Kurkistus saattohoitokotiin

Sosiaalinen media ja kulttuurin visuaalistuminen on tehnyt valokuvista ja videoista yhä keskeisemmän tavan kommunikoida, mikä on luonut uudenlaisia haasteita myös saattohoitokodeille. Vaikka saattohoitoteemat eivät ole some-yleisön suurimpia suosikkeja, audio/visuaalinen viestintä luo uusia keinoja tavoittaa yleisöjä.

Viimeisen vuoden aikana olen vieraillut useissa pohjoisamerikkalaisissa saattohoitokodeissa ja keskustellut heidän tavoistaan viestiä toiminnastaan. Yhdysvalloissa ja Kanadassa laajan yleisön tavoittaminen on tärkeää, sillä julkisen rahoituksen saamiselle on usein edellytyksenä se, että tietty osa rahoituksesta pitää kerätä lahjoitusten kautta. Ja lahjoitusten saamisessa auttaa näkyvyys ja se, että ihmiset ymmärtävät, mitä saattohoito on.  

Tähän tarkoitukseen erilaiset videot ovat erinomainen keino. Niiden kautta katsojille voidaan kertoa tarinoita ihmisistä ja heidän kokemuksistaan, ja tarinoiden kyky herättää empatiaa on tehokas viestintäkeino. Monet saattohoitokodit ovatkin tuottaneet omia lyhytvideoitaan tai kokonaisia dokumenttielokuvia omasta toiminnastaan ja ihmisistä, joita on hoidettu heidän toimestaan. Tästä huolimatta suhde videoihin ei ole yksinkertainen tai yksiselitteinen.

Keskusteluissa saattohoitajien kanssa nousi esille vahva huoli yksityisyyden ja julkisuuden ristiriidasta. Saattohoitokoti lupaa potilailleen yksityisyyden ja kuoleman lähestyminen on monelle hyvin henkilökohtainen ja vaikea asia. Myös yleisö on usein kriittinen näiden videoiden suhteen – mikään saattohoitokoti ei halua itselleen mainetta, että se olisi hyväksikäyttänyt omia potilaitaan julkisen imagonsa takia. Tästä syystä osa saattohoitokodeista oli myös päättänyt, etteivät he kuvaa videoita, riippumatta siitä kuinka tehokasta viestintää ne olisivat.

Saattohoitokodit, jotka päättivät hyödyntää videoita, lähestyivät aihetta huomattavasti varovaisemmin kuin ulkopuoliset dokumentintekijät. Saattohoitoa käsittelevät dokumenttielokuvat, jotka on tuottanut ja ohjannut ulkopuoliset, pyrkivät usein nostamaan jopa ristiriitoja herättäviä näkökulmia esille (esimerkiksi brittiläinen Island –dokumentti on herättänyt paljon keskustelua näyttämällä seitsemän minuuttisen kuolinkohtauksen katsojilleen). Sen sijaan saattohoitokotien tuottamat dokumentit ja videot eivät lähde tarkoitushakuisesti rikkomaan rajoja.

Esimerkiksi Peterboroughn saattohoitokodin lyhytelokuva The Light Inside (Kanada, 2015) kertoo yhden syöpäsairaan naisen ja yhden lapsensa menettäneen perheen tarinan. Kummankaan tarinan kohdalla katsojalle ei näytetä ihmisiä kuolinvuoteella, vaan keskitytään heidän haastatteluihinsa ja siihen, miten saattohoitokoti on auttanut heitä ja miten saattohoito auttoi heitä käsittelemään tunteitaan vaikeassa tilanteessa. Tässä suhteessa elokuva onnistuu keskittymään siihen, mitä saattohoidon palvelut ovat, ei niinkään siihen, millaisia jonkun viimeiset hetket ovat tai mitä ihmisten pitäisi kuolemasta ajatella.