Kurssipalaute on hyvä tapa saada tietoa kurssin toimivuudesta sekä ideoita kurssin kehittämiseen. Helsingin yliopistossa on nykyään hyvä Norppa-järjestelmä palautteen keräämiseen, mutta palautteen ja kurssien kehittämisen avoimuutta voisi lisätä.
Esikuvani tässä on nykyään eläkkeellä oleva tietojenkäsittelytieteen lehtori Arto Wikla, joka julkaisi kurssiensa jälkeen avoimesti kerätyn palautteen. Itse asiassa kurssien palaute on vieläkin saatavilla, vaikka Wikla on jo eläkkeellä. Esimerkiksi syksyn 2003 kurssin Ohjelmoinnin perusteet palaute on saatavilla (https://www.cs.helsinki.fi/u/wikla/JohdOhj/OhPe/TuloksiaS03/Kysely.html).
Ollessani tietojenkäsittelytieteen opiskelija oli hyvin kiinnostavaa lukea Wiklan kurssien palautetta. Niistä sai tietoa kurssin historiasta ja pystyi seuraamaan, miten kurssi oli kehittynyt nykyiseen muotoonsa. Toisaalta niistä sai myös tietoa yliopiston kurssien järjestämiseen liittyvistä asioista sekä käsitystä siitä, miten monenlaisia opiskelijoita yliopistossa on.
Myöhemmin alettuani itse opettaa olen koettanut toimia samalla tavalla kurssipalautteen kanssa. Esimerkiksi tänä keväänä pitämäni kurssin Tietokantojen perusteet palaute on saatavilla (https://tikape.mooc.fi/kevat-2024/raportti). Uutena asiana palautteen yhteydessä on myös kurssin opettajan laatima vastapalaute.
Muiden kurssien palautteiden lukeminen on hyödyllistä myös opettajille. Niistä voi saada esimerkiksi tietoa siitä, miten opiskelijat kokevat laajemmin koulutusohjelman kurssit sekä miten omia kursseja voi kehittää niitä edeltävien ja seuraavien kurssien näkökulmasta. Lisäksi voi olla lohdullista huomata, että muillakin kursseilla tulee välillä hyvin negatiivista palautetta.
Tällä hetkellä Norppa-järjestelmä näyttää palautteen ja vastapalautteen kurssin osallistujille sekä pienelle joukolle yliopiston henkilökuntaa (kuten koulutusohjelman johtaja), mutta muut eivät pääse sitä näkemään. Tämän takia kannustan julkaisemaan palautteen ja vastapalautteen avoimesti myös jossain Norpan ulkopuolella.
Palautteen julkaisemisen lisäksi on tärkeää, että palaute myös todella vaikuttaa kurssin kehitykseen. Vastapalaute on hyvä askel tähän suuntaan, mutta vastapalaute on usein melko yleisluontoista eikä kerro tarkasti, miten kurssi kehittyy tulevaisuudessa. Kurssin kehitystä on vaikeaa seurata vain lukemalla palautteita ja vastapalautteita.
Kurssien kehityksen avoimuuden edistämiseksi olen ottanut käyttöön uuden tavan, jossa kurssilla kehitettävät asiat kootaan myös avoimeen dokumenttiin. Kurssillani Tietokantojen perusteet kehityssivu on (https://github.com/hy-tikape/kehitys). Tällaisen sivun avulla pystyy tuomaan esille havaitut kehityskohteet ja raportoimaan kurssin muutoksista.
Opettajien akatemia perustettiin 10 vuotta sitten, ja ensimmäiset “opeakalaiset” vihittiin tammikuussa 2013. Tämän kunniaksi Helsingin yliopisto viettää tänä lukuvuonna 2022–2023 Opetuksen juhlavuotta, joka huipentuu keväällä 2023 Oppimisseikkailuun ja Opettajien akatemian 10-vuotisjuhlaan.
Opetuksen juhlavuosi sai alkunsa, kun ehdotin viime syksyn loppupuolella Opettajien akatemian puheenjohtajan ominaisuudessa nykyiselle rehtorillemme Sari Lindblomille juhlamme laajentamista koko yliopiston kattavaksi tapahtumaksi. Hän näki heti ajatuksen arvon ja merkityksen, juhlavuodelle alettiin koota toimikuntaa, ja vähitellen pyörät pyörähtivät käyntiin.
Opettajuutta on syytäkin juhlistaa, sillä mitä yliopisto olisi ilman opettajia? Tutkimuslaitos, kenties, tai jonkinlainen ajatushautomo. Toisinaan tuntuu, että opettajien merkitys unohtuu, kun suomenkielisten perusopetusresurssien puutteesta kärsivälle osastolle päätetään palkata kansainvälinen huippututkija, tai kun tiedekuntaan lanseerataan hohdokkaan kuuloinen digioppimispolku miettimättä kuka uudet verkkokurssit toteuttaa. Näiden kuvitteellisten mutta tosielämää heijastelevien esimerkkien kaltaisissa tilanteissa tulee helposti vaikutelma, että opettajien vain oletetaan osaavan, jaksavan ja pystyvän. Niinhän he ovat aina tehneet.
Onneksi yliopistomme osaa kuitenkin pitää opettajista myös huolta. On laadukasta yliopistopedagogiikan opetusta, on verkko-opetuksen työkaluja, on osaavia opintopsykologeja, verkkopedagogeja ja koulutussuunnittelijoita. On Opettajien akatemia, jonka asiantunteva verkosto ulottuu laajalle tukemaan jokaisen tieteenalan kentällä tapahtuvaa työtä.
Otetaan, ystävät ja kollegat, tästä mahdollisuudesta kaikki irti. Osallistutaan juhlavuoden tapahtumiin, levitetään niistä sanaa, ja puhutaan kaikille opetuksen ja opettajien merkityksestä. Opettaminen on opettajille sydämen asia, ja opettajien tulisi olla sydämen asia yliopistolle, ihan joka vuonna.
Jokke Häsä
Kirjoittaja on matematiikan yliopisto-opetuksen tutkija ja oli Opettajien akatemian puheenjohtaja kaudella 2021–2022
Olin tänä vuonna puoli vuotta töissä yliopiston ulkopuolella koulutustani vastaavassa tehtävässä. Siihen kuului noin kymmenen vakinaisen henkilön ja lähes yhtä laajan sijaisringin vetämistä, valmentamista ja organisoimista. Oli muuten todella terveellistä olla välillä toisenlaisessa työssä, kuten tutkimusjohtaja Marjut Jyrkinen totesi minulle, se tekisi hyvää yliopistolaisille säännöllisin ajoin.
Yliopistolla pitkän työrupeaman tehneenä ympärilläni oli ehkä jonkinlainen teoriaan keskittyvän ihmisen aura, norsunluutornissa majailevan tutkijan käytännölle vieras olemus. Se ei omasta mielestäni vastannut todellisuutta, mutta oli ehkä monen ennakkokäsitys. Mietin miten kuvaisin osaamistani uusille työtovereilleni ja päädyin seuraavanlaiseen kuvaukseen itsestäni: tarjoan teille kriittistä, eettistä ja luovaa ajattelua, ongelmanratkaisukykyä, tiimityötaitoja ja kykyä myös itsenäiseen päätöksentekoon ja ajatteluun. Vastaanotto oli innostunutta ja joku kommentoikin, että erityisesti kriittinen ajattelu olisi tervetullutta.
Aikaa kului työssä ja lunastin lupaukseni saamani palautteen perusteella hyvin. Toimin työssäni sekä ylemmän että alemman korkeakoulututkinnon suorittaneiden kanssa päivittäin. Samaan aikaan vedin myös yhden luentokurssin yliopistolla. Päässäni kävi koko ajan prosessi: pohdin millaisia työntekijöitä ja millaisiin työelämän tarpeisiin me yliopistolla koulutamme heitä. Ja: millainen ero on ylemmän ja alemman korkeakoulututkinnon suorittaneiden välillä?
Helsingin yliopistossa on toteutettu äskettäin koulutusuudistus, jossa on muun muassa leikattu maisterintutkinnon pro gradu -tutkielmasta neljännes pois. Aiemmin 40 opintopisteen laajuinen itsenäinen, vaikkakin opettajan johdolla ohjattu opinnäytetyö on nykyään 30 opintopisteen laajuinen. Leikatut 10 opintopistettä voi nyt käyttää vaikkapa työelämäopintoihin.
Vuosien ajan pro gradu -töiden ja kandintöiden ohjaajana olen miettinyt, että kandintyössä harjoitellaan tutkimuskysymyksen tekemistä ja siihen vastaamista. Pro gradussa sitten on laajempi tutkimuskysymys, johon vastataan humanistisilla aloilla kirjoittamalla noin 60–100 -sivun mittainen työ. Tuo työ aloitetaan graduseminaarissa ja usein lopetetaan noin vuoden sisällä sen aloittamisesta. Työn edetessä tekijästä kehkeytyy oman aiheensa erikoisasiantuntija.
Pro gradu -työ ja siihen liittyvä prosessi kehittävät tekijän itsenäistä ajattelua ja työntekoa, projektinhallintakykyä, aikatauluttamista, aikataulussa pysymistä, kriittistä, eettistä ja luovaa ajattelua, ongelmanratkaisukykyä, tiedonhankintataitoa, tiimityötaitoa erityisesti seminaarityöskentelyn aikana, rakentavan palautteen antamista ja vastaanottamista sekä palautteen soveltamista käytäntöön sekä asioiden ilmaisua johdonmukaisesti ja riittävästi perustellen.
Puolen vuoden aikana, jolloin toimin lähijohtajana kaipasin tiimiläisiltäni juuri edellisessä kappaleessa kuvaamiani taitoja. Tajusin, että alemman korkeakoulun suorittaneilla näitä ei useinkaan ollut siinä määrin kuin olisin toivonut, kun taas yliopiston maisteriopinnot suorittaneilla nämä valmiudet olivat erinomaisia. Päädyin siihen, että tuo maisterivaihe ja siihen liittyvä laajan itsenäisen tutkielman tekemisen projekti oli yksi tehokkaimmista työelämätaitojen kehittäjistä.
Pro gradu -tutkielma tai pelkkä tutkielma, niin kuin nykyään Helsingin yliopiston linjauksissa toivottaisiin tuota 30 opintopisteeseen supistettua työtä nimettävän, on yksi maailman parhaista oppimiskonsepteista. Se tuottaa juuri niitä taitoja mitkä työssä kuin työssä ovat tärkeimpiä. Kriittinen, eettinen, luova ja itsenäinen ajattelu sekä tiimityötaidot ovat kullanarvoista osaamista. Pro gradu -tutkielman tekemisen prosessi on aarre, jota kannattaa vaalia.
”Innostava ja hyvinvoiva työyhteisö on yliopiston strategian mukainen kehittämiskohde. Työhyvinvointi syntyy työssä, työtä tekemällä. Perusteet innostavalle ja hyvinvoivalle yhteisölle luodaan selkeillä johtamiskäytännöillä, esimiehen tuella, työtehtävien hyvällä organisoinnilla, palautteella ja arvostuksella, työn mielekkyydellä ja palkitsevuudella, luottamuksella ja hyvällä tiedonkululla.”
Yllä oleva teksti on lainaus Helsingin yliopiston henkilöstöpoliittisesta linjauksesta. Miltä todellisuus näyttää syksyllä 2016?
Katsaus on syytä aloittaa noin reilun vuoden takaa. Tuolloin Iso pyörä -koulutusuudistus oli toden teolla lähdössä käyntiin ja esimerkiksi elokuussa 2015 vararehtori Keijo Hämäläinen avasi uudistuksen tavoitteita Opettajien akatemian keskustelutilaisuudessa. Kaikesta innostuvat opetuksen huiput näkivät hankkeessa paljon mahdollisuuksia. Kokeneina opetuksensuunnittelijoina he myös toivat selvästi esiin, että aikataulu on liian tiukka. Kyseessähän on monilla aloilla sekä rakenteet että sisällöt mullistava uudistus.
Uusien kandi- ja maisterikoulutusohjelmien suunnittelu on nyt syksyllä 2016 edennyt vaiheeseen, jossa ohjelmille haetaan johtajia ja johtoryhmän jäseniä seuraaviksi vuosiksi. On todella tärkeää, että niihin löydetään parhaat mahdolliset vastuunkantajat.
Monessa koulutusohjelmassa on ollut Opettajien akatemian jäseniä johtajana tai johtoryhmän jäsenenä. Heidän monipuolinen ja luova osaamisensa on erittäin tärkeää, kun pyrimme luomaan korkeatasoisia yhteiskunnan etua palvelevia koulutusohjelmia. Syksyn Opettajien akatemian kokoontumisissa olen kuitenkin nähnyt valtavan muutoksen ihmisissä: ennen kaikesta innostuvat ja muita innostavat huippuopettajat ovat kuin varjoja entisestä itsestään.
Takana on raastava kevät, josta ”kiitos” kuului Suomen hallitukselle. Tämän lisäksi yliopiston henkilökunta ja erityisesti lukuisat koulutusohjelmien eteen työtä tekevät on asetettu epäinhimillisen aikataulun alle. Oman normityönsä (opetuksen, ohjauksen, tutkimuksen ja hallinnon) lisäksi he luovat Helsingin yliopistolle uudet koulutusohjelmat alkaen niiden rakenteista aina opetuksen toteutukseen asti. Aikataulu on peräisin yliopiston johdolta.
Kireän aikataulun seuraukset ovat hälyttäviä: hyvin suuri osa yhtä hyvin opetushenkilökunnasta kuin opetushallinnon väestäkin on tällä hetkellä katkeamispisteessä. Osa on jo jäänyt sairaslomalle. Osa odottaa sitä, että pääsee joulun jälkeen eroon vastuunkantamisesta. Osa on vaihtamassa alaa kokonaan, muun muassa hallinnosta olemme menettämässä osan parhaista osaajista. Miten yliopiston johto, rehtorit etunenässä, ovat suhtautuneet tilanteeseen? Opettajien akatemian johtokunnan jäsenenä olen kuulostellut eri kampusten tuntoja. Kaikkien kokemus on samansuuntainen: henkilökunnan jaksaminen on äärirajoilla, mutta se ei tunnu kiinnostavan ketään. Joku on jopa viitannut johtajien teflonpintaan: ollaan kuuntelevinaan, mutta sanoilla ei ole mitään käytännön vaikutusta.
Luottamus on johtamiseen liittyvä peruskäsite. Toimivassa työyhteisössä se on olemassa johtajien ja johdettavien välillä; suhde toimii molempiin suuntiin. Yliopiston johto on viimeisten uudistusten myötä etääntynyt tiedekunnissa ja laitoksissa tehtävästä ruohonjuuritason työstä. Samoin on näyttänyt käyvän hallinnonuudistuksen kohdalla. Minusta se ei ole mikään ongelma, kunhan voin luottaa siihen, että johtajat, dekaanit ja rehtorit, tietävät mitä työmme hyvin tekeminen vaatii. Rehtorit ovat itsekin tutkijoita ja opettajia, heidän pitäisi tietää millaisissa olosuhteissa työt tulevat kunnolla tehdyiksi – muun muassa niin, että voimme toteuttaa yliopiston strategiaa.
Pelkkä tieto ei kuitenkaan riitä luottamuksen ylläpitämiseen, johtajien tehtävänä on huolehtia siitä, että henkilökunnalla on realistiset mahdollisuudet suoriutua töistään. Heidän vastuullaan on riittävien resurssien takaaminen, jotta kenenkään ei tarvitse menettää liiallisen työn takia terveyttään tai edes yöuniaan.
Tämän vuoksi johtajien edellytetään tekevän johtamistekoja.
Koneen ja Nokian entinen johtaja, Matti Alahuhta, korosti, että yrityksen menestyksen takana on kirkas suunta ja ihmisten voima. Alahuhta kiersi innostamassa ihmisiä toteuttamaan yhtiönsä strategiaa ympäri maailmaa yli 200 päivää vuodessa. Samalla hän aktiivisesti havainnoi ihmisten jaksamista ja tarvittaessa tuki heitä konkreettisesti. Hän myös korosti, että työlle ei pidä omistautua kokonaan, pitää olla muutakin elämää. Se lisäsi hyvinvointia myös työssä.
Uusien koulutusohjelmien vetäjien ja johtoryhmien jäsenten odotetaan tällä hetkellä ryhtyvän työhön, josta he eivät tiedä kuin murto-osan. Edelleen on monia esimerkiksi työnjohdollisia asioita ratkaisematta. Mistä heille löytyisi innostus ja motivaatio toteuttaa uudistus?
Johtajat, tällä hetkellä Helsingin yliopisto on menettämässä omien ihmistensä voiman. Nyt tarvitaan johtamistekoja. Ketterästi.
Jos ei ole mahdollista ottaa aikalisää koulutusuudistukseen, niin on elintärkeää huolehtia ihmisten jaksamisesta ja siten työkyvystä. Konkreettisesti se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että yliopiston johto linjaa koulutusohjelmien johtajille aikaa toteuttaa vastuullista työtään. Tasapuolisuus on tässä tärkeää, sen vuoksi linjauksen pitää tulla yliopiston eikä tiedekunnan taholta.
Käytännössä se voisi toimia näin: koulutusohjelmien johtajat vapautetaan osasta opetuksesta ja sen korvaamiseksi osoitetaan tuntiopetusmäärärahoja. Lisäksi sanotaan avoimesti, että vastuullinen tehtävä näkyy myös palkan vaati-tasoa määriteltäessä. Sama koskee myös johtoryhmien jäseniä ja tulevia lähijohtajia. Uudet ja vastuulliset tehtävät eivät saa olla vain lisä muiden töiden päälle, vaan ne tulee ottaa täysimääräisesti huomioon työsuunnitelmissa ja jostain pitää voida vähentää tunteja. Vielä yksi konkreettinen ehdotus on suunnittelu- ja toteutusresurssien lisääminen aivan uudenlaisissa oppiaine- ja tiedekuntarajat ylittävissä ohjelmissa. Esimerkiksi koordinaattorien tai opetusassistenttien palkkaamiseen osoitettavat määrärahat helpottaisivat vakituisten opettajien työtä huomattavasti.
Onko alussa oleva yliopiston henkilöstöpoliittinen linjaus pelkkää teflonpintaa? Vastaus kysymykseen tulee näkymään yliopiston johdon käytännön teoissa.
Entä mistä innostusta? Yliopiston kentältä kuulunut pyyntö yliopiston johdolle on jo yli vuoden kuulunut seuraavasti:
Antakaa meille aikaa tehdä työmme hyvin.
Päivi Salmesvuori
Kirjoittaja on yleisen kirkkohistorian ja sukupuolentutkimuksen dosentti sekä Opettajien akatemian jäsen
Kyllä, luit aivan oikein, Opiskelija Helvetistä. Ehkä olet tavannutkin hänet – tai jonkun heistä. Ainakin, jos olet opettanut tarpeeksi pitkään, et ole voinut välttyä tapaamasta tätä opiskelijaa, vaikka onkin liioiteltua väittää että joka luokassa oli sellainen.
Opiskelija Helvetistä voi olla mies tai nainen, vasta-alkaja tai vanhempi, vetäytyvä tai hyökkäävä. Yhteinen nimittäjä on vihamielisyys oppiainetta, opetustilannetta tai opettajaa kohtaan. Joskus tämä vihamielisyys ilmaistaan avoimesti, joskus peitetymmin mutta kuitenkin niin, ettei se jää kenellekään epäselväksi.
Parker Palmer, tunnettu yhdysvaltalainen pedagogi, kertoo yhden oman kokemuksensa mainiossa kirjassaan The Courage to Teach.
Tällä kertaa Opiskelija Helvetistä oli mies, joka retkotti pulpetissa lippalakki silmillä, takki tiukasti napitettuna ja valmiina poistumaan heti kun se olisi mahdollista. Parker oli jo kokenut opettaja, mutta teki omien sanojensa mukaan alkeellisen virheen ja yritti kaikin keinoin saada tämän opiskelijan innostumaan. Samalla kaikki muuta opiskelijat jäivät huomiotta ja opettaja turhautui entisestään.
Luennon jälkeen Palmerille oli järjestetty kuljetus lentokentälle. Autonkuljettaja oli – arvaatte jo – sama Opiskelija Helvetistä. Kyyti alkoi jäätävässä hiljaisuudessa, mutta yhtäkkiä opiskelija kysyi: ”Tohtori Palmer, voidaanko vähän jutella?”. Ja sitä juttelua Parker ei koskaan unohtaisi. Opiskelija Helvetistä oli alkoholisoituneen yksinhuoltajaisän poika, joka sai joka päivä kuulla, kuinka hänen pitäisi lopettaa typerät opintonsa collegessa ja hankkiutua oikeisiin töihin.
Kukaan ei ole Opiskelija Helvetistä syntyjään. Parkerin autonkuljettajalla oli oma tarinansa, ja niin on jokaisella muullakin Opiskelijalla Helvetistä. Vihamielisen kuoren alla voi lopulta piillä pelko.
Parker kertoo kirjassaan muitakin hyviä tarinoita ja tiivistää usein sanomansa aforismien tapaan, esimerkiksi näin:
”Opetustekniikka on sitä mitä opettajat käyttävät kunnes oikea opettaja saapuu paikalle.”
”Itsensä tunteminen on ihan yhtä olennaista opettamisessa kuin oppialan tunteminen.”
”Hyvän opetuksen jälkeen opiskelija voi poistua luokasta vihaisena – vihaisena siitä, että hänen ennakkokäsityksensä on haastettu. Tällainen tyytymättömyys voi olla merkki siitä, että todellista oppimista on tapahtunut.”
Pekka Louhiala
Kirjoittaja on yliopistonlehtori lääketieteellisestä tiedekunnasta ja Opettajien akatemian jäsen.
Matkustin Consortium on Graduate Communicationin järjestämään konferenssiin kesäkuun alkupuoliskolla. Konferenssi “Bridging English Language Teaching and Writing Studies in Supporting All Graduate Writers” oli koonnut Yalen yliopistoon 85 asiasta kiinnostunutta, eri yliopistoissa toimivaa opettajaa, lähinnä Yhdysvalloista. Osallistujat toimivat tehtävissä, joissa he ideoivat tai järjestävät erilaisia kirjoittamisen tukimuotoja erityisesti englantia toisena kielenä puhuville, mutta myös englanninkielisille opiskelijoille. Usein heidän työpaikkansa on ainakin jossain määrin Helsingin yliopiston kielikeskuksen kaltainen paikka.
Konferenssi opetti, laittoi ajattelemaan ja auttoi ymmärtämään. Muistiinpanojeni perusteella konferenssissa nousivat esiin seuraavat teemat eri yhteyksissä.
Kommunikaatiotaidot ja opintomenestys
Kieli-ja kommunikaatiotaitoja Yhdysvalloissa opettavia kiinnostaa ulkomailla syntyneiden maisteri- ja tohtoriopiskelijoiden opinnoissa menestymisen ja kommunikaatiotaitojen välinen suhde. Konferenssiosallistujat toivat eri muodoin esiin, että mitä paremmat kieli- ja kommunikaatiotaidot opiskelijalla on, sitä parempi on opintomenestys. Useimmiten huomiota on kiinnitetty kirjoitustaitoon, mutta yhä useammin kuulin keskusteluja lukutaidosta ja tarpeesta tukea myös sitä. Myös kommunikaatiotaitojen tärkeys työelämässä vaikutti esiin yhä useammin tulevalta teemalta.
Kansainvälisten opiskelijoiden lisääntynyt määrä
Kuva: Tuula Lehtonen
Ulkomailla syntyneiden maisteri- ja tohtoriopiskelijoiden määrä on kasvanut selkeästi viimeisten parinkymmenen vuoden aikana yhdysvaltalaisissa yliopistoissa. Suurin kasvu on tapahtunut maisteriopiskelijoiden määrässä. Nämä trendit ovat lisänneet tarvetta järjestää erilaisia kommunikaatio-opintoja ja tukimuotoja, erityisesti kirjoittamisessa, mutta myös lukemisessa ja esimerkiksi esiintymistaidoissa. Näitä tukimuotoja ovat toivoneet sekä opiskelijat että kansainvälisiä opiskelijoita opettava henkilökunta. Mitä enemmän erilaista kielellistä tukea järjestetään, sitä enemmän myös englantia äidinkielenään käyttävät maisteri- ja tohtoriopiskelijat käyvät siitä kyselemässä ja sitä pyytämässä.
Erilaisia tukimuotoja kirjoittamiseen
Maisteri- ja tohtorivaiheen opiskelijoille on vuosien saatossa kehitetty yhdysvaltalaisyliopistoissa erilaisia tukimuotoja, joista yleisimpiä ovat kirjoituskurssit, kielen/kommunikaatio-opettajan antama kielellinen ohjaus, koulutetun vertaistuutorin antama kielellinen ohjaus ja opiskelijoiden keskinäiset kirjoitusryhmät, joita koordinoi joko henkilökunnan jäsen tai opiskelijat itse. Useimmiten näitä tukimuotoja järjestetään kieli/kirjoituskeskuksessa, mutta jonkin verran kommunikaatio-opettajat rantautuvat myös laitoksille. Konferenssissa keskusteltiin myös opiskelijan oman gradu- tai väitöskirjaohjaajan roolista kielellisen palautteen antajana, ja joissain yliopistoissa on järjestetty ohjaajille koulutusta kielellisen palautteen annossa. Tärkeänä nähtiin, että opiskelija ei jää yksin vaan että hänellä on mahdollisuus saada kielellistä tukea ja löytää tarjolla oleva tuki.
Tuttua?
Kuva: Tuula Lehtonen
Vaikuttavatko nämä teemat tutuilta? Arvelen, että vaikka Yhdysvaltain ja oman korkeakoulujärjestelmämme erot ovat huomattavat joissain asioissa, on meillä paljon yhteistä kielellisen tuen tarpeen suhteen. Helsingin yliopiston kielikeskus järjestää erilaisia kirjoittamisen ja muun kommunikaation tukimuotoja osittain juuri siksi, että ei-suomenkielisten maisteri- ja tohtorivaiheen opiskelijoiden määrä on kasvanut. Kun Helsingin yliopiston Iso Pyörä myllertää opintoja, on hyvä jälleen pohtia opiskelijoiden kielellistä tukea, erityisesti kun kansainvälisten tai muiden englanniksi opiskelevien opiskelijoiden määrä saattaa edelleen kasvaa. Tuelle on taatusti tarvetta myös omassa kontekstissamme.
Tuula Lehtonen
Kirjoittaja on englannin kielen yliopistonlehtori Kielikeskuksessa ja Opettajien akatemian jäsen.
Opettajien akatemian työryhmän järjestämä, kaikille yliopistolaisille avoin työpaja VALMIINA TYÖHÖN! kokosi perjantaina 20.5. keskustakampukselle nelisenkymmentä kiinnostunutta. Alustukset kuultiin muutama vuosi sitten valmistuneelta lääkäri Kari Heinoselta, opiskelija-aktiivi ja yrittäjä Maria Loimalta, urapalveluasiantuntija Minna-Rosa Kanniaiselta ja kulutustutkija Mika Pantzarilta.
Mitä puheenvuoroissa sitten tuli esiin? Yliopistojen paikkaan ja aikaan sidottuja opintosuunnitelmia ja oppimisympäristöjä tulisi rohkeammin avata kohti muuttunutta ja muuttuvaa työelämää. Moniammatilliset ja globaalit työyhteisöt kertovat tarpeesta lisätä tieteiden välistä yhteistyötä ja kehittää erilaisia vuorovaikutus-, kieli- ja ongelmanratkaisutaitoja. Yliopistotutkinnon on koettu antaneen hyvät teoreettiset valmiudet työelämään, mutta oman asiantuntijuuden ja osaamisen tunnistaminen ja sanallistaminen voi olla haastavaa. Yksilö tarvitsee asiantuntijuuden tunnistamista vahvistaakseen pystyvyysuskomustaan ja erottuakseen muista ja lopulta toimiakseen itse työelämän muutoksen agenttina. Halu oppia kannustaa loikkiin, ei tieto itse.
Yliopiston strategiassa 2017–2020 nostetaan opiskelija keskiöön. Heidän lisäkseen myös opettajien tulee innostua opintojen työelämäintegraatiosta. HYY:n hallituksen jäsen Maria Loima ehdotti, että uusiin koulutusohjelmiin sijoitettaisiin ”tee se itse” -työelämäopinnot, joissa yliopisto määrittelisi osaamistavoitteet, mutta jotka opiskelijat itse suunnittelisivat, toteuttaisivat ja arvioisivat. (http://marialoima.blogspot.fi/2016/05/opiskelijalahtoista-tyoelamasisaltoa.html,)
Kuva: Terhi Ainiala
Learning cafen teemaryhmät työstivät neljää teemaa, joista ”oppimismenetelmät ja -ympäristöt” nosti esiin monipuoliset oppimisympäristöt, kampusten välisen yhteistyön ja joustavat toimintatavat. Aidot tai simuloidut oppimistilanteet oikeissa tai keinotekoisissa työympäristöissä auttavat tekemään ihan itse sitä, mitä työssä joutuu ihan itse tekemään. Oman osaamisen sanallistamista tulisi harjoitella eri vaiheissa opintoja.
”Geneeriset taidot opinnoissa ja tieteidenvälisyys” teeman alla pohdittiin sitä, miten saadaan opiskelijan ja opettajan geneeriset taidot kohtaamaan ja miten kehitetään opettajan taitoja ja tietämystä nykyisen työelämän haasteista. Opiskelijat voivat oppia geneerisiä taitoja myös toisiltaan, mutta esimerkiksi tiivistämisen taitoa voi asiantuntijaopettaja tuoda mukaan. Geneeriset taidot tulisi ottaa mukaan arviointiin ja niitä tulisi integroida kaikkeen opetukseen. Opiskelijat tulisi sitouttaa työskentelyyn mm. pohtimalla osaamistavoitteita yhdessä. Lisäksi mietittiin työharjoittelujen integrointia muuhun opetukseen ja ns.”opiskelukiertoa”, jolloin eri tieteenalojen kulttuurit tulisivat tutuiksi.
Kuva: Kirsi Saarikangas
Teemassa ”globaali kansainvälisyys” puhututti moneen suuntaan kansainvälistyvä työelämä ja opiskelu. Ulkomailla suoritettava harjoittelu ja vaihto-opinnot nähtiin tärkeinä globaalin kansainvälisyyden lisääjinä. Yhtä tärkeää on kotikansainvälistyminen. Jotta kotikansainvälistyminen onnistuu, tulee varmistaa vaihto-opiskelijoiden viihtyvyys ja tulevien maisteriohjelmien toimivuus. Jos 20 % tulevien maisteriohjelmien opiskelijoista on muualta tulleita, on ymmärrettävä heidän odotuksensa ja kuinka he työllistyvät. Toisaalta ei pidä ajatella vain maksavia opiskelijoita, kansainvälisyys koskettaa kaikkia opiskelijoita. Monenlaiset opiskelijat muuttavat opetusta ja yliopiston tulisi avautua itseriittoisuudestaan. Globaali asiantuntija osaa suhteuttaa oman asiantuntijuutensa muiden maiden asiantuntijoihin ja toimia jatkuvasti muuttuvassa, yhtä aikaa paikallisessa ja globaalissa työelämässä. Myös neljännessä teemaryhmässä keskusteltiin oman osaamisen suhteuttamisesta. Kuinka tunnistaa ja sanallistaa oma osaaminen ja täten erottua muista? Kandiportfolio oman osaamisen kokoajana ja reflektoimisen välineenä nähtiin yhtenä ratkaisuna.
Alustukset kylvivät monia uusia ajatuksensiemeniä, joiden työstämistä jatkettiin teemaryhmissä sen verran aktiivisesti, että joku jo ehti ilmaista sen, mikä kenties muillakin oli mielessä: Opettajien Akatemian työelämätyöryhmä jatkaa toimintaansa, sillä aihepiiri on tärkeä.
Terhi Ainiala, Hanna Korsberg, Tuula Lehtonen, Liisa M Peltonen, Kirsi Saarikangas ja Outi Salminen. Kirjoittajat ovat Opettajien akatemian jäseniä.
Sen potilasseminaarin muistan aina. Pitkän uran tehnyt sisätautilääkäri kertoi meille nuorille lääketieteen opiskelijoille potilaasta, jonka hän oli itse tavannut ollessaan ensimmäisiä kertoja lääkärin töissä. Potilaalle kävi huonosti, ja opettajalääkäri kertoi meille omasta virheestään tapauksen yhteydessä. Luulen, että meningokokkibakteerin aiheuttaman yleistulehduksen ensioireet jäivät kristallinkirkkaina mieleen muillekin kuin minulle – ja nimenomaan siksi, että opettaja kertoi omasta virheestään.
Pelkäämme virheitä – ja aiheesta. Joskus pelkäämme niitä niin paljon, että rupeamme välttelemään tilanteita, joissa on virheen mahdollisuus. Ja pahimmillaan emme virheiden pelossa ryhdy alalle – lääkäriksi, muusikoksi, opettajaksi – joka muuten tuntuisi hyvältä.
Virheiden tekemistä emme kuitenkaan voi välttää. Terveydenhuollon hallinnon emeritusprofessori Martti Kekomäki on sanonut osuvasti, että lääkäri joka ei tee virheitä, näkee liian vähän potilaita. Opettamisesta voisi varmasti sanoa samalla tavoin: opettaja, joka ei tee virheitä, opettaa liian vähän.
On myös sanottu, että potilaat antavat anteeksi melkein mitä vaan, jos lääkäri kertoo avoimesti asioista ja pyytää anteeksi silloin kun siihen on aihetta. Tätäkin voinee soveltaa opettamiseen: ainakin oman kokemukseni mukaan opiskelijat antavat opettajan virheet anteeksi, kun ne avoimesti myönnetään.
Pianisti Iiro Rantala sanoi hiljattain, että jos jazz-muusikko soittaa väärän nuotin, se on mahdollisuus. Ehkä tässä on koko jutun ydin, oli sitten kyse soittamisesta, lääkärin työstä tai opettamisesta: olennaista onkin se, mitä tapahtuu virheen jälkeen.
Pekka Louhiala
Kirjoittaja on yliopistonlehtori lääketieteellisestä tiedekunnasta ja Opettajien akatemian jäsen.
Meilahden kampuksella on järjestäjien kannalta positiivinen ongelma, pedagogisella koulutuksella on kova kysyntä ja kursseille joudutaan pitämään jonotuslistaa. Osittain jonotuslistan pituuden selittää tiedekunnan ja sairaalan tiivis yhteistyö, sillä kaikki opetuksessa tiiviisti mukana olevat henkilöt eivät ole HY:n palkkalistoilla vaan mukana on myös kliinikkoja.
Meilahden kampuksella järjestetään peruskoulutuksen lisäksi myös erikoislääkärikoulutusta. Erikoistuvat tulevat yliopistosairaalaan hyvin erilaisten vaiheiden jälkeen, osalla on pitkä kokemus alalta ja toiset taas ovat lähes vasta-alkajia. Vaikka erikoistuvien oppimistarpeet vaihtelevat, osaamistavoitteet ovat kaikilla samat.
Aikaan perustuvasta koulutuksesta osaamisperustaiseen siirtyminen on sairaalassa suuri muutos. Kunkin klinikan on laadittava oma koulutusohjelma ja huolehdittava, että erikoistuvat saavat tarvitsemansa koulutuksen. Perehdytykseksi ei myöskään enää riitä, että uudelle tulokkaalle näytetään lähin WC ja leikkaussalin ovi. Opittavaa on paljon, säännöllistä arviointia ja palautetta tarvitaan, erikoistumispaikkojen kierron on pysyttävä käynnissä. Ei siis ihme, että pedagogiselle koulutukselle on kysyntää. Ikävä vain, ettei perinteinen yliopistopedagoginen koulutus oikein vastaa kliinikkotuutoreiden oppimistarpeita.
Aikani kollegojen ja pedagogisen yliopistonlehtorimme Eeva Pyörälän tuskailua kuunneltuani päättelin, että asialle pitäisi tehdä jotakin. Pyysin Eevalta aivan perustason oppimistavoitteet ja sovin oman tulosyksikköni johdon kanssa kaksivuotisesta koulutuksesta, johon liittyy yhteensä kuusi lähipäivää. Vaikka kontaktiopetusta onkin vain kolme tuntia kerrallaan, kliinisestä työstä on paradoksaalisesti helpompi irrottautua koko päiväksi kuin aamu- tai iltapäiväksi. Osallistujat käyttävät loppupäivän lukemiseen ja oman projektinsa työstämiseen.
Seitsemän mukaan lähteneen pioneerin kanssa on ollut hauskaa, mutten pitänyt pienyritystäni mitenkään huomionarvoisena. Yllättäen erikoisalamme eurooppalaiset akkreditoijat olivat tästä koulutuksesta hyvin kiinnostuneita. Kansallisessa koulutussairaaloiden anestesiologian akkreditoinnissa lähiohjaajakoulutus on noussut myöskin esiin ja syksyn Operatiivisille päiville pyydettiin pedagogista työpajaa. Eurooppalainen kongressimme pyysi luentoa tästä kiinnostavasta aiheesta. – Kuinka tässä näin kävi?
Tarinan opetus on, ettei pedagogiikka ole vain opettajien asia. Meille itsestään selvät asiat saattavat olla muille jotakin aivan uutta ja kiinnostavaa. Pienestä kotikutoisesta alusta voi kasvaa oikea innovaatio!
Leila Niemi-Murola
Kirjoittaja on kliininen opettaja lääketieteellisessä tiedekunnassa ja Opettajien akatemian jäsen.
Istuin hiljattain tutkimuksen tilaa käsitelleessä tilaisuudessa, jossa yksi alustajista (tutkija itsekin) vaivutti kuulijat uneen tarjoamalla tason noston lääkkeeksi maamme päättäjien viljelemiä tyhjiä termejä huippututkimus, innovaatio ja kärkihankkeet, ikään kuin voisimme etukäteen päättää, minkälaisesta tutkimuksesta syntyy kaupalliselta tai yhteiskunnalliselta kannalta merkittäviä tuloksia. Kuulijat virkosivat äkillisesti, kun alustaja väitti, että ”osa huippututkijoista on niin huonoja opettajia, ettei heitä kannata päästää opettamaan”. Aiheellisesti OpeAkatemia -kollegani kyseli, että jos mekin opetamme tarpeeksi huonosti, siirretäänkö opetus meitä paremmille pedagogeille.
Kvartaalin mittaisessa keskustelussa tutkimuksesta, ja sen suhteesta opetukseen on täysin unohtunut, että kaikki tutkimus rakentuu aiemmin selvitetyn tiedon varaan. Tätä tietoa ovat vuorollaan yhteiseksi pääomaksi keränneet lukemattomat tutkijat ympäri maailmaa. Tietopääomaa käyttävälle tutkijalle saatavilla oleva tieto on aivan yhtä tärkeää riippumatta siitä, onko sen tuottanut ”huippututkija” tai opetuksen ohella paperin pari vuodessa julkaiseva ”opettaja”.
Osa meistä yliopiston opettajista kerkiää opetuspainotteisesta työnkuvasta johtuen tekemään vain vähän tutkimusta. Tällainen tutkimus harvoin yksinään riittää rahoitusta saavaksi “huippututkimukseksi” (ellei se satu sopimaan osaksi jotain isompaa tutkimuskonsortiota), mutta opettajan opetusalan kannalta se on erinomaisen tärkeää monestakin syystä. Vaikka tutkimusta ei välttämättä siteerata lukemattomia kertoja, esimerkiksi oppiaineen pienuudesta johtuen, tulokset voivat olla niin perustavaa laatua olevia, että ne tulevat osaksi alan oppikirjoja. Joskus julkaisussa onnistutaan esittämään visuaalisesti edustavasti joku vaikeasti havainnollistettava asia, jolloin julkaisu vie oppiainetta merkittävästi eteenpäin, ja siten osaltaan auttaa opettajia vastaamaan opiskelijoiden kysymyksiin. Tällainen tutkimuksellinen vaikuttaminen ei näy missään tuottavuusmittareissa, mutta voi olla hyvinkin merkittävää opetuksen laadun kannalta.
Oppiaineen peruskursseja kannattelevat tutkijat ja opettajat eivät voi yhtäkkiä siirtyä tekemään tutkimusta jostain ulkopuolisen tahon valitsemasta “kärkihankkeesta”, vaan heidän pitää seurata omaa opetusalaansa ja sen edistymistä, itsekin siihen lisätietoa tuottaen. Pedagoginen tutkimus opetuksen ja tutkimuksen suhteesta on pääosin hämmästyttävän nuorta ja yllättävän vähäistä aiheen tärkeyden huomioiden. Tulokset kuitenkin antavat viitteitä siitä, että aktiivisesti tutkimusta osaksi opetusta tuova opettaja on yleensä luova myös opetuksen suhteen. Tämä mahdollistaa paremman dialogin, ja tiedon tuottamisen ja käsittelyn yhdessä opiskelijoiden kanssa kuhunkin aikaan ja resursseihin sopivilla menetelmillä. Opetuksen ja tutkimisen keinotekoisessa erottelussa unohtuu toisinaan (kuten kyseiseltä alustajalta) myös se tosiseikka, että opinnäytetöiden ohjaaminen on tärkeä osa opetusta. Näinä niukkuuden, sivistymättömyyden ja ymmärtämättömyyden aikoina on entistä tärkeämpää, että me kaikki yliopiston tutkijat ja opettajat opetamme ja tutkimme, mielellään samassa kerroksessa.
Juha Laakkonen
Kirjoittaja on eläinlääketieteellisen anatomian yliopistonlehtori ja Opettajien akatemian jäsen.
University of Helsinki
Kuva Päivi Salmesvuori
