ja siitä kunkin opiskelijan taustasta, niin se tilanne oli voinu edetä jo pitkälle. Että (-) [16:40] ei oltu käyty luennoilla tai ei oltu pystytty etenemään opinnoissa, kuten oli suunniteltu, niin sit oli jo siinä vaiheessa, kun mua lähestyttiin, niin se tilanne oli jo semmonen aika kriittinen.

 

Eric Carver: Niin niin.

 

Katri Eeva: Et piti toimii heti. Ja sen takii sen opiskelijan aktivoiminen siihen, et okei, et on olemassa apua, on olemassa tukia, ja et ei tää tilanne oo niin paha ku miltä se ehkä sulle näyttäytyy. Et hei pohditaan yhdessä. Et mä oon tässä. Mä kuuntelen, ja mä en arvostele esimerkiks sitä esseen laatua tai näin. (Ja riippuen) siit opiskelijasta, niin luottamuksellisesti, et aina se lähti sielt opiskelijasta, et hän sai päättää, et minkälaista tukee hän haluu ja kuinka pitkälle hän on siis valmis siin menemään. Et tietenki omasta opiskelutaustasta riippuen jonkun verran pysty tietenkin antamaan sitä akateemista tai psykologista ohjaustakin siinä, mut enhän mä mikään psykologi ole tai psykiatri. Mut en mä myöskään ollu se professori. Et totta kai siin oli vähän sellast omien rajojenki hakemista siin tilanteessa, ja sillon piti osata tai pystyy tekee se päätös, että no okei, et nyt seuraavaks kannattais mennä ehkä juttelemaan tai puhumaan tai hakemaan sitä ohjausta täältä. Että mitä mieltä olet.

 

Eric Carver: No sä oot tavallaan vähän vastannuki tähän, mut et mitä rooleja, jos nyt ajatellaan sitä suomalaista yliopistoo, tietyst suomalaiset yliopistot on erilaisia, jois on erilaisia ohjausmalleja, mut et noin yleisel tavalla, mitä rooleja, mitä suomalainen kuulija ehkä tunnistas tosta, se Junior Dean teki, ja millä lailla sä teit yhteistyötä sitten näiden muiden, sä oot jo vähän niitä puhunukin, mut et muiden siihen ohjauksen kokonaisuuteen liittyen kanssa?

 

Katri Eeva: No kyl mä kokisin, että se on yhdistelmä kaikkia niitä perinteisiä ohjausrooleja. Opinto-ohjausta, uraohjausta, opintopsykologista ohjausta ja välillä sitä akateemisten ehkä enemmänkin käytäntöjen ohjausta. Toki välillä siis, jos opiskelija toivoi, niin me saatettiin, mähän en koskaan siis sisällöllisesti mihinkään ottanut kantaa, mihinkään esseeseen tai näin, mutta sitä on vaikee sanoo ehkä näin suomalaisten termejä käyttäen. Mutta ehkä just keskeistä oli tunnistaa, et minkälaista tukea se opiskelija tarvitsee ja arvioida sen tilanteen kriittisyys ja vakavuusja määrittää ne tukitoimet jatkossa ja ohjata sitä opiskelijaa eteenpäin, jos hän itse halusi. Joskushan mä saatin tavata, meil oli pidempi ohjaussuhde sen opiskelijan kanssa tai opiskelijayhteisön kanssa. Et mä kuuntelin, et mitä he toivoo, ja sitten katsoin, et auttaako tämä enää eteenpäin ja kysyin opiskelijalta, et tuntuuko susta siltä, että nyt sä voisit tarvitakin jonkunlaist toisenlaista tukea kuin ehkä mitä mä pystyn sulle antamaan.

 

Eric Carver: Aivan. No kun tää olin niin aika haastava rooli, tai siin oli niin montaa (-) [19:46] ohjausroolia, niin millast tukee tai koulutusta sä sait tai ylipäätään Junior Dean saa Oxfordissa tohon tehtävään?

 

Katri Eeva: No, meillähän on tietenkin se collegen tukiverkosto. Kuten  mä mainitsin, niin meillä oli tää tällanen hallinnollinen elin, jossa kokoonnuttiin, siis me kaikki tukitoimia tavallaan antavat tahot. Eli siel oli collegesta oli Dean mukaan siellä, ja sit meil on (-) tutor, jotka on tavallaan tätä, vastaa opetuksesta. Siellä oli opetus- ja tutkimushenkilökunnan edustajia. Siel oli myös collegen hallinnossa opiskelijayhteisöä koskevien asioiden parissa työskenteleviä henkilöitä, esimerkikis opintoasioiden päällikkö, opiskelijoiden asumisesta vastaavat henkilöt. Opintopsykologit oli paikalla. Yliopiston councelling servicesta, joka tarjoaa muun muassa näit opintopsykologipalveluita mut paljon myös muuta. Sit oli opiskalijajärjestöjen edustajat kandi-, maisteri- ja tohtoritasolta. Sit oli tämmöset peer supporters elikkä vertaistukea antavat kandi- ja maisteritason opiskelijat. Sit oli collegen oma lääkäri, oli terveydenhuollon ammattilaisena mukana siinä. Sit saatto olla collegen pappi, jos oli pappi collegessa. Ja sit oli välillä myös ehkä urapalvelujen edustaja. Se vähän riippu. Eli tää korostaa sitä toimintakulttuurii, et oli hyvin tällast yhteisöllistä. Et me kokoonnuttiin yhdessä pohtimaan, et mitä se on. Et mitä asioita on on vaikka noussu esille meidän collegen opiskelijayhteisöstä. Ja sen takia meillä ne opiskelijaedustajat oli siellä myös ja nää vertaistukea tekevät, koska he oli vielä enemmän kontaktissa opiskelijoiden kanssa siel tavallaan ruohonjuuritasolla. Niin tää oli semmonen foorumi, missä me kuunneltiin ja pohdittiin, et miten edetä ja mikä on nyt, et onko jotain noussu ongelmaksi. Et me pidettiin kaikki ajan tasal, et missä mennään. Ja se oli ehkä se tärkein, jos miettii (-) [21:55] koulutusta tai näin, mut se oli semmonen tosi tärkee tuki myös meille Junior Deaneille. Ja sithän meil oli tietenkin collegen muut säännökset ja säädökset, jotka ohjas tietenkin meidän toimintaa mut myös sitä, että mitkä ne pelisäännöt oli siellä collegessa. Mut sit meil oli myös kaikilla Junior Deaneilla 30 tunnin tällanen spesifi Junior Dean -tehtäviin kohdistettu koulutus, jonka yliopiston councelling services järjesti. Ja kuten sanoin, tää kääntyy vähän huonosti englannista suomeen. Tää councelling services pitää sisällään opintopsykologin palvelut myös, mutta myös paljon muuta. Ja osana heil on siis vastuulla tää Junior Deanin koulutus mutta myös näitten peer supportersien koulutus, elikkä kaikkien muiden, jotka tekee minkäänlaista vertaistukea täällä yliopistossa.

 

Eric Carver: Joo.

 

Katri Eeva: Ja tää koulutus oli aika sellanen rankka suoraan sanoen. Siel käytiin tämmöst, ohjattiin luottamuksellisen vuorovaikutuksen ja keskustelukulttuurin rakentamista ja yritettiin huomioida just näit herkkyyksiä, oppimisvaikeuksia ja kaikkee, mitä siel taustalla saatto vaikuttaa. Pohdittiin kuuntelemisen ja vastaamisen taitoja. Siis ihan tällasii perus jopa psykologisia elementtejä siinä. Ja sit osana tätä koulutusta meil oli tällanen vertaistukiryhmä, koska välillä saatto olla sellasia vähän niinku ehkä vakavampiakin keissejä ja prosesseja. Niin tää oli sellanen tärkee tuki, mutta se oli tavallaan myös sellast meidän roolin kehittämistä ja myös koulutusta. Et me opittiin toisiltamme. Et sitä parhaimpien käytäntöjen vaihtoa ja toiselta oppimista, ja se oli ehkä just yks tärkee anti sitä koulutusta. Ja sithän meil oli myös tällanen oma foorumi kaikkie Oxfordin Junior Deanien kesken, missä me sit enemmän vaihdettiin kokemusta ja yritettiin oppii toisiltamme ja vähän pidettiin yllä myös sitä Junior Dean -järjestelmää. Ja sit myös yks osa tätä koulutust oli tällanen ensiapukoulutus työpaikalla. Et sellasiiki tilanteita välillä tuli, että sitäkin taitoa tarvittiin. Siinäkin hyvin tämmönen laaja-alanen koulutuspohja myös.

 

Eric Carver: No kyllä. Kyllä. Kun sä teit aika pitkään tota tehtävää, niin riittiks toi 30 tuntia? Vai oliks se enemmän vaan sit, et sit ku sul oli se ammatillinen tukiverkosto ja ne muut palvelut siinä, niin sitä kautta tavallaan se ammatillinen kehittyminen sit eteni? Miten sä koet nyt ton osaamisen kehittymisen näkökulmasta ton, et mitä sä sait sen tuen?

 

Katri Eeva: No, tietenkin mulla siis oman opiskelutaustan kautta on sitä. Näin kasvatustietelijänä on tietenkin näitä asioita pohtinu ja on jonkun verran ehkä syvällisemminkin pohtinu näitä ohjauksen prosesseja ja aikuiskoulutusta. Ja samoin psykologian opintoja taustalla. Mutta siis toki, olihan tilanteita, et koki itsensä riittämättömäksi, ja sillon, kun tuli se tilanne, niin piti vaan tunnistaa se ja hakea itselleen tavallaan lisäohjausta tai ohjata se opiskelija sellaseen suuntana, että hän sai sitä oikeaa, sopivaa ohjausta. Et jos mä koen, et mä en pysty. Et eihän me, meil oli ne omat väitöskirjaopinnot, ja sit saatto olla omia tutkimusprojekteja siinä taustalla. Että kun täähän ei ollu mikään täyspäivänen rooli. Et tavallaan osa-aikasta. Niin eihän, kyllähän siinä välillä koki itsensä riittämättömäksi. Mut tärkeintä oli se, että pysty viemään sitä prosessia eteenpäin ennemminkin kuin se, että enhän mä voi tuol mitenkään olla opintopsykologi ja tarjota urapalveluita. Et nehän on kuitenkin jo itsessään niin laaja-alaisia ja asiantuntijuutta vaativia tehtäviä, että eihän tää tietenkään mitenkään tää Junior Dean pysty niin syvällistä ja ammattitaitoista ohjausta antamaan.

 

Eric Carver:  Kyllä. Ja sehän on tietysti tärkee keskustelu ohjauksen kentällä laajemmin yliopistoissa, että kunkin ohjausroolin rajat ja se oikeus ja oikeastaan velvollisuus rajata sitä omaa roolia, ettei ota sen tyyppisiä ohjausprosesseja tai tehtäviä, mitkä ei kuulu siihen omaan rooliin tai johon se oma osaaminen ei myöskään riitä. Ja sillonhan se just toi, mitä sä kuvailet, siel on taustalla ne erikoisohjauspalvelut ja se yhteistyö ja eteenpäin ohjaus ja ohjauspolut toimii, niin se on hirveen tärkeetä.

 

Katri Eeva: Kyllä. Just näin. Kyllähän se oli semmonen jo taito sinällään, et pysty vetämään ne omat rajansa ja ymmärtämään  myös ne. Et tää ei oo mun vastuulla, eikä sen kuulu olla mun vastuulla, ja se on sen opiskelijalle parhaaksi, et nyt mä en enää tätä asiaa ehkä hoida, vaan et me haetaan sitä tukea muualta.

 

Eric Carver: Niin. Kyllä. No, nyt tommonen henkilökohtanen reflektointi, kun sul on nyt muutama vuos kuitenkin aikaa tosta tolla pelipaikalla työskentelystä, niin oliks se sun mielest mielenkiintonen tehtävä? Mitä sä pidit siinä? Minkälaisist asioist sä tykkäsit? Ja oliko jotain asioista, mistä sä et suuremmin tykänny?

 

Katri Eeva: No siis olihan se haastava ajoittain viedä eteenpäin sitä oma väitöskirjatyötä ja tehdä tän tyyppistä työtä ja sit tehdä viel tutkimustyötä siihen päälle. Ja se oli aikaavievää ja välillä siin pitki olla ne omat itsehallintataidotkin aika hyvät, että pysty fokusoimaan sitä omaa tekemistä. Mutta siis kyllä se oli siis niin antoisa se rooli. Et se vuorovaikutus opiskelijoiden kanssa ja se, mitä oppi niistä keskusteluista opiskelijoiden kanssa. Ja se, kuinka tärkeeks he koki sen Junior Dean -roolin collegessa. Ja se, kun pysty rakentaa sitä luottamusta, niin se oli tosi palkitsevaa. Ja näin korkeakoulutusta itse jo jonkin aikaa tutkineena ja sen parissa möys työskennelleenä onhan se hienoo päästä näkemään ruohonjuuritasolla sitä opiskelijoiden ja tutkimushenkilökunnan ja hallinnon arkea Oxfordin yliopistossa. Kun se on sit kuitenkin aika omanlaatuisensa paikka monessa mielessä. Että kyllä, kyl se oli se ilo siitä, että kun pystyy auttamaan sitä opiskelijaa eteenpäin heidän omalla polullaan, niin se oli kyl varmasti se sellanen antoisin ja mieluisin osa sitä roolia. Ja tietenkin osaa tätä työtä, meil oli myös tämmönen senior common room, mitä sanois, oikeudet. Eli me oltiin osa opetus- ja tutkimushenkilökuntaa. Oltiin tavallaan osa heitä. Päästiin niihin keskusteluihin mukaan. Saatiin asua ylioipistossa, suoraan siel collegessa, ja päästiin täysin osaksi siihen Oxfordin erikoisuuteen eli college-elämään. Et nuorelle maisteri- ja tohtoriopiskelijalle se college saatto ehkä jäädä vähän vieraaksi just sen takia, kun siellä ei se opetus enää esiemerkiks tohtoriopintojen aikana tapahtunu. Mutta siis itselle se kokemus oli hyvin ainutlaatunen. Se, että pääsi näkemään, sitä collegen arkea ja elämää. Ja siis olihan tää rooli hyvin arvostettu. Et tehtäviin pääsyyn oli kova kilpailu. Nää oli siis avoimia hakuja. Ja siis siinä mielessä se oli, et sais tavallaan myös sit sen arvostuksen siitä, joka vastas sitä hyvin laaja-alaista roolia.

 

Eric Carver: Eli kuulostaa siltä, että sä olit aika tyytyväinen siihen.

 

Katri Eeva: Kyllä se oli hieno kokemus.

 

Eric Carver: Joo.

 

Katri Eeva: Ja opettava kokemus.

 

Eric Carver: Et vaihtais pois?

 

Katri Eeva: En.

 

Eric Carver: Joo. Saanko kysyy viel, et miten suunnilleen, kuinka paljon siinä oletettiin sitten vaikka viikossa työtä siinä roolissa? Vai oliks se sit jotenkin vuoteen tai kuukauteen sidottu? Miten sitä työpanosta mitattiin?

 

Katri Eeva: No se oli, miten mä sanoisin, 25 % ehkä. Et se riippu viikosta hyvin paljon. Siis termin aikana, Oxford (-) [30:28] kolmeen eri termiin eli lukukauteen, niin ne oli hyvin intensiivisiä.

 

Eric Carver: Joo.

 

Katri Eeva: Ne yhdeksän viikkoa, kun se kesti se yks term. Ja sit jos oli koekausi ja koeviikot, niin se saatto olla siis päivittäistä tavallaan se avun ja tuen tarve. Ja sillon se oli kellonajasta, kellonaikaa ei kysytty. Mut sit tietenkin termien ulkopuolella ne opiskelijat ei asunu collegessa, suurin osa. Osa tietenkin asu. Niin sillon oli rauhallisempaa, et pysty paremmin keskittyy siihen omaan väitöskirjatyöhönki niiden hallinnollisten tehtävien lisäksi.

 

Eric Carver: Aivan. Eli se on hyvin tarkkaan siihen tavallaan lukukausirytmiin sidottu myös se työn kuormitus sitten.

 

Katri Eeva: Kyllä. Vaikka osaa opiskelijaa mä näin useamman vuoden.

 

Eric Carver: Joo. Joo.

 

Katri Eeva: Joo.

 

Eric Carver: Aivan. Nä, sä oot tehny kandin ja maisterin tutkinnon Turun yliopistossa ja tosiaan sen tohtorin tutkinnon siel Oxfordissa ja tosiaan sit viel Oxfordin tän jakson jälkeen ollu tuolla Aalto-yliopistossa tohtorikoulutuksen asiantuntijana, niin sul on Suomesta ja sitten sieltä Oxfordista tähän ohjaukseen aika paljon kokemusta ja näkemystä. Niin miten sä vertaisit tätä ohjausta, mitä perustutkinto-opiskelijat tai väitöskirjatutkijat saa Suomessa eri konteksteis, mistä sul on kokemusta, ja sitten tuolla Oxfordissa? Minkälaiset asiat ois sellasii, mitkä on samanlaisia, ja onks jotain semmosii selkeitä eroja?

 

Katri Eeva: No joo. Siis kaikkihan voi aina oppii kaikilta ja vaihtaa kokemuksia, et vertailu siinä mieles ei välttämät oo kovin hedelmällistä. Varsinkin, kun pelkästään jo se opetuksen järjestäminen ja ne perinteet on niin erilaiset Oxfordissa kuin vaikka esimerkiks, no sanotaan Suomessa, suomalaisyliopistoissa. Mutta siis toki jotain piirteitä nousee siel Oxfordissa, mitkä on sellasii, mitä ei ehkä oo niin paljon tääl Suomen kontekstissa, ja se on just toi vertaistuki eli peer support. Et siin Oxfordin mallissa se on sellanen tosi vahva osa sitä tukitoimia. Ja se on osa ohjausta, ei niinkään sitä akataamista ohjausta. On sekin enemmän, koska on se Tutorials-malli. Eli toki sekin on enemämn sellast vertaistukea siinä mielessä. Ja kun se tosiaan se pedagoginen malli on sellanen yksilöopetukseen perustuva tai pienryhmiin perustuva, niin ehkä siinä mielessä se opiskelija saa tukea monelta eri taholta aika helposti. Just kun on se college olemassa. Et siel on helppo lähestyy näit omaa sitä akateemista ohjaajaa mutta myös Junior Deaneja ja muuta henkilökuntaa. Ja ehkä se erityislaatuisuus tän roolin suhteen oli just siinä, että me ollaan läsnä siellä opiskelijan arjessa paljon enemmän kun ehkä monessa muussa yliopistossa.

 

Eric Carver: No onks jotain sellasta, mitä, mä tiedän, että sä just äsken sanoit, että vertailut ei välttämät oo hedelmällisii, ja tietysti, jos mietitään Oxfordin vaikka resursseja suhteessa moniin suomalaisiin yliopistoihin tai yliopistokenttään laajemmin, niin sekin pitää huomioida näis vertailuis. Mut onks siel jotain siinä Oxfordin tavassa ohjata, josta sä haluaisit, et suomalaiset yliopistot ottas erityisesti oppia, tai mistä ne erityisesti vois hyötyy, jos vaikka benchmarkkaa sitä Oxfordia?

 

Katri Eeva: No tietenkin se siitä tavallaan siit rakenteesta johtuen se vertaistuki on semmonen, mikä varmaan puuttuu näist suomalaisesta kontekstista. Et se on kyl koettu siel Oxfordissa hyvin arvokkaaks ja toimivaks malliksi. Et usein ne opiskelijat koki, että se, että saatto ottaa yhteyttä, kun tuli se ongelmatilanne, johonkin vertaiseen, et se toimi paremmin tai oli tehokkaampi tapa. Mutta siit toki eihän se aina toiminu. Ja toki jos mietitään, mikä täs suomalaises kontekstissa on hyvä, niin se voi olla joskus parempi ratkaisu, että se opinnot ja esimerkiks opiskelijaelämä tavallaan jakaantuu tai toimii eri tiloissa. Et en mä sitäkään sano, että vaikka se yhteisöllisyys oli tosi vaihva siel Oxfordissa, niin toki joillekin voi sopii paremmin tää suomalainen systeemi, missä on selkeempi jako sen akateemisten opintojen ja sit sen vaikka opiskelijaelämän tai yksityiselämän kesken. Ja se ohjaus, niin ku sanot, niin se on siinä mieles, ne resurssit on eri, mut myös sit, kun se pedagoginen malli on se Tutorials, niin se on jo, se lähtökohta on niin erilainen, et sen takii sitä on aika vaikeeta verrata suoraan siihen, et miten vois toimii sit täällä meillä. Mut ehkä yks semmonen asia on just toi tommonen vertaistuki. Ja kuten mä oon muutaman kerran maininnukin aiemmin, niin se on myös semmonen hyvä tapa ehkä sitten väitöskirjatutkijalle myös rahoittaa opintoja tai tutkimusta tai maisteriopiskelijalle. Et sehän tietenki oli siinä, et nää oli siis palkallisia paikkoja.

 

Eric Carver:  Kyllä kyllä. Joo. Niin ja onhan meillä tietysti, meil on tuutorointi. Mutta se on tietysti ajallisesti aika rajotettu aihe, joka on siellä usein siellä tutkinnon alkuvaiheessa, ja se sitten loppuu enemmän tai vähemmän sen jälkeen.

 

Katri Eeva: Kyllä. Ja itsekin oon toiminu aikaisemmin tuutorina täällä. Et se on sit, siin on vähän jotain samoja piirteitä, mut se on kuitenkin sit loppujen lopuks aika erilainen.

 

Eric Carver: Niin. Niin, ja siin on alku ja loppu, ja se on tavallaan, niinhän se myös markkinoidaan. Että ei tuutoreita rekrytoida silleen, että oot sen ryhmän kanssa vuoden tai kaks tai kolme, vaan niin, että se sitten on siinä opintojen alussa sitten.

 

Katri Eeva: Joo. Eikä se ainakaan ymmärtääkseni oo palkallinen rooli.

 

Eric Carver: Niin no siin on varmaan nyt sitten erilaisii malleja. Joo.

 

Katri Eeva: (–) [36:32].

 

Eric Carver: Kyllä. No onks jotain sellasta, mitä sä veit Oxfordiin, tai oliko jotain semmosia ajatuksia siitä, mitä suomalaisessa yliopistokontekstis ohjataan, mistä sun mielest Oxford ois voinu oppia?

 

Katri Eeva: Tää on kinkkinen kysymys. Toki siis. Meilläkin on siis, jotenkin se kulttuuri, se on niin erilainen. Mutta kyl meil on sellanen tietynlainen se lähestymistapa ehkä siihen opintoihin. Et joo se sellanen, kilpailu on kovaa kaikkialla. Sitä mä en sano. Mutta ehkä se, et ois sellanen, se semmonen inhimillinen lähestymistapa vaikka esimerkiksi koejärjestelyihin tai siihen, että sä voit tehdä kokeen uudestaan, ettei sul oo semmosta painetta, et on vaan tää yks ainut kerta, kun mä voin tehdä sen, ja se varmaan näky myös siel ohjauksessakin, akateemises ohjauksessakin. Et tavallaan, et tehdään tätä nyt yhdessä. Et ei tuu sellanen epäonnistujafiilis, jos ei se heti ekaks toimikaan (-) [37:53, nauha pätkii]. Et eihän sitä oo tutkimuksenkaan teko. Niin ehkä se on semmonen hieno piirre meijän suomalaisyliopistoissa. Tai ainakin se on se mun tulkinta siitä ajalta, kun mä oon ollut, ja mitä mä nyt oon ollu. Et toki enhän mä Oxfordissakaan ollu mukana niissä tutorialseissa, siis kandidaattitasolla. Et en mä niin tarkkaan osaa sitäkään prosessia kuvata. Tai en ehkä oo tietonen siitä niin paljon. Mut se on mun näkemys siitä, et mikä on hyvä tääl Suomessa. Et opiskelu, no, miten kukin sitä kutsuu, tää elinikänen oppiminen, niin kyl mä siihen jollain tasolla uskon. Et hei, et tehdään yhdessä ja ollaan inhimillisiä. Ja et jos mokataan, niin sit siitä me sit jatketaan. Siit voi oppia.

 

Eric Carver: Kyllä. Niin suomalainen yliopistojärjestelmä on sillä lailla, en mä tiedä, tunnistasko opiskelijat sanaa armo varsinkaan nyt koronan aikana, mutta sillä lailla armeliaampi, et aina on toinen mahdollisuus. Tai kolmaskin. Tai neljäskin. Jonkun kurssin suorittamiseen tai tentin tekemiseen. Et se ei oo sillä lailla niin paineistettua ehkä kun esimerkiks Oxfordissa.

 

Katri Eeva:  Kyllä, ja ehkä se just se sellanen, se oppimisen konsepti on vähän erilainen. Et miten me nähdään oppiminen. Niin kyl mä tykkään täst meidän suomalaisesta oppimisen ajatusmallista. Just siinä, niin kun sanottu, ehkä se on armollinen, tai miten sitä kukin sit kuvaa.

 

Eric Carver: Kyllä. No, tosi mielenkiintosta oli kuulla Oxfordin ohjausmallista ja tosta sun Junior Dean -kokemuksesta, ja se kyl herätti ites heti monenlaisii ajatuksii siitä, et minkälaisii ehkä erilaisia asioita siitä vois oppia. Viimenen kysymys on kaikille vieraille sama: eli oisko sulla joku tähän aiheeseen tai aiheen vierestä joku lukuvinkki kuulijoille?

 

Katri Eeva: No ehkä tän keskustelun pohjalta nyt täs ohjauskontekstissa, jossa siis tosiaan toimi osana tää Junior Deankin, niin sitä selittää paljolti just tää Oxfordin Tutorials-malli. Eli opetus on hyvin erityislaatuista just sen vuoksi, et se opetus on siel pienryhmissä, ja ehkä ne tuen tarpeet voidaan tunnistaa vähän aikasemmin ku vaikka massaluennoilla. Niin mä aattelin, et tätä avaa kivasti ja käytännönläheisesti The Oxford Centre For Higher Education Policy Studiesin teos The Oxford Tutorial: Thanks, you taught me how to think. Ja mä suosittelisin sitä niille, joita kiinnostaa Oxfordin järjestelmään tutustuminen.

 

Eric Carver: Niin, tai joilla on paljon pienryhmäopetusta. Sehän voi olla sitten ihan sillä lailla sovellettavissa myös.

 

Katri Eeva: Kyllä näinkin. Et se on tämmöst kivaa case study -tyyppistä lukemista. Eli semmonen hyvin kevyt luetteva.

 

Eric Carver: Joo. Hei, kiitos paljon, Katri, kun olit vieraana.

 

Katri Eeva: Kiitos Eric.

Jakso 4. Omaopettajat Oulun yliopistossa. Kehittämispäällikkö Kaisa Karhu ja opinto-ohjaaja Tiina Kemppainen

Jakson aiheena on Oulun yliopiston omaopettaja-järjestelmä. Minkälaista opiskelijoiden ohjausta omaopettajat tekevät? Mikä on heidän roolinsa Oulun yliopiston ohjauksen kokonaisuudessa? Miten omaopettajia tuetaan heidän työssään? Millaista palautetta vuodesta 2009 käytössä ollut ohjausmalli on saanut opiskelijoilta ja omaopettajina toimineilta?

Aiheesta jaksossa keskustelevat Kaisa Karhu ja Tiina Kemppainen.

Kaisa Karhu työskentelee Oulun yliopiston Koulutuspalveluissa Ohjauspalveluiden kehittämispäällikkönä. Vastuualueena ovat työelämäpalvelut, opiskelu- ja uraohjaus, opintopsykologitoiminta sekä liikuntapalvelut.

Opinto-ohjaaja Tiina Kemppainen toimii suunnittelijana Oulun yliopiston Koulutuspalveluissa ohjauspalvelut-tiimissä. Kemppaisen työtehtävät liittyvät ohjaamiseen ja opiskelun tukitoimiin.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

 

 

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 4. jakso.

Aiheena on Oulun yliopiston omaopettaja-järjestelmä. Vieraina kehittämispäällikkö Kaisa Karhu ja opinto-ohjaaja Tiina Kemppainen.

Jakson kesto 46 min.

Jakso ja tekstivastine julkaistu 3.2.2022.

EC:           Eric Carver

KK:           Kaisa Karhu

TK:           Tiina Kemppainen

 

EC: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja tohtorikoulutettavien ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjausten valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa.

 

Tämän päivän jaksossa meillä on kaksi vierasta. Kaisa Karhu työskentelee Oulun yliopiston koulutuspalveluissa ohjauspalveluiden kehittämispäällikkönä. Kaisan vastuualueina on työelämäpalvelut, opiskelu ja uraohjaus, opintopsykologitoiminta sekä liikuntapalvelut. Opinto-ohjaaja Tiina Kemppainen toimii suunnittelijana Oulun yliopiston koulutuspalveluissa ohjauspalvelut-tiimissä. Tiinan työtehtävät liittyvät ohjaamiseen ja opiskelun tukitoimiin. Tervetuloa mukaan, Kaisa ja Tiina.

 

KK: Kiitoksia.

 

TK: Kiitos.

 

EC: Tänään puhutaan Oulun yliopiston Omaopettaja -järjestelmästä, siitä mitä omaopettaja tekee, mikä on heidän rooli Oulun yliopiston tässä ohjauksen kokonaisuudessa, ja miten heitä tuetaan heidän työssään. Ja aloitetaan vähän tän järjestelmän ja mallin historiasta, Oulun yliopisto on sitä ymmärtääkseni jo aika pitkään tehnyt. Kuinka kauan Oulun yliopistossa on ollu tää Omaopettaja-järjestelmä käytössä ja miksi se alunperin otettiin käyttöön? Haluaako Kaisa vai Tiina aloittaa?

 

KK: No jos minä, Kaisa, tästä aloittaisin, elikkä vuodesta 2009 asti meillä on ollut systemaattista Omaopettaja-toimintaa. Ennen sitä oli kyllä tämmösiä yksittäisiä kokeiluja ja opettajatutor-tutkimusta tehtiin tuolla kasvatustieteellisessä tiedekunnassa. Eli sellasia pilotointeja oli, ja muistaakseni kauppatieteissäkin otettiin aikaisemmin se käyttöön. Mutta se, että miksi juuri tuolloin 2009 tämmönen systemaattinen järjestelmä, niin meidän silloinen koulutuksesta vastaava vararehtori tutki, että mitä huippuyliopistoissa tehdään paremmin kuin meillä. Hän kiinnostui siitä ja hän rupesi tutkimaan, että miten siellä ohjaus tai opetus on järjestetty. Tietenkin hänellä oli ajatuksena, että meidän pitää saada, hän itse käytti tämmöstä termiä kuin läpivirtaus. Eli opiskelijoitten läpivirtausta saada edistettyä, että mitä siellä tapahtuu.

 

Tutkimuksethan kertoivat jo silloin, että tämä ensimmäinen vuosi on se kaikista tärkein. Eli nämä oli niitä lähtökohtia tälle meidän Omaopettaja-toiminnalle. Olli Silvénhän oli hirveän aktiivinen, hän seurasi ja oikeastaan tutki näitä opintojen etenemistä, ja tutkittiin myöskin sitä että mikä merkitys HOPS:illa oli. Niin hän totesi, kun meillä oli tämä Sisu-järjestelmä, se on eri kuin mitä nyt on tämä toinen Sisu, mutta semmoinen oma järjestelmä. Hän tutki siellä esimerkiksi hyväksyttyjä HOPS:eja ja totesi, että ne, joilla oli hyväksytty HOPS, niin niiden opinnot etenivät huomattavasti paremmin–tai ainakin paremmin, jos ei huomattavasti paremmin–kuin niillä, joilla ei ollut hyväksyttyä HOPS:ia. Eli tähän tämä oikeastaan perustui, tämä Omaopettaja-toiminta.

 

EC: Kun puhutaan Omaopettajasta, niin puhutaan siis opetus- ja tutkimushenkilökuntaan kuuluvista henkilöistä siinä?

 

KK: Kyllä, kyllä.

 

EC: Siitä toi nimi.

 

KK: Joo.

 

EC: Ja HOPS on siis henkilökohtainen opetussuunnitelma, jos se ei ole tuttu käsite kuulijalle. Millainen se rooli omaopettajilla oli silloin aluksi, ja onko se jotenkin muuttunut tässä vuosien aikana? Tässä on jo yli kymmenen vuotta teillä sitten taustaa.

KK: No, se perusajatus mikä siinä on, niin se ei ole muuttunut. Eli se, että se on opiskelijan lähiohjaaja. Se nimetään heti siinä opintojen alkuvaiheessa. Alussa se painopiste oli meillä, jos ajatellaan että meidän yksiköstä on koulutettu omaopettajia sieltä ihan alusta alkaen, niin se painopiste oli ohjausosaamisen kehittämisessä. Se oli ehkä aika semmosta teoreettista silloin. Sitten siitä alkoi tulla palautetta, että joo joo, mutta mitä me sitten oikeasti tehdään? Se miten se on mennyt eteenpäin, niin me ollaan koko ajan konkretisoitu koulutusta. Ollaan tuotu sinne erilaisia malleja, työskentelytapoja ja vuosikelloja, omaopettajan muistilistaa, tämän tyyppisiä asioita. Se on miten se on mennyt eteenpäin. Toinen asia on, että ollaan lähdetty niistä tarpeista. Mikä on omaopettajan tarve siinä ohjaustyössä? Eli siihen tarpeeseen vastaamaan.

 

Se miten se on muuttunut, niin tietenkin siihen on tehty erilaisia linjauksia ja määritelmiä. Työtehtäviä on tarkasteltu ja oikein kirjattu, että nämä ovat ne omaopettajan työtehtävät ja nämä ovat ne vastuualueet, mistä omaopettaja vastaa. Että jos nyt ihan, siis Omaopettaja-toiminnan periaatteet tulivat 2013. 2016 määriteltiin omaopettajan tehtävät. 2018 tehtiin OHO-hankkeen yhteydessä tämä omaopettajan muistilista. Nyt 2020 uudistettiin näitä linjauksia, omaopettajan periaatteita ja siinä konkretisoitiin juurikin tätä toimintaa, työtehtäviä ja vastuita. Koska ne vastuutkin tuntuivat olevan vähän epäselviä, että jos omaopettaja vaihtuu, kenen tehtävä on huolehtia siitä, että saadaan tilalle toinen? Siihen tehtiin ihan selkeä vastuutus, eli koulutusdekaani meillä viime kädessä vastaa Omaopettaja-toiminnan resursoinnista ja omaopettajan lähiesimiehen kanssa siitä, että jos työtehtävät vaihtuvat, uusi omaopettaja tulee tilalle.

 

EC: Kuitenkin tavallaan sitä on siinä ajassa koko ajan vähän kehitetty ja korjattu, sitä systeemiä?

 

KK: Kyllä, ja sen palautteen perusteella mitä on tullut. Että jos nyt kuvaisin mitä ne tehtävät sitten on, niin se on se opintojen alkuun saattaminen ja opintojen etenemiseen liittyvä ohjaus. Sitten opintojen seuranta ja tarvittaessa ohjaukseen kutsuminen. Yksi iso tehtävä on HOPS:iin liittyvä ohjaus. Juuri tuolloin 2018 määriteltiin se, että se on itse asiassa omaopettaja, joka hyväksyy nämä henkilökohtaiset opintosuunnitelmat. Sitten yhteistyö pienryhmäohjaajien, joka siis meidän yliopistossa tarkoittaa opiskelijatuutoreita, niin se pitää olla tiivistä.

 

Sitä työtä tehdään yhteistyössä tuutoreitten kanssa ja koulutussuunnittelijan kanssa. Opiskelijoitten sitouttaminen ja tämän työelämänäkökulman esiin nostaminen. Omaopettajan ei tarvitse olla uraohjaaja, vaan se, että se avaa vähän niitä näkymiä, että minkälaisia mahdollisuuksia se tutkinto tarjoaa. Minkälaista osaamista se mahdollistaa? Me tiedetään kuitenkin, että työllistymiseen vaikuttaa se, miten hyvin osaamista osaa sanoittaa, niin mun mielestä osaamisesta pitäisi alkaa puhumaan jo heti alkuvaiheessa. Mun mielestä se on osa tätä HOPS-prosessia ja HOPS-ohjausta.

 

EC: Miten se omaopettajan suhde tai yhteys yksittäiseen opiskelijaan, niin onko se koko tutkinnon ajan se sama omaopettaja vai vaihteleeko se?

 

KK: Joo. Jos puhutaan tästä kehittymisestä tai miten se on muuttunut, niin meillähän alunperin oli sillä tavalla, että omaopettaja on vain sen kandivaiheen. Mutta nyt se on myöskin, ja ajatus on se, että hän sitoutuu ensinnäkin siihen kandin vaiheeseen, mutta sitten maisterivaiheessa meillä tuli linjauksena, että myöskin maisterivaiheessa pitää olla omaopettaja. Se voi olla joko sama, joka jatkaa, tai sitten maisterivaiheessa voi olla eri omaopettaja.

 

EC: Onko se teidän mielestä tärkeätä, että se on nimenomaan yksittäisen opiskelijan ja yksittäisen opettajan se ohjaussuhde pitkäaikainen?

 

KK: No, on se etu. Kyllä mä ainakin näen sen etuna. En tiedä miten Tiina sen näkee, mutta… Mä ainakin ajattelen sillä lailla, että kun silloin alussahan luodaan se suhde ja se on luottamuksellinen suhde, niin se, että se jatkuu, niin onhan se etu. Me tunnetaan se opiskelija jo sieltä varhaisesta vaiheesta.

 

EC: Tiina?

 

TK: Joo, kyllä munkin mielestä se on ehdottomasti etu, että on tämmöinen pitkäkestoinen ohjaussuhde. Se omaopettaja saa paremmin käsityksen siitä opiskelijan elämäntilanteesta ja siinä opitaan tuntemaan puolin ja toisin. Esimerkiksi jos on koko kandivaiheen omaopettajana samalle ryhmälle, niin siinä oppii tosi hyvin tuntemaan sen ryhmän, että onko ihan kaikki ok. Asioista voidaan puhua hyvinkin turvallisesti ja avoimesti silloin.

 

KK: Joo. Ja tässähän on ollu haaste, kun jos ajatellaan, että kandivaiheessa on yksi omaopettaja, maisterivaiheessa yksi omaopettaja, niin se siirtymävaihe, kun opiskelijat valmistuu eri aikaan. Että ne eivät valmistu juuri silloin kolmen vuoden päästä kandiksi. Niin tämä on myöskin tuonut vähän haasteita, että milloin ne siirtyvät sitten kenelle, että se jatkumo siinä mielessä olisi ihan järkevää. Mutta toki me tiedetään se, että opettajat eivät välttämättä voi sitoutua viideksi vuodeksi. Mutta se ois etu, kyllä.

 

EC: Kuinka paljon yksittäisellä opettajalla on niitä ohjattavia, vai vaihteleeko se tieteen ja koulutusalan mukaan?

 

KK: Se vaihtelee. Se on linjattu sillä lailla, että maksimissaan 20 opiskelijaa. Anteeksi, taitaa olla 25. Se tuli jonkun tiedekunnan tarpeesta. Mutta se ideaalihan olisi se, mikä on se perus-, ideaali ryhmäkoko on semmoinen kymmenen opiskelijaa. Mutta sitten meillä on koulutusohjelmia, joissa on esimerkiksi viisi opiskelijaa yhdellä.

 

TK: Joo, ja sitten siellä toisessa ääripäässä on semmosia tiedekuntia, tai yksi tiedekunta itse asiassa, jossa on tämmönen ns. super-omaopettaja-käytäntö. Siellä on koko se sisäänotto suurin piirtein, että sata opiskelijaa per omaopettaja. Heillä on kyllä sitten myös resursoitu siihen omaopettaja-tehtävään paljon enemmän kuin mitä ihan normilinjauksen mukaan mentäessä.

 

EC: Joo. Meillä on Helsingin yliopistossa tullut linjaukset, että tämmöinen nimetty ohjaava opettaja tai opettajaryhmä tulisi olla jokaisella opiskelijalla. Siinä on sitten erilaisia juuri näitä tiedekunta- tai koulutusohjelmakohtaisia sovelluksia. Tietysti vastaavia on muuallakin yliopistoissa, niin siksi vähän kyselin näitä yksityiskohtia. Miten sitten, tekeekö nämä omaopettajat yksilöohjausta, pienryhmäohjausta, kurssimuotoista vai kaikkea?

 

KK: No, kurssimuotoista ohjausta ei sinänsä. En ainakaan tiedä, en tiedä tietääkö Tiina. Mutta siis yksilöohjausta ja ryhmäohjausta, ja siihen me heitä koulutamme. Me lähdetään semmosesta ajatuksesta, ensisijaisesti olisi tätä ryhmäohjausta, että ne pääsee tutustumaan ja kiinnittymään siihen oppiaineeseen, ja löytävät kontakteja ja kavereita. Sitten nämä yksilökeskustelut käydään jokaisen kanssa säännöllisin väliajoin.

 

TK: Joo, ja sillä lailla on linjattu, että niitä yksilöohjauksia ei ole pakko pitää. Voi mennä ryhmäohjauksilla. Mutta kuitenkin suositellaan että olisi myös yksilötapaamisia.

 

EC: Molempiin tavallaan on suositeltu –

 

KK: Joo –

TK: Mm, joo. Ja niissä meidän tukimateriaaleissa annetaan kyllä myös vinkkejä ja vähän valmennusta näihin molempiin, että miten kohtaat opiskelijan ja mitä voi ryhmässä tehdä. Nyt ollaan esimerkiksi etäaikana aika paljon annettu ohjeita ja vinkkejä siihen etäohjaukseen.

 

KK: Mm.

 

EC: Millaista palautetta tämä Omaopettaja-järjestelmä saa opiskelijoilta ja toisaalta näiltä omaopettajan roolissa olevilta?

 

TK: No mä voisin vaikka niitten omaopettajien palautteista kertoa, että mitä sieltä päin tulee. Kyllä omaopettajat tykkäävät, kun heillä on tämmöinen omaopettaja-rooli, tämmöinen vähän ryhmänohjaaja-rooli, heillä on omat opiskelijat. Niin he saavat sillä lailla käsityksen siitä, minkälaista se opiskelijan arki on ja minkälaisia elämäntilanteita opiskelijoilla on, kun he pääsee keskustelemaan heidän kanssaan. Monet pitävät omaopettajan tehtävää hirmu palkitsevana ja merkityksellisenä tehtävänä. Siinä samalla kun kohtaa opiskelijoita, nuoria ja monen ikäisiä opiskelijoita, erilaisista taustoista tulevia ja keskustelee heidän kanssaan, niin saa myös paljon uusia näkökulmia omaan työhön. Yksikin omaopettaja kommentoi, että hänhän tavallaan kohtaa siinä tulevia kollegoita. Siinä pääsee sillä tavalla luomaan verkostoa ja semmosta jatkumoa omalle työlle, noin niin kuin tämmöinen ideaalitapaus.

 

Sitten tosiaan jos on pidemmän aikaa samalle ryhmälle omaopettajana, niin kyllä siinä oppii tosi hyvin tuntemaan. Onhan se aina palkitsevaa kun ihmisten kanssa saa olla tekemisissä ja sulle kerrotaan asioita, joita ei välttämättä ihan kenelle tahansa tulla kertomaan. Kyllä moni omaopettaja kommentoi myös sitä, että haluaisi käyttää omaopettajuuteen enemmän aikaa. He ovat aidosti kiinnostuneita siitä opiskelijan hyvinvoinnista. Monesti on tullut keskusteluissa esille sitä, että omaopettaja on huolestunut siitä, miten pystyy tavoittamaan semmoset opiskelijat jotka eivät tule tapaamisiin tai jotka eivät esimerkiksi vastaile viesteihin. Että kuinka paljon pitää yrittää ja mitähän heille kuuluu.

 

Sitten taas toisaalta omaopettajan tehtävää pidetään melko työläänä ja vastuullisena. Siinä on monenlaista asiaa ja tuntuu, että se tehtävälista kasvaa koko ajan. Esimerkiksi meillä on nyt vasta otettu tuo Peppi-opintotietojärjestelmä käyttöön ja siinä on omaopettajalle kyllä ladattu aika paljon tehtäviä. Eivät ne sinänsä ole kauhean poikkeavia aikasemmasta, mutta siinä on kuitenkin uusi järjestelmä opeteltavissa. Se joistakin tuntuu aika kuormittavalta. Esimerkiksi lukuvuoden alussa on aika kiirettä niitten uusien opiskelijoitten kanssa, että sekin koetaan aika työllistävänä osaltaan. Sitten semmosesta ollaan keskusteltu myös omaopettajien kanssa, että niissä ohjauskeskusteluissa ja kohtaamisissa saattaa tulla esille mitä asioita tahansa. Se saattaa pelottaa omaopettajia, että miten toimia.

 

EC: Niin, puhutaan näistä haastavista ohjaustilanteista –

 

TK: Joo, joo –

 

EC: -tai haastavista elämäntilanteista opiskelijoilla.

 

TK: Mm. Niinpä. Me ollaan tuotettu kyllä sitten materiaalia näitten palautteitten perusteella, ihan siitäkin näkökulmasta että siinä annetaan selkeitä tämmösiä toimintamalleja. Että jos tulee tämmösiä ja tämmösiä probleemia, niin kehen kannattaa opiskelija sitten ohjata.

 

EC: Tämä on semmoinen aihe, mistä me ollaan jo tämän podcastin aikana keskusteltu Helsingin yliopiston HOPS-ohjaajan kanssa. Juuri siitä, että on tärkeää, että tietää myös minkälainen tukiverkosto on sillä yksittäisellä ohjaajalla.

 

TK: Kyllä.

EC: Ja mihin päin voi ohjata, että sen työn rajat myös on selkeästi hahmotettu, että mitä sen esimerkiksi opetus- ja tutkimushenkilökuntaan kuuluvan henkilön ohjausrooliin kuuluu ja ei kuulu.

 

TK: Joo, se on tosi hyvä semmonen liikennevalomalli, että mikä on omaopettajan tontilla ja milloin sitten mennään sen tontin yli. Se rauhoittaa myös sitä suhtautumista siihen tehtävään, että ei ihan kaikkea tarvitse hoitaa. Eikä pidä mennä hoitamaan kaikkea.

EC: Kyllä, kyllä. No, mites sitten opiskelijat? Tietysti teillä on iso yliopisto ja paljon opiskelijoita, mutta onko teillä jo, minkälainen käsitys teillä on siitä, että millaista palautetta opiskelijat antaa? Minkälaisena järjestelmänä he tätä Omaopettaja-järjestelmää pitää?

 

KK: No, opiskelijathan antaa aika monenlaista palautetta. Meillä on tietenkin monenlaisia persoonia, jotka tätä työtä tekee. Mutta me tehtiin tässä pari vuotta sitten, tai on tästä ehkä useampi vuosi aikaa, siis itse asiassa 2015 semmonen fokusryhmähaastattelu. Siitä nyt on aikaa, mutta se oli todella, me haastateltiin kakkos- ja kolmosvuosikurssin opiskelijoita. Siellä tuli tämmösiä kommentteja, että kun omaopettaja ottaa yhteyttä, niin tulee lämmin olo. Se tuntui kivalta palautteelta. Tai että voin kääntyä omaopettajan puoleen missä tahansa opintoihin liittyvässä asiassa. Omaopettaja on henkinen tuki ja muuten ottaa sitten muissa asioissa kurssin opettajaan yhteyttä. Mutta sitten kuitenkin on myöskin semmosia, että ei edes muista mikä sen omaopettajan nimi on. Ja se, että sen orientaatioviikon jälkeen ei ole välttämättä oltu kovin aktiivisia.

 

Mutta mun mielestä meillä on mennyt hirveästi eteenpäin meidän Omaopettaja-toiminta ja nää uudemmat omaopettajat ymmärtävät sen ohjauksen merkityksen. Tietysti meillä on semmosia, jotka haluaisivat keskittyä enemmän siihen tutkimukseen ja tämä voi joillekin olla vähän semmonen nakki [naurahtaa], joka on heilahtanut, semmonen ylimääräinen työ. Mutta sitten kuitenkin monet jotka on ensin vastustaneet sitä toimintaa ja on kuitenkin lähteneet siihen, he ovat hoksanneet että hei, tämä on oikeasti hyvä juttu. Tämä on kivaa tehdä yhteistyötä opiskelijoitten kanssa.

 

EC: Jos me mennään nyt tähän päivään ja jos mä oikein ymmärsin meidän taustakeskustelut, niin Tiina on nyt enemmän sitten kiinni siinä Omaopettaja-järjestelmän tuessa ja pyörittämisessä. Kaisa on sitä tehnyt ennen ja nyt sitten esihenkilönä siinä kokonaisuudessa mukana. Niin jos puhutaan nyt siitä tän päivän tai tän hetken, eli 2022-vuoden alun Omaopettaja-järjestelmästä Oulun yliopistossa, mikä se omaopettajien rooli on nyt siinä kokonaisuudessa, teillä opiskelijoiden ohjauksessa? Millainen työjako näillä omaopettajilla on sitten muiden näiden ohjauksen toimijoiden kanssa?

 

TK: Joo. Kyllä se omaopettajan rooli on tosi tärkeä, koko ajan tärkeämmäksi muuttuu. Se omaopettaja on opiskelijan lähellä oleva ohjaustaho, joka tuntee sen opiskelijan opiskelualan ja työskentelee siinä tutkinto-ohjelmassa opetus- ja tutkimustehtävissä. Mahdollisesti opettaa jotakin kurssia ja osaa kertoa konkreettisesti sen oman alan työllistymisasioista ja tuntee sitä verkostoa sieltä työelämästä. Se omaopettaja on semmonen selkeä linkki siihen muuhun henkilökuntaan. Omaopettajan kautta saa tavallaan vietyä asioita ja testattua joitakin ajatuksia, että voisko opiskella jotakin tiettyä juttua ja sillä lailla… Se on tosi, tosi merkittävä rooli. Se on linkki siihen muuhun henkilökuntaan ja tutkinto-ohjelmaan päin, ja sitten myös muihin ohjaustahoihin päin.

 

Omaopettaja voi esimerkiksi vinkata opiskelijaa osallistumaan vaikkapa opintoja tukeviin ryhmiin, joita me järjestetään ohjauspalveluissa. Tai jos huomaa, että opiskelijalla nyt ei mene kauhean hyvin, että sillä on jotakin isompia huolia, niin omaopettaja voi vinkata eteenpäin, vaikka ihan kriisikeskukseen ottamaan yhteyttä. Tavallaan sillä lailla normalisoi sitä, että kaikilla voi olla semmosia vaiheita elämässä, että tarvitsee enemmän tukea. Sillä on hirveän iso merkitys sillä omaopettajalla, että opiskelijalla on joku tämmöinen aikuinen ihminen, joka tuuppaa ja kannustaa eteenpäin. Ja välittää. Ei niinkään sitä, että se teknisesti tuntee ulkoa sen tutkintorakenteen ja osaa sillä lailla pelkästään opintoasioissa opastaa. Vaan on sillä lailla, että välittää, että hei, mitä sulle kuuluu? Sä Eric kysyit sitten myös siitä… odotapas, tässä oli toinen osakin tässä, siitä työnjaosta.

 

EC: Niin, että tavallaan kun teillä on näitä muita ohjauspalveluita, ohjaustoimijoita. Niin millä lailla, onko se enemmän niin että omaopettaja ohjaa tarvittaessa vaikka opintopsykologille tai uraohjaajalle, vai onko se enemmän sitä, että nämä erikoisohjauspalvelut kouluttaa ja tukee näitä omaopettajia? Vai onko se molempia? Minkälaisia –

 

TK: Se on molempia. Joo, se on molempia. Kaisa itse asiassa puhuikin noista, näistä pienryhmäohjaajista eli opiskelijatuutoreista, jotka ovat omaopettajalla semmoinen työpari ja tämmönen yhteistyökumppani. He ottavat yhdessä vastaan uudet opiskelijat ja järjestävät heille sitten opintoihin orientoivaa ohjelmaa. Joko sillä lailla, että he tietävät mitä toinen tekee tai sitten järjestävät yhdessä. Siinäkin on tutkinto-ohjelmissa ja tiedekunnissa eroja, kuinka tiivistä se yhteistyö on. Mutta vähintäänkin sillä lailla, että he tietävät sen toisen tontin, mistä se omaopettaja puhuu niille uusille ja mistä sitten opiskelijatuutorit, minkälainen siinä on. Tässä alkuvaiheessa on kolmantena tärkeänä toimijana tuo koulutuksen lähipalvelujen koulutussuunnittelija. Hän on ikään kuin semmoinen opinto-ohjaaja, opintoneuvoja, joka pitää myös alkuinfoja ja on hyvin monessa asiassa mukana. Käytännössä he toimivat omaopettajien kanssa hyvin läheisessä yhteistyössä. Että on semmonen tutkintorakenteen tuntija ja myös opiskelijoitten tuntija, että pystyy sillä lailla tukemaan myös hyvin semmosta uuttakin omaopettajaa.

 

KK: Jos mä tosta vielä jatkan, jos ajatellaan ihan sitä ohjauspolkua, että miten se menee. Niin siinä on ensin se omaopettaja. Sitten kun hänellä loppuu taidot tai on joku erityiskysymys, esimerkiksi on tämmönen haastava HOPS-tilanne tai joku, mikä pitää selvittää, niin silloin se on se koulutussuunnittelija. Koulutussuunnittelijalta sitten ehkä lähtee erityisohjaukseen, jolloinka me puhutaan opintopsykologin palveluista, opiskelu- ja uraohjauksesta, eli meidän antamasta ohjauspalvelusta. Mutta toki niitä semmosia suoraviivaisia omaopettajalta opintopsykologillekin menee, tai YTHS:lle. Tämäkin on, me ollaan piirretty auki meidän ohjaajille, että jos on joku mielenterveysongelma, niin ei se tarkoita sitä että oikea taho on opintopsykologi. Vaan jos opiskelija tarvitsee oikeasti hoitoa, niin oikea taho on YTHS. Mutta se ohjauspolku menee vähän niin kuin sillä lailla, että on lähiohjaaja eli omaopettaja, sitten on lähipalveluissa oleva koulutussuunnittelija ja sitten erityisohjaus.

 

EC: Jos mä kuulin oikein, niin tavallaan siinä varsinkin opintojen alkuvaiheessa on siis tämä tuutori-, tai teillä pienryhmäohjaajan ja sen omaopettajan yhteistyö, ja sitten siinä triangelissa on tämä koulutussuunnittelija. Että siinä on tavallaan sellainen vahva yhteys.

 

KK: Kyllä.

 

TK: Joo. Semmonen kolmio.

 

EC: Joo. Ja sitten ne erikoisohjauspalvelut on tavallaan siellä taustatukena sitten, sen kokonaisuuden…

 

TK: Joo, justiin näin.

 

EC: No, millaista tukea nämä omaopettajat sitten saavat? Koulutetaanko heitä, onko teillä materiaaleja ja muuta? Kaisa vähän näitä tossa avaskin jo. Mitä kaikkea tukea omaopettajat Oulun yliopistossa saavat?

 

TK: Joo. Kyllä ollaan nyt panostettu kovasti siihen materiaalin tuottamiseen. Meillä on nyt ollut pari vuotta semmonen omaopettajan peruskurssi verkossa Moodle-ympäristössä, joka on yhden opintopisteen laajuinen, kurssimuotoinen verkkokurssi. Siellä on osioita yksilöohjauksesta, ryhmänohjauksesta, tietojärjestelmistä, työelämästä ja pieni osio englanniksi. On tarkoitus nyt sitten vähän laajentaa, että se koko, vähän laajempi matsku olisi sitten myös englanniksi. Se on ollut aika toimiva semmonen perusperehdytys uudelle omaopettajalle. Se on semmoinen non-stop, eli sen voi itsenäisesti suorittaa mihin aikaan vaan. Siihen olisi nyt kehittämisajatuksena, että saatais pikkuisen enemmän semmosta vuorovaikutteisuutta luotua. Siinä on ongelmana toki sitten se, että kun omaopettajat tekevät sitä eri aikoihin, niin miten se käytännössä järjestettäisiin.

 

Mutta siellä on tosi paljon semmosta materiaalia, jota omaopettaja voi sitten käyttää suoraan opiskelijoitten kanssa. Että opiskelijoitten ohjaukseen esimerkiksi tämmöstä ajanhallinnan videota ja ajanhallinnan tehtäviä, ihan perusopiskelutaitoihin liittyviä lyhyitä videoita ja tehtäviä siihen rakennettu. Sitten meillä on tuon peruskurssin lisäksi, niin lukukausien aikana järjestetään tämmösiä tukitapaamisia eri aiheista. Esimerkiksi justiinsa tällä viikolla olen pitänyt tähän Peppi-järjestelmään liittyviä HOPS-työpajoja omaopettajille. Sitten muita semmosia toistuvia teemoja on työelämän näkökulma ja tossa korona-aikaan on pidetty tämmösiä yhdessä etänä -teemaisia tukitapaamisia ja kiusaamisen ja häirinnän ehkäsy. Tämmösiä ajankohtaisia aiheita, että niitä aina kartoitellaan että mitä halutaan, minkälaisista aiheista niitä tapaamisia.

 

Yhdesti pidettiin syksyllä ihan kokoontuvana ryhmänä, ja siellä osallistuvat olivat kyllä tosi innoissaan, että onpa mahtavaa että päästään näkemään toisiamme. Puhuttiin siitä, että kun paljon puhutaan opiskelijoitten yksinäisyydestä, niin kyllä omaopettajatkin ovat sitten yksinäisiä. Että ihan hienoa, että päästiin sitten tapaamaan. On myös toivottu ihan semmosia yhteisiä keskustelutuokioita ilman mitään tiettyä aihetta tai alustusta, että semmosellekin on tarvetta. Etenkin nyt, kun ollaan etätöissä.

 

EC: Onko nämä yliopistotason tapaamisia vai jotenkin pienen –

 

TK: Joo, kyllä. Joo. Sitten näitten lisäksi on omissa tiedekunnissa ja tutkinto-ohjelmissa saattaa olla hyvinkin semmosia tukitapaamisia, joissa sitten sovitaan semmosista lähinnä käytännönkin kuvioista. Että miten meidän tutkinto-ohjelmassa nyt hoidetaan esimerkiksi nämä HOPS:ien tarkastamiset ja niin edelleen tämmöset. Mutta nämä ovat olleet ihan meidän ohjauspalvelujen järkkäilemiä tapaamisia.

 

KK: Tuon lisäksi, niin meidän verkkosivuillahan on myöskin opiskelutaidot ja asiantuntijuus, semmoinen sivukokonaisuus missä on myöskin esimerkiksi opiskeluhyvinvointiin tai mitä yliopisto-opiskelu on. Niin tämmösiä videoita, joihin on liitetty sitten semmosia tehtäviä, mitä omaopettajat… Siis omaopettajille se on tarkoitettu se materiaali, sillä lailla että he voivat yhdessä opiskelijoitten kanssa katsoa tai antaa tehtäväksi katsoa ne videot ja sitten miettiä, tehdä niitä tehtäviä ja keskustella niistä. Meillä kyllä tätä materiaalia on tuotettu tosi paljon omaopettajien tueksi.

 

TK: Joo, ne koettu kyllä hyödyllisiksi. Ne on itse asiassa juurikin sitä samaa materiaalia, mitä on sitten siellä omaopettajan peruskurssilla. Siinä ei tarvitse sitten miettiä, että no, miten mä käytän tätä. Vaan siinä on suoraan tämmönen tavallaan pedagoginen käsikirjoitus laadittu sille harjoitukselle.

 

EC: Niin, ja Kaisa puhuikin tuossa alussa siitä, että te olette vieneet sitä tosi konkreettiseksi, sitä tukitoimintaa. Että mitä voit konkreettisesti tehdä, minkälaisia keskusteluja ja asioita tuoda esiin. Pakko kysyä, en huomannut sitä tuossa alussa kysyä: kuinka monta omaopettajaa Oulun yliopistossa on? Tiedättekö te sitä?

 

TK: [nauraa] Tota, mä johonkin tarkotukseen laskin meidän sähköpostilistalta, että paljonko siellä on porukkaa. Niin siellä on 600. Mutta mä luulen, että se ei oo ihan ajan tasalla, että siellä on jäänyt joitakin vanhoja roikkumaan. Tuossa omaopettajan peruskurssilla on nyt, kun se on kaksi… toinen lukuvuosi nyt, hetkinen, vai onko se kolmas lukuvuosi? No anyways, niin silloin -20 keväällä syntyi se kurssi, niin siellä on parisataa jäsentä. Että siellä on kahden vuoden ajan ollut kahden vuoden omaopettajat. Osaatko sä Kaisa antaa vähän täsmällisempää vastausta tähän?

KK: Valitettavasti en. Kyllä niitä tosi paljon on, ja tosiaan siellä meidän sähköpostilistalla on varmasti sellasia, jotka ei välttämättä enää toimi omaopettajina. Mutta kyllä tuo 600 mun mielestä kuulostaa aika realistiselta kuitenkin. Lähinnä jotakin sitä luokkaa.

 

TK: Joo. Meillä on sillä lailla, että on semmosia vakituisia omaopettajia, joilla on koko ajan yksi tai kaksi. Tai saattaa olla jopa useampikin ryhmä. Siellä on silleen aika tuttuja tyyppejä. Mutta joka vuosi tulee ihan uutukaisia, jotka tulevat ensimmäistä kertaa tekemään sitä omaopettajan tehtävää. Se määrä lisääntyy kyllä koko ajan, kun meillä opiskelijamäärät lisääntyy.

 

EC: Aivan. No, puhutaan vähän tulevaisuudesta. Nyt tätä on tehty sieltä 2009, tai niin kuin Kaisa sanoi, niitä ensimmäisiä kokeiluja ja malleja paikallisesti teillä on ollut jo pidempään. Mihin suuntaan tämä on teidän mielestä menossa nyt Oulun yliopistossa, tämä omaopettaja? Mikä säilyy, mikä muuttuu?

 

KK: No, se minkä tässä vuosien myötä on huomannut, niin kuitenkin sen ohjauksen arvostus ja nähdään paremmin se ohjauksen merkitys. Eli sen mä uskon, että tulevaisuudessa siihen tullaan resursoimaan entistä enemmän ja paremmin. Ja niin kuin Tiina tuossa kerto, meillä on nyt muutamia tutkinto-ohjelmia, joissa on tämmönen super-omaopettaja, jolla on koko se ensimmäinen vuosikurssi ohjattavana. Eli mä ajattelen, että voidaan ehkä enemmänkin mennä semmoseen suuntaan, että siellä on semmosia motivoituneita ja tähän ohjaukseen erikoistuneita henkilöitä, jotka ehkä enemmän ottaa sitä vastuuta.

 

Sitten voi olla semmosia omaopettajia, jotka siinä tutkinto-ohjelmassa erikoistuu johonkin, tai ehkä semmosia jotka sitten puhuu vaikka työelämästä tai jostakin erityisistä asioista. Että on semmosta erityisosaamista. Se vois kanssa olla semmonen kehittämissuunta. No, sitten tietysti tämmösiä erilaisia sovelluksia siihen, esimerkiksi mobiili-appeja ja tämmösiä varmasti tulee olemaan. Meillä on jo Tuudossa, mikä on meillä tää mobiili-appi, opintojen tueksi oleva järjestelmä, niin siinä on myöskin kokeiltu tämmöstä omaopettajan kanavaa, jolla omaopettaja kontaktoi ja viestii opiskelijoille. Jotain tämmöstä varmasti tulee, että omaopettaja pystyy lähettämään koko ryhmällensä viestin, jonkun muistutuksen, että hei, meillä on tapaaminen tällöin ja tällöin. Jotain tämmöstä mä ajattelen, että se varmasti menee.

 

Mutta kuitenkin se mikä jossain vaiheessa on tullut palautteena, että sitä ohjaustyötä ei arvosteta, että halutaan vain näitä julkaisuja ja tutkimusta. Niin mä luulen, että se tulee muuttumaan juurikin, tai onkin jo jonkin verran muuttunut, että sille ohjaukselle annetaan myöskin resurssia. Ja sitten, että miten nämä tutkinnot tulevat muuttumaan laaja-alaiseksi, tai on näitä laaja-alaisia tutkintoja, niin se myöskin tarkoittaa sitä että sen ohjauksen tarve tulee kasvamaan. Meille tulee yhä enemmän semmosia opiskelijoita, jotka on tottuneet käyttämään ohjauspalveluita. Lukiossa on jo, siellä on kuraattoreita ja opinto-ohjaajia ja näin, ja se on siellä hyvin resursoitu. Ne opiskelijat tulevat meille ja ne ovat tottuneet käyttämään näitä palveluita, että kyllä meidän pitää vastata siihen.

 

EC: Haluatko Tiina tuoda, mitä näkemyksiä sulla on, mihin suuntaan Omaopettaja-järjestelmä on menossa?

TK: Joo. No, oikeastaan aika paljon samanlaisia kuin Kaisalla. Kyllä mullakin on semmonen ajatus, että kyllä me voidaan hyvinkin siirtyä enemmän ja enemmän sen tyyppiseen malliin, jossa voi tavallaan erikoistua siihen omaopettajan tehtävään. Eli sillä lailla resursoitais siihen omaopettajuuteen enemmän ja sitten muuta työtä ois vastaavasti vähemmän. Me ollaan tässä vihjaistu jo, että meillä on yhdessä tiedekunnassa tehty tämmönen ratkasu ja se on tieto- ja sähkötekniikan tiedekunta. Heillä on esimerkiksi tämmösiä super-omaopettajia, joilla on sitten satakin omaa opetettavaa lukuvuodessa hallittavana.

 

Heillä on sitten enemmän resursseja, jopa puolet siitä työajasta, jonka he voi käyttää sitten siihen omaopettajan toiminnan organisointiin, opiskelijoitten kohtaamiseen ja myös omaan kouluttautumiseen. Nämä super-omaopettajat on hirmu aktiivisia meidän kaikissa koulutuksissa. Mä itse pitäisin, että tuommoinen malli on aika selkeä sitten opiskelijoillekin ja mahdollistaa semmosen tasalaatuisen omaopettaja-toiminnan. Se on sillä lailla sitten reilu, että ei ole sillä lailla että jollakin on omaopettaja joka ottaa kahden viikon välein yhteyttä ja kyselee miten menee, ja sitten toisella on omaopettaja joka ei ota koskaan yhteyttä. Sitten se on myös tutkinto-ohjelman suuntaan semmonen selkeä malli.

 

KK: Toisaalta jos ajatellaan, niin kyllähän pienryhmä on aina pienryhmä ja siellä pääsee lähelle, että se on se toinen puoli. Mutta jos ajatellaan tämmöstä super-omaopettajaa, niin hänhän voi tehdä omia ryhmiä. Vaikka hänellä on se koko sata, niin se ei tarkoita sitä, että hänen pitää ne kerralla ottaa, ne sata vastaan.

TK: Kyllä, niin.

 

KK: Vaan että senkin voi organisoida pieniin ryhmiin, sen toiminnan.

 

TK: Joo. Mutta kyllä se on sitten, että jos alkaa mennä sillä lailla, että sulla on sata omaopetettavaa ja sun täytyy esimerkiksi lukuvuoden alussa heidät kaikki kohdata yksin. Niin eihän tommosen ison ryhmän kanssa voi niitä keskusteluja oikein käydä, että siinä on pakko sitten jotenkin organisoida pienemmiksi yksiköiksi. Se on kyllä haaste sitten myös muilla kuin näillä super-omaopettajilla, niin on tuo opiskelijamäärän jatkuva kasvu.

 

EC: Niitähän on näitä klassisia yliopiston ohjausalan keskusteluja, että missä määrin halutaan semmosta kaikki ohjaa -kulttuuria, jossa tavallaan se ohjaustoiminta on semmosta yhteisöllistä. Siinä esimerkiksi koulutus- tai tutkinto-ohjelma laajasti tekee yhteistyöt ja kaikki on siinä mukana. Niin missä määrin halutaan nimenomaan sitten sitä, että jotkut voivat erikoistua siihen ja voivat kouluttautua siihen ja voivat kehittyä siinä, ja se on semmonen myös uralla eteenpäin menemisen tie. Välillä tuntuu, että tää pendulum vähän niin kuin heiluu, että –

 

TK: Toi on tosi tärkeä pointti. Kyllähän opetustoiminta on muuttunut tosi paljon myös sinne ohjaukselliseen suuntaan. Musta se on hirmu hyvä asia, että siihen tulee myös se ohjauksellisuus, siihen opettajan rooliin.

 

KK: Täytyy sanoa, että semmonen malli mistä myöskin ollaan paljon puhuttu ja mikä mua on kiinnostanu, että sitä ois kiva tutkia ja tehdä jotakin pilotointia tämmösestä integroidusta mallista. Että se ohjaus on integroitu siihen opetukseen aika vahvasti. Oikeastaan meillä esimerkiks arkkitehtitutkinnossa on sanottu, että heillä se opetus, ja samaten lääketieteellisessä opetus on hirveän pienryhmäpainotteista. Siellä pääsee hyvin lähelle niitä opiskelijoita, kuulee niitä asioita. Mutta tietenkin opetus ja ohjaus on kuitenkin, vaikka ne liittyvät pedagogisesti, ne ovat molemmat pedagogista toimintaa, mutta ne ovat eri toimintaa kuitenkin. En tiedä miten se onnistuis.

 

TK: Joo. Ja kyllähän noissa semmosissa pienemmissä seminaareissa, esimerkiks opinnäyteohjauksissa, niin siellä hyvinkin helposti saattaa tulla keskusteluja myös muusta kuin ihan siitä opinnäytteen tekemisestä. Riippuu tietenkin kuinka tiivis se ohjaussuhde on ja kuinka avoimesti siellä kannustetaan, että opiskelija voi ottaa asioita puheeksi. Mutta sitä kautta saattaa myös tulla sitten ihan meillekin, opintopsykologille ja meille muille ohjaajille, niitä yhteydenottoja. Että on tullu opinnäytetyöryhmässä esille, että voisi hakea tukea jostakin.

 

KK: Mm, kyllä.

 

EC: No hei, Kaisa ja Tiina, tosi paljon kiitoksia siitä että tulitte vieraaksi ja kertomaan Oulun yliopiston Omaopettaja-järjestelmästä, sen kehittymisestä, kokemuksista ja siitä vähän, että mihin päin se on teidän mielestä menossa. Olen ajatellut, että jokaisen jakson lopussa vieraat voisivat aina halutessaan antaa lukuvinkkejä, tähän aiheeseen liittyen tai sen vierestä. Oisko teillä mielessä podcastin kuuntelijoille jotain lukuvinkkiä? Kumpi haluaa aloittaa?

 

KK: No jos mä alotan. Siis tähän aiheeseen liittyvä lukuvinkki, niin OHO-opas, joka löytyy täältä avointen oppimateriaalien kirjastosta. Se on sieltä ladattavissa. Koko se tematiikka mitä se opas käsittelee jollakin tavalla sivuaa omaopettaja-toimintaa. Siellä on myöskin Tiinan ja minun kirjoittamat artikkelit [naurahtaa].

 

TK: [naurahtaa] –

 

KK: Mulla se käsittelee HOPS-ohjausta ja sehän liittyy meillä ainakin vahvasti siihen Omaopettaja-toimintaan, ja siellä on hyvin konkreettisia kysymyksiä miten sitä ohjaustyötä voi lähteä edistämään.

 

EC: Niin, se sopisi hyvin kaveriksi tämän jakson kanssa se –

KK: Kyllä, joo. Se sopisi siihen, että –

 

TK: Huippua, Kaisa!

 

[naurua]

 

TK: Mäkin mietin tätä OHO-opasta. OHO:han oli se hallituksen kärkihanke, Ohjausta, hyvinvointia ja osallisuutta korkeakouluissa. Niinkös se oli mistä ne kirjaimet tuli?

 

KK: Opiskelukykyä, hyvinvointia ja osallisuutta korkeakouluihin.

 

TK: Joo, se oli hauska hanke. Joo, mäkin mietin sitä. Mutta mä sitten ajattelin, mitä mä luen tosi paljon, niin dekkareita, että en mä viitti niitä nyt tähän tuoda. Mutta vähän tämmönen työhön liittyvä vinkki, että varmaan kaikilla on vähän semmonen olo että ei ehdi kauhean paljon lukea työhön liittyvää kirjallisuutta ja uutta tutkimusta ja tämmöstä. Niin mä olen löytänyt semmosen lehden kuin Työ, terveys, turvallisuus. Semmonen TTT-lehti, joka löytyy netistä. Siellä on hirveän hyviä juttuja työhyvinvointiin, työssä jaksamiseen, etätyöhön ja tämmöseen liittyen. Esimerkiksi semmonen kuin Aurora Airaskorpi kirjoittaa sinne blogisarjaa, ja ne ovat hirmu puhuttelevia. Sieltä monesti löytyy tuosta lehdestä ihan konkreettisia tehtäviä tai tämmösiä ajatuksia, joita voi suoraan vaikka opiskelijoitten kanssa käyttää ohjauksessa. Suosittelen kyllä tätä TTT-lehteä.

 

EC: No niin, eli OHO-hankkeen opas ja TTT-lehti.

 

KK: Kyllä.

 

EC: Kiitos hei tosi paljon Tiina ja Kaisa teille. Voiko toivottaa hyvää kolmatta koronakevättä, se on vähän jotenkin kurjaa mutta –

 

TK: Älä toivota –

 

[naurua]

 

EC: -mutta tuota niin –

 

TK: Mutta pakkohan se on –

 

EC: -mukavaa vuoden jatkoa joka tapauksessa. Kiitos kun tulitte vieraaksi.

 

TK: Kiitti kutsusta, Eric. Oli mukavaa.

 

KK: Kiitos Eric.

 

TK: Ja hyvää kevättä.

Jakso 3. Ohjaus korona-aikana. Apulaisprofessori Anu Lahtinen ja koulutuspoliittinen asiantuntija Marianna Suokas

Minkälaista ohjausta opiskelijat tarvitsevat koronanviruspandemian poikkeusoloissa? Mitä on hyvä ohjaus? Miten opiskelijoiden ohjausta pitäisi kehittää tulevaisuudessa?

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 3. jaksossa näistä aiheista keskustelevat Anu Lahtinen ja Marianna Suokas.

FT, dosentti Anu Lahtinen on historiantutkija, ja Suomen ja Pohjoismaiden historian apulaisprofessori Helsingin yliopistossa. Helsingin yliopiston ylioppilaskunta, HYY, palkitsi Lahtisen Hyvänä ohjaajana vuonna 2021.

Marianna Suokas on HYY:n koulutuspoliittinen asiantuntija. Hän vastaa erityisesti hallinnon opiskelijaedustajista ja opiskelijoiden oikeusturvasta. Sekä Hyvä opettaja ja Hyvä ohjaaja –palkintojen valmistelusta.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 3. jakso.

Aiheena ohjaus korona-aikana. Vieraina apulaisprofessori Anu Lahtinen ja koulutuspoliittinen asiantuntija Marianna Suokas.

Jakson kesto 44 min.

Jakso ja tekstivastine julkaistu 27.1.2022.

 

ERIC CARVER: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa-podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja tohtorikoulutettavien ohjaukseen yliopistossa liittyviä kysymyksiä ja aiheita.

 

Minä olen Eric Carver, tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan siellä opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa.

 

Tässä jaksossa meillä on kaksi vierasta, dosentti Anu Lahtinen on historian tutkija ja Suomen ja Pohjoismaiden historian apulaisprofessori Helsingin yliopistossa. Helsingin ylioppilaskunta HYY palkitsi professori Lahtisen hyvänä ohjaajana vuonna 2021. Toinen vieras on Marianna Soukas. Hän on koulutuspoliittisena asiantuntijana HYY:ssä. Hän vastaa erityisesti hallinnon opiskelijaedustajista ja opiskelijoiden oikeusturvasta sekä Hyvä opettaja- ja Hyvä ohjaaja-palkintojen valmistelusta. Tervetuloa mukaan, Anu ja Marianna.

 

ANU LAHTINEN: Kiitos.

 

MARIANNA SOUKAS: Kiitos.

 

ERIC CARVER: Me puhutaan tänään erityisesti opiskelijoiden tarpeista ohjaukselle yliopistoissa ja erityisesti miten nimenomaan tää koronatilanne vaikuttaa ohjauksen tarpeisiin. Puhutaan siitä, että mitä on hyvä ohjaus opiskelijan näkökulmasta ja miten ohjausta pitäis tulevaisuudessa kehittää.

 

Aloitetaan ajankohtaisella kysymyksellä ja annetaan ensimmäinen vastaus Mariannalle. Me ollaan oltu kohta kaks vuotta näissä koronapoikkeusoloissa ja näyttää siltä valitettavasti että niistä ei ihan heti päästä siihen uuteen normaaliin. Mikä on nyt HYY:n tilannekuva opiskelijoiden ohjauksen ja tuen tarpeesta. Mitä opiskelijat tarvis nyt kaikkein eniten?

 

MARIANNA SUOKAS: Kyllä se varmaan eniten on sellaista henkilökohtaista kohtaamista tavalla tai toisella. Esimerkiks, et sais sen yhteyden yliopiston henkilökuntaan mahdollisimman nopeasti ja joustavasti. Tää tilanne on toki haastava, et semmoista kasvokkaista kohtaamista ei oikein pystytä järjestämään. Toisaalta etäyhteydet mahdollistaa semmosen joustavan kanssakäymisen erilaisissa tilanteissa. Mut toisaalta tiedon saaminen ohjauksesta voi olla vähän hankalaa opiskelijoille. Esimerkiksi tän tietotulvan takia, et sähköposteissa tulee hirveesti kaikkia ilmoituksia ja sitten ne saattaa helposti mennä ohi.

 

Totta kai kaikilla opiskelijoilla ei oo tarvetta sellaiseen henkilökohtaiseen ohjaamiseen ja tällaiseen, tuen tarve tietenkin vaihtelee. Mutta kyllä aika selkeesti heikoimmassa asemassa on vuonna 2020 aloittaneet opiskelijat. Heille voi olla epäselvää semmoset hyvin perustavanlaatuiset asiat, esimerkiksi mistä tukea saa, keneltä voi kysyä. Tällaiset asiat on kuitenkin sellaisia mitkä tulis ilmi ihan vaan sillä, et tapais muita opiskelijoita ja yliopiston henkilökuntaa ns. luonnollisissa olosuhteissa siellä yliopistolla ihan fyysisesti. Sit helposti jää semmonen hiljainen tieto pois, et siks pitää paljon enemmän nähdä vaivaa tiedon ja ohjauksen hakemiseen.

 

Toisaalta on kyl huomattu myös se että neuvonnan ja ohjauksen vastaanottaminen ja pyytäminen voi olla itse asiassa helpompaa. Se kynnys hakeutua ohjauksen ja neuvonnan pariin voi olla tavallaan matalampi opiskelijalle, kun se opiskelija voi itse luoda sellaisen turvallisen tilan jossa voi keskustella vähän hankalammistakin asioista. Ja toisaalta just se että sitä apua voi antaa ja saada joustavammin riippumatta paikasta. Mutta totta kai, ei aina toteudu myöskään se, että sais sitä apua kovin helposti. Se totta kai vaihtelee, etenkin kandi- ja maisteritutkielmiensa kanssa työskentelevät opiskelijat on saattaneet kokea, etteivät aina saa tarpeeks ohjausta ja tukea.

 

ERIC CARVER: Eli periaatteessa tää etäaika mahdollistaa aika matalankin kynnyksen yhteydenoton, jos tietää keneen-

 

MARIANNA SUOKAS: Niin oikeestaan, joo.

 

ERIC CARVER: -ja että sillä henkilöllä on aikaa ja mahdollisuus ottaa se yhteys. Anu, miten sä oot kokenut professorina ja opiskelijoiden opettajana ja ohjaajana korona-ajan? Poikkeaako jotenkin se mitä opiskelijat esimerkiksi ohjauksessa toivoo tai tarvitsee? Mitkä asiat on sun mielestä korostuneet tässä ajassa?

 

ANU LAHTINEN: Varmaan vähän sama asia mitä Mariannakin tossa edellä totes. Hiljaisen tiedon välittäminen on vaikeempaa ja on ehkä tärkeämpää sanoittaa monia asioita. Eli tuntuu, että pitää yrittää kuvata esimerkiks opintojen suorittamiseen liittyviä prosesseja, sillai että se vaan pitää ikään kuin kertoa uudestaan ja uudestaan vaikkapa Zoomissa tai sähköpostilla, miten asiat menee. Ajattelen, et se johtuu siitä että on monenlaisia asioita mitä muuten opiskelijat keskenään sais tietää ihan vain keskustelemalla opetustilanteen yhteydessä. Tai he vois saada saman tiedon sillai että ohimennen ennen opetustilannetta tai sen jälkeen jutellaan jostain asioista. Tai sit yleisesti yliopistolla vois vain yksinkertaisesti hyvin helposti näyttää, että katso, mene tuonne tai täällähän onkin tämä opettaja.

 

Mutta nyt tällä hetkellä kun suurin osa henkilökunnastakin on ollut enemmän tai vähemmän etänä, niin koko ajan törmää tilanteeseen että jos opiskelijan pitää mennä puhuu toiselle opettajalle tai yliopiston hallintoon, niin ensin pitää selvittää mitä se kyseinen opettaja tai hallinto on ohjeistanut, missä he sijaitsee, sijaitseeko he jossain, onko joku tietty sähköposti tai alusta jota kautta heitä pitää lähestyä. Vois sanoa lyhyesti, että metatyön määrä on lisääntynyt varmasti kaikilla.

 

Kun ollaan enimmäkseen viestitelty joko sähköpostilla tai Zoomissa, niin siinä jää paljon semmosia mitä ajattelisin et arjessa on rohkaisevia eleitä, ilmeitä, tämmösiä pieniä viestejä välittymättä. Ajattelisin, että usein se saattaa tuntua vähän kylmältä ja persoonattomalta tai vähän tämmöseltä kolealta se kommunikointi. Eli silloin se tarkoittaa sitä, että opiskelijat tarvitsee enemmän aikaa. Pitää käyttää enemmän aikaa siihen, että kartoitetaan mitä kuuluu ja yrittää luoda semmosia jollakin tavalla luontevia kuulluksi tulemisen tilanteita.

 

ERIC CARVER: Puuttuu tavallaan semmoset yhteisölle ominaiset kiireettömät hetket tai ne hetket ennen tai jälkeen jotain, luentoa, tapaamista tai kokousta, jossa sitten pystytään ottaa matalalla kynnyksellä jotain asioita puheeksi. Onks se sun kokemus, Anu?

 

ANU LAHTINEN: Joo, se on se haaste. Jos suunnittelee vaikka opetusta tai jotain tapaamista opiskelijoiden kanssa, niin jos kasvokkain suunnitellaan etukäteen, siin voi helpommin jutella ja kartoittaa vähän et mikä teist olis hyvä idea. Etänä joutuu ehkä enemmän ikään kuin sit vaan ite lähtee kokeilemaan jotain ratkaisuja. Ja kun opiskelijoiden tilanteet vaihtelee, missä he on ja mikä heidän tilanteensa on. En tiedä onko oikein puhuu tämmösestä etsivästä ohjaustyöstä, mutta varsinkin 2020 syksyllä, kun vanhojen tutkintojen mukaiset tutkielmat piti saada valmiiksi jos aikoi valmistua, niin silloin mä ihan soittelin perään aika monta kertaa opiskelijoille. Pyrin luomaan tämmöset, miten haluisit tavata ja miten voitais vielä edistää asioita.

 

Yks mikä mun mielestä oli hirveen hyvä oli erään meidän, muistaakseni psykologian professorin toteamus, et on tärkeetä nyt myöskin ihan vaan antaa kaikille lupa vähän laskea rimaa, et keskiverto suoritus on huippu suoritus poikkeusoloissa. Paha sanoa, et onko se mitä opiskelijat tarvitsee, mutta jotenkin tässä oon ainakin yrittänyt sitä viestittää. Keskeistä on päästä eteenpäin sillä jaksamisella mitä nyt on eikä alkaa vaatia itseltään jotain semmosta mitä ehkä tavallisina aikoina saattais vaatia.

ERIC CARVER: Marianna, tuliks sulle heti mieleen jotain ajatuksia siitä mitä Anu äsken sanoi?

 

MARIANNA SUOKAS: Joo, erityisesti tää mitä Anu sanoi viimeiseksi. Sanoa se ääneen opiskelijoille ja myös itsellensä, että tässä erikoisessa tilanteessa on ihan ok, että saa edes jotain tehtyä. Välttämättä ei tarvii edes tarvii tehdä mitään, että tunnistaa ja tunnustaa itselleen, että nyt on paras vähän himmailla tahtia ja näin. Opiskelijat kokee tällä hetkellä jonkinlaista huonommuuden tunnetta myös siitä, että jos heille tulee kokemus, että he ei nyt pärjää yhtä hyvin kuin vaikka keskivertoisesti ehkä heidän mielestään pitäis. Toisaalta heillä ei oo ketään oikeestaan sanomassa, ettei sun tarviikaan välttämättä, että kaikki muutkin on tosi kuormittuneita. Mun mielestä toi on tosi hyvä lähestymistapa tähän aiheeseen ja hienoa että ohjaajat sanallistaa sen opiskelijoille myös.

 

ERIC CARVER: Armoa?

 

MARIANNA SUOKAS: Nimenomaan, kyllä.

 

ERIC CARVER: Helsingin yliopiston ylioppilaskunta jakaa vuosittain tän Hyvä ohjaaja-palkinnon, jonka siis viime vuonna professori Lahtinen sai. Marianna, miksi HYY jakaa tätä palkintoa ja miten päätetään kuka sen saa?

 

MARIANNA SUOKAS: Erityisesti Ohjaaja-palkintoa on nyt jaettu useamman vuoden ajan ja sitä Hyvä opettaja-palkintoa vähän kauemmin. Täs on taustalla se, että me halutaan tuoda esiin miten osaavia ja tehtäviinsä sitoutuneita opettajia ja ohjaajia yliopistolla on. Tää on meidän mielestä hyvin tärkeä huomion osoitus opetus- ja ohjaushenkilökunnalle siitä, että me ja heidän omat opiskelijansa arvostaa heidän työtään hyvin, hyvin paljon. Etenkin näinä tosi kummallisina aikoina on tosi tärkeetä jotenkin tuoda se esille konkreettisesti.

 

Tästä palkinnon tärkeydestä kertoo sekä se miten paljon tän ehdotuskampanjan aikana meille tulee ehdotuksia hyvistä ohjaajista ja opettajista ja myös se miten nää ihmiset joita on ehdotettu reagoi siihen tietoon että heitä on ehdotettu tämmösessä Hyvä opettaja-, Hyvä ohjaaja-kampanjassa. Selkeesti viime vuodet on ollu meille kaikille todella raskaita ja etenkin uutterat opettajat ja ohjaajat tarvitsee tällaista tsemppiä ja huomion osoitusta.

 

Palkintojen valintaprosessi pikkusen vaihtelee vuosittain. Mut perus periaate on se, että HYY pyytää yliopistoyhteisöä niin sanotusti ilmiantamaan hyviä ohjaajia ja opettajia. Eli nää ehdotukset perustuu ihan aitoihin kokemuksiin ja kohtaamisiin. Yleensä näitä ehdotuksia tulee siis nimenomaan opiskelijoilta. Varsinaiset valinnat tehdään jonkinlaisen opiskelijoista koostuvan raadin toimesta ja yleensä me ollaan osallistettu just tätä HYY:n opintovaliokuntaa. Se on semmonen (-) [0:14:49] elin, johon kerääntyy opintoasioista kiinnostuneita opiskelija-aktiiveja. Esimerkiks viime vuonna nää valinnat tehtiin tän opintovaliokunnan puheenjohtajiston toimesta. Mä HYY:n asiantuntijana toimin lähinnä tukena ja organisoin tän ehdotuskampanjan ja viestinnän, et nää ehdotukset ja valinnat tehdään aidosti opiskelijoiden toimesta. Palkinnot jaetaan aina vuosittain HYY:n vuosijuhlilla ja sinne kutsutaan palkinnon saajat vastaanottamaan näitä palkintoja.

 

ERIC CARVER: Kiitos selvennyksestä. Tosi hienoa, että HYY nostaa nää molemmat asiat vuosittain esiin. Se on mun mielestä tosi tärkeetä. Tietysti kun tässä nimenomaan Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa-podcastia tehdään, niin pidän sitä tosi tärkeänä. Anu, urheilijatoimittajakysymys: miltä tuntui saada se Hyvä ohjaaja-palkinto?

 

ANU LAHTINEN: No, onhan se aivan tosi mahtavaa, koska opettajina me ollaan yliopistolla opiskelijoita ja ikään kuin tulevaa sukupolvea varten. Aina matkan varrella sekä normaaliaikoina että tavallisina aikoina välillä tietää onnistuvansa ja auttaneensa ihmisiä eteenpäin ja välillä huomaa että no tän ja tän asian olisin voinu tehdä paremmin. Aina välillä jää miettimään, että mitenkähän tää nyt meni, onnistuinkohan mä nyt auttamaan ja tukemaan eteenpäin. Mä ajattelin, en tiedä kuulostaaks tämmöseltä suomalaiskansalliselta, että no jotain oon varmaan onnistunu sit tekemään oikein, kun tämmönen palkinto tuli. Kylhän se on tosi mahtavaa ja muistan vielä sieltä HYY:n juhlista, että muutkin viime vuonna palkitut oli tosi onnellisia siinä tilaisuudessa, koska se ehkä myöskin tuo esiin sitä että tää tilanne on kahdensuuntainen. Me ei vaan jaeta jotain tietoa tai iskosteta jotain osaamista opiskelijoihin, vaan se on myös meille tärkeetä ja on arvokasta tietää että siinä on myös onnistunut.

 

ERIC CARVER: Saitko sä tietää perusteluja?

 

ANU LAHTINEN: Joo, mä sain kuulla näitä, mut en mä tiedä kehtaanko mä niitä tässä nyt-

 

ERIC CARVER: Kehtaat, kehtaat!

 

ANU LAHTINEN: -sanoa. Kyllähän Marianna Soukas kun soitti mulle, niin niitä mainitsi. Arvostin sitä, että opiskelijat oli tuoneet esiin tän, että jatkuva tämmönen ohjaus ja se että opiskelijat kokee että heitä ei jätetä, et se oli tärkeetä. Perusteluissa tuli myös ikään kuin tieteellisen asiantuntemuksen yhdistäminen opetukseen ja ohjaukseen. Mä olin tosi iloinen et se tuli esiin perusteluna, koska mä ajattelen että yliopistolla me ollaan kollegoja, nuorempia ja varttuneempia kollegoja. Varttuneemmalla kollegalla on enemmän tietoa ja vastuuta, mutta se on sitä samaa osaamisen ja tiedon kartoittamisen jatkumoa millä me ollaan. Siinä tavallaan opiskelijat on yhtä lailla kosketuksessa tutkimukseen ja uuden tiedon etsimiseen, kukin omista tavoitteistaan. Mä olin hirveen iloinen, tuntui siltä että sekin oli sitten välittynyt siinä ohjauksessa, et opiskelijoita ei ohjata vain jotta he valmistuisivat ja tuottaisivat tukinnon, vaan sitä varten et he ymmärtäisivät itselleen tärkeitä asioita ja voisivat mennä siitä eteenpäin omiin suuntiinsa.

ERIC CARVER: Myös ne syvemmät pedagogiset ja siihen tieteenalaan liittyvät tavoitteet näkyi sit niissä perusteluissa?

 

ANU LAHTINEN: Joo, näin se jäi mulle mieleen.

 

ERIC CARVER: Anu, millainen sä oot ohjaajana? Tai ootko sä muuttunu tai kehittyny jotenkin akateemisen uran aikana? Onks suhde ohjaamiseen muuttunut jollain tavalla?

 

ANU LAHTINEN: On se varmasti sillai muuttunut ja ehkä se liittyy just tähän mitä sanoin kokemuksen karttumisesta. Mä olin 25-vuotiaana opintoasiain assistenttina innostunut ohjaamaan opiskelijoita, mutta kun on puolet lisää mittarissa ikää, niin sen näkee vähän eri tavalla. Mä ajattelisin, et yks mitä mä aina yritän opetella lisää on kuunteleminen. Eli se että mä jättäisin mahdollisimman paljon tilaa ainakin alkuvaiheessa opiskelijoille kertoa itse mikä on hänen kokemuksensa ja toiveensa. Tähän liittyy tavallaan semmonen ajatus, että sitten ne ratkaisutkin löytyy osittain sieltä opiskelijan omista ajatuksista ja kokemuksista, kun hän itse pääsee kertomaan ja miettimään tilannetta, niin sit hän pääsee siitä ehkä helpommin eteenpäin kuin jos minä olisin heti antamassa valmiita vastauksia.

 

Samanaikaisesti kylhän iän myötä näkee myös, että jotkut tutkielman tekoon tai opintoihin liittyvät ratkaisut voi olla toimivampia kuin toiset. Sitten voi ehkä myös sanoa vähän sillai kokemuksen syvällä rintaäänellä mitä kannattaa tehdä. Iän myötä must tuntuu, kyllä mä täs nyt kovasti korostan tätä vanhenemista [naurahtaa], mutta tavallaan huomaa just sen että jokaisella on omat tarpeensa, oma joku tulevaisuutensa mitä kohti he on menossa. Ois tärkeetä tukea nimenomaan opiskelijaa siihen päin. Eli pyrkimys kuulla ja nähdä opiskelija itsenään on ehkä se mitä mä ajattelen, et olis tärkeetä.

 

ERIC CARVER: Tykkääks sä ohjata?

 

ANU LAHTINEN: No tietysti, koska siinähän näkee miten tieto, osaaminen ja oivallus kasvaa ja kehittyy. Ja siinähän oppii itse aivan valtavasti uutta sekä tiedollisesti, jos ajatellaan tutkielmien ohjaamista. Muutenkin, et millaisia ratkaisuja ja havaintoja eri ihmiset tekee opintojen mittaan.

 

ERIC CARVER: Marianna, tuliks sulle mieleen jotain tosta mitä Anu äsken sanoi?

 

MARIANNA SUOKAS: Tartun taas tähän viimeiseen. Mäkin oon ajatellut sen, vaikka itse en ole varsinaisesti ohjaustyössä ollut, ainakaan akateemisessa piirissä, mutta just se että se on opettavaista myös ohjaajalle itselleen. Ja se vaatii aika paljon jonkinlaista ihmistuntemusta, se ei oo vain sitä tiedon välittämistä, vaan läsnäoloa. Etenkin mitä nykyhetkessä varmasti tarvitaan kaikin puolin, kun sen läsnäolon välittäminen on aika hankalaa näin etäaikana myös.

 

ANU LAHTINEN: Saanks mä jatkaa tähän?

 

ERIC CARVER: No?

 

ANU LAHTINEN: Mulle tuli mieleen just semmonen mitä mä oon aina välillä ajatellu eri Zoom-tapaamisissa, joukkotapaamisissa tai mitä nyt yliopistolla on ollutkin. Nyt varmasti yks mitä opiskelijat ja me kaikki kaivataan on tulla kohdatuksi, tulla nähdyksi. Poislukien tämmöset selkeät koronaviruslinjaukset, miten pitää pestä käsiä tai kuinka monta metriä etäisyyttä pitää olla. Jos ei nyt niitä ajatella, niin tuskin kovin moni kaipaa mitään semmosia saarnoja, et miten pitäis ajatella, ylittää itsensä tai olla positiivinen. Varmasti tosi moni kaipais sitä, että kysytään miten voit ja miten jaksatte ja sit koetetaan päästä siihen, et sais kuulla ihmisiltä heidän voinnistaan, tunteistaan ja tunnoistaan.

 

ERIC CARVER: On helppo olla samaa mieltä. Minkälaista on teidän mielestä hyvä ja laadukas ohjaus? Marianna, mitä sä aattelet? Mitä asioita opiskelijat nimenomaisesti korostaa?

 

MARIANNA SUOKAS: Kyllä se itse asiassa liittyy just kohtaamiseen. Sellaista henkilökohtaista kohtaamista ja sitä että nimenomaan tulee nähdyksi ja arvostetuksi. Yks aika konkreettinen asia, mikä tavallaan ilmentää tätä ja mitä opiskelijat myös hyvin, hyvin paljon toivovat ja arvostavat on ihan henkilökohtainen palaute heidän omasta suoriutumisestaan ja myös ihan ajatuksista. Tätä henkilökohtaista palautetta ei välttämättä enää saa ainakaan tämmösistä perus kurssimuotoisista jutuista, se ei oo ihan itsestäänselvyys aina. He tulevat tätä kautta, heille tulee kokemus siitä et heidät on nähty ja heidän tekemistä arvostetaan. Se myös luo semmosta itsevarmuutta, jos se oma ohjaaja tuo ilmi miten hän näkee sen miten sä oot nyt suoriutunut ja niin edelleen, koska he pystyvät myös aina kehittämään itseään sit sitä kautta.

 

Ylipäätään ohjauksessa semmonen johdonmukaisuus on tosi tärkeetä. Ja että myös ohjaamista antavalla ihmisellä on tarpeeksi resursseja auttaa ja kattavat tiedot, että opiskelija voi luottaa siihen tietoon mitä saa, jotta heidän ei myöskään tarvitsisi itse jo valmiiksi aika kuormittuneina käyttää hirveesti aikaa semmoseen tiedon varmentamiseen, mitä joissakin neuvontatapauksissa vähän on tullut ilmi. Mut ylipäätään se semmonen henkilökohtainen vuorovaikutus ja nähdyksi tuleminen on osa hyvää ja laadukasta ohjausta.

 

ERIC CARVER: Anu, mitä sä nostaisit esiin nimenomaan hyvänä ja laadukkaana ohjauksena?

 

ANU LAHTINEN: Varmaan aika paljon sitä samaa. Jotenkin mä ajattelen, silloin kun ohjaustapaaminen on onnistunut, niin silloin ohjaaja on pystynyt laittamaan sivuun omat tekemisensä, huolensa ja tarpeensa ja keskittymään siihen mikä on ohjattavan tilanne. Yks asia mitä mä ajattelisin et on tärkeetä on se, että luodaan jonkunlaista jatkumoa. Sovitaan joku seuraava rajapyykki, deadline tai jotenkin konkretisoidaan sitä että miten tästä eteenpäin ja mikä on seuraava askel tai seuraava taho johon ottaa yhteyttä. Silloin se asia ei jää ikään kuin ilmaan, että joskus myöhemmin tapahtuu jotain, vaan saadaan vähän joku semmonen, että viikon tai kuukauden päästä tai ens lukukaudella tavoitellaan tiettyä asiaa.

 

Ongelma tietysti on aina se, et aika ja resurssit on tosi rajallisia. Välillä ohjaajana on ehkä vähän vaikeaa tunnistaa sitä, että mitä minun pitäisi tietää ja mikä on ehkä jonkun toisen asia. Sit tavoitteena on kuiteskin se, et jos löydän vaikka yliopiston sivuilta jonkun seuraavan kohteen johon ottaa yhteyttä, niin sit yritän myös ohjata opiskelijaa sillai et se kaikki tieto ei tuu mun päästä eikä oo mun koneella, vaan yritän ohjata, et on seuraava taho johon ehkä jossain teknisissä tai muihin aihepiireihin liittyvissä asioissa voi olla yhteydessä.

 

Mut kyl se on varmaan, et kohtaamme, ollaan läsnä, kuunnellaan. Tavoitteena on lähtee siit, et mitä opiskelija tarvitsee eikä siitä mitä opettaja haluaa kertoa tai mikä opettajan mielestä on just jännittävintä tai kiinnostavinta.

 

ERIC CARVER: Tosi paljon tärkeitä asioita. Yks semmonen asia mitä itse koen tosi tärkeenä on se, et näissä erilaisissa ohjausrooleissa, on se sit opetus-, tutkimushenkilökuntaa joka ohjaa vaikka opintojen suunnittelua tai tieteellistä tutkielmaa tai uraohjaaja, opintopsykologi, opintoneuvoja tai koulutussuunnittelija jotka kaikki tekee neuvontaa ja ohjausta Helsingin yliopistossa, niin tietää sen oman roolin ja myös ne rajat. Tavallaan ei jokaisella pelipaikalla tarvitse tehdä kaikkea, vaan se, että meillä järjestelmä tai verkosto jossa se ohjaus tapahtuu. Se on tärkeetä, että luottaa myös siihen että ei ole yksin niiden kaikkien kysymysten kanssa. Se on tärkeetä.

 

ANU LAHTINEN: Niin, siin on tavallaan semmonen että yrittää olla vastaamatta asioihin joista ei tiedä. Mä muistan, että mä yritin jotakin hitsin sivuaineasiaa joskus selvittää kunnes mä tajusin, et ei, mä en pysty selvittää tätä. Totesin, et parempi vaan odottaa, et oikea henkilö ottaa siitä kopin. Mutta tavallaan myöskin se, että kun opiskelija varsinkin tämmösinä aikoina saattaa olla aika kuormittunut tai onkin moni, kuten edelläkin oli puhe. Silloin on myöskin tärkeetä jotenkin yrittää napata siitä kiinni että jos on ollu kova kynnys ylimalkaan ottaa kehenkään yhteyttä, ettei sitten tuu semmosta pettymystä, että mä en saanukaan vastausta enkä mä nyt tiedä edelleenkään mitä pitäis, mihin mun pitäis mennä. Vähän varmistelee tai sanoo vaikka semmosen, että se ja se henkilö tai tuolla pitäis olla tieto, mut jos ei selvii, niin ota uudestaan yhteyttä.

 

ERIC CARVER: Kyllä, opiskelija ei sitten joudu tämmösiin ota yhteyttä johonkin muuhun-ketjuun.

 

ANU LAHTINEN: Joo.

 

ERIC CARVER: Joo, se on tärkee. Puhutaan pikkusen tulevaisuudesta. Onko jotain sellaisia asioita mitä te toivoisitte, että yliopistoissa, nimenomaan ohjauksen kehittämisessä, keskityttäis? Jos vaikka Anu aloittaa tällä kerralla.

 

ANU LAHTINEN: No, ensimmäinen ajatus on, että tarvitsis mahdollisimman paljon aikaa ihmisten kohtaamiseen. Jotain sen tapaista, että vähemmän on enemmän. Me ei tarvita välttämättä hirveen pikkutarkkoja seurantamatriiseja tai muuta vastaavaa, vaan enemmänkin olis tärkeetä luoda semmosta väljyyttä, et olis aikaa keskustella ja reagoida yllättäviinkin ja ongelmallisiin tilanteisiin. Mitäpä muuta mä nyt sitten. No, ehkäpä toisella keskustelijalla on tähän joku hyvä jatkokommentti tai eri näkökulma.

 

MARIANNA SUOKAS: Joo, no ehkä eri näkökulmaa just siihen, että miten ohjausta vois kehittää sillä tavalla opiskelijalähtöisesti. Yks mitä muun muassa me jonkun verran hyödynnetään on nää tiedekunta- ja ainejärjestöt. Niiden kautta vois kysyä ihan suoraan opiskelijoilta, et millaisia kehitystarpeita vaikka ohjauksessa on ja millaisia tarpeita opiskelijoilla on. Näin pystyttäis myös sillai tiedekunta- ja alakohtaisesti kartottamaan niitä tarpeita. Ohjauksen tarpeet voi myös vaihdella tosi paljon sen suhteen, et minkälaisia juttuja ne opiskelijat tekee opinnoissaan ja kohtaa omalla tieteenalallaan. Toisaalta tällaisella menettelyllä ehkä pystyttäis hahmottamaan ja kartoittamaan sitä miten opiskelijoille sais myös paremmin tietoa ohjauksesta ja neuvonnasta ja millaisia asioita he voivat vaikka kysyä ohjauksessa ja niin edelleen.

 

ANU LAHTINEN: Saanks mä jatkaa tähän? Tää oli erittäin hyvä. Mä nimittäin mietin äsken, et kehtaanko mä sanoa että ohjaamisenkin perusteet on aina siellä oppialassa, tieteenalassa, siinä mitä ollaan opiskelemassa ja mihin ollaan kouluttautumassa. On helppo olla samaa mieltä siitä, että tää tieteenala tai opiskelijoiden tietyt vaihtelevat tarpeet on tosi tärkee ottaa huomioon. Ammatillinen suuntautuminen voi olla esimerkiksi joissakin opiskelualoissa hyvin selkeä ja joissakin se voi vaatia aika paljon työtä. Tästä päästään ehkä semmoseen asiaan, mikä must on hyvin tärkee. Opetuksessahan puhutaan tästä, että sanoitetaan sitä osaamista jota tulee kun opiskellaan tiettyjä asioita. Se on myös semmonen mitä ohjauksessa voi vahvistaa. Ohjaaja voi ikään kuin todeta, että nyt kun teet tämmöstä kriittistä analyysiä ja hyödyllistä kirjoitustyötä, niin sehän voisi johtaa myöskin vaikka julkaistuun blogitekstiin, artikkeliin, puheenvuoroon tai esiintymiseen jossain toisaalla. Silloin ohjauksessa voidaan tehdä näkyväks just se, että miten sen opiskeltavan aiheen osaaminen konkretisoituu myöskin vaikkapa työelämässä.

 

MARIANNA SUOKAS: Joo, toi on kyllä hyvä pointti. Voin näin itsekin generalistiselta taustalta kertoa, että kyllä siinä opintojen vaiheissa kipuilee hyvin paljon sen osaamisen hahmottamisen kautta. Vaikka sitä kertyy koko ajan, mutta sitä on tosi hankala opintojen aikana jotenkin itse havainnollistaa itselleen, saati sit kun hakee vaikka ekoja oman alan työpaikkoja. Sitten miettii, että mitähän mä nyt osaan, kun ei oo käyttänyt välttämättä niitä taitoja muissa kuin kurssikohtaisissa tehtävissä. Ohjauksella ja ohjaajalla on tosi tärkee rooli myös tässä ja se tuo jälleen sitä itsevarmuutta siihen opiskelijan omaan tekemiseen ja oman tulevaisuuden ja mahdollisesti omien urahaaveiden hahmottamiseen.

 

ERIC CARVER: Tää on tärkee näkökulma. Nyt kun Helsingin yliopistossa uudistetaan opetussuunnitelmia, niin on tosi tärkeetä nähdä se ohjaus osana sitä koko opintojen suunnittelua ja opintokokonaisuutta. Nimenomaan myös tästä osaamisnäkökulmasta, miten ne ohjauskeskustelut tukee ja on osa OPS:ia ja miten myös se asiantuntemus karttuu ja miten siitä tullaan tietoiseksi, miten sitä osataan sanoittaa. Mä vastaan tosiaan yliopistolla uraseurantakyselystä ja vuosikausia on kysytty mikä on tärkeä tekijä, vaikuttaa työllistymiseen, niin kyky sanoittaa omaa osaamista on ykkönen vuodesta toiseen. Melkein kaikilla tiedekunnilla taitaa olla kymmenestä, yhestätoista kymmenen tiedekuntaa, jossa tää on ollu ykkönen vuosikausia.

 

Hei, kiitos tosi paljon, Anu ja Marianna. Ois ollu paljon mistä ois voinu kysyä ja tehä jatkokysymyksiä. Mutta ehkä me lopetellaan tätä jaksoa. Loppuun ajattelin tarjota teille mahdollisuuden antaa jonkun vinkin, lukuvinkin tai jonkun neuvon jonka haluaisitte kuulijoille jättää mieleen. Voi olla tästä aihepiiristä tai sen vierestä. Haluaako vaikka Marianna aloittaa?

 

MARIANNA SUOKAS: Joo. Tässä on puhuttu aika paljon itselleen armollisuudesta ja muihin kohdistuvasta armollisuudesta myös. Mulle tuli ainakin mieleen, kun joululomalla luin Silvia Hosseinin esseekokoelman Tiet, totuus ja kuolema. Nimi voi kuulostaa siltä, että onko se armollista vai ei, mutta Hosseini käsittelee siinä omasta näkökulmastani ainakin hyvin mielenkiintoisella tavalla nykyihmisen todellisuutta. Itse koen ainakin hyvin lohduttavina ja myös armollisuutta tuovina tämmöset ajatukset mitä hän toi, etenkin kun eletään suoritus- ja toisaalta myös vähän hyveellisyyskeskeistä elämää, niin jotenkin itselle erityisesti loma-aikana se tuntui jotenkin tosi mielenkiintoiselta ja lohdulliselta lukea ajatuksia ja asioita, joita itsekin välillä kokee. Sitä suosittelen.

 

ANU LAHTINEN: Mä oon aina välillä suositellu näissä yhteyksissä Marcus Aureliuksen mietekokoelmaa, suomennettu nimellä Itselleni, kääntänyt Marke Ahonen. Siinä siis ikääntyvä keisari pohtii kaikenlaisia asioita. Se on semmosta sisäistä keskustelua, missä hän selvästi muistuttaa itseään siitä että hän ja hänkään ei ole saavuttanut elämässään kaikkea terveyttä ja menestystä mitä olis halunnut ja on tavoitellut isoja asioita ja välillä epäonnistunut pienissäkin asioissa, kuten vaikka mielen tyyneyden säilyttämisessä. Se on hieno tekstikokoelma, hieno viesti satojen vuosien takaa. Tämmösiä selviytymisen, jaksamisen, itsensä ja epätäydellisyytensä hyväksymisen mietteitä on ihmiset joutunu pohtimaan ajasta toiseen. Eikä siit tuu koskaan valmista, koskaan ei mitään täydellisyyttä saavuteta eikä oikeastaan pidäkään ja se on ihan okei. On ihan okei olla inhimillinen ja tavoitella jotain ja sitten ehkä päätyäkin johonkin toiseen mitä oli suunnitellut.

ERIC CARVER: Molemmat vinkit oli vähän tässä armon ja armeliaisuuden tiimoilta. Kiitos tosi paljon, Marianna ja Anu, kun olitte vieraina.

 

ANU LAHTINEN: Kiitos.

 

MARIANNA SUOKAS: Kiitos paljon.