Pään paluu lomalta

Voisinpa sanoa, että olen opiskellut ahkerasti. Todellisuudessa takaraivossa paukuttaa viiden pitkän esseen tekemättömyys, joka pulpahtaa pintaan aika ajoin. Mutta sen verran harvakseltaan, että häkellyn joka kerta siitä kuinka kiire minulle todennäköisesti tulee niiden väsäämisessä.

Taidehistorian luennot loppuivat itsenäisyyspäivän tienoilla. Sen jälkeen kaikki on itseopiskelua. Se taas johtaa siihen, ettei edes tajua opiskelevansa. Kun mietin taidehistoriaa, pääni on enemmänkin tulevassa Rooman matkassa kuin esseiden kirjoittamisessa.

Olemme ryhmäläisten kanssa jo toistamiseen käyneet italialaisessa ravintolassa syömässä vatsamme ahmalleen. Todennäköisesti Roomassa ainakin minulle käy samalla tavoin kuin Omaa tietä etsimässä -kirjan kirjoittajalle Elizabeth Gilbertille: se on herkuttelua aamusta iltaan. Teoksessaan hän sanoi, että jos ei ole syönyt pitsaa Napolissa, ei ole syönyt pitsaa ollenkaan. Jos suunnitelmat suovat, pääsen sitä myös itse testaamaan, sillä näillä näkymin kipaisemme myös Pompeijissa ja Napoli on matkan varrella.

Aikaa on nyt vierähtänyt edellisestä luennosta parisen kuukautta ja toukokuussa on deadline kaikilla esseillä. Olen aikaisemminkin puhunut siitä kuinka olen hakenut inspiraatiota käymällä taidenäyttelyissä. Niissä hoksaa, miksi todella opiskelen taidetta ja kuinka suuri intohimo se minulle on. Ostin vastikään kirjan Art – The Whole Story, jossa on kerrottu tiivistetysti jokaisesta historian merkkiteoksesta. Mukana ovat aikajanat ja pieni elämänkerta kunkin työn tehneestä taiteilijasta ja vaikka monet teokset ovat ennestään tuttuja, tämä toimii hyvänä tietosanakirjana kaikelle, mitä taiteesta yleensäkin pitäisi tietää. Oletan sen toimivan samanlaisena inspiraationa kuin taidenäyttelyiden. On vain syvennyttävä sen kauneuteen.

Kun tässä kirjoittelen, mieli alkaa pikkuhiljaa jopa kaivata esseiden kirjoittamista. Se, että ympäröi itsensä taiteella todellakin toimii. Mutta se ei ole vain taidehistorioitsijalle toimiva keino. Tutkimusten mukaan taide ylipäätään piristää mieltä, kaunistaa ajatuksia ja hoivaa sielua. Suosittelen sitä siis kaikille, jotka puurtavat nenä kirjassa. Tai no, oikeastaan kaikille. Helsingissä on niin paljon taidenäyttelyitä piskuisista gallerioista Kiasmaan ja Ateneumiin, että jokaiselle löytyy jotakin. Ja Helsingin kaupunginmuseoihin on aina vapaapääsy. Kannattaa ottaa kaikki irti jalosta käytännöstä.