University of Helsinki
On hienoa, että opiskelijat itse tutkivat opiskelua. Otus ry:n opiskelijabarometri mm. kertoo, että noin 10 % vastanneista oli tyytymättömiä koulutusohjelmavalintaansa.
Aikanaan itse mietin opintojeni aikana moneen kertaan, olenko oikeassa paikassa. Mietin jopa alan vaihtoa. Halusin kovasti psykologiksi, mutta ensimmäiset opiskeluvuodet painottuivat tilastotieteeseen ja psykofysiikkaan. En nähnyt niiden merkitystä. Ajattelin, että suoritetaan nyt tämä tutkinto ja katsotaan kaikki vaiheet läpi. En ole katunut, että sain itseni valmiiksi – ja vähitellen opin myös nauttimaan opinnoistani. Silti toivoisin, että nykyäänkin uskallettaisiin nähdä opinnot enemmän nuoren näkökulmasta.
Annetaan opiskelijoille toimijuus!
Mikä 1990-luvulla syntynyttä ns. diginatiivia sytyttää ja innostaa? Voitaisiinko abstraktimmatkin asiat asettaa opiskelijan tai työelämän kannalta mielekkääseen kehykseen, opiskella vaikka projekti-, ongelma- tai ilmiölähtöisesti? Miten opinnäytteitä voisi ohjata innostavasti ja kannustavasti, samalla rakentavaa kritiikkiä antaen?
Aikanaan kanavoin omaa turhautumistani opiskelija-aktivismiin ja opetuksen kehittämisprojekteihin. Mietimme jo tuolloin uusia keinoja oppia ja opettaa. Taisi itsellä jäädä tuo vaihde päälle, kun yhä tutkin yliopisto-opiskelua ja mietin, miten opetusta voisi parhaiten kehittää. llahduttaa, kun nykyäänkin opiskelijat aktiivisesti toimivat opintojensa hyväksi. Aktiivinen toimijuus on monesti paras lääke sekä oman hyvinvoinnin että toimintaympäristön kehittämisen kannalta.
Mistä opiskeluintoa?
Omana opiskeluaikanani kukaan ei puhunut opiskeluinnosta. Meidän piti vaan tehdä tietyt asiat ja suorittaa tietyt kurssit. Jos ei pärjännyt, oli laiska tai tyhmä – tai molempia. Tuohon aikaan ainoa oppimiseen liittyvä tunne, josta tutkijat jotain tiesivät, oli tenttiahdistus. Nykyään oppimisen tutkijat hourivat tunteista ja motivaatiosta. Ensin aloimme tutkia hyvinvointia, sitten motivaatiota ja virtausta (flow). Seuraavaksi aloimme tutkia oppimiseen liittyviä tunteita (academic emotions). Nyt tutkijat puhuvat jo intohimosta oppimiseen (passion). Onpa aikoihin eletty!
“Oppimisen ei kuulu olla hauskaa”, sanotaan. Onkin totta, että syväoppiminen edellyttää mukavuusalueelta ulos astumista. Uusimmat tutkimuksemme kuitenkin osoittavat, että kiinnostusta kokeva opiskelija saattaa investoida jopa kolminkertaisen ajan itseopiskeluun kuin välinpitämätön. Pieni stressi ei haittaa, kunhan työ on merkityksellistä. Ja positiivisten tunteiden yhteys arvosanoihinkin on selkeästi positiivinen. Jos opiskelija ei näe merkitystä opinnoillaan, hänen riskinsä jättää perus- tai jatko-opinnot kesken kasvaa selvästi. Jatko-opiskelijan menestyksen salaisuus taas on kokemus siitä, että hän on akateemisen yhteisön tärkeä jäsen.
Opettajien akatemia on vasta tiensä alussa, mutta intoa täynnä!
Olemme vielä järjestäytymässä. Mutta nyt jo on nähtävissä, kuinka paljon motivaatiota ja virtausta meissä itsessämme tuottaa kollegiaalinen yhteisö, joka on aidosti kiinnostunut ja innostunut opetuksesta. Opetusakateemikoilla on aluksi ollut istuntoja, joissa raotamme “opetuksen aarrearkkujamme” toisillemme, jaamme pedagogisia ideoitamme. Järjestämme 12.5. Minerva-torilla Siltavuorenpenkereellä seminaarin, johon kutsumme yliopiston opettajia ja opiskeljoita tutustumaan näihin meille kalliisiin aarteisiin. Toivotaan, että hyvät käytännöt ja innostus leviävät yliopistoyhteisössä. Uusi leimahdus syttyi, kun 20 uutta akateemikkoa valittiin vuonna 2014.
Kirjoittaja on kasvatuspsykologian professori ja HY:n Opettajien akatemian puheenjohtaja Twitter: @kirstilonka
Tämä blogikirjoitus on lyhentämätön ja hieman päivitetty versio Yliopisto-lehden pääkirjoituksesta 12/2013