Yliopistoissa ja toivottavasti yhteiskunnassa laajemminkin ajatellaan, että tärkeät politiikka-päätökset yhteiskunnassa tulisi perustaa tietoon. Usein tutkimuksissa on mukana vaikutusarviointeja.
Myös opiskelijavalinnat tulisi toteuttaa parhaan tiedon pohjalta ja muutosten vaikutuksia ennakoiden. Yliopistot keräävät tietoa valinnoista ja kehittävät osaamistaan tämän tiedon analysoinnissa. Uudistuksissa on tarpeen ymmärtää syvällisesti se, mitä tavoitellaan ja mitä keinoja on käytettävissä.
Oikeustieteen koulutusalalla vuoden 2018 yhteisvalintaan siirtyminen merkitsee suurehkoa muutosta. Lähtöpisteiden painoarvoa suhteessa valintakoepisteisiin lisää se, että ensi kesänä jo 60 % tulee valituksi yhteispisteiden perusteella. Yhteisvalinta ei vielä vuonna 2018 koske valintaa ruotsinkieliseen koulutukseen.
Vuoden 2018 uudistuksen vaikutukset eivät ole täysin ennakoitavissa, sillä emme voi varmuudella tietää, millaisia valintoja hakijat tulevat tekemään. Olettaa kuitenkin voi, että moni hakija valitsee kaikki neljä oikeustieteen hakukohdetta, ja aika moni viidennenkin, eli Helsingin yliopiston Vaasassa annettavan koulutuksen, joka on luonteeltaan kaksikielinen.
Kun katsoo tämän kesän opiskelijavalintaa suomenkielisessä päävalinnassa Helsinkiin, lukuisilla hakijoilla oli huomattavan korkeat lähtöpisteet ylioppilastutkinnon perusteella. Jos opiskelijat olisi valittu yksinomaan lähtöpisteiden perusteella, valituksi tuleminen olisi edellyttänyt ylioppilaskokeesta kutakuinkin kolmea laudaturia ja yhtä eximiaa.
Yksinomaan Helsinkiin on nykyisin eximian yleisarvosanaan yltäneitä hakijoita niin paljon, että tämä joukko riittäisi täyttämään kaikki oikeustieteen koulutusalan paikat koko maassa siinä tapauksessa, että valinta joskus tulevaisuudessa tehtäisiin yksinomaan todistusten perusteella.
Opetus- ja kulttuuriministeriö on sopinut yliopistojen rehtoreiden kanssa, että ylioppilastutkinnon merkitystä opiskelijavalinnoissa entisestään korostetaan vuonna 2020. Suoravalintaa ylioppilastutkinnon perusteella suositaan ja mahdollisuus ylioppilastutkinnon ja valintakokeen yhdistelmään poistuu. Välivuosista ja valmennuskurssibisneksestä halutaan eroon.
Oikeustieteen alalla ajatusta suoravalinnasta yksinomaisena valintamallina syystä vierastetaan. En kertaa enää tässä syitä tähän näkemykseen. Mutta olisiko mahdollista ja järkevää ottaa kuitenkin osa opiskelijoista todistusvalinnalla?
On vastasyitä tällekin kannalle. Vaikka aivan huipuille olisi oma todistusvalinnan kiintiönsä, hakijan kannalta se ei merkitsisi suurta muutosta, sillä ylioppilastutkinnon arvosanat varmistuvat vasta siinä vaiheessa, kun työ valintakokeeseen valmistautumiseksi on jo pitkällä. Ainoastaan aivan parhaat voisivat luottaa siihen, että tulevat todistusarvosanoillaan valituiksi.
Kun on eri yhteyksissä analysoitu opiskelijavalintaa, on hiukan yllättäenkin havaittu, että ylioppilastutkinnon arvosanat korreloivat suhteellisen huonosti valintakoemenestykseen. Vaikka ei ehkä ihan ymmärretä, mitä nykyinen valintakoe mittaa, tiedetään erittäin hyvin, että se mittaa jotakin muuta kuin ylioppilastutkinto. Kuriositeetttina mainittakoon, että lyhyen matematiikan kirjoittajat pärjäävät valintakokeessa jostain syystä jopa paremmin kuin pitkän matematiikan kirjoittaneet.
Ylioppilastodistuksen painottaminen valinnoissa tulee tietenkin merkitsemään sitä, että opiskelemaan päässeillä on takanaan aikaisempaa paremmin suoritettu ylioppilastutkinto. Heillä voi siten olettaa olevan erinomaiset yleiset valmiudet yliopisto-opintoihin. Mutta voidaanko ja kannattaako hakijoiden motivaation ja soveltuvuuden testaamisesta jatkossakaan luopua? Sitouminen omaan alaan on ollut oikeustieteen opiskelijoiden keskuudessa poikkeuksellisen vahvaa.
Valintakoetta olisi mahdollista edelleen kehittää aidoksi soveltuvuuskokeeksi lisäämällä siihen esimerkiksi motivaatiokirje ja/tai haastatteluosio. Kaikkien valituksi tulevien tulisi tulla tämän seulan kautta. Motivaatiokirjeen ja/tai haastattelun käyttöönotto vaatisi toki huolellisen valmistelun, sillä liian subjektiivisia kriteereitä tulisi välttää.
Jos soveltuvuuskoetta ajattelee, sen etuna olisi, että ne huiput, joiden sydän ei syki alalle, eivät tässä mallissa veisi opiskelupaikkoja muilta. Tuntuu jopa haaskaukselta ottaa pienessä maassa oikeustieteen alalle joukoittain esimerkiksi matemaattisesti huippulahjakkaita nuoria, joista taas muilla aloilla on pulaa, jolleivät he osoita vahvaa kiinnostusta alalle.
Yksi ratkaisu asiaan olisi kehittää lakitiedon opetusta lukioissa osana yhteiskuntaoppia ja painottaa valinnassa yhteiskuntaopin arvosanaa. Tämä vaatisi kuitenkin vuosien valmistelun.
Tietojenkäsittelytieteessä on hyviä kokemuksia MOOC-muodossa (Massive Open Online Course) toteutettuun verkkokurssiin ja sen päättävään näyttökokeeseen pohjaavasta valinnasta. Oikeustieteessäkin olisi mahdollista laatia verkkokurssi, jonka päätteeksi olisi haastattelu ja näyttökoe.
Vaikka ajatus on sinänsä houkutteleva, opiskelijavalintaa ajatellen tällaiseen kurssiin liittyy myös ongelmia. Valmennuskurssibisnes hyvinkin viriäisi tukemaan menestystä verkkokursseilla. Sen sijaan, että valintakokeesta olisi päästy eroon, valintakoe jatkuisikin ympäri vuoden. Yleisenä johdantokurssina MOOC-kurssi olisi sen sijaan mainio.
Keskustelu uudistusten suunnasta on edelleen tarpeen.
Kimmo Nuotio
dekaani