Elävät kuolleet ja kuoleman prosessi

Tummuva ilta hautausmaalla. Hautakivien välissä kieppuu sumun riekaleita. Lähikuva hautakummusta alkaa tuntua painostavalta enteilevän taustamusiikin välityksellä. Ja aivan oikein, haudasta kurkottaa käsi maan pinnalle.

Tunnistamme nopeasti tämän klassisen kohtauksen, jossa katsoja kohtaa elävän kuolleen – on se sitten zombi, vampyyri, muumio tai jokin muu hahmo. Mutta mitä nämä hahmot itse asiassa kertovat meille kuolemasta?

Yksi tapa lähestyä eläviä kuolleita on ajatella heidän edustavan elävien suhtautumista kuolemiseen – ei niinkään edustavan sitä, mitä kuolema on. Elävien kuolleiden olemassa oloon liittyykin kolme keskeistä vaihetta, kolme erilaista suhdetta kuolemaan.

Ensimmäinen kuolema on persoonan kuolema, eli hetki kun ihminen kuolee ja hän syntyy uudelleen vampyyrinä, muumiona, zombina. Tämä kuolema merkitsee muutosta, jossa ihminen menettää jotain keskeistä identiteetistään ja hänestä muokkautuu toiseksi, usein hirviöksi tunnistettava hahmo.

Toinen kuolema kuvastaa sosiaalista kuolemaa. Elossa olevien hahmojen on pystyttävä tunnistamaan, että heidän ystävänsä, perheen jäsenensä tai yhteisön osa on muuttunut eläväksi kuolleeksi, tai muuten he riskeeraavat omankin henkensä ja tulevat helpoksi saaliiksi vaikkapa ihmissyöjäzombielle. Tässä vaiheessa elävien on neuvoteltava ihmissuhteensa uudelleen ja vaihe osoittaa luopumista.

Kolmas vaihe on tyypillisesti ruumiillinen kuolema, jossa elävä kuollut tuhotaan. Vampyyri seivästetään, zombielta katkaistaan kaula ja niin edelleen. Tämä kuolema on elävän kuolleen lopullinen tuho, mutta se on mahdollista vain jos hänen olemassa olonsa on ensin ymmärretty.

Tällä tavoin palasiksi hajotettuna elävät kuolleet itse asiassa edustavat erilaisia vaiheita kuoleman kohtaamisessa. Kansanperinteessä tämä noudattelee vanhoja käytänteitä, joissa ruumis käsiteltiin kahteen kertaan. Ensimmäisen kerran kuoleman jälkeen ja toisen kerran tietyn suruajan jälkeen luut haudattiin. Väliaika kahden eri hautajaisten välillä osoitti yhteisön sosiaalista sopeutumista vainajan poismenoon.

Nykyään vastaavaa kaksien hautajaisten rituaalia ei enää länsimaissa käytetä, mutta tästä perinteestä elävä kuollut -tarinoihinkin lainattu malli on edelleen ajankohtainen. Ihmiset sairastavat pidempään, ja etenkin joitain muistisairauksia on verrattu elävään kuolemaan, jossa ihminen on fyysisesti olemassa, mutta hänen identiteettinsä on muuttunut ja samoin hänen ihmissuhteensa ovat rajoittuneet. Vaikka omaisille ja ystäville ihminen olisikin vielä läsnä, yhteiskunnallisesti he ovat usein yhteisön marginaaleissa. Siten elävien kuolleiden merkitsemät identiteetin menetyksen ja sosiaalisen luopumisen prosessit ovat edelleen symbolisesti puhuttelevia nyky-yleisöllekin.