Olen alkanut miettiä sitä, näkyvätkö yliopiston arvot riittävästi toiminnassamme.

Helposti ajattelemme, että arvot ovat sellaisia yleviä asioita, joihin vain joskus harvoin juhlahetkellä viitataan. Arvot toimivat kohottavana resurssina, kun halutaan pitää esillä sitä, että olemme hyvän puolella ja toivomme hyvää.

Tämä ei taida enää riittää.

Yliopisto on pullollaan valtavan fiksuja ja sitoutuneita ihmisiä, jotka vievät asiaansa eteenpäin kovalla energialla.

Työhyvinvointi on yhteisöllinen asia. Jääkö työhyvinvointi pärjäämisen ja kilpailun jalkoihin. Osaammeko aidosti iloita toinen toistemme menestyksestä? Yliopistoyhteisö on moniarvoinen, mutta olemme kuitenkin loppujen lopuksi kaikki samalla asialla.

Jopa keskustelussa opiskelijavalinnoista nousee jossain määrin esille tämä suorittamisen ja pärjäämisen ideologia. Minä ensin. Minun lapseni ensin.

En sano, että opiskelijavalinnoissa ei pitäisi ottaa lukuun osoitettua osaamista. Näen kuitenkin merkkejä siitä, että välineellinen suhtautuminen osaamiseen ja oppimiseen on jopa lisääntymässä, vaikka itsekukin tiedämme, ettei se lopultakaan kanna kovin pitkälle.

Toivoisin, että opiskelijat olisivat aidosti intellektuaalisesti kiinnostuneita siitä, mitä yliopisto voi tarjota. Että nähtäisiin riittävän kauas ja avarrettaisiin muidenkin näkymiä.

Ja vastaavasti yliopiston pitää olla hereillä ja pitää esillä sellaisia asioita, jotka ovat ajassa kiinni ja meitä kaikkia puhuttelevat. Opiskelija on keskipisteessä, mutta se myös velvoittaa. Parhaimmillaan tämä luo uudenlaista tilaa ja sitoutumista, vastuunottoa omasta tekemisestä.

Tiedekunnan opiskelijat ovat olleet mukana järjestämässä pian toteutettavaa Legal Design Summitia. Tällaiset kokeilut voi nähdä myös uudenlaisten arvojen korostumisena. Asioita tehdään yhdessä. Otetaan palvelumuotoiluosaamista mukaan oikeudellisten palveluiden kehittämiseen. Koetetaan tehdä juridiikkaa siten, että ihmiset sitä ymmärtävät ja arvostavat. Juuri tällaisia avauksia tarvitaan.

Ensi viikonloppuna järjestetään Legal Tech Labin ensimmäinen hackathon.

Arvojen mukaisesta toiminnasta on paljon iloa. Voi kokea, että tekemisellä on aidosti merkitystä. Varmasti myös oppiminen on toisenlaista, jos koemme osallisuutta siihen asiaan, josta on kyse.

On ollut mukavaa nähdä, että yliopisto menestyy erilaisilla mittareilla katsottuna. Tällaisissa rankingeissa ja ranking-puheessa on kuitenkin perustavanlaatuinen ongelma. Sellainen puhe ei vie meitä eteenpäin. Se johtaa entistä välineellisempään suhtautumiseen todelliseen tietoon ja osaamiseen.

Sen sijaan, kun toimimme tosissamme, yhdessä, jakaen ja toisiamme kunnioittaen, pomppaamme varmaan rankingeissa vielä aimo harppauksen ylöspäin.

Tämä onkin paradoksi. Arvot ovat sittenkin myös se paras väline.

Kimmo Nuotio

dekaani