Author: Leila Niemi-Murola

Meilahden kampuksella on järjestäjien kannalta positiivinen ongelma, pedagogisella koulutuksella on kova kysyntä ja kursseille joudutaan pitämään jonotuslistaa. Osittain jonotuslistan pituuden selittää tiedekunnan ja sairaalan tiivis yhteistyö, sillä kaikki opetuksessa tiiviisti mukana olevat henkilöt eivät ole HY:n palkkalistoilla vaan mukana on myös kliinikkoja.

Meilahden kampuksella järjestetään peruskoulutuksen lisäksi myös erikoislääkärikoulutusta. Erikoistuvat tulevat yliopistosairaalaan hyvin erilaisten vaiheiden jälkeen, osalla on pitkä kokemus alalta ja toiset taas ovat lähes vasta-alkajia. Vaikka erikoistuvien oppimistarpeet vaihtelevat, osaamistavoitteet ovat kaikilla samat.

Aikaan perustuvasta koulutuksesta osaamisperustaiseen siirtyminen on sairaalassa suuri muutos. Kunkin klinikan on laadittava oma koulutusohjelma ja huolehdittava, että erikoistuvat saavat tarvitsemansa koulutuksen. Perehdytykseksi ei myöskään enää riitä, että uudelle tulokkaalle näytetään lähin WC ja leikkaussalin ovi. Opittavaa on paljon, säännöllistä arviointia ja palautetta tarvitaan, erikoistumispaikkojen kierron on pysyttävä käynnissä. Ei siis ihme, että pedagogiselle koulutukselle on kysyntää. Ikävä vain, ettei perinteinen yliopistopedagoginen koulutus oikein vastaa kliinikkotuutoreiden oppimistarpeita.

Aikani kollegojen ja pedagogisen yliopistonlehtorimme Eeva Pyörälän tuskailua kuunneltuani päättelin, että asialle pitäisi tehdä jotakin. Pyysin Eevalta aivan perustason oppimistavoitteet ja sovin oman tulosyksikköni johdon kanssa kaksivuotisesta koulutuksesta, johon liittyy yhteensä kuusi lähipäivää. Vaikka kontaktiopetusta onkin vain kolme tuntia kerrallaan, kliinisestä työstä on paradoksaalisesti helpompi irrottautua koko päiväksi kuin aamu- tai iltapäiväksi. Osallistujat käyttävät loppupäivän lukemiseen ja oman projektinsa työstämiseen.

Seitsemän mukaan lähteneen pioneerin kanssa on ollut hauskaa, mutten pitänyt pienyritystäni mitenkään huomionarvoisena. Yllättäen erikoisalamme eurooppalaiset akkreditoijat olivat tästä koulutuksesta hyvin kiinnostuneita. Kansallisessa koulutussairaaloiden anestesiologian akkreditoinnissa lähiohjaajakoulutus on noussut myöskin esiin ja syksyn Operatiivisille päiville pyydettiin pedagogista työpajaa. Eurooppalainen kongressimme pyysi luentoa tästä kiinnostavasta aiheesta. – Kuinka tässä näin kävi?

Tarinan opetus on, ettei pedagogiikka ole vain opettajien asia. Meille itsestään selvät asiat saattavat olla muille jotakin aivan uutta ja kiinnostavaa. Pienestä kotikutoisesta alusta voi kasvaa oikea innovaatio!

Leila Niemi-Murola

Kirjoittaja on kliininen opettaja lääketieteellisessä tiedekunnassa ja Opettajien akatemian jäsen.

Kuukasi sitten osallistuin uuteen ammatillisen pätevyyden arviointia käsittelevään koulutukseen Maastrichtissa, Hollannissa. Kurssia mainostettiin tajuntaa räjäyttävänä kokemuksena ja sitä se kyllä olikin. Kurssi antoi uutta ulottuvuutta vanhalle totuudelle, jonka mukaan arviointi ohjaa oppimista.

Kurssin teoreettinen pohja oli toki ennestään tuttu, sillä olin jo vuosia sitten vaikuttunut erään kanadalaisen lääketieteellisen koulutuksen tutkijan arviointia koskevista pohdinnoista. Hänen johtoajatuksensa oli se epäpätevyys, joka syntyy arvioinnin tahattomana seurauksena. Monivalintatentit johtavat sirpaleisen tiedon opiskeluun, esseet puolestaan kannustavat pohtimaan kokonaisuuksia yksityiskohtien sijaan. Näyttökokeissa pisteitä jaetaan tarkistuslistan mukaan, joten opiskelijan kannattaa tykittää kysymyksiä potilaalle. Yhden ulottuvuuden painottaminen vie huomiota muualta.

Maastrichtin yliopiston lääketieteellinen tiedekunta on alkanut kehittää portfoliopohjaista eli kokonaisvaltaista arviointia. Opiskelijat osallistuvat säännöllisesti karttuvan tiedon tenttiin (progress-testi), joka antaa heille palautetta sekä vahvuuksista että heikoiksi jääneistä alueista. Testi antaa palautetta myös opettajille siitä, miten hyvin heidän kurssinsa tiedot ovat olleet linjassa seuraavien kurssien sisältöjen kanssa. Maastrichtin innovaatio on sähköinen portfolio, joka kokoaa opiskelijoiden itsearvioinnin ja reflektion sekä harjoittelupaikasta kertyneen palautteen. Opiskelija tekee yhteenvedon, jonka pohjalta hän asettaa itselleen oppimistavoitteet seuraavaa jaksoa varten.

Kiinnostavaa portfoliossa oli se, että se mahdollistaa opiskelijan kehityskaaren dokumentoinnin. Perusteelliset lääketieteelliset tiedot antavat hyvin pohjan, mutta niistä ei ole hyötyä ilman reflektiota. Opiskelija haastetaan pohtimaan omia vahvuuksiaan ja kehittämiskohteitaan, joita käydään läpi yhdessä tuutorin kanssa. Maastrichtin arviointi ei tähtää hyvään arvosanaan vaan antaa pohjaa elinikäiselle oppimiselle. Reflektio on taito, johon toisilla on luontainen kyky mutta jota kaikki pystyvät kehittämään.

Arviointi ohjaa oppimista ja samalla tukee sitä, mutta arviointi on myös tärkeä oppimistapahtuma. Se ei ole vain opettajan ja opiskelijan asia, vaan mukaan tarvitaan koko yhteisö. It takes a village to raise a physician!

Leila Niemi-Murola

Kirjoittaja on kliininen opettaja lääketieteellisessä tiedekunnassa ja Opettajien akatemian jäsen.

Muistan hyvin Opettajien akatemian perustajajäsenten hakuajan alkamisen kaksi vuotta sitten. Sain tiedon sähköpostiini ja luin viestiä moneen kertaan. Hyvin kiinnostavaa, mutta – uskaltaisinko hakea jäsenyyttä? Yliopistopedagogisia opintoja olin suorittanut, opetuksen kehittämisestäkin oli kokemusta eivätkä arviointimatriisin kriteerit tuntuneet olevan ylivoimaisia. Päätin ainakin yrittää.

Opetusportfolion kirjoittaminen oli vapauttava kokemus. CV kertoo vain työpaikat, julkaisut, luottamustehtävät ja muut tärkeät akateemiset tiedot. Portfoliota kirjoittaessani sain oman ääneni kuuluviin ja huomasin löytäväni sanat asioille, joita olin vuosia pohtinut. Lausuntojen pyytäminenkään ei ollut kovin vaikeaa. Esimieheni ja työtoverini yllättivät, sillä lausunnot kertoivat heidän todella paneutuneen asiaan ja pitävän työtäni tärkeänä. Opiskelijoita kohtaan tunsin myötätuntoa, sillä kuulemani mukaan hakijoita oli tiedekunnastamme lähes 30.

Ensimmäisellä kerralla en tullut hyväksytyksi, mutta saamani palaute tuntui jo palkinnolta. Sain kannustusta ja ehdotuksia kehittämiskohteista. Tästä oli paljon hyötyä, sillä löysin uusia polkuja ja seuraava hakemus hyväksyttiin. Ensimmäisen akateemikkovuoden alku oli kiireinen, sillä jäsenyyteen liittyy myös kaksivuotinen määräraha sekä jäsenelle että kotiyksikölle. Vuosi on hyvin lyhyt aika, joten lottovoittajan tapaan myös jäsenyyttä hakevan on syytä pohtia, mitä rahoillaan tekee. Kongressimatkojen ja kurssien lisäksi hyvä idea on kutsua ulkomaisia vierailijoita tuomaan uusia tuulia muiden tiedekunnan opettajien virkistykseksi.

Tutustuminen muihin akateemikkoihin on kuitenkin kaikkein parasta. Esittelykierrosta kuunnellessani huomasin, että meritoituneiden ja tunnustusta saaneiden opettajien lisäksi meissä on myös paljon innovaattoreita, jotka työssään toteuttavat kiinalaista sananlaskua: ”Vain kuolleet kalat uivat aina myötävirtaan.” Omassa työyhteisössäni olen joskus tuntenut olevani yksin ja erilainen, mutta nyt rumasta ankanpoikasesta on tullut joutsen. Tervetuloa mukaamme!

Kirjoittaja on kliininen opettaja, anestesiologian ja tehohoitolääketieteen dosentti sekä Opettajien akatemian jäsen.

—

Info-tilaisuus Opettajien akatemian hakuprosessista ja toiminnasta
Aika: pe 5.9.2014 klo 12.00-13.30
Paikka: yliopiston päärakennuksen Runeberg-sali (Fabianinkatu 33, 2. krs)

Kevään kuluessa opiskelijoiden puheet kääntyvät usein kesätyöhön. Lääketieteellisen tiedekunnan kliinisen vaiheen opiskelijat hakeutuvat mielellään joko tekemään pakollisia harjoittelujaan (amanuenssuureja) tai lääkärin sijaisiksi. Ongelmalähtöinen opetus antaa mallin lääketieteellisestä ajattelusta, mutta mikään ei ole niin opettavaista kuin käytännön työ.

Kandien työtehtävät on mitoitettu heille sopiviksi, eivätkä he koskaan päivystä yksin – aina on apua saatavilla. Muistan kuitenkin oivalluksen, jonka koin ensimmäisessä päivystyksessäni. Siihen asti olin hankalassa tilanteessa katsonut odottavasti samassa ryhmässä opiskelevia kollegoita tai antanut osastonlääkärin ottaa kantaa. Kaikesta en etupäivystäjänä voinut soitella, piti vain alkaa ottaa kantaa ja tehdä päätöksiä.

Tämä kokemus ensimmäisestä päivystyksestä on ollut mielessäni, kun olen suunnitellut valinnaisia, käytännön taitoja harjoittavia kursseja. Täysimittaiseen simulaatioharjoitukseen perustuvat kurssini ovat olleet suosittuja, mutta niissä opettajakin on oppinut paljon. Itse jouduin töihin suoraan peruskurssien jälkeen, joten ajattelin simulaatioiden olevan ratkaisu kaikkeen. Vuosien varrella olen huomannut, että tämäkin opetusmuoto vaatii paljon pedagogista osaamista.

Siirtyminen luentosalista simulaatiotilaan on lähes yhtä jyrkkä kuin siirtyminen ryhmäopetuksesta päivystyspoliklinikalle. Simulaationukke ei vahingoitu viivytyksestä, mutta opiskelijoiden on selvästi ollut vaikea hahmottaa tilannetta ja usein paniikki hiipii ryhmään.

Huonokuntoisen potilaan tunnistaminen on usein helppoa, mutta hoidon aloitus tuottaa vaikeuksia. Ensimmäisenä näkyvä oire ei aina ole vakavin tai yleistilan laskun perussyy. Flipped classroom -kokeiluni eli verkkoluennot, virtuaaliset potilaat, Moodlen oppitunnit ja osatehtäväharjoitukset tuntuvat pehmentävän siirtymistä hyvin.

Tämän kevään kurssit ovat olleet hyvin aktiivisia, ja opiskelijakeskeinen opetus näyttää toteutuvan hyvin. Opiskelijat toimivat itsenäisesti ja ratkaisevat ongelmat yhdessä keskustellen. Opettaja tulee mukaan vasta palautekeskustelussa. Hyvä näin – opiskelijoiden on tarkoituskin oppia tekemään itsenäistä työtä. Minun pitää vain antaa heille tilaisuus siihen sortumatta opettamaan!

Kirjoittaja on kliininen opettaja, anestesiologian ja tehohoitolääketieteen dosentti sekä Opettajien akatemian jäsen.