Kulunut vuosi on ollut hankala ja haasteita täynnä, mutta nyt, vuoden 2017 kynnyksellä, katsotaan jo eteenpäin. Koen kuitenkin, että yhden kirjoituksen verran on vielä tarpeen palata kuluneen vuoden tunnelmiin.

Oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori Jukka Kekkonen on ahkera yhteiskunnallinen keskustelija, jolla on sanottavaa aiheesta kuin aiheesta ja jota myös kuunnellaan. Hän on toiminut laitosjohtajana ja oikeustieteellisen tiedekunnan dekaanina, yliopistokollegion jäsenenä, ja hän on tällä erää Helsingin yliopiston hallituksen jäsen. Kekkonen on Yliopistokäänne-liikkeen näkyviä vaikuttajia ja pitkäaikaisia yliopistolakiuudistuksen kriitikoita.

Turun Sanomien julkaisemassa kirjoituksessaan (TS 22.12.2016) Kekkonen kommentoi ajankohtaista kysymystä siitä, mistä YLE:n toimittajien sananvapauteen puuttuminen kertoo. Kekkonen näkee YLE:n toimittajien sananvapauspulmien olevan osa laajempaa kriittisten demokraattisten instituutioiden aseman heikentymistä. Hänen mukaansa sama trendi näkyy myös yliopistoilla ja valtion tutkimuslaitoksissa.

Kekkonen näkee epävarmuuden lisääntyneen, mikä saa tutkijat varovaisiksi. Tutkijoiden ääni kuuluu tämän mukaan yhteiskunnassa entistä vähemmän. Kekkonen esittää, että ilmiötä tulisi lähestyä selvittämällä sitä, mitä yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme on tapahtunut ja miten ja miksi tosiasiallinen sananvapaus näyttää kaventuneen. Kysymykset ovat hyviä.

Kekkonen on eri yhteyksissä esittänyt, että yliopistojen johtamisessa on perustavanlaatuisia ongelmia, mikä on saanut aikaan “pelon ilmapiirin”. Hän on haastattelussa (Inter Vivos 2/2016) kuvaillut Helsingin yliopiston johtamisjärjestelmää armeijamaiseksi viitaten jopa siihen, että yliopiston johtaminen muistuttaa Pohjois-Korean diktatuuria. Erityisesti nuoret tutkijat joutuvat varomaan lausumiaan työsuhteen päättymisen pelossa. Ajatus lienee, että päätöksentekoon ei pysty vaikuttamaan eikä johto nauti yliopistoyhteisön luottamusta. Yliopiston johto puolestaan myötäilee valtaa.

Kekkonen arvioi viime keväänä, Helsingin yliopistoon viitaten, “kuolinkellojen soivan viimeiselle akateemisen vapauden linnakkeelle, jonka suojista myös vallanpitäjiä on voinut arvostella” (Sananvapaus ja demokraattinen oikeusvaltio, https://sananvapauteen.fi/artikkeli/1767).

Se näkökohta, että meidän tulisi tarkastella sananvapauden käytön tosiasiallisia edellytyksiä, on itsessään tärkeä ja arvokas. Ajatus lienee, että kun epävarmuutta ja kontrollia lisätään, reagoimme rajoittamalla itse sananvapautemme käyttöä, mikä sitten heijastuu kriittisen keskustelun heikentymisenä. Näin syntyy väylä yliopiston ydinolemusta haittaavalle asiattomalle mielipidekontrollille.

On selvää, että rahoituksen leikkauksien edellyttämät toimet ovat johtaneet siihen, että luottamus yliopiston johtoon ja johtamiseen on ollut koetuksella. On silti vaikea uskoa, että mikään muukaan johtamismalli olisi selvinnyt tästä happotestistä ongelmitta. Tuskin vanhassakaan maailmassa virkojen lakkauttamisesta olisi päätetty kollegiaalisissa elimissä.

Pidän kaukaa haettuna ajatusta, että professorit tai muut tehtävissä olevat tutkijat joutuisivat pelkäämään työpaikkansa puolesta sananvapautta käyttäessään. Yliopiston johtokin on näkyvästi arvostellut koulutukseen kohdistettuja leikkauksia.

Tiedekuntamme professorit ovat olleet julkisuudessa viime aikoina esillä korkealla akateemisella profiililla kenties useammin kuin koskaan ennen. Uutta on se, että julkinen keskustelu on koventunut, ja että myös poliitikot voivat suorasanaisesti arvostella asiantuntijoiden näkemyksiä. Pidän suorastaan epäasiallisena, että perustuslakiasiantuntijoitamme on nimitelty fundamentalisteiksi, kun joistakin tulkinnoista on ollut näkemyseroja.

Sananvapauden käyttöön liittyy mielessäni myös vastuuta. Tuo vastuu ei ole juridinen rajoite, vaan pikemmin osa kritiikin mekanismia. Sananvapaus nimittäin suojaa sellaistakin ilmaisua, missä ei ole järkeä. Puheenvuoro poikii vastapuheenvuoron, syntyy dialogi. Tieteessäkään totuus ei ole kenenkään yksittäisen tutkijan etuoikeus vaan se, mihin uskotaan, on kollektiivisen prosessin tulosta. Tieteen julkisuus korjaa sen tuloksia.

Tiede myös asettaa tieteelliselle tiedolle vaatimuksia ja, toisin kuin asia sananvapauden käytön näkökulmasta olisi, pyrkii erottelemaan tieteellisesti arvokkaan sisällön arvottomasta. Tieteessä ei ole ennakkosensuuria, mutta vertaisarvioinnilla varmistetaan ennalta julkaisun tieteellistä laatua. Tutkimusetiikka edellyttää, että hyvän tieteellisen käytännön loukkauksiin puututaan.

Opetuksen vapaus on tärkeä periaate, eikä yliopistolla varmaankaan kovin herkästi puututa siihen, mitä luennoilla esitetään. Mutta jos opetuksen ajatellaan perustuvan tutkimukseen, jotain rajaa ehkä siinäkin on, millaista opetusta yliopistolla pidetään pätevänä. Ja näkisin yliopiston yhteiskunnallisen vuorovaikutuksenkin tehtävän olennaisesti tieteeseen perustuvana.

Tärkeintä on, että tiede voi toimia omien lakiensa mukaisesti ja että tuo tieto välittyy yhteiskuntaan sitä uudistavasti. Näkisin pikemmin yhteiskunnan muuttuneen siten, että yhä kevyemmät sisällöt hallitsevat julkisuutta. Tieteentekemisen ja siitä viestimisen pinnallistuminen tulee välttää.

Yliopiston tutkijoiden yhteiskunnallinen arvostus ja asema mediassa perustuvat siihen, että näkemyksillä on myös tutkimuksellista perustaa. Juuri sen vuoksi on outoa, jos ravitsemustieteen professori Mikael Fogelholm asetetaan julkisuudessa samalle viivalle personal trainerien ja itseoppineiden ravitsemusasiantuntijoiden kanssa.

En siten ole vakuuttunut siitä, että yliopistotyön arjessa tietty manageriaalisuuden vahvistuminen olisi heikentänyt tieteen kriittisyyttä tai edes vaimentanut tutkijoiden ääntä julkisessa keskustelussa. On vaikea uskoa, että sananvapauden tosiasiallinen käyttö olisi mitenkään heikentynyt. Etenkään ole vakuuttunut siitä, että yliopistolla vallitsisi “pelon ilmapiiri”.

En kiistä sitä, etteikö joku voi kokea tai ole voinut kokea pelkoa yliopistolla. Vuosi on ollut haastava. Erityisesti hallinnon väen venymistä on koeteltu. Tärkeää on tietenkin ymmärtää näitä erilaisia kokemuksia. Elämme nimittäin kukin jossain mielessä omassa todellisuudessamme.

On kuitenkin eri asia kokea epävarmuutta kuin pelkoa. Epävarmuus on osa ihmisen elämää. Pelko lamauttaa ja tappaa luovuuden. Haluaisin kuulla, mitä pelätään, jos kerran pelätään. YT:t ainakin ovat ohi, ja sen huolen tulisi jo väistyä. En näe yliopistomme lamaantuneen, päinvastoin. On kääritty hihat ja ryhdytty töihin.

Pidän ymmärrettävänä ja suotavanakin, että yliopiston johtamisjärjestelmää testataan ja arvioidaan ja että siihen ehdotetaan muutoksia. Kyse on hiukan samasta kuin perustuslain uudistaminen valtakunnan tasolla. Uudistukset olisi hyvä kypsytellä rauhassa ja varmistaa, että niillä on mahdollisimman laaja kannatus. Kärjistynyt vastakkainasettelu tuskin voi tuottaa hyvää tulosta. Osallistamisen erilaisia uusia muotoja tulee rohkeasti etsiä ja kokeilla.

Yliopisto todellakin elää luovuudesta, rohkeudesta, yhteistyöstä, tulevaisuudenuskostakin. Niiden vahvistaminen on paras tapa lisätä luottamusta ja vähentää epävarmuuden tunnetta. Jokainen on vastuussa siitä ilmapiiristä, jossa yhdessä työskentelemme.

Mielensäpahoittaja sanoisi tämän jykevämmin: “kyllä ei yliopistolla vallitse pelon ilmapiiri”.

Mitä lehdistönvapauteen tulee, Pohjois-Korea on muuten viimeisimmällä listalla maailmassa toiseksi viimeisenä, heti Eritrean jälkeen. Suomi komeilee (ainakin vielä toistaiseksi) tämän listan kärjessä.

Tämän vuoden päättyessä ajatukseni ovat Turkissa, missä tuhansia tutkijoita on joutunut vainotuksi mielipiteidensä vuoksi. Toivon, että Helsingin yliopisto voisi tarjota suojaa edes joillekin heistä.

Kimmo Nuotio
dekaani
Tuhat-sivu
Twitter: @KimmoNuotio