Kuoleman metaforat – todellisuuden välttelyä vai sen kuvittamista?

Kuolemaa käsittelevien dokumenttielokuvien ydin on yhden tai useamman päähenkilön kuolema. Tästä huolimatta itse kuolemanhetkeä ei kovin usein näytetä katsojille, vaan se kerrotaan muilla tavoilla.

Tyypillinen keino on näyttää kuolemaan johtavia tapahtumia katsojalle, mutta hypätä kuoleman ylitse suoraan sen jälkiseurauksiin, kuten itkeviin ihmisiin, hautajaisiin tai ruudulla näkyvään muistokirjoitukseen, jossa tuodaan esille kuolleen nimi ja kuolinpäivä. Vaihtoehtoisesti muut henkilöhahmot voivat kertoa kuolemasta katsojalle joko haastatteluissa tai dialogin avulla. Näistä seuraamuksista katsoja voi tulkita kuoleman tapahtuneen ja nämä kerronnan keinot ovat tuttuja myös fiktioelokuvan puolelta. Tällöin katsojan huomio kiinnittyy siihen, miten muut reagoivat kuolemaan ja millaisen aukon ihminen jätti kuollessaan läheistensä elämään.

Toinen yleinen tapa on hyödyntää erilaisia vertauskuvia – sammuvaa kynttilänliekkiä, luontokuvia, valoon tai pimeyteen erkanevaa hahmoa tai kuvaa. Näillä kuvilla verrataan kuolemaa jonkin asian loppumiseen, luonnon kiertokulkuun, toiseen ulottuvuuteen siirtymiseen tai vaikkapa lopulliselle matkalle lähtemiseen.

Keskusteluissani kuolevia ihmisiä kuvanneiden dokumenttielokuvaohjaajien kanss metaforien käyttö on herätti monia reaktioita. Suurimalle osalla metaforien käyttö mahdollisti sen, että elokuvan katsojaa pystyttiin säästämään mahdollisesti järkyttäviltä ja yksityisyyttä koettelevilta kuvilta kuolevista ihmisistä. Metaforilla pyrittiin tekemään katselukokemuksesta miellyttävä ja helposti lähestyttävä.

Muutamille elokuvaohjaajille, kuten Jorge Léonille, joka on ohjannut elokuvan Before We Go, metaforat saivat vieläkin korostuneemman aseman. Hänen mukaansa meillä ei ole ikinä täydellistä varmuutta siitä, millainen kuolema on ja mitä siinä tapahtuu kuolevan ihmisen kannalta. Niinpä elokuva ei ikinä pysty myös esittämään kuoleman hetkeä tai kuoleman merkitystä sellaisenaan, vaan se on aina representaatio itsessään. Tämän takia hänestä on paljon kiinnostavampaa kuvata kuolemaan liittyviä metaforia, koska siihen elokuva pystyy tarttumaan.

Vastavuoroisesti tätä näkökulmaa on myös haastettu. Joillekin elokuvaohjaajille runsas metaforien käyttö puolestaan piilottaa kuolemaa katsojan katseelta. Esimerkiksi Steven Eastwoodille, joka on ohjannut dokumenttielokuvan ISLAND, metaforien käyttö lupaa liiaksi, että kaikki kääntyy hyväksi ja kaikelle tapahtuneelle on jokin syvempi merkitys. Lisäksi hänen mukaansa metaforien käyttö myös tarkoittaa sitä, että elokuvantekijä päättää katsojan puolesta, mitä tämä saa nähdä ja pystyy käsittelemään, sen sijaan että luottaisi katsojan pystyvän kohtamaan kuoleman sellaisenaan.

Nämä erilaiset näkökulmat herättävätkin sen kysymykset, että siinä missä metaforat luovat kauneutta kuolemaa käsitteleviin tarinoihin, luovatko ne myös liiaksi etäisyyttä katsojan kannalta? Tähän meillä kullakin lienee oma vastauksemme siitä, millaista kuolemaa haluamme ja olemme valmiit todistamaan median kautta.

Ks. lisää tutkimusjulkaisussa: Hakola, Outi 2021. Ethical Reflections on Filming Death in End-of-life Documentaries. Mortality. https://doi.org/10.1080/13576275.2021.1946025