Author: Juha Laakkonen

Istuin hiljattain tutkimuksen tilaa käsitelleessä tilaisuudessa, jossa yksi alustajista (tutkija itsekin) vaivutti kuulijat uneen tarjoamalla tason noston lääkkeeksi maamme päättäjien viljelemiä tyhjiä termejä huippututkimus, innovaatio ja kärkihankkeet, ikään kuin voisimme etukäteen päättää, minkälaisesta tutkimuksesta syntyy kaupalliselta tai yhteiskunnalliselta kannalta merkittäviä tuloksia. Kuulijat virkosivat äkillisesti, kun alustaja väitti, että ”osa huippututkijoista on niin huonoja opettajia, ettei heitä kannata päästää opettamaan”. Aiheellisesti OpeAkatemia -kollegani kyseli, että jos mekin opetamme tarpeeksi huonosti, siirretäänkö opetus meitä paremmille pedagogeille.

Kvartaalin mittaisessa keskustelussa tutkimuksesta, ja sen suhteesta opetukseen on täysin unohtunut, että kaikki tutkimus rakentuu aiemmin selvitetyn tiedon varaan. Tätä tietoa ovat vuorollaan yhteiseksi pääomaksi keränneet lukemattomat tutkijat ympäri maailmaa. Tietopääomaa käyttävälle tutkijalle saatavilla oleva tieto on aivan yhtä tärkeää riippumatta siitä, onko sen tuottanut ”huippututkija” tai opetuksen ohella paperin pari vuodessa julkaiseva ”opettaja”.

Osa meistä yliopiston opettajista kerkiää opetuspainotteisesta työnkuvasta johtuen tekemään vain vähän tutkimusta. Tällainen tutkimus harvoin yksinään riittää rahoitusta saavaksi “huippututkimukseksi” (ellei se satu sopimaan osaksi jotain isompaa tutkimuskonsortiota), mutta opettajan opetusalan kannalta se on erinomaisen tärkeää monestakin syystä. Vaikka tutkimusta ei välttämättä siteerata lukemattomia kertoja, esimerkiksi oppiaineen pienuudesta johtuen, tulokset voivat olla niin perustavaa laatua olevia, että ne tulevat osaksi alan oppikirjoja. Joskus julkaisussa onnistutaan esittämään visuaalisesti edustavasti joku vaikeasti havainnollistettava asia, jolloin julkaisu vie oppiainetta merkittävästi eteenpäin, ja siten osaltaan auttaa opettajia vastaamaan opiskelijoiden kysymyksiin. Tällainen tutkimuksellinen vaikuttaminen ei näy missään tuottavuusmittareissa, mutta voi olla hyvinkin merkittävää opetuksen laadun kannalta.

Oppiaineen peruskursseja kannattelevat tutkijat ja opettajat eivät voi yhtäkkiä siirtyä tekemään tutkimusta jostain ulkopuolisen tahon valitsemasta “kärkihankkeesta”, vaan heidän pitää seurata omaa opetusalaansa ja sen edistymistä, itsekin siihen lisätietoa tuottaen. Pedagoginen tutkimus opetuksen ja tutkimuksen suhteesta on pääosin hämmästyttävän nuorta ja yllättävän vähäistä aiheen tärkeyden huomioiden. Tulokset kuitenkin antavat viitteitä siitä, että aktiivisesti tutkimusta osaksi opetusta tuova opettaja on yleensä luova myös opetuksen suhteen. Tämä mahdollistaa paremman dialogin, ja tiedon tuottamisen ja käsittelyn yhdessä opiskelijoiden kanssa kuhunkin aikaan ja resursseihin sopivilla menetelmillä. Opetuksen ja tutkimisen keinotekoisessa erottelussa unohtuu toisinaan (kuten kyseiseltä alustajalta) myös se tosiseikka, että opinnäytetöiden ohjaaminen on tärkeä osa opetusta. Näinä niukkuuden, sivistymättömyyden ja ymmärtämättömyyden aikoina on entistä tärkeämpää, että me kaikki yliopiston tutkijat ja opettajat opetamme ja tutkimme, mielellään samassa kerroksessa.

Juha Laakkonen

Kirjoittaja on eläinlääketieteellisen anatomian yliopistonlehtori ja Opettajien akatemian jäsen.

Sopivien opetustilojen puute on varmasti yksi suurimmista opetuksen kehittämisen esteistä monissa Helsingin yliopiston yksiköissä. Kotikampukseni Viikin rakennuksissa on paljon pitkiä, kapeita käytäviä, mutta itse opetustilat ja opetusmateriaalien säilytystilat ovat pieniä. Monesti arkkitehtuurisesti mielenkiintoiset ratkaisut tuntuvat olevan tärkeämpiä kuin tilojen tarkoituksen mukainen käyttö.

Nykyaikaiseen opettamiseen kuuluu kuitenkin olennaisesti joustavuus, myös tilojen osalta. Opetuksessa käytetään paljon ryhmätöitä, joiden osaamistavoitteiden saavuttamiseksi opiskelijoille annetaan usein vapaus toteuttaa ryhmätyöt ja niiden purku haluamallaan tavalla. Tämä edellyttäisi monipuolisia, helposti muunneltavia tiloja, jotka ovat opetusyksikön hallinnassa ja siten joustavasti varattavissa. Joillakin kampuksilla on valloitettu käytäviä opetuskäyttöön, mutta aina ne eivät sijaintinsa tai meluisuutensa vuoksi sovi opetuskäyttöön.

Viikin Opettajien akatemian jäsenten järjestämässä ideointikilpailussa, jossa opiskelijat etsivät koko kampusta hyödyttäviä oppimisideoita, kiinnitettiin useilta tahoilta huomiota siihen, että kampukselta puuttuu myös yhteinen kohtaamispaikka. Epävirallinen, usein kaikkein kriittisimpään ajatteluun perustuva oppiminen ja vuorovaikutus eri tiedekuntien opettajien ja opiskelijoiden kesken voisi toteutua ruokapaikassa tai kahvilassa, jossa myös vierailijat voisivat verkostoitua viikkiläisten kanssa ”virka-ajan” jälkeenkin.

Hiljattain avattu Helsinki Think Companyn tila on tervetullut avaus verkostoitumiseen, mutta myös opetukseen soveltuva kohtaamispaikka tarvittaisiin. Vaikka pidän suuresti vanhanaikaisista, hiljaisista lukukirjastoista, näen kirjastojen tilaratkaisuilla olevan suuri merkitys tulevaisuuden poikkitieteellisinä opetustiloina.

Myös kampusten piharatkaisut vaatisivat ihmisläheisempää, spontaaniin vuorovaikutukseen kannustavaa otetta. Kirjastojen, ravintoloiden ja kahviloiden pitäisi olla keskellä kampusta, jotta eri tiedekuntien opiskelijat ja opettajat voisivat liikenteeltä rauhassa tavata, oppia ja ideoida. Nyt ainakin Viikin kampuksen sydämessä on vain teitä ja parkkipaikkoja.

Kirjoittaja on eläinlääketieteellisen anatomian yliopistonlehtori ja Opettajien akatemian jäsen.