Yliopistoissa ja toivottavasti yhteiskunnassa laajemminkin ajatellaan, että tärkeät politiikka-päätökset yhteiskunnassa tulisi perustaa tietoon. Usein tutkimuksissa on mukana vaikutusarviointeja.

Myös opiskelijavalinnat tulisi toteuttaa parhaan tiedon pohjalta ja muutosten vaikutuksia ennakoiden. Yliopistot keräävät tietoa valinnoista ja kehittävät osaamistaan tämän tiedon analysoinnissa. Uudistuksissa on tarpeen ymmärtää syvällisesti se, mitä tavoitellaan ja mitä keinoja on käytettävissä.

Oikeustieteen koulutusalalla vuoden 2018 yhteisvalintaan siirtyminen merkitsee suurehkoa muutosta. Lähtöpisteiden painoarvoa suhteessa valintakoepisteisiin lisää se, että ensi kesänä jo 60 % tulee valituksi yhteispisteiden perusteella. Yhteisvalinta ei vielä vuonna 2018 koske valintaa ruotsinkieliseen koulutukseen.

Vuoden 2018 uudistuksen vaikutukset eivät ole täysin ennakoitavissa, sillä emme voi varmuudella tietää, millaisia valintoja hakijat tulevat tekemään. Olettaa kuitenkin voi, että moni hakija valitsee kaikki neljä oikeustieteen hakukohdetta, ja aika moni viidennenkin, eli Helsingin yliopiston Vaasassa annettavan koulutuksen, joka on luonteeltaan kaksikielinen.

Kun katsoo tämän kesän opiskelijavalintaa suomenkielisessä päävalinnassa Helsinkiin, lukuisilla hakijoilla oli huomattavan korkeat lähtöpisteet ylioppilastutkinnon perusteella. Jos opiskelijat olisi valittu yksinomaan lähtöpisteiden perusteella, valituksi tuleminen olisi edellyttänyt ylioppilaskokeesta kutakuinkin kolmea laudaturia ja yhtä eximiaa.

Yksinomaan Helsinkiin on nykyisin eximian yleisarvosanaan yltäneitä hakijoita niin paljon, että tämä joukko riittäisi täyttämään kaikki oikeustieteen koulutusalan paikat koko maassa siinä tapauksessa, että valinta joskus tulevaisuudessa tehtäisiin yksinomaan todistusten perusteella.

Opetus- ja kulttuuriministeriö on sopinut yliopistojen rehtoreiden kanssa, että ylioppilastutkinnon merkitystä opiskelijavalinnoissa entisestään korostetaan vuonna 2020. Suoravalintaa ylioppilastutkinnon perusteella suositaan ja mahdollisuus ylioppilastutkinnon ja valintakokeen yhdistelmään poistuu. Välivuosista ja valmennuskurssibisneksestä halutaan eroon.

Oikeustieteen alalla ajatusta suoravalinnasta yksinomaisena valintamallina syystä vierastetaan. En kertaa enää tässä syitä tähän näkemykseen. Mutta olisiko mahdollista ja järkevää ottaa kuitenkin osa opiskelijoista todistusvalinnalla?

On vastasyitä tällekin kannalle. Vaikka aivan huipuille olisi oma todistusvalinnan kiintiönsä, hakijan kannalta se ei merkitsisi suurta muutosta, sillä ylioppilastutkinnon arvosanat varmistuvat vasta siinä vaiheessa, kun työ valintakokeeseen valmistautumiseksi on jo pitkällä. Ainoastaan aivan parhaat voisivat luottaa siihen, että tulevat todistusarvosanoillaan valituiksi.

Kun on eri yhteyksissä analysoitu opiskelijavalintaa, on hiukan yllättäenkin havaittu, että ylioppilastutkinnon arvosanat korreloivat suhteellisen huonosti valintakoemenestykseen. Vaikka ei ehkä ihan ymmärretä, mitä nykyinen valintakoe mittaa, tiedetään erittäin hyvin, että se mittaa jotakin muuta kuin ylioppilastutkinto. Kuriositeetttina mainittakoon, että lyhyen matematiikan kirjoittajat pärjäävät valintakokeessa jostain syystä jopa paremmin kuin pitkän matematiikan kirjoittaneet.

Ylioppilastodistuksen painottaminen valinnoissa tulee tietenkin merkitsemään sitä, että opiskelemaan päässeillä on takanaan aikaisempaa paremmin suoritettu ylioppilastutkinto. Heillä voi siten olettaa olevan erinomaiset yleiset valmiudet yliopisto-opintoihin. Mutta voidaanko ja kannattaako hakijoiden motivaation ja soveltuvuuden testaamisesta jatkossakaan luopua? Sitouminen omaan alaan on ollut oikeustieteen opiskelijoiden keskuudessa poikkeuksellisen vahvaa.

Valintakoetta olisi mahdollista edelleen kehittää aidoksi soveltuvuuskokeeksi lisäämällä siihen esimerkiksi motivaatiokirje ja/tai haastatteluosio. Kaikkien valituksi tulevien tulisi tulla tämän seulan kautta. Motivaatiokirjeen ja/tai haastattelun käyttöönotto vaatisi toki huolellisen valmistelun, sillä liian subjektiivisia kriteereitä tulisi välttää.

Jos soveltuvuuskoetta ajattelee, sen etuna olisi, että ne huiput, joiden sydän ei syki alalle, eivät tässä mallissa veisi opiskelupaikkoja muilta. Tuntuu jopa haaskaukselta ottaa pienessä maassa oikeustieteen alalle joukoittain esimerkiksi matemaattisesti huippulahjakkaita nuoria, joista taas muilla aloilla on pulaa, jolleivät he osoita vahvaa kiinnostusta alalle.

Yksi ratkaisu asiaan olisi kehittää lakitiedon opetusta lukioissa osana yhteiskuntaoppia ja painottaa valinnassa yhteiskuntaopin arvosanaa. Tämä vaatisi kuitenkin vuosien valmistelun.

Tietojenkäsittelytieteessä on hyviä kokemuksia MOOC-muodossa (Massive Open Online Course) toteutettuun verkkokurssiin ja sen päättävään näyttökokeeseen pohjaavasta valinnasta. Oikeustieteessäkin olisi mahdollista laatia verkkokurssi, jonka päätteeksi olisi haastattelu ja näyttökoe.

Vaikka ajatus on sinänsä houkutteleva, opiskelijavalintaa ajatellen tällaiseen kurssiin liittyy myös ongelmia. Valmennuskurssibisnes hyvinkin viriäisi tukemaan menestystä verkkokursseilla. Sen sijaan, että valintakokeesta olisi päästy eroon, valintakoe jatkuisikin ympäri vuoden. Yleisenä johdantokurssina MOOC-kurssi olisi sen sijaan mainio.

Keskustelu uudistusten suunnasta on edelleen tarpeen.

Kimmo Nuotio

dekaani

Opiskelijavalinnat on takuuvarma keskustelunaihe, josta riittää mielipiteitä. Myös alan piireissä asiasta keskustellaan säännöllisesti.

Oikeustieteelliset tiedekunnat ovat tarttuneet nykyjärjestelmän ongelmiin ja päättäneet siirtyä yhteisvalintaan kesän 2018 valinnoissa. Valintaperusteetkin on yhtenäistetty. Luettavaa materiaalia ja lukuaikaa on vähennetty, ja aineistotehtävät valtaavat alaa. Valintaperusteissa korostetaan aikaisempaa enemmän ylioppilastutkinnon arvosanoja.

Opetus- ja kulttuuriministeriö on hallitusohjelmaan kirjatun mukaisesti viemässä uudistusta jo seuraavaan vaiheeseen. Katse on nyt vuodessa 2020.

Kirjallisten valintakokeiden merkitystä pyritään voimakkaasti vähentämään ja vastaavasti ylioppilastutkinnon arvosanojen merkitystä valinnoissa lisätään. Tavoitteena on, että ylioppilaat löytäisivät alansa nykyistä nopeammin, eikä välivuosia nykyiseen tapaan tulisi.

Oikeustieteen alalla esitetyt ajatukset on hankala toteuttaa. Ylioppilastutkinnon arvosanojen mukaan voidaan kyllä haluttaessa kuoria kermat uusista ylioppilaista oikikseen, mutta jos esimerkiksi 50-100 parasta valittaisiin tällä perusteella, vaadittavat arvosanat nousisivat huikean korkeiksi: puhutaan laudatur-rivistöstä.

Jos kirjallinen valintakoe edelleen jäisi, mutta sen perusteella valittaisiin suomenkielisessä päävalinnassa enää 100-140 uutta opiskelijaa, pisterajat valintakokeessa nousisivat todella korkealle. Tämä toimisi sinänsä tietynlaisena pelotteena, sillä moni kuoppaisi haaveensa ja pyrkisi suosiolla etsimään muun tien tai vaihtaisi alatoivetta.

Hakupainealoilla ongelma johtuu oikeastaan niistä sadoista ja jopa tuhansista hakijoista, jotka eivät ole ensi yrittämällä päässeet toivealalleen, mutta jotka eivät aloita myöskään minkään muun alan vakavia opintoja.

Hyvän valintajärjestelmän tulisi olla sekä reilu, oikeudenmukainen että tehokas. Ei ole reilua sulkea portteja jo lukiovaiheessa, vaan tulee olla muita väyliä heille, jotka heräävät haaveisiinsa toisia myöhemmin.

Helsingin yliopiston oikeustieteelliseen tiedekuntaan on saatu jo vuosikymmenet todella hyvät ja motivoituneet opiskelijat. Pääsykokeita on järjestetty 1970-luvulta lähtien.

Ei se tietenkään haittaa, että opiskelija-aines entisestään paranee.

Oma huoleni liittyy pikemmin siihen, että oikeustiede, joka on jo valmiiksi eliittiala, saattaa elitisoitua entisestään. Yhteisvalintaan siirtyminenkin voi jo merkitä askelta siihen suuntaan. Pääkaupunkilaisten koulukynttilöiden osuus kaikissa Suomen oikiksissa saattaa kasvaa.

Voi kysyä, onko Suomen koululaitos niin kehittynyt, että tie alalle jatkossakin voisi aueta myös pienemmän paikkakunnan lukiosta. Toteutuuko silloin tosiasiallinen mahdollisuuksien yhdenvertaisuus? Tiedekunnan ja yliopiston tulee nähdä opiskelijavalinnat myös  arvovalintana, josta käydään monipuolista yhteiskunnallista keskustelua. Tämä kuuluu suorastaan yliopiston yhteiskuntavastuuseen.

Jos oikeustieteessä koulutettaisiin yksinomaan tutkijoita, kehitystä kohti ehdotonta huippuutta voisi ehkä pitää myönteisenä. Oikeustieteen opinnot johtavat kuitenkin useimmilla lakimiesammattiin. Lakimiesammatissa vaaditaan kärsivällisyyttä ja käytännön taitoja, paljon muutakin kuin niitä, joita ylioppilaskokeissa mitataan.

Onkin oikeutettua kysyä, mistä joukosta Suomessa jatkossa valitaan syyttäjät, tuomarit ja asianajajat. Luottamus oikeudenhoitoon edellyttää, että tie näihin tehtäviin pysyy avoimena monille pikemmin kuin harvoille. Senkin vuoksi tarvitaan vaihtoehtoisia polkuja alalle.

Opetus- ja kulttuuriministeriön ohella asia saattaa kiinnostaa myös oikeusministeriötä. Voidaanko oikeuspalvelut turvata koko maassa, jos emme enää rekrytoisi alalle koko maasta? Asiaa tuleekin tarkkaan seurata, jotta korjausliikkeitä voidaan tarvittaessa tehdä.

Silloin, kun jokin yhtälö tuntuu mahdottomalta ratkoa, on usein hyvä siirtyä ajattelemaan niin sanotusti “boksin ulkopuolelta”.

Voitaisiinko lukion opiskelijoille kehittää sellainen kurssi, jonka suorittaneet voisivat ylioppilaskokeessa vastata lakitiedon kysymyksiin? Tätä painottaen voitaisiin päästä valitsemaan heitä, jotka ovat jo osoittaneet kiinnostuksensa.

Myös avoimen yliopiston väylää olisi mahdollista kehittää siten, että hyvä menestys niissä opinnoissa suoraan avaisi tien tiedekuntaan. Jotta puolestaan tällainen väylä ei taas kerran suosisi pääkaupunkiseudulta tulijoita, kurssien tulisi olla suoritettavissa verkko-opiskeluna.

Muitakin vaihtoehtoja pitäisi ehkä miettiä. Voisiko jokin soveltuvuuskoe tulla kyseeseen? – Sinänsä nykyistä valintakoetta voi pitää eräänlaisena soveltuvuuskokeena, sillä vahva motivaatio on ilman muuta alan töissä pärjäämisen edellytys.

Kysymyksiä on enemmän kuin vastauksia.

Jo pian on voitava vastata kysymykseen, millainen on oikeustieteen opiskelijavalinta vuonna 2020 ja sen jälkeisinä vuosina. Vuoden 2020 opiskelijavalintaan osallistuvat nuoret ovat juuri aloittaneet lukion. Heidän tulisi voida tietää, miten parhaiten turvataan tie oikeustieteelliseen, jos se sattuu olemaan se todellinen kiinnostuksen kohde.

Siinä kiinnostuksessa ei nimittäin ole mitään vikaa. Päinvastoin.

Kimmo Nuotio

dekaani

Helsingin yliopiston uunituore kansainvälistymis-asiakirja kuvaa hyvin kunnianhimoamme globaalina vaikuttajana.

http://www.helsinki.fi/globalimpact/fin.html

Tukholman ja Pekingin yliopistot ovat strategisia kansainvälisiä kumppaneitamme. Tunnusteluita on vireillä muihinkin suuntiin. Esimerkiksi yhteyksiä Edinburghin yliopistoon on viritelty. Kahdenvälisiä yliopistotason yhteistyösopimuksia on eri puolille maailmaa.

Eurooppalaisten tutkimusyliopistojen verkoston LERU:n jäsenyliopistot ovat tulleet meille yhä tärkeämmäksi viiteryhmäksi. Oikeustieteen alaryhmä toimii aktiivisesti.

Oikeustieteellinen tiedekunta on kurkottanut yhteistyössään myös Euroopan ulkopuolelle, kuten tietysti koko yliopistokin. Ilmanlaadun tutkimuksen huippuasiantuntija professori Markku Kulmala on ensimmäisenä ulkomaisena tutkijana saanut kutsun Kiinan Tiedeakatemian jäseneksi.

Kiinalaisia yliopistollisia kumppaneita on jo lähes kymmenen. Kiinan Yhteiskuntatieteiden akatemian oikeustieteen instituutin kanssa on harjoitettu yhteistyötä kahdeksan vuoden ajan. Tutkimukset ovat liittyneet laajasti ymmärrettyyn oikeusvaltio-teemaan. Tiedekunta on mukana runsaan kahdenkymmenen oikeustieteellisen tiedekunnan muodostamassa Uusi silkkitie -verkostossa.

Oikeustieteellinen tiedekunta on tiivistänyt yhteistyötään Moskovan Higher School of Economicsin oikeustieteellisen tiedekunnan kanssa. Tuo yliopisto on yksi niistä, joita Venäjä pyrkii nostamaan maailman kärkeen.

Avautuminen globaaliin yhteiskuntavastuuseen edellyttää, että ovet ovat avoinna eri suuntiin ja että ennakkoluuloja torjutaan. Samaan aikaan on omasta integriteetistä pidettävä kiinni. Missä sitten kulkevat rajat?

Näkisin, että tiedekunnan ja yliopiston tasolla on hyvä, jos hyväksyttävän ja toivottavan kansainvälisen yhteistyön kriteerit nousisivat jollain tavalla tieteestä itsestään. Esimerkiksi ihmisoikeuksista ei ole vain yhtä universaalia näkemystä. Ihmisoikeuskeskustelu voi olla moniarvoista.

Helsingin yliopiston tuskin kannattaa erityisesti rakentaa yhteistyötä sellaisten yliopistojen kanssa, joissa tieteen vapautta ei turvata tai joissa toimintaympäristö on muuten tukahduttava.

Viime kevään aikana käynnistyi keskusteluita siitä, tulisiko oikeustieteellisen tiedekunnan osallistua hankkeeseen, jossa yksityisen yliopiston lukuun, mutta Helsingin yliopiston nimissä, annettaisiin oikeustieteellistä tutkintoon johtavaa koulutusta Kuwaitissa.

Jos toimintaa aloitettaisiin Kuwaitissa, yliopiston tulisi voida varmistua siitä, ettei omista arvoistamme jouduta tinkimään.

Yliopistot eivät voi vaieta räikeimmistä ihmisoikeusloukkauksista. Yksi ilmeisimmistä ihmisoikeuskysymyksistä, joissa yliopistot ovat aktivoituneet, on tutkijoihin kohdistuva vaino. Helsingin yliopistokin on liittynyt Scholars at Risk -verkostoon.

Yliopistomme on määritellyt arvojaan useissa julkisissa dokumenteissa. Kiinnostavaa on, että arvoja ei ole varsinaisesti lyöty lukkoon.

(Ks. https://www.helsinki.fi/fi/yliopisto/yliopistoyhteison-arvot-toiminnan-maarittajina):

“Yliopisto on monenlaisten vapaasti ajattelevien tutkijoiden ja opettajien yhteenliittymä. Yliopistolla ei tämän vuoksi voi olla yhtenäistä johdon vahvistamaa arvojärjestelmää. Toimintamme perustuukin arvoihin, jotka nousevat yliopistoyhteisön omasta toiminnasta ja tavoitteista, ja jotka ovat siten yliopistoyhteisön laajasti hyväksymiä.”

Jos yliopistomme laatisi ihmisoikeusasiakirjan ohjaamaan kansainvälistymistään, siihen ehkä kirjattaisiin, että yliopistomme ja sen tutkijat ovat sitoutuneita edistämään ihmisoikeuksia, oikeusvaltiota ja demokratiaa. Mutta olisiko tuokin jo liikaa sanottu?

Tieteen ydin on kritiikki, jolloin on ongelmallista antaa tällaisia sisällöllisiä määrityksiä. Arvoiksi ymmärrettyinä näihin silti voinevat useimmat meistä sitoutua.

Käytännön tilanteet tuottavat hyviä koetinkiviä sille, mitä arvoja yliopistoyhteisö todellisuudessa haluaa nostaa keskeisimmiksi. Niistä kumpuavat itse asettamamme reunaehdot kansainväliselle toiminnallemme.

Globaali vastuu haastaa pohtimaan arvojamme.

Kimmo Nuotio
dekaani

Vierailulla Lundin oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Dekaani Mia Rönnmar toisena oikealta.

Ensimmäinen ulkomaanmatkani suuntautui Tukholmaan. Olin noin viisivuotias. Muutamaa vuotta myöhemmin autoilimme perheen kanssa jo Eurooppaan. Maailma avartui kertaheitolla. Etelä-Euroopassa moni asia oli toisin kuin kotipuolessa.

Koulussa luin saksaa ensimmäisenä vieraana kielenä. Nuorena tutkijana ensimmäiset ulkomaan tutkimusjaksoni suuntautuivat Saksaan.

1980-luvulla Eurooppa oli vielä jakautunut. Rikosoikeuden oppiaineessa, omassani, tehtiin yhteistyötä valtioviisaan tasapuolisesti kumpaankin suuntaan. Vuoden 1990 isoon rikoslain 100-vuotisjuhlakollokvioon kutsuttiin kollegoja eri puolilta.

Jokainen katsoo maailmaa omasta linnunpöntönreiästään. Oma reikäni avartui kun sain viettää tutkimusjakson Firenzen Eurooppayliopistoinstituutissa. Tutkimusyhteistyössä angloamerikkalainen puoli alkoi korostua. Englanti vahvistui työkielenä. Ei silti kansallinen tai pohjoismainen puoli mihinkään kadonnut, päinvastoin.

Oikeus- ja yhteiskuntafilosofian maailmanjärjestön IVR:n toiminnassa näkyi jo uuden vuosituhannen vaihteessa, että espanjankielinen maailma samoin kuin Aasia ja Afrikkakin pyrkivät mukaan ja myös toivat sinne uusia tuulia. Maailmanjärjestöstä tuli aidosti maailmanjärjestö. Eurooppalaiset ja englanninkielinen maailma eivät enää yksin määrittäneet sitä, mitä ja mistä puhutaan.

Suomessa varmaankin EU:n jäsenyys käänsi katseita oikeustieteessä sisäänpäin siinä mielessä, että oli opittava paljon uutta. Pikku hiljaa on kuitenkin jälleen uskallettu kurkistaa kauemmas.

Oikeusvertailun tutkimuksen vahvistamiseen tähdättiin kymmenkunta vuotta sitten, kun asiaa selvitettiin yliopistojen yhteisin voimin. Pikku hiljaa oikeuskulttuurinen osaaminen onkin vahvistunut.

Kiinan oikeuden ja oikeuskulttuurin keskuksen perustaminen oli merkki jostakin uudesta. Venäjän suuntaan on viritelty verkkoja. Latinalaiseen Amerikkaan on yhteyksiä, samoin Hong Kongiin ja Australiaan.

Tiedekunnan johtoa vieraili alkuviikosta Lundissa keskustelemassa yhteistyömahdollisuuksista. Avarasti maailmaan suhtautuvissa tiedekunnissa ovat kovin samantyyppiset asiat pinnalla. Pohjoismainen yhteistyö voi nykyään olla sitäkin, että jaamme asioita suhteessa vaikka kiinalaisiin tai australialaisiin kumppaneihimme.

Arabiankielisessä maailmassa on kasvavaa kiinnostusta suomalaiseen tiede- ja koulutusosaamiseen. Selvitettävänä on hanke, joka saattaa johtaa siihen, että aloitamme toimintaa Kuwaitissa.

Aika hyvin olemme siis kairanneet linnunpöntönreikäämme suuremmaksi.

Henkilökohtaisella tasolla on tapahtunut samaa kuin mitä nyt näen institutionaalisemmalla tasolla. Pikku hiljaa on kurkotettu kauemmas. Kun Topeliuksen puiston hiekkalaatikolla kaivoin tunnelia Kiinaan, ei tullut mieleenkään, että sinne voisi joskus päästä käymään.

Ehkä olennaisin oppi tästä ikkunoiden avaamisesta on, että ei meidän tarvitse sen vuoksi niinkään muuksi muuttua. Olemme hyviä sellaisina kuin olemme. Aitous riittää, ja kiinnostus uuteen.

Aina ei tarvitse edes rynnätä maailmalle. Riittää, että pidetään ikkunat avoinna, niin maailma tulee kylään.

Kimmo Nuotio

Iiris Kestilä, Lapin yliopisto, puhui opiskelipaneelissa lohkoketjuteknologiaan liittyvistä patenttioikeudellisista kysymyksistä.

Legal Tech Lab järjesti perjantaina ensimmäisen varsinaisen tapahtumansa. Teemana oli oikeudellisten palveluiden tulevaisuus, kun teknologia tulee avuksi palveluiden tuottamisessa. Yliopiston pieni juhlasali oli pakkautunut täyteen innostunutta väkeä.

Arvaan, että moni epäilijä miettii, pitääkö tällaisesta nyt mukamas innostua, kun muitakin tutumpia asioita olisi, joista olisi tarpeen kantaa huolta. Väittäisin kuitenkin, että kiinnostuminen kannattaa.

Oli hienoa kuulla esimerkiksi oikeusministeriön suunnitelmista viedä digitalisaatiota eteenpäin; niistä oli hankejohtaja Marko Loisa kertomassa. Asiakirjahallinnan järjestelmä on uudistumassa ja semanttista Finlexiä rakennetaan hyvää vauhtia. Kehittyneemmät järjestelmät auttavat tiedontarvitsijaa nykyistä paremmin. Loivan mukaan asiakkaat odottavat jatkossa myös tuomioistuimilta sähköisiä palveluita, joten niitä pitää tuottaa. – Ensi syksyn Hackathon (Labin järjestämä kehittämiskilpailu) tulee muuten keskittymään juuri semanttiseen Finlexiin.

Pääalustuksen piti lohkoketjuteknologian kehittäjiin kuuluva Gavin Wood. Lohkoketjuteknologia mahdollistaa hajautettuja toimintamalleja, kuten esimerkiksi virtuaalirahan, jonka arvo ei perustu siihen, että joku instituutio keskitetysti takaa sen.

Lienee selvää, että tämäntapaiset radikaalisti uudenlaiset teknologiat haastavat myös oikeudellisia sääntelyitä, mutta myös avaavat mahdollisuuksia ylläpitää erilaisia järjestelmiä ja vaikka rekistereitä hyvin kevyellä tavalla. Lainsäätäjän on osattava tehdä viisaita ratkaisuja ja joudumme osin myös sopeutumaan siihen, että teknologian muuttumisen myötä tietyllä tapaa itse todellisuus muuttuu.

DLA Piperin osakas, asianajaja Markus Oksanen kertoi kokemuksistaan globaalissa, maailman suurimpiin kuuluvassa asianajotoimistossa. Mitä ilmeisimmin DLA Piper panostaa todella paljon myös teknologiseen kehittämiseen. Oksanen kuitenkin arveli, että Suomi voisi olla kokoaan isompi tekijä teknologian hyödyntämisessä ja oikeudellisten palveluiden kehittämisessä: meillä on vahvaa osaamista sekä teknologiapuolella että juridiikassa. USA:ssa parhaajien koodaajien palkat ovat karkaamassa käsistä.

Näyttää ilmeiseltä, että Legal Tech on tullut jäädäkseen. On todella tärkeää, että yliopisto voi tarjota kohtaamispaikan alan toimijoille. Näin myös oikeustieteen tutkijat pääsevät nopeammin kiinni siihen, mitä näissä kysymyksissä todella tapahtuu.

Yliopiston strategiaan kuuluu, että opiskelijat tulisi nostaa toiminnan keskiöön. Legal Tech Lab on tästä erinomainen esimerkki. Se on toimintaa, joka poikkeaa normaalista, sillä kyse ei ole mistään tavanomaisesta opintosuorituksesta, vaan jostain paljon suuremmasta. Opiskelijat ovat ottaneet sen omakseen. Tietenkään se ei voi jää pelkästään opiskelijoiden varaan, mutta näkee, että opiskelijat ovat oivaltaneet, että nämä teemat eivät ole science fictioniä, vaan vaikuttavat jo nyt. Esimerkiksi pian avautuva gradupankki tuo opiskelijoiden tutkimustyön esille ja luo hienon väylän vaikkapa ohjelmistoyhtiöiden ja tiedekunnan välille.

Tiedekunnan tehtävänä on valmistaa opiskelijoita tulevaisuuden työelämään. Koen, että nyt todellakin tehdään oikeita asioita. On myös ilo nähdä, että kaikki toimijat keskustelevat näistä asioista viisaasti ja hyvässä hengessä. Yliopiston kuuluu olla se paikka, jossa tiede ja käytäntö kohtaavat ja jossa ajankohtaisia kysymyksiä valotetaan monista näkökulmista. Harvoin on esimerkiksi niin paljon puhuttu arvoista ja oikeudenmukaisuudesta kuin perjantain seminaarissa.

Seminaarin suurimmat aplodit sai Gemma Galdon Clavell, joka muistutti siitä, että teknologiaan ei kannata luottaa sinisilmäisesti. Oikeuden suuret kysymykset vaativat, että eettiset ja oikeudelliset näkökulmat pidetään vahvasti mukana. Tietosuojaa koskevat keskustelut ovat tästä hyvä esimerkki. Nettiaikana ongelmana ei niinkään ole muistaminen, vaan unohtaminen: oikeus tulla unohdetuksi.

Kööpenhaminasta tulleet vieraat kertoivat, että heillä on vastaavantyyppistä toimintaa vireillä. Tiedekunta oli järjestänyt jonkinlaisen kilpailun innovaatioista kiinnostuneille opiskelijoille. Pääpalkintona oli palkintomatka Helsinkiin tähän seminaariin.

Syksyllä on eräs australialaisen oikeustieteellisen tiedekunnan dekaani kertonut tulevansa tutustumaan Legal Tech Labin toimintaan. Heillä päin keskustellaan kuulemma jo siitä, pitäisikö oikeustieteen opiskelijoille tarjota opetusta koodaamisessa.

Hyvä kysymys. Pitäisikö meillä?

Kimmo Nuotio

dekaani

PS: Legal Tech Labista:

https://www.helsinki.fi/en/networks/legal-tech-lab