Author: mlerkkol

Mitä saadaan aikaan, kun opetusta ovat visioimassa oppialan professorit ja dosentit, opettajat, työelämän konkarit, yrittäjät, järjestöjen ja tutkimuslaitosten edustajat, ajatushautoja, opiskelijat sekä muutama laatikon ulkopuolinen? Syntyy törmäytyksiä, positiivisia sellaisia.

Ravitsemustiede on poikkeuksellinen tieteenala; asiantuntijuutemme kaappaamiselle on julkisuudessa ja arkikeskusteluissa erittäin matala kynnys. Kaikilla meillä kertyy päivittäistä kokemusta ruoasta ja syömisestä, joten lähtökohtaisesti olemme kaikki oman syömisemme asiantuntijoita. Lisäksi ruokien valinta on monin tavoin kulttuurisesti, emotionaalisesti ja sosiaalisesti värittynyttä. Ihmekös siis, että syntyy tunneperäistä keskustelua. Kun julkisuudessa vastakkain ovat kireän taloustilanteen ankeuttama nukkavieru akateeminen sekä värikäs ja pursuileva omien elintapojensa musta tuntuu-sankari, niin on helppo arvata kumman osapuolen sanoma jää paremmin katsojan mieleen. Luotettavaa tietoa etsivän kansalaisen on vaikea tunnistaa oikea ja väärä totuus some-viidakosta. Eikä vähiten siksi, että alan tutkimusinstituutiotkin leimataan poliittisin agendoin toimiviksi vallan välikappaleiksi. Millaisella työkalupakilla tällaiselle toimintakentälle valjastetaan yliopistossa ravitsemustiedettä opiskeleva nuori, tulevaisuuden ravitsemusasiantuntija?

Vahvan, monipuolisen ja ajantasaisen substanssiosaamisen rinnalla kehityspäivän työpajoissa nousivat keskeisiksi teemoiksi viestintätaidot, kollegiaalisuuden voima sekä rohkeus ja uteliaisuus. Viestintätaidot käsittävät yhä enenevästi nopeaa sisällöntuottoa, virheellisen tiedon oikaisemista sekä tiedon yleistämisen taitoja. On uskallettava antaa lausunto sellaisestakin oman tieteenalan aiheesta, jota ei ole itse tutkinut. Muuten tila ja tilaisuus menetetään pseudotieteilijöille. Akateemisten toimijoiden yliriman alentamiseksi voisi ottaa mallia vaikkapa politiikkojen itsevarmuudesta yleispätevien lausuntojen antajana. Ylirimaa ei saisi myöskään kannatella pelko kasvojen menettämisestä kollegoiden parissa. Kollegiaalisuuden tulisi olla voimavara, vaikka kiristyvä taloustilanne kääntää kollegat väistämättä myös kilpailijoiksi.

Nykyinen yksilöllisyyden palvonta estää meitä näkemästä, että asiantuntijuus syntyy ja kasvaa yhteisöissä. Vahva asiantuntijayhteisö tukee myös ammatillista itsetuntoa. Olisi toivottavaa, että opiskelijat sitoutuisivat jo opintojen aikana osaksi oman tieteenalansa yhteisöjä – niiden toimiviksi ja vastuullisiksi jäseniksi. Huippuopettajien, loistoluennoitsijoiden, ja tähtitutkijoiden sijaan meidän tulisi nostaa enemmän esille loistoyhteisöjä ja sankarillisia yhteistoimintoja. Suorituspainotteisen ja egoistisen kulttuurimme tavoitellessa huippuosaajia, opiskelijoidemme taitoa toimia yhteisöissä ihmisarvoa kunnioittaen tulee erityisesti tukea. Yhteiskuntamme tarvitsee yhdessä elämisen taitoja tällä hetkellä kipeämmin kuin huippuosaajia.

Päivän termejä olivat kuitenkin törmäyttäminen (kiitos Pirjo Hiidenmaa!) ja uteliaisuus. Eri alojen ja eri toimijoiden törmäyttämisellä voidaan synnyttää lokerointeja ja jumiutuneita toimintatapoja kaatavia yhteistoimintoja. Opiskelijoille tulee tarjota mahdollisuuksia törmäytymiseen kursseihin integroituna sekä niiden ulkopuolella. Esimerkiksi kahden hyvin erilaisen tieteenalan opiskelijoiden yhteinen ”tyhmien kysymysten iltapäivä” tarjoaisi mahdollisuuden kehittää argumentoinnin taitoja, tieteen popularisointia sekä tiedon oikaisemista. Samalla tulisi ruokittua myös uteliaisuutta sekä rohkeutta. Kehityspäivässä alustaneen ajatushautomo Demoksen Satu Korhosen mukaan ajassamme korostuvat yhteistyö ja uteliaisuus. Uteliaisuus ja kyky kyseenalaista totunnaisuuksia tulevat syrjäyttämään luovan luokan työelämässä. Uteliaisuus auttaa myös tekemään piilotettua osaamista näkyväksi. Tutkimuksen mukaan utelias mieli painaa tehokkaasti muistiin kaikenlaista tietoa. Uteliaisuus ei ole kuitenkaan koulutuksen tulosta, sitä tulee ruokkia muilla keinoilla. Syksyn alkaessa uteliaisuuttaan voi harjoittaa vaikkapa etsimällä uutta tutuista toimintatavoistaan. Huippuopettaja-termiä karsastavana päätin itse tänä vuonna keskittyä vähemmän omien esiintymisteni loistokkuuteen ja enemmän opiskelijoiden loistamiseen. Odotan seurauksia uteliaana.

HY:n ravitsemustieteen opettajat järjestivät Opettajien akatemian kotiyksikkörahoituksella ravitsemustieteen opetuksen kehityspäivän 26.8. Seurasaaressa. Päivään kutsuttiin oppiaineen dosentit, sidosryhmien jäseniä laajalti eri aloilta, opiskelijoita, HY:n avoimen yliopiston sekä Kuopion yliopiston ravitsemustieteen opettajia, sekä laatikon ulkopuolelta katsovia muiden tieteenalojen harjoittajia.

 Maijaliisa Erkkola

Kirjoittaja on ravitsemustieteen yliopistonlehtori ja Opettajien akatemian jäsen.

Järjen, tunteiden ja oikeudenmukaisuuden väliset jännitteet ja ristiriidat ovat kirjallisuuden ja taiteen ehtymätöntä materiaalia, eikä niistä osattomaksi jää yliopisto-opetuksessakaan. Miellymme helposti opiskelijoihin, joihin meillä on enemmän tarttumapintaa: esim. sama kotiseutu, yhteinen mielenkiinnon kohde tai samanlaisia ajatuksia. Vastaavasti niukasti tarttumapintaa tarjoavan opiskelijan ainutlaatuisuuden havaitseminen vaatii enemmän aikaa. Tunteissahan on kyse myös omista kokemuksista, arvoista ja suuntautumisesta. Opetuksessa on kuitenkin vahva tasapuolisuuden ja oikeudenmukaisuuden vaatimus, mikä tasapäistää myös tunteitamme opetustilanteissa. Se saattaa näyttäytyä itseä miellyttävien opiskelijoiden jopa muita tiukempana kohteluna. Eri tilanteiden haastavuutta lisää se, että yliopisto-opetus voi tunnesäännöiltään olla hyvinkin jäsentymätöntä. Vaikeissakin tilanteissa tulisi kuitenkin säilyttää ammatillisuutensa ja toimia opiskelijaa tukien.

Arviointitilanteissa arviointiperusteiden läpinäkyvyys ja, jos mahdollista, anonyymi arviointi ovat lähtökohtia opiskelijoiden tasavertaiselle kohtelulle. Siitäkin huolimatta tunteet pyrkivät pintaan; joidenkin opiskelijoiden epäonnistuminen voi harmittaa enemmän. Samanaikaisesti noloina tunnustamme, että vielä pienryhmäopetuksenkaan jälkeen kurssin viisi Lauraa eivät mielessämme erotu toisistaan. Opiskelijoiden arvioidessa toistensa suoriutumista oikeudenmukaisuuden vaatimus nousee usein voimakkaasti esille ja väärinkohdelluksi itsensä tuntevia löytyy helposti. Miten heterogeeninen joukko pystyy toistensa yhtenäiseen arviointiin? Ei varmasti täydellisesti pystykään, kun puhtaan oikeudenmukaiseen arviointiin ei kykene edes yksittäinen opettaja. Vaikka tunteensa hallitsisi, niin esim. väsymys ja niukat aikaresurssit voivat tuottaa arviointiin epätasaisuutta. Täydellisen objektiivisuuden ikuisen saavuttamattomuuden ymmärtäminen voi olla tiukka paikka nuorelle idealistille. Siihen pyrkimisen osalta idealistisuutta on kuitenkin syytä pitää yllä.

Koska oppiminen on vuorovaikutteista, omien ja toisten tunteiden ymmärtäminen palvelee oppimista. Tunteet voivat ehkäistä oppimista, mutta niistä voidaan myös ammentaa. Ohjaustilanteissa kognitiivinen empatia (kyky ymmärtää ohjattavan tunteita) ja myötätunto ovat hyvän ohjaajan ominaisuuksia. Monelle ohjaajalle haastavinta on osata kunnioittaa ja antaa tilaa ohjattavan omille näkemyksille ja hyvinkin erilaisille toimintatavoille. Tiede kehittyy haastamalla ja erilaisten näkemysten kohdatessa haastamisen voima ja sen tuomat uusien näkökulmien mahdollisuudet ovat parhaimmillaan. Hyvä ohjaaja ja opettaja ei pyri luomaan itsensä ja oman ajattelunsa kopioita. Yliopiston tavoitteissa määritelty kannustava ilmapiiri syntyy opiskelijoiden ainutlaatuisuuden kunnioittamisesta kaikissa tilanteissa. Sellainen ilmapiiri kannustaa myös Helsingin yliopiston strategian sanoin ”entistä korkeammalle, entistä syvemmälle”.

Ravitsemusepidemiologian kurssin päätteeksi pyysin opiskelijoita pienryhmissä tuottamaan kurssin sisällön mukaan etenevän tunnekäyrän. Asteikko oli vapaasti luotavissa. Syntyi vuoristoratoja: miinusmerkkisiä alhoja vaikeiden harjoitusten syövereissä ja hurjia nousuja onnistuneiden suoritusten jälkitiloissa. Tunteilla oli selkeästi merkitystä oppimisessa ja erilaisiin oppimistilanteisiin liittyvien tunteiden tunnistaminen ja nimeäminen oli hyödyllistä. Onnistuminen ja haasteista suoriutuminen olivat synnyttäneet motivaatiota, epäonnistuminen ja osaamisen rajoja hipovat tehtävät puolestaan haastoivat itseluottamusta. Opettajalle paras palaute oli tunneskaalojen vaihtelevuus. Tasainen suora olisi merkinnyt täysin tunteettomia, kuolleita opetustilanteita.

Opettajien akatemian huhtikuun tapaamisessa pohdittiin muun muassa tunteiden ja oikeudenmukaisuuden haasteita opiskelijoiden arvioinnissa ja opettamisessa yleensä. Tämä kirjoitus syntyi tapaamisen jälkimietteissä.

Maijaliisa Erkkola

Kirjoittaja on ravitsemustieteen yliopistonlehtori ja Opettajien akatemian jäsen