University of Helsinki
Vierailin taannoin katsomassa teatteriesitystä Brightonilaisella hautausmaalla. Jo lähtökohdat olivat kokemuksellisia. Näytös alkoi siunauskappelissa pimeän tultua ja taksikuskikin ihmetteli, että tiedäthän hautausmaan olevan jo kiinni. Seikkailin pimeässä ja vanhojen hautakivien välissä etsimässä kappelia, mutta perille päästyä odotti viinilasillinen ja ”näyttämölle” oltiin valaistu ruumisarkku.
”The Death Show” oli Antonia Beckin ja Lucy Nichollsin esittämä näytelmä, jossa parodian ja komedian keinoin käsiteltiin englantilaista kuolemaan liittyvää kulttuuria. Keskustelun kohteeksi nostettiin muun muassa oletukset siitä, miten on hyväksyttävää puhua kuolleesta. Onko ainoastaan hänen menestystensä mainitseminen ja parhaiden puoliensa esiin nostaminen sallittua? Vai onko tällainen puhe tekopyhää kaunistelua, jossa sosiaalisen median tavoin kerrotaan vain elämän parhaat palat ja tehdään kuolemastakin kilpailu.
Osansa kritiikistä saivat myös Englannissa suosiotaan kasvattaneet kuolemaan valmistautumiskurssit. Oman arkun naputtelun, joogahengitysten ja itsensä etsimisen parodiointi toi esille sen, miten moninaisia palveluita on tarjolla ja miten kunkin on ehkä löydettävä itselleen sopiva tapa pohtia kuolevaisuutta. Kaikille sopivia koulutuspaketteja kun ei ole tarjolla.
Vaikkakin tuotanto oli pienimuotoista ja hyvin kotikutoista, toi näytelmä kuitenkin esille keskeisen eron suomalaisen ja englantilaisen keskustelukulttuurien välillä. Tämäkin show oli osa kuoleman tietoisuuskampanjaa. Niiden avulla kuolemisesta pyritään tekemään avoin ja normalisoitu osa yhteiskuntaa. Tapa, jonka kautta hautausmaalla kuolemalle nauraminen voisi olla sallittua, kenties jopa terapeuttista. Kenties meillä Suomessakin voisi olla tarvetta luoda kampanjoita kuolematietoisuudesta, sillä niiden tehtävänä on useimmiten antaa ihmisille julkisesti tilaa keskustella aiheesta ja sitä kautta saada sosiaalista tukea omille tunteilleen ja ajatuksilleen.