Kuolemisen yksinäisyys

Miksi joku haluaa, että hänen kuolemansa kuvataan kaikkien nähtäville? Eikö kuolevien esittäminen elokuva- ja televisioyleisöille ole yksityisyyden loukkausta? Tämän kaltaiset kysymykset osoittavat ihmisten olevan huolissaan, josko kuolevia käytetään hyväksi haavoittuvalla hetkellä.

Kun asiaa kysytään kuolevilta itseltään, asia näyttäytyy eri valossa. Dokumenttiprojekteihin osallistuminen on aina vapaaehtoista, ja mukaan lähteneet ovat tietoisia kameran ja kuvaajien läsnäolosta. Monelle osallistuminen on itsensä näkyväksi tekemistä, sillä kuoleminen on usein yksinäistä puuhaa.

Dokumenttiprojekteissa toistuu kohtaus, jossa kuoleva kertoo yksinäisyydestään. Vaikka lähiperhe edelleen olisi rinnalla, on suuri osa ystävistä, työtovereista, harrastuskavereista lakannut pitämästä yhteyttä. Näiden ihmisten elämä jatkuu ja he ajattelevat antavansa tilaa ja yksityisyyttä kuolevalle ja tämän omaisille. Moni kuoleva kokee tämän hylkäämisenä; hänellä ei ole enää paikkaa yhteiskunnassa, vaan hänet on siirretty sivuun merkityksettömänä.

Eräs vanha nainen halusi osallistua Island-dokumentin (2017) tekoon yksinäisyytensä takia. Jo se, että kuvausryhmä vieraili silloin tällöin hänen luonaan, oli lohdullista. Hänen ei tarvinnut odottaa kuolemaa yksin.

Kuoleminen voi olla yksinäistä puuhaa riippumatta siitä kuinka laajat sosiaaliset verkostot ihmisellä on ollut terveenä. Kenties ei pitäisikään kysyä, loukkaako kuvaaminen kuolevien yksityisyyttä. Kenties epäröimme näiden elokuvien kohdalla siksi, että kuolevien kohtaaminen saa terveet, elossa olevat ihmiset tuntemaan olonsa epämukaviksi. Kuoleman piilottaminen helpottaa, mutta monelle sairaalle, tosin vielä elossa olevalle, yksinäisyydestä voi tulla yksi elämän viimeisistä muistoista ja kokemuksista.