University of Helsinki
Aiemmassa blogikirjoituksessani toin esille, miten elämän loppuvaiheen dokumenttielokuvat voidaan jakaa kolmeen luokkaan (instituutiot, kuolevien kokemukset, henkilökohtaiset tunteet) sen mukaan, millaisen näkökulman ne tarjoavat kuolemasta rakennettuun tietoon. Tämä tekstini keskittyy näistä toiseen luokkaan, kuolevien kokemuksista kertoviin elokuviin.
Kokemuskeskeisissä dokumenteissa kuolemisen asiantuntijuus annetaan kuoleville ihmisille. Elokuvantekijästä ja sitä kautta katsojasta tulee ikään kuin luotettu tai uskottu henkilö, jolle kuoleva kertoo oman tarinansa. Lähestymistapa luo autenttisen tuntuisen pääsyn kuolemisen realiteetteihin antamalla äänen ihmisille, jotka ovat sitä parhaillaan kokemassa. Nämä dokumentit eivät väitäkään kertovansa yleistä totuutta, vaan yhdenlaisen, todennettavan tarinan.
Kokemuskeskeisille dokumenteille on tyypillistä, että niissä on rajattu määrä päähenkilöitä esillä. Keskittymällä yhden tai parin ihmisen kokemukseen voidaan rakentaa tunteellisesti ja sosiaalisesti merkittävää kokemusta katsojalle. Näissä dokumenteissa kuolema itsessään on harvemmin pääosassa. Sen sijaan huomio on eletyssä elämässä ja ajatuksissa, joita lähestyvä kuolema herättää, mikä korostaa kuolevien toimijuutta.
Nämä dokumentit rakentavat toimijuutta sekä sisäisesti että ulkoisesti. Yhtäältä osallistuminen dokumentteihin tarjoaa kuoleville ihmisille tavan käsitellä omia kokemuksiaan, saada oma äänensä kuuluville ja tehdä loppuelämän kokemuksista merkityksellisiä. Tällaiset tavoitteet ovat voimaannuttuvia kuoleville ihmisille. Toisaalta dokumentit on tehty laajalle yleisölle, ja niillä on pyritty lisäämään ymmärrystä kuolevaisuudesta ja saada kuolevien kokemukset näkyvämmäksi osaksi julkista keskustelua.
Elokuvaehdotuksia: Seven Songs for a Long Life (2015), The Perfect Circle (2014); Love in Our Own Time (2011); Helen’s Story (2016); Marikan kuolema (2021); Island (2017).