Kuoleminen kuvina

Elokuvissa kuollaan tuon tuosta, joskin eri tyylilajeilla on omat sopivuussääntönsä kuolinkohtauksille. Kauhussa ihmisen ruumis voi hajota verisiksi kappaleiksi, mutta draamat ja dokumentit ovat usein pidättyväisempiä kerronnassaan.

Hienovaraiseen ilmaisuun kuuluvat erilaiset kuvalliset kiertoilmaukset. Esimerkiksi kotimaisissa kuolemiseen keskittyvissä dokumenteissa, kuten Viimeiset sanani -televisiosarjassa (YLE 2014), luonnon hyödyntäminen on isossa roolissa. Kuolemaa odoteltaessa ruudun täyttävät metsät, puut, kasvit, linnut, meri, joet ja järvet.

Erityisen iso osa materiaalista on kuvattu syksyn ja talven aikana, jolloin horroksessa oleva luonto vertaa kuolemaa unenkaltaiseen tilaan. Kuvitus on kaunista ja rauhoittavaa, ja samalla näiden elementtien käyttö luonnollistaa kuolemaa. Kuolemasta tulee osa elämänkiertokulkua, johon myös ihmisen kuolevaisuus sitoutuu.

Itse kuolemaa harvoin näytetään ruudulla – mielenkiintoisena poikkeuksena toimii Edgar Barensin saattohoitodokumentti Prison Terminal (2013), jossa katsoja yhdessä kuolevan miehen pojan kanssa todistaa viimeistä hengenvetoa. Tarinankerronnalle kuolinhetki on kuitenkin aina olennainen käännekohta, joka usein merkitään kuvallisina kiertoilmauksina.

Esimerkiksi pöydälle asetettu kynttilä muistuttaa hautakynttilöistä, ja efektiä usein korostetaan puhaltamalla liekki sammuksiin. Myös tyhjän vuoteen tai vaikkapa lempinojatuolin kuvaaminen tyhjänä on tehokas keino ilmaista toiseen olotilaan siirtymisestä. Toisinaan kotimaiset dokumentit hyödyntävät valolla leikittelyä. Kamera voi siirtyä kuolevasta ihmisestä kuvaamaan valoa, joka täyttää kuvaruudun.

Vaikkakin tarinankerrontaa pitkälti määrittelee se, mitä dokumentissa puhutaan, on mielenkiintoista huomioida, että samat käännetapahtumat merkitään myös visuaalisesti. Luodut vertauskuvat kytkeytyvät tuttuihin tapoihin puhua kuolemasta: näissä kuvissa elämän liekki hiipuu, ihminen nukkuu pois ja astuu valoon. Lusikan heittämistä nurkkaan ei ole ollut juurikaan tarjolla, mutta lepotilassa oleva luonto vertautuu mielenkiintoisesti kuolemaa ilmaisevaan marras-sanaan (esim. marraskuisten maisemien kautta). Dokumentit toistavat niinkin tunnistettavia elementtejä kulttuurisesti totutusta tavasta esittää kuolemaa, ettemme aina edes kiinnitä huomiota siihen, miksi juuri nämä elementit on valittu mukaan myös elokuvan maailmaan.