Viimeiseen hengenvetoon… ja vähän sen jälkeenkin

Miksi dokumenttielokuvien tekijät haluavat kuvata kuolevia ja saattohoidossa olevia ihmisiä? Projektissani, jossa olen tutkinut kuolemisen ja kuoleman esittämistä dokumenttielokuvissa, etsin vastausta myös tähän kysymykseen haastattelemalla 16 ohjaajaa heidän elokuvanteon kokemuksistaan. Heidän pohdinnoistaan tunnistin kolme keskeistä tavoitetta – tunteelliset, yhteiskunnalliset ja institutionaaliset tavoitteet.

Monella elokuvantekijällä aiheen käsittelyyn innoitti omat kokemukset ja tunteet kuoleman ja kuolemisen edessä. Heistä monet tunnistivat sekä itsessään että muissa kuoleman pelkoa, ja elokuvanteko oli yksi väline oppia ymmärtämään, ehkä jopa hallitsemaan tätä pelkoa. Tähän liittyi myös toive oppia jollain tapaa hyväksymään kuolema osana elämää. Tällä he eivät suinkaan tarkoittaneet sitä, että kuolemasta pitäisi oppia pitämään, vaan että sen olemassaolon tunnistamisesta voisi tulla myös voimavara omaan elämään.

Kuoleman jonkinasteisen tunteellisen kohtaamisen lisäksi elokuvantekijöillä oli vahvasti mukana yhteiskunnallisia tavoitteita. Heidän mukaansa kuolemasta tulisi keskustella avoimemmin ja julkisemmin. Keskeisenä syynä tähän oli kokemus siitä, että kuoleman vältteleminen johtaa usein myös kuolevien ihmisten välttelyyn. Monet kuolevat kokevat yksinäisyyttä ja ulos sulkemista, ja dokumenttielokuvat tarjosivat keinon luoda kulttuurista näkyvyyttä kuoleville ihmisille osana yhteisöä.

Lisäksi osa elokuvantekijöistä halusi lisätä tietoisuutta saattohoidosta. He ajattelivat, että kun ihmiset tietävät, millaisia tukipalveluja kuoleville ja heidän omaisilleen on olemassa, ihmiset myös tietäisivät vaatia itselleen näitä palveluja elämän loppuvaiheessa. Siten he halusivat osallistua saattohoitoliikkeen näkyvyyden parantamiseen – usein taustalla olivat omat myönteiset kokemukset saattohoidon toiminnasta. Konkreettisimmillaan elokuvien avulla toivottiin myös kerättävän lahjoituksia ja tukea saattohoitokodeille.

Eri elokuvaohjaajilla inspiraatio elokuvantekoon painottui eri elementteihin, mutta kaikilla heillä korostui vahvasti vastuullinen näkökulma elokuvantekoon. Elokuvia haluttiin tehdä, jotta niillä voitaisiin auttaa laajaa yleisöä, kuolevia ihmisiä ja saattohoidon näkyvyyttä, ja siinä samalla kenties oppia jotain myös itsestään ja ihmisyydestään.

Dokumenttielokuvat avaavat ovia näkemään, millaista on saattohoidon arki ja millaisia ajatuksia ja tuntemuksia erilaisilla saattohoidettavilla ihmisillä herää elämästä ja kuolemasta. Tässä suhteessa dokumenttielokuvat voivatkin tehdä monelle tuntemattomammasta elämänvaiheesta lähestyttävämmän. Koska elokuvat luovat mielikuvia saattohoidosta, onkin tärkeä myös miettiä, millaisia mielikuvia ne luovat siitä, kenelle saattohoito on suunnattu.

Tutkimuksessani olen käynyt lävitse nelisenkymmentä saattohoitoa käsittelevää länsimaista dokumenttielokuvaa, jotka on julkaistu 2000-luvulla. Näissä kaikissa on mukana saattohoidettavia ihmisiä ja elokuvissa silmiinpistävää on, että melkeinpä kaikki tarinat kertovat valkoihoisista potilaista. Vain alle kymmenessä elokuvassa on mukana erilaisia etnisyyksiä ja rotuja, ja tyypillisesti näissäkin annetaan enemmän puhe- ja ruutuaikaa valkoihoisille potilaille. Äärimmäisen harvoin kuvataan tummaihoisia miehiä, ja näiden tehtävä mediassa tuntuukin usein jäävän edustamaan väkivaltaista kuolemaa, ja niin sanottu luonnollinen kuolema jää heidän kohdallaan median tavoittamattomiin.

Toinen elokuvista esille nouseva piirre on ikään liittyvät kysymykset. Suurin osa saattohoidettavista ihmisistä on eläkeikäisiä, mutta sen sijaan elokuvissa korostuvat työikäisten ihmisten kokemukset. Työikäisten kohdalla saattohoitoon joutuminen kielii traagisesta ja ennen aikaisesta kuolemasta, tyypillisesti erilaisten syöpäsairauksien takia. Keskittyminen heidän ajatuksiinsa ja kokemuksiinsa tuntuu siten heijastelevan elokuvien draamallisuutta, kun taas vanhuksille asetetaan enemmän odotuksia lähestyvän kuoleman hyväksynnästä osana elämänkaarta. Vaikka tällä logiikalla suurin draamallinen arvo olisi lasten kuolemalla, näihin puututaan harvemmin dokumenttielokuvissa ja silloinkin aihetta käsitellään enemmän heidän vanhempiensa näkökulmasta.

Sen sijaan sukupuolella ei vaikuta olevan isoa merkitystä saattohoidettavien kuvauksissa. Naispotilaita on aavistuksen enemmän, mutta ei merkittävästi, ja sekä miehet että naiset saavat suunnilleen saman verran ruutuaikaa, miespotilaat aavistuksen enemmän kuin naiset. Kovin isoon roolin dokumenteissa eivät myöskään nousseet luokkaan, seksuaalisuuteen tai uskontoon liittyvät kysymykset. Näitä kysymyksiä sivuttiin ainoastaan, jos kuoleva ihminen itse nosti ne esille. Hienovaraisista vihjeistä, kuten perhesuhteista, voi kuitenkin päätellä, että keskiluokkaisuus ja kristinusko määrittelivät monen taustoja. Tästä huolimatta dokumentit tuntuivat näissä identiteettikysymyksissä haluavan asettaa ihmisiä mahdollisimman samalle viivalle, jossa kuolema kohtaa kutakin hänen taustastaan riippumatta.

Tältä pohjalta onkin mielenkiintoista, että vaikka dokumentit pyrkivät esittämään ihmiset hyvinkin tasa-arvoisina kuoleman edessä, erityisen kiinnostavana nähtiin valkoihoisten ja työikäisten ihmisten kuolemat. Yhtäältä tämä kertoo median luomista ja käyttämistä stereotyyppisistä oletuksista siitä, mikä katsojia kiinnostaa, mutta toisaalta nämä käytännöt voivat myös ohjata ihmisten käsityksiä siitä, kenelle saattohoito on ensisijaisesti suunnattu (ja vastaavasti, ketkä kenties jätetään sen ulkopuolelle). Moninaisuuden huomioiminen ja esilletuominen olisi siten tärkeää näidenkin mediaesitysten kohdalla.

Mediatutkijana olen kiinnittänyt huomiota median välittämiin mielikuviin Koronasta. Tähän mennessä olen käynyt lävitse yli hieman viisikymmentä suomalaisessa valtavirtamediassa julkaistua uutista, joissa puhuvat koronaan sairastuneet tai heidän omaisensa ja viitisenkymmentä kansainvälistä sairaanhoitajien ja kuolleiden koronapotilaiden omaisten tarinaa.

Suomalaisten kokemuskertomukset painottuivat alkuvaiheissa fyysisiin koronaoireisiin, mutta sitä mukaan, kun tieto koronaoireista on lisääntynyt, tarinoihin on tullut mukaan yhä enemmän tunnekokemuksia. Tunnepuolen kertomuksissa ovat korostuneet epävarmuuden, ahdistuksen ja kuolemanpelon tunteet.

Epävarmuutta on lisännyt taudin pitkäkestoisuus ja sen vielä tuntemattomat, mutta mahdolliset jälkivaikutukset. Nämä aiheuttivat stressiä siitä, mitä on tulossa ja synnytti tunteen kontrollin menettämisestä omasta elämästä.

Ahdistuksen tunteet nousivat etenkin ulkoisesta paineesta. Siinä missä ihmiset kiittivät saamaansa tukea, monet myös kokivat ulkopuolisten syyllistävän heitä ja kohtelevan heitä ”spitaalisina”. Myös monet syyllistivät itseään siitä, ovatko he mahdollisesti tartuttaneet läheisiään tai muita ihmisiä. Etenkin ei-julkisuuden henkilöt mielellään kertoivat kokemuksistaan nimettöminä pelätessään syrjintää, jopa pelkoa muiden taholta.

Sairastuminen oli kaikille pysäyttävä kokemus, joka nosti esille kuoleman pelon ja kuolevaisuuden kokemuksen. Tähän liittyi myös yksinäisyyden kokemus. Etäyhteydet tuntuivat monelle riittämättömiltä sairastamisen keskellä. Yksin kuolemisen traagisuus konkretisoitui monien peloissa.

Kysymykset ihmissuhteista, yksinäisyydestä ja kuolevaisuudesta ovatkin korostuneet korona-aikakaudella. Nyky-yhteiskunnan suhdetta kuolemaan määrittelee pitkälti se, että lääketieteen kehittyessä ihmisten keskimääräinen elinikä on pidentynyt vuosikymmenillä. Siinä missä sata vuotta sitten kuoltiin erilaisiin tartuntatauteihin, nykyään kuolinsyytilastoja ovat hallinneet pitkäaikaissairaudet, kuten verenkiertoelinten sairaudet ja erilaiset syövät. Nykyiset saattohoitokäytänteet perustuvatkin ei-tartuttaviin pitkäaikaissairauksiin, mikä on mahdollistanut kuolemaan valmistautumisen, jäähyväisten keskeisyyden, omaisten fyysisen läsnäolon ja koskettamisen merkityksen osana prosessia.

Korona-tilanne on haastanut näitä kulttuurisia käytänteitä. Tartuntatauti on riski sairaalassa vieraileville ja potentiaalisesti tartuntaa kantavat vierailijat ovat riski sairaaloille ja hoitokodeille. Tästä huolimatta läheisyyden kaipuu ei ole kadonnut ja etäyhteyksillä tapahtuva yhteydenpito on saanut useat kokemaan, että heiltä riistetään mahdollisuus merkityksellisiin viimeisiin yhteisiin hetkiin.

Keskustelu siitä, miten pitäisi tasapainottaa tarvetta estää tartuntojen leviäminen ja mahdollistaa merkityksellinen kuolema, ei ole helppoa. Isossa-Britanniassa asiaan otti kantaa jopa oikeusaste, kun tuomari määräsi, että mahdollisuus olla läsnä kuolevan läheisensä luona on perustavanlaatuinen oikeus. Suomessakin vierailuja on rajoitettu, mutta tapauskohtaisesti on käytetty harkintaa. Saattohoidossa olevien kohdalla voidaan tehdä poikkeuksia, mutta tällöinkin tyypillisesti aivan viime hetkillä ja rajoitetusti.

Poikkeuksista huolimatta saattohoitoa tehdään tällä hetkellä kahdella tavalla – etäyhteyksillä ja henkilökunnan taholta. Etäyhteydet mahdollistavat omaisille jäähyväisten jätön, jossa äänen merkitys korostuu. Henkilökunnalle on korostunut lohduttavan koskettamisen tärkeys. Etenkin sairaanhoitajien kertomuksissa korostuu monien kokema ristiriita, jossa koskettamista pidetään samaan aikaan turvallisuusriskinä, että elintärkeänä inhmillisyyden ja tuen osoittamisen välineenä.

Myös sureminen on saanut lisähaasteita. Koronaan kuolleiden omaiset ovat kertoneet häpeän tunteista, ikään kuin ulkopuolelle jättäminen jatkuisi edelleen, mikä on synnyttänyt avuttomuuden tunnetta. Hautajaisten järjestäminen on ollut vaikeaa, sillä kokoontumisrajoitukset ja kosketuskiellot koskevat yhtä lailla näitä tilanteita. Monessa maassa virtuaaliset hautajaiset ovat paikanneet tilannetta, mutta Suomessa nämä käytännöt eivät ole vielä yleistyneet, ja järjestämisvastuu on jäänyt omaisten harteille. Ajatus siitä, että surua pitäisi siirtää eteenpäin sopivampaan aikaan, tuntuu epäoikeudenmukaiselta.

Korona-rajoitukset ovat nopeasti muuttaneet kulttuurisia käytänteitä, jotka ovat monen mielessä yhdistyneet hyvään kuolemaan ja suremiseen. Rajoitusten voimassa olon aikana olisi kuitenkin löydettävä kanavia yksinäisyyden kokemisen vähentämiseen ja jäähyväisten jättämiseen. Yksi asia johon me voimme vaikuttaa, on pyrkiä vähentämään syyllistämistä ja ulkopuolelle jättämistä.

Lopuksi palaan vielä lyhyesti suomalaisen lehdistön koronakertomuksiin, sillä huomion arvoista ei ole kysyä vain, miten sairastuneet kuvailivat omia kokemuksiaan, vaan miksi lehdet pitivät tärkeinä kertoa näitä lukijoilleen. Yhdeksi merkittävimmistä syistä näytti nousevan tarinoiden moraalisuus, jonka mukaan koronaa ei saisi vähätellä, sillä se on sekä fyysisesti että henkisesti raskas kokemus ja siksi annettuja suosituksia tulisi seurata. Ihmisten kokemuksia käytettiin sekä vertaistukena että varoituskertomuksina, joista jälkimmäinen ei välttämättä vähennä syyllistämisen ilmiöitä.

 

Huom. Ylläoleva teksti on lyhyt alustukseni Turun yliopiston kulttuuri&terveys-verkkoseminaariin, joka järjestettiin 13.5.2020. Heidän sivuillaan julkaistaan tallenne seminaarista kokonaisuudessaan.

Keväällä 2020 mediakeskustelua on hallinnut Covid-19, tuttavallisemmin koronavirus. Vaikka viruksella ei sinällään ole mitään tekemistä elokuvien kanssa, elokuvat sen sijaan ovat tarjonneet väyliä aiheen käsittelyyn. Metaforisella tasolla muun muassa zombit ovat osallistuneet epidemioiden kuvittamiseen ja kuvittelemiseen.

Zombi-perinne päätyi elokuviin haitilaisen kulttuurin kautta ja tässä perinteessä zombit olivat erilaisten voodoopappien aikaansaannoksia ja ohjattavia. 1960-luvulla zombiperinteeseen alkoi valua ensimmäisiä viitteitä virusepidemioista. Vuoden 1966 elokuvassa The Plague of Zombies lääkäri matkustaa tutkimaan outoa epidemiaa, jossa nuoret ihmiset saavat kuolettavan tartunnan. Tutkimuksissa käy ilmi, että paikallinen tehtaanomistaja on oppinut haitilaisilta taidon myrkyttää työkykyisiä ihmisiä, jotta hän saisi näistä itselleen orjatyövoimaa. Vaikka elokuva ammensikin vielä haitilaisesta orjuusperinteestä, se innoitti myös uudenlaista zombiperinnettä. George Romeron Elävien kuolleiden yön (1968) myötä virustematiikka tuli jäädäkseen. Elokuvassa hautaamattomat ruumiit jahtasivat eläviä ja jokainen purema johti ihmisen kuolemaan ja zombiutumiseen. Vaikka elokuvassa ei suoraan mainita virusta zombiutumisen syyksi, niin zombit ja maailmanlopun tunnelma alkoivat kulkea käsikädessä.

Tämän jälkeen osa zombi-elokuvista on myös nimennyt ilmiön lähtökohdaksi viruksen. Vuonna 2002 sekä 28 Days Later että Resident Evil –elokuvat nostivat virukset esille. Niissä virus vapautuu terrorismi-iskujen takia ja tartunnat leviävät nopeasti maailmanlaajuiseksi ongelmaksi. Tämän kaltaiset elokuvat puhuttelevat globaalia maailmaa, joissa virus voi levitä nopeasti maailman ympäri ja jossa kysymys selviytymisestä on usein kyse juoksusta kelloa vastaan, yhteiskuntien kestokyvystä ja kunkin omasta kyvystä selvitä vaikeissa tilanteissa.

Zombi-tarinoista on tullut myös metafora erilaisten virusten leviäimisennusteille. Useat tieteelliset kirjoitukset ja poliittiset valmistautumiset potentiaalisiin kriisitilanteisiin ovat hyödyntäneet zombi-metaforaa keskusteluissa. Samoin erilaisia malleja on laskettu myös elokuvien luomien kertomusten pohjalta. Kyse on pitkälti samoista kysymyksistä – miten ennakoida ja estää leviäminen sekä miten tunnistaa tai ehkäistä tartunnat.

Zombi-elokuvien virustarinoista on hyvä muistaa niiden pinnan alla oleva moraalinen opetus. Näissä elokuvissa pahimmat seuraukset johtuvat aina ihmisten itsekkyydestä ja välinpitämättömyydestä, ja monet tartunnoista olisi voinut estää yhteistyöllä. Olennaisena teemana on myös kysymys siitä, miten säilyttää inhimillisyys ja kohdella tartunnan saaneita inhimillisesti. Geogre Romeron jatko-osassa Diary of the Dead (2007) monet hahmot pohtivat, mikä oikeuttaa heitä kohtelemaan tartunnan saaneita kuin he eivät olisi enää ihmisiä lainkaan ja elokuva päättyy kertojan kysymykseen: ”olemmeko pelastamisen arvoisia, kerro sinä minulle”. Koronavirus ei onneksi ole johtanut näin kaoottiseen tilanteeseen, mutta zombi-elokuvat voivat kertoa meille virusten pelottavuuden lisäksi yhteistyön merkityksestä.

Viime viikkoina olen keskittynyt aiempiin tutkimusprojekteihini, ja olen muun muassa viimeistellyt artikkelini verkossa julkaistavasta elokuvakritiikistä. Vaikka aihe ei liity kuolemaan, olen kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka paljon käytämme ilmiöiden ja asioiden yhteydessä sanaa kuolema, kun taas ihmisten kohdalla tätä sanaa toisinaan vältellään ja sen tilalle etsitään erilaisia metaforia.

Samoin elokuvakritiikistä on puhuttu kuolevana journalismin lajina. Viime aikoina olen törmännyt myös kirjoituksiin sekä demokratian että sananvapauden kuolemisesta. Terminä kuolema ilmaisee lopullisuutta ja toiseen olomuotoon siirtymistä. Elävien olentojen kohdalla kuolemassa on mukana myös tiettyä ehdottomuutta. Tässä suhteessa onkin mielenkiintoista, että asioiden ja ilmiöiden kohdalla samanlaista ehdottomuutta on vaikea tunnistaa, vaan kuolema-sanaa käytetään pikemminkin tunteiden välittämiseen.

Vertauskuvallisessa käytössä kuolemalla tunnutaan tarkoittavan ilmiön merkittävää muuttumista. Esimerkiksi elokuvakritiikki ei suinkaan ole hävinnyt olemasta, joissain suhteissa sen määrä ja merkitys ovat jopa kasvaneet. Erilaiset blogit ja videoblogit ovat tuoneet uudenlaista henkilökohtaisuutta elokuvista keskusteluun. Samalla kuitenkin perinteiseksi ymmärretyt elokuvakritiikin muodot ovat muuttuneet. Elokuvakritiikin ammattilaisina eivät toimi enää niinkään koulutetut kriitikot, vaan sosiaalisen median vaikuttajat. Ala on murroksessa ja tämä muutostila on synnyttänyt paitsi uusia ilmiöitä, myös vanhoista asetelmista luopumista.

Kuolema-termin käyttämisellä voidaankin tuoda luopumiseen liittyvää surutyötä ja sopeutumista esille. Kuolema-vertaus antaa paitsi dramaattisemman myös jollain tapaa objektiivisemman kuvan kuin muutokseen liittyvän surun esilletuonti. Vertaus tarjoaa oivallisen tavan tuoda esille omia tunteitaan kulttuurisesta muutoksesta ilman, että näitä tunteita olisi pakko suoraan sanoittaa.

Elokuvissa kuolema saattaa usein olla yllättävä, traumaattinen, väkivaltainen, jopa fantastinen. Toisinaan tarinoihin mahtuu myös niin sanottuja luonnollisia kuolemia, joissa kuvataan vanhoja tai sairaita ihmisiä. Tutkijat Ryan Niemic ja Stefan Schulenberg ovat kategorisoineet tällaiset kuolintarinat kahteen luokkaan.

Tyypillisimmin heidän mielestään elokuvat esittävät mallina kuoleman hyväksymisen. Elokuvissa, kuten The Bucket List (2007), sairastuneet ihmiset tai heidän omaisensa oppivat ymmärtämään oman kuolevaisuutensa ja hyväksyvät tulevan kohtalonsa.

Toisessa tarinavaihtoehdossa päähenkilöt eivät pysty hyväksymään lähestyvää kuolemaa. He saattavat esimerkiksi etsiä epätoivoisesti parannuskeinoja tai ratkaisuja tilanteeseen (esim. The Fountain, 2006). Tämä saattaa johtaa traagisiin seuraamuksiin, kuten sielun myymiseen paholaiselle. Kykenemättömyys hyväksyä kuolema aiheuttaa usein lisäkärsimystä ja tuskaa henkilöhahmoille.

Vaikkakin nämä juoniratkaisut ovat tunnistettavissa elokuvista, tulisi niiden sisältämään moralisointiin suhtautua kriittisesti. Hyväksyntäkertomukset antavat olettaa, että kuoleman hyväksyntä yhdistyy henkilön henkiseen vahvuuteen ja sankarillisuuteen. Vastaavasti kieltämiskokemukset kielisivät henkisestä heikkoudesta ja huonon kuoleman valinnasta.

Myös Niemicin ja Schulenbergin mukaan elokuvien tulisi suosia hyväksyntäkertomuksia, koska se kannustaa ihmisiä positiivisuuteen kohdattaessa vaiheita elämäntilanteita. Tämän näkemyksen ongelmana on kuitenkin se, että monen ihmisen kohdalla kuoleman läheisyys on vaikea ja tunteellisesti monimutkainen asia. Mikäli kuolevilta ja heidän omaisiltaan hyväksyttäisiin vain positiivisia tunteita ja sankarillista kuoleman hyväksyntää, sulkisimme ulkopuolelle monia todellisia kokemuksia.

Tässä suhteessa olisi syytä tarkastella myös elokuvia toisesta näkökulmasta – onko olemassa muitakin malleja kuin nämä kaksi toisilleen vastakkaista mallia? Onko meillä kertomuksia, jotka rakentaisivat enemmän tilaa monimutkaisille ja ristiriistaisille kokemuksille kuolemisesta?

Viite: Niemiec, Ryan M. & Stefan E. Schulenberg 2011. Understanding Death Attitudes: the Integration of Movies, Positive Psychology, and Meaning Management. Death Studies, 35: 387–407.

Sosiaalinen media ja kulttuurin visuaalistuminen on tehnyt valokuvista ja videoista yhä keskeisemmän tavan kommunikoida, mikä on luonut uudenlaisia haasteita myös saattohoitokodeille. Vaikka saattohoitoteemat eivät ole some-yleisön suurimpia suosikkeja, audio/visuaalinen viestintä luo uusia keinoja tavoittaa yleisöjä.

Viimeisen vuoden aikana olen vieraillut useissa pohjoisamerikkalaisissa saattohoitokodeissa ja keskustellut heidän tavoistaan viestiä toiminnastaan. Yhdysvalloissa ja Kanadassa laajan yleisön tavoittaminen on tärkeää, sillä julkisen rahoituksen saamiselle on usein edellytyksenä se, että tietty osa rahoituksesta pitää kerätä lahjoitusten kautta. Ja lahjoitusten saamisessa auttaa näkyvyys ja se, että ihmiset ymmärtävät, mitä saattohoito on.  

Tähän tarkoitukseen erilaiset videot ovat erinomainen keino. Niiden kautta katsojille voidaan kertoa tarinoita ihmisistä ja heidän kokemuksistaan, ja tarinoiden kyky herättää empatiaa on tehokas viestintäkeino. Monet saattohoitokodit ovatkin tuottaneet omia lyhytvideoitaan tai kokonaisia dokumenttielokuvia omasta toiminnastaan ja ihmisistä, joita on hoidettu heidän toimestaan. Tästä huolimatta suhde videoihin ei ole yksinkertainen tai yksiselitteinen.

Keskusteluissa saattohoitajien kanssa nousi esille vahva huoli yksityisyyden ja julkisuuden ristiriidasta. Saattohoitokoti lupaa potilailleen yksityisyyden ja kuoleman lähestyminen on monelle hyvin henkilökohtainen ja vaikea asia. Myös yleisö on usein kriittinen näiden videoiden suhteen – mikään saattohoitokoti ei halua itselleen mainetta, että se olisi hyväksikäyttänyt omia potilaitaan julkisen imagonsa takia. Tästä syystä osa saattohoitokodeista oli myös päättänyt, etteivät he kuvaa videoita, riippumatta siitä kuinka tehokasta viestintää ne olisivat.

Saattohoitokodit, jotka päättivät hyödyntää videoita, lähestyivät aihetta huomattavasti varovaisemmin kuin ulkopuoliset dokumentintekijät. Saattohoitoa käsittelevät dokumenttielokuvat, jotka on tuottanut ja ohjannut ulkopuoliset, pyrkivät usein nostamaan jopa ristiriitoja herättäviä näkökulmia esille (esimerkiksi brittiläinen Island –dokumentti on herättänyt paljon keskustelua näyttämällä seitsemän minuuttisen kuolinkohtauksen katsojilleen). Sen sijaan saattohoitokotien tuottamat dokumentit ja videot eivät lähde tarkoitushakuisesti rikkomaan rajoja.

Esimerkiksi Peterboroughn saattohoitokodin lyhytelokuva The Light Inside (Kanada, 2015) kertoo yhden syöpäsairaan naisen ja yhden lapsensa menettäneen perheen tarinan. Kummankaan tarinan kohdalla katsojalle ei näytetä ihmisiä kuolinvuoteella, vaan keskitytään heidän haastatteluihinsa ja siihen, miten saattohoitokoti on auttanut heitä ja miten saattohoito auttoi heitä käsittelemään tunteitaan vaikeassa tilanteessa. Tässä suhteessa elokuva onnistuu keskittymään siihen, mitä saattohoidon palvelut ovat, ei niinkään siihen, millaisia jonkun viimeiset hetket ovat tai mitä ihmisten pitäisi kuolemasta ajatella.

 

Läheisen menettäneet kokevat usein etääntyvänsä arkielämästä. Elämä ympärillä jatkuu, mutta sitä katselee kuin ulkopuolelta ja tavanomaiset asiat menettävät merkitystään.  Ricky Gervaisin kuusiosainen minisarja After Life (Netflix, 2019) ponnistaa näistä tunteista. Sarjassa paikallislehden toimittaja Tony ei pääse ylitse vaimonsa kuolemasta ja kokee, ettei millään ole mitään väliä. Hän alkaa rangaista maailmaa ja itseään tylyydellä, suorasukaisuudella ja varomattomuudella.  Varasuunnitelmana toimii itsemurha, mikä antaa miehelle vapautta toimia sosiaalisesti paheksutuilla tavoilla.

After Life on musta komedia. Sen humoristinen tapa lähestyä kuolemista ja suremista on vähemmistössä kuoleman mediaesityksissä. Tyylilaji on haastava, joskin itse dialogissa ja tapahtumissa huumoria kehitetään pitkälti ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta, ei kuolemiselle itsessään nauramisesta. Sarja ottaa kuoleman samaan aikaan vakavasti ja kevyesti.

 

Sarja on myös itsetietoinen käyttämästään huumorista. Yhdessä jaksossa päähenkilöt vierailevat stand up-keikalla, jossa koomikko vitsailee itsemurhasta ja kysyy sitten Tonylta, miksi tämä murjottaa yleisössä. Tony kertoo vaimonsa kuolleen ja harkitsevansa itsemurhaa lähes päivittäin. Ihmisten nauru loppuu lyhyeen ja illan tunnelma muuttuu päinvastaiseksi.

Sarja ei kuitenkaan paheksu kuolemisesta vitsailua, vaan päinvastoin. Tonyn reaktiota voisi pitää oikeutettuna – hän kyseenalaistaa, onko soveliasta vitsailla aiheella, joka voi olla hyvin herkkä jollekulle yleisössä. Sarjan vastaus on kuitenkin, että kyllä sopii, ja oikeastaan pitääkin. Tonyn ystävä ripittää häntä automatkalla kotiin, että miksi hän halusi tahdoin pilata illan tunnelman, miksi hän yrittää väkisin saada muut ihmiset tuntemaan olonsa yhtä huonoksi kuin hän itse tuntee.

Ylipäänsä Tonyn tuntemat ihmiset sekä ymmärtävät häntä ja ovat valmiita kestämään erilaisia tunnepurkauksia. Samaan aikaan he kuitenkin ohjaavat Tonya takaisin hyvän ihmisen rooliin, kuten antamalla palautetta komediakeikan käytöksestä. He eivät anna Tonyn jämähtää mielensä pahoittajan rooliin, vaan yrittävät saada tämän näkemään, että tällä on edelleen elämässään ihmisiä, jotka tarvitsevat häntä ja joiden elämän osana hänenkin elämänsä jatkuu.

Sarja onnistuu komedian keinoin käsittelemään monia suremiseen liittyviä tunteita – etääntymistä, surun ja vihan tunteiden yhteen kietoutumista, maailmalle ja elämälle katkeroitumista. Käsittelemällä näitä tunteita mustan komedian keinoin, nauraminen purkaa negatiivisia tunteita tehokkaasti. Sarja myös tarjoaa teitä suremisesta ulos. Se antaa luvan muistella ja surra, mutta kehottaa myös pitämään kiinni elämästä. Se antaa luvan tuntea erilaisia tunteita ja kehottaa tukeutumaan ystäviin ja läheisiin tässä elämäntilanteessa.

Vampyyrit ovat toimineet syntipukkeina monille asioille, mukaan lukien terveyshuolille. Usean maan kansanperinteestä löytyy vampyyrihahmoja, joiden pelättiin nousevan haudoistaan levittämään lisää kuolemaa. Kansanperinteen tutkijat ovat todenneet, että monesti vampyyrit saivat kulkutaudeista syyt niskoilleen.

Myös populaarikulttuuri on yhdistänyt vampyyrit ja virukset toisiinsa. Vampyyrin purema voi tartuttaa epäkuolleisuutta aina ihmiskunnan tuhoon saakka. Esimerkiksi sellaiset elokuvat kuin 30 Days of Night (2007) ja Priest (2011) kuvaavat väkivaltaista vampyyriepidemian leviämistä ja jäljelle jääneiden tuskaista selviytymistaistelua.

Vertauskuvat infektioista eivät kuitenkaan ole ainoita vampyyrien edustamia terveyshuolia. Yhtä lailla nämä nautintoa etsivät hahmot pohtivat yksilönvapauteen liittyviä ongelmakohtia. Nyky-yhteiskunnassa terveys on henkilökohtaisia projekti, johon ei liity vain sairauksien poissaolo, vaan myös terveelliset ruokailutottumukset, kunnosta huolehtiminen ja paheista pidättäytyminen. Terveelliset valinnat viestivät yksilön kunnollisuudesta ja yhteiskuntakelpoisuudesta. Vampyyrien epäsovinnaiset elämäntavat ovat puolestaan saaneet kyseenalaisen kunnian edustaa itsekkäiden valintojen seurauksia.

Erityisesti 1980-luvun vampyyrielokuvissa alkoi korostua sukupuolitauteihin, huumeiden käyttöön ja addiktioihin liittyvät haasteet. Tuolla vuosikymmenellä alettiin puhua huumeiden vastaisesta sodasta ja huumeet alettiin nähdä keskeisenä yhteiskunnallisena ongelmana. Esimerkiksi sellaiset elokuvat kuin Lost Boys (1987) ja Near Dark (1987) vertasivat vampyyrejä huumeiden käyttäjiin. Vampirismista tuli addiktio, joka johti erityisesti nuorison kohdalla syrjäytymiseen, jengiytymiseen ja rikolliseen elämään.

Samalla vuosikymmenellä länsimaalaisia puhutti AIDS-kriisi. Vampyyrien saastunut veri alkoi toimia pohjavireenä monessa tarinassa, ja vampyyrien seksuaalinen luonne korosti metaforan toimivuutta. Elokuvassa Bram Stoker’s Dracula (1992) vampyyri on viettelemässä tulevaa rakastajatartaan, kun hän tulee katumapäälle. Hän yrittää estää naista juomasta omaa vertaan todeten, että hänen verensä kiroaisi naisen ikuisiksi ajoiksi. Nainen kuitenkin tekee itse oman valintansa ja juo vampyyrin kirottua verta, mikä korostaa entisestään yksilönvapauteen liittyvää moralisointia.

Teemat ovat tuttuja myös 2000-luvun elokuvissa. Esimerkiksi ruotsalaisessa kauhukomediassa Frostbiten (2006) lääkäri on kehitellyt synteettisiä vampyyripillereitä, jotka joutuvat vääriin käsiin ja päätyvät nuorison juhlissa booliin. Altistuminen huumeelle, johtaa epätoivottuihin reaktioihin, kuten pahoinvointiin, vapinaan, vainoharhaisuuteen, aggressioon ja lopulta kuolemaan. Väkivaltainen ja veren sävyttämä ilta kuvastaa huonon huumekokemuksen puolia kärjistyneellä tavalla.

Tyypillistä näille tarinoille on kuvata ei-toivottuja elämäntapavalintoja ja itsekästä nautinnonhalua negatiivisessa valossa. Vampyyrit kantavat mukanaan hirviön mainetta, joten kun he edustavat terveydellisiä kysymyksiä, usein myös terveyshuolet saavat hirviömäisyyden leiman. Erityisesti nuorisolle suunnatuissa vampyyrikertomuksissa vertauskuvista luodaan opetustarinoita, joilla kannustetaan hyväksi nähtyjä elämäntapavalintoja.

Pohjois-Amerikassa asuessani olen ollut vaikuttunut kuolinvuoteen kuorojen (Treshold Choir) toiminnasta. Kuorot vierailevat kutsusta kuolevien ihmisten kodeissa, saattohoitokodeissa tai sairaaloissa. Monet heidän lauluistaan on tilaustyötä; rauhoittava materiaali käsittelee kuolemiseen liittyviä teemoja. Tavoitteena on antaa lohtua, positiivisia kokemuksia ja rauhallinen hengähdyshetki niin kuoleville kuin toisinaan heidän omaisillekin.

Olen omassa tutkimuksessani dokumenttielokuvien parissa törmännyt siihen, että aiheesta kiinnostuneet taiteilijat haluavat tehdä kuolemasta normaalimman osan elämää. Sama tematiikka on esillä kuorotoiminnassa. Monet laulajista kokevat, että kuolema on ajautunut liian kauaksi arkielämästä ja meidän tulisi huomioida kuolevat paremmin. Vierailu kuolevien luona on heille tapa osoittaa kuolevien arvokasta olemassaoloa ja samalla tulla tutummaksi kuolemaan liittyvien teemojen kanssa.

Kuolinvuoteen laulajat ovat osa vapaaehtoisten panostusta saattohoitotyöhön. Harjoituksiin voi osallistua monikin, mutta ennen kuin ketään lähetetään kuolinvuoteelle vierailemaan, on heidän käytävä lävitse myös saattohoidon vapaaehtoistyöntekijöiden koulutus. Laulamisen ohella he panostavatkin myös kuolevan kohtaamiseen – kyse ei ole niinkään esiintymisestä yleisölle, kuin ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta elämän loppuvaiheessa.

Kaliforniasta alkunsa saanut kuorotoimintaa on yli kahdessasadassa kaupungissa, pääosin tosin Pohjois-Amerikan mantereella. Euroopassa kuoroja on muutamalla paikkakunnalla Britanniassa ja Hollannissa. Ehkäpä voisi ajatella, että tällaiselle toiminnalle voisi olla kysyntää myös Suomessa. Onhan kyseessä ihmisläheinen, lohdullinen ja kaikille osapuolille vapaaehtoisuuteen perustuva kokemus.