Median välittämät kokemukset koronasta ja kuolevaisuudesta

Mediatutkijana olen kiinnittänyt huomiota median välittämiin mielikuviin Koronasta. Tähän mennessä olen käynyt lävitse yli hieman viisikymmentä suomalaisessa valtavirtamediassa julkaistua uutista, joissa puhuvat koronaan sairastuneet tai heidän omaisensa ja viitisenkymmentä kansainvälistä sairaanhoitajien ja kuolleiden koronapotilaiden omaisten tarinaa.

Suomalaisten kokemuskertomukset painottuivat alkuvaiheissa fyysisiin koronaoireisiin, mutta sitä mukaan, kun tieto koronaoireista on lisääntynyt, tarinoihin on tullut mukaan yhä enemmän tunnekokemuksia. Tunnepuolen kertomuksissa ovat korostuneet epävarmuuden, ahdistuksen ja kuolemanpelon tunteet.

Epävarmuutta on lisännyt taudin pitkäkestoisuus ja sen vielä tuntemattomat, mutta mahdolliset jälkivaikutukset. Nämä aiheuttivat stressiä siitä, mitä on tulossa ja synnytti tunteen kontrollin menettämisestä omasta elämästä.

Ahdistuksen tunteet nousivat etenkin ulkoisesta paineesta. Siinä missä ihmiset kiittivät saamaansa tukea, monet myös kokivat ulkopuolisten syyllistävän heitä ja kohtelevan heitä ”spitaalisina”. Myös monet syyllistivät itseään siitä, ovatko he mahdollisesti tartuttaneet läheisiään tai muita ihmisiä. Etenkin ei-julkisuuden henkilöt mielellään kertoivat kokemuksistaan nimettöminä pelätessään syrjintää, jopa pelkoa muiden taholta.

Sairastuminen oli kaikille pysäyttävä kokemus, joka nosti esille kuoleman pelon ja kuolevaisuuden kokemuksen. Tähän liittyi myös yksinäisyyden kokemus. Etäyhteydet tuntuivat monelle riittämättömiltä sairastamisen keskellä. Yksin kuolemisen traagisuus konkretisoitui monien peloissa.

Kysymykset ihmissuhteista, yksinäisyydestä ja kuolevaisuudesta ovatkin korostuneet korona-aikakaudella. Nyky-yhteiskunnan suhdetta kuolemaan määrittelee pitkälti se, että lääketieteen kehittyessä ihmisten keskimääräinen elinikä on pidentynyt vuosikymmenillä. Siinä missä sata vuotta sitten kuoltiin erilaisiin tartuntatauteihin, nykyään kuolinsyytilastoja ovat hallinneet pitkäaikaissairaudet, kuten verenkiertoelinten sairaudet ja erilaiset syövät. Nykyiset saattohoitokäytänteet perustuvatkin ei-tartuttaviin pitkäaikaissairauksiin, mikä on mahdollistanut kuolemaan valmistautumisen, jäähyväisten keskeisyyden, omaisten fyysisen läsnäolon ja koskettamisen merkityksen osana prosessia.

Korona-tilanne on haastanut näitä kulttuurisia käytänteitä. Tartuntatauti on riski sairaalassa vieraileville ja potentiaalisesti tartuntaa kantavat vierailijat ovat riski sairaaloille ja hoitokodeille. Tästä huolimatta läheisyyden kaipuu ei ole kadonnut ja etäyhteyksillä tapahtuva yhteydenpito on saanut useat kokemaan, että heiltä riistetään mahdollisuus merkityksellisiin viimeisiin yhteisiin hetkiin.

Regret -vesipatsas Christchurchin kasvitieteellisessä puutarhassa (Uusi-Seelanti).

Keskustelu siitä, miten pitäisi tasapainottaa tarvetta estää tartuntojen leviäminen ja mahdollistaa merkityksellinen kuolema, ei ole helppoa. Isossa-Britanniassa asiaan otti kantaa jopa oikeusaste, kun tuomari määräsi, että mahdollisuus olla läsnä kuolevan läheisensä luona on perustavanlaatuinen oikeus. Suomessakin vierailuja on rajoitettu, mutta tapauskohtaisesti on käytetty harkintaa. Saattohoidossa olevien kohdalla voidaan tehdä poikkeuksia, mutta tällöinkin tyypillisesti aivan viime hetkillä ja rajoitetusti.

Poikkeuksista huolimatta saattohoitoa tehdään tällä hetkellä kahdella tavalla – etäyhteyksillä ja henkilökunnan taholta. Etäyhteydet mahdollistavat omaisille jäähyväisten jätön, jossa äänen merkitys korostuu. Henkilökunnalle on korostunut lohduttavan koskettamisen tärkeys. Etenkin sairaanhoitajien kertomuksissa korostuu monien kokema ristiriita, jossa koskettamista pidetään samaan aikaan turvallisuusriskinä, että elintärkeänä inhmillisyyden ja tuen osoittamisen välineenä.

Myös sureminen on saanut lisähaasteita. Koronaan kuolleiden omaiset ovat kertoneet häpeän tunteista, ikään kuin ulkopuolelle jättäminen jatkuisi edelleen, mikä on synnyttänyt avuttomuuden tunnetta. Hautajaisten järjestäminen on ollut vaikeaa, sillä kokoontumisrajoitukset ja kosketuskiellot koskevat yhtä lailla näitä tilanteita. Monessa maassa virtuaaliset hautajaiset ovat paikanneet tilannetta, mutta Suomessa nämä käytännöt eivät ole vielä yleistyneet, ja järjestämisvastuu on jäänyt omaisten harteille. Ajatus siitä, että surua pitäisi siirtää eteenpäin sopivampaan aikaan, tuntuu epäoikeudenmukaiselta.

Korona-rajoitukset ovat nopeasti muuttaneet kulttuurisia käytänteitä, jotka ovat monen mielessä yhdistyneet hyvään kuolemaan ja suremiseen. Rajoitusten voimassa olon aikana olisi kuitenkin löydettävä kanavia yksinäisyyden kokemisen vähentämiseen ja jäähyväisten jättämiseen. Yksi asia johon me voimme vaikuttaa, on pyrkiä vähentämään syyllistämistä ja ulkopuolelle jättämistä.

Lopuksi palaan vielä lyhyesti suomalaisen lehdistön koronakertomuksiin, sillä huomion arvoista ei ole kysyä vain, miten sairastuneet kuvailivat omia kokemuksiaan, vaan miksi lehdet pitivät tärkeinä kertoa näitä lukijoilleen. Yhdeksi merkittävimmistä syistä näytti nousevan tarinoiden moraalisuus, jonka mukaan koronaa ei saisi vähätellä, sillä se on sekä fyysisesti että henkisesti raskas kokemus ja siksi annettuja suosituksia tulisi seurata. Ihmisten kokemuksia käytettiin sekä vertaistukena että varoituskertomuksina, joista jälkimmäinen ei välttämättä vähennä syyllistämisen ilmiöitä.

 

Huom. Ylläoleva teksti on lyhyt alustukseni Turun yliopiston kulttuuri&terveys-verkkoseminaariin, joka järjestettiin 13.5.2020. Heidän sivuillaan julkaistaan tallenne seminaarista kokonaisuudessaan.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *