Dokumenttielokuvien representaatiot saattohoidettavista

Dokumenttielokuvat avaavat ovia näkemään, millaista on saattohoidon arki ja millaisia ajatuksia ja tuntemuksia erilaisilla saattohoidettavilla ihmisillä herää elämästä ja kuolemasta. Tässä suhteessa dokumenttielokuvat voivatkin tehdä monelle tuntemattomammasta elämänvaiheesta lähestyttävämmän. Koska elokuvat luovat mielikuvia saattohoidosta, onkin tärkeä myös miettiä, millaisia mielikuvia ne luovat siitä, kenelle saattohoito on suunnattu.

Kuva: truthseeker08 Pixabaystä

Tutkimuksessani olen käynyt lävitse nelisenkymmentä saattohoitoa käsittelevää länsimaista dokumenttielokuvaa, jotka on julkaistu 2000-luvulla. Näissä kaikissa on mukana saattohoidettavia ihmisiä ja elokuvissa silmiinpistävää on, että melkeinpä kaikki tarinat kertovat valkoihoisista potilaista. Vain alle kymmenessä elokuvassa on mukana erilaisia etnisyyksiä ja rotuja, ja tyypillisesti näissäkin annetaan enemmän puhe- ja ruutuaikaa valkoihoisille potilaille. Äärimmäisen harvoin kuvataan tummaihoisia miehiä, ja näiden tehtävä mediassa tuntuukin usein jäävän edustamaan väkivaltaista kuolemaa, ja niin sanottu luonnollinen kuolema jää heidän kohdallaan median tavoittamattomiin.

Toinen elokuvista esille nouseva piirre on ikään liittyvät kysymykset. Suurin osa saattohoidettavista ihmisistä on eläkeikäisiä, mutta sen sijaan elokuvissa korostuvat työikäisten ihmisten kokemukset. Työikäisten kohdalla saattohoitoon joutuminen kielii traagisesta ja ennen aikaisesta kuolemasta, tyypillisesti erilaisten syöpäsairauksien takia. Keskittyminen heidän ajatuksiinsa ja kokemuksiinsa tuntuu siten heijastelevan elokuvien draamallisuutta, kun taas vanhuksille asetetaan enemmän odotuksia lähestyvän kuoleman hyväksynnästä osana elämänkaarta. Vaikka tällä logiikalla suurin draamallinen arvo olisi lasten kuolemalla, näihin puututaan harvemmin dokumenttielokuvissa ja silloinkin aihetta käsitellään enemmän heidän vanhempiensa näkökulmasta.

Sen sijaan sukupuolella ei vaikuta olevan isoa merkitystä saattohoidettavien kuvauksissa. Naispotilaita on aavistuksen enemmän, mutta ei merkittävästi, ja sekä miehet että naiset saavat suunnilleen saman verran ruutuaikaa, miespotilaat aavistuksen enemmän kuin naiset. Kovin isoon roolin dokumenteissa eivät myöskään nousseet luokkaan, seksuaalisuuteen tai uskontoon liittyvät kysymykset. Näitä kysymyksiä sivuttiin ainoastaan, jos kuoleva ihminen itse nosti ne esille. Hienovaraisista vihjeistä, kuten perhesuhteista, voi kuitenkin päätellä, että keskiluokkaisuus ja kristinusko määrittelivät monen taustoja. Tästä huolimatta dokumentit tuntuivat näissä identiteettikysymyksissä haluavan asettaa ihmisiä mahdollisimman samalle viivalle, jossa kuolema kohtaa kutakin hänen taustastaan riippumatta.

Tältä pohjalta onkin mielenkiintoista, että vaikka dokumentit pyrkivät esittämään ihmiset hyvinkin tasa-arvoisina kuoleman edessä, erityisen kiinnostavana nähtiin valkoihoisten ja työikäisten ihmisten kuolemat. Yhtäältä tämä kertoo median luomista ja käyttämistä stereotyyppisistä oletuksista siitä, mikä katsojia kiinnostaa, mutta toisaalta nämä käytännöt voivat myös ohjata ihmisten käsityksiä siitä, kenelle saattohoito on ensisijaisesti suunnattu (ja vastaavasti, ketkä kenties jätetään sen ulkopuolelle). Moninaisuuden huomioiminen ja esilletuominen olisi siten tärkeää näidenkin mediaesitysten kohdalla.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *