Uutta vuotta ja resurssienhallintaa

Voin ilokseni kertoa aloittaneeni vuoden 2015 monen muun asian lisäksi innokkaalla kirkkohistorian opiskelulla. Se ei sinänsä ole yllätys, sillä historia on aina ollut lempiaineitani ja siksi on ollut kiva palata sen pariin melkein neljän yo-kirjoituksista kuluneen vuoden jälkeen. Minusta on kiinnostavaa tutkia historiassa esiintyviä syy-seuraus-suhteita, jotka jatkuvat satojen vuosien ajan. On valaisevaa tietää, miten jopa tuhansia vuosia sitten tapahtuneet asiat vaikuttavat tähän päivään ja miksi minunkin elämäni ylipäätään on sellaista kuin se on. Tai kuten professori Kaarlo Arffman kirjoittaa kurssin oppimateriaalissa: ”Kannamme mukanamme ympäristömme välittämiä ajatuksia, jotka joskus ovat peräisin hyvinkin kaukaa – jopa vuosituhansien takaa.”

Onkin tosi kiva olla pitkästä aikaa innostunut opiskelusta, sillä syksyn opintoni menivät lopulta vähän niin ja näin. Aloitin innoissani syyskuussa lukemisen ja tehtävien kirjoittamisen ja kaikki oli tosi mielenkiintoista. Sitten kuitenkin iski päälle sata ja yksi muuta asiaa elämässä ja jouduin priorisoimaan aika rankalla kädellä. Kävi niin, että juuri avoimen opinnot jäivät tärkeysjärjestyksen häntäpäähän, mikä näkyi myös tuloksissa. Sain suoritettua kahdesta kurssistani vain toisen ja senkin kakkosen arvosanalla. Kirjoitin eksegetiikan loppuesseen lähinnä viimeisenä iltana ja lähdeaineiston lukeminen oli lievästi sanottuna heikoissa kantimissa. En ollut juurikaan tarttunut kirjoihin sitten Vanhan Testamentin käsittelyn ja Uuden Testamentin osuuteni lopputyöstä näytti varmaan juuri siltä.

Arvosanasta huolimatta olin silti hirveän tyytyväinen omaan oppimistulokseeni. Kirjoitinkin kurssin itsearvioon, että opin näkemään Raamatun ihan uudella tavalla osana koko länsimaisen kulttuurin kehitystä ja sain paljon hyödyllistä ja kiinnostavaa faktaa omien uskonnollisten näkemysten pohdintaan. Mielenkiintoinen havainto oli myös se, että vaikka UT:n aineiston sisäistämisessä oli paljon aikataulullisia ongelmia, oli se hankalampaa muutenkin. Vanha Testamentti ei ole hengelliseltä sisällöltään niin merkittävää siinä uskonnollisuudessa, johon itse olen kasvanut, joten sitä oli helpompi lähestyä tiedollisesta näkökulmasta. UT sen sijaan, erityisesti evankeliumien osalta, on suurempi osa omaa hengellisyyttäni ja olisi siksi varmasti vaatinut nimenomaan enemmän aikaa upotakseen kunnolla.

Jouduin myös tietoisesti suuntaamaan voimavarojani, kun katselin loppusyksystä tätä tulevaa vuotta 2015. Päädyin tiputtamaan pois tekstianalyysin luentokurssin tammi-helmikuulta. Sinänsä harmi, sillä se olisi ehdottomasti ollut suosikkini kirjallisuustieteen kursseista. Raivasin kuitenkin mieluummin aikaa lukea kirjallisuustieteen perusteiden tenttiin, joka jäi toisesta syksyn kurssista tenttimättä joulukuussa. Syynä totaalinen ajanpuute, yllätys yllätys. Onneksi tenttikertoja on useampia.

Oli hyvä huomata oppineensa vähän armollisuutta itseään kohtaan sitten pahimpien koulupingotuspäivien yläasteella ja lukiossa. Eletty elämä välissä on tehnyt tehtävänsä, joten esseen laatu ei ole enää maailmoja mullistava seikka. Voi rauhassa keskittyä poimimaan rusinat pullasta, eli tekemään kunnolla tehtävät, jotka tuntuvat parhailta ja hutaista suoritetuiksi ne, jotka eivät nappaa ollenkaan. Jee, tunnen itseni kunnon yliopisto-opiskelijaksi tällä ajatustavalla!

Pidemmittä puheitta aivan loistavaa uutta vuotta 2015 itse kullekin. Olkoon se täynnä haasteita, kehittymistä ja elettyä elämää – vaikka sitten uusien yliopisto-opintojen muodossa!

(Yksi) Totuus verkko-opiskelusta

Jos tämän blogin tarkoitus on antaa rehellinen kuva opiskelusta avoimessa yliopistossa sitä kenties harkitseville, niin nyt seuraa muutama painava varoituksen sana verkko-opiskelusta. Olet tosi yksin. Oikeasti.

Vastuunotto ei sinänsä ole ollut mikään yllätys, kun kerran yliopistossa ollaan. Kukaan ei tule potkimaan pepulle sitäkään vähää mitä lukiossa. Verkkokursseilla tämä vielä korostuu, sillä mitään luentoihin verrattavaa ”lukujärjestystä” ei ole olemassa. Kirjallisilla tehtävillä on deadlinet, mutta niiden tekeminen edellyttää ensin jonkinlaista materiaalin omaksumista, eli: tartu kirjaan ja lue! Ota tai jätä.

Tämä oli siis kuitenkin odotettavissa. Sen sijaan en osannut varautua vertaistuen puutteen ongelmiin. Minulle on tullut yllätyksenä se, miten voimakkaasti opiskellut asiat saattavat muuttaa omaa mielenmaisemaa. Varsinkin teologia on ymmärrettävästi sellainen aine, jossa ollaan tekemisissä melko syvien asioiden kanssa. Niinkin ”vaatimaton” asia kuin oma maailmankuva on mennyt remonttiin, jossa kukaan ei kuitenkaan ole mukana antamassa kommenttia tapetin kuviosta. Eikä onnittelemassa siitä, että sain listat asennettua viivasuoraan. Ei saa edes porakonetta lainattua, jos oma menee rikki. Kyllä on kuulkaa ollut välillä aika orpo olo läppärin ruudun takana istuessa.

Toki Moodlen kurssisivulla on sekä yleinen keskustelufoorumi, että ryhmätehtäviä, joissa on suorastaan pakotettu kommunikoimaan muiden opiskelijoiden kanssa. Varmasti joku saakin tätä kautta tarvitsemansa jakamisen kokemuksen tai ei edes osaa kaivata sellaista. Itse kuitenkin koen nettikeskustelun käytännössä täysin tuntemattomien ihmisten kanssa aika näennäiseksi jakamisen muodoksi. Omien ajatusten testaus ja kehittäminen vuorovaikutuksessa on oikeastaan mahdotonta, koska vuorovaikutus on niin hidasta ja vaatii jo jonkinlaista muodollista esitystapaa (vrt. keskustelukumppanin välittömät reaktiot). On vähän vaikea esittää kirjallisia kysymyksiä, kun ei oikein itsekään tiedä, että mitä haluaa kysyä.

Tarkoitukseni ei ole lobata verkko-opiskelua vastaan. Itsenäisille oppijoille se on loistava vaihtoehto. En itsekään vaihtaisi tällä hetkellä verkkokurssejani luentoihin muun elämän kiireisten aikataulujen takia, mutta neuvo niille, jotka tietävät itsensä vahvasti sosiaalisiksi oppijoiksi: käykää se kurssitarjonta vielä kerran läpi. Jos sittenkin löytyisi luentoversio.

Valoisaa joulunodotusta kaikille, terveisin yksi jouluhullu ja adventtiaddikti (:

-Taru

Minäkö muka tyhmä?

Kyllä. Vastauksena otsikon kysymykseen – kyllä. Myönnän tässä kirjallisesti kaikille, että minä olen tyhmä. Ihan niin kuin me kaikki, ja hyvä niin. Eli avataanpa tätä julistusta hieman tarkemmin…

Kolme viikkoa sitten, siis hetikohta ensimmäisen blogikirjoitukseni jälkeen, rapsahti päälle myöskin ensimmäinen verkkokurssikeskusteluni. Aiheena olivat erilaiset raamatuntulkinnan mallit, joita minä ja kanssaopiskelijani vertailimme pienryhmissä. Tarkoituksena oli viedä keskustelua eteenpäin tarttuen edellisten kirjoittajien kommentteihin ja nostaen esiin kohtia lähdemateriaalista. Kuulostaa verrattain yksinkertaiselta hommalta, josta kyllä selviää tutustumalla määrättyyn tekstimateriaaliin ja tsekkaamalla keskustelun tilan aina parin päivän välein. Tai niihän sitä luulisi.

Uskon, että osa tämän blogin lukijoista ei ymmärrä, mitä tarkoitan seuraavalla (good for you!). Mutta toivottavasti jotkut samaistuvat siihen kun sanon, että heti keskustelun aloitukset luettuani tunsin itseni yksinkertaisesti ihan äärettömän tyhmäksi! Ajatukset kuten, ”kiva, nämä kaikki muut tietävätkin näköjään kaikesta kaiken”, ”en ole lukenut vielä todellakaan tarpeeksi tätä varten” ja ”siis minunko pitäisi kommentoida jotain tuohon” ponkaisivat esiin huomattavalla nopeudella. Olen opiskellut luovia aineita laidasta laitaan monta vuotta ja minut on nimenomaan opetettu olemaan avoin epämukavuusalueelle ja kohtaamaan rehellisesti omat heikot kohtani, mikä on elintärkeää taiteen tekemisessä. Näköjään aivoni eivät kuitenkaan osanneet yhdistää tätä taitoa akateemiseen keskusteluun, vaan läpi tunki yläasteaikainen kympin tyttö, jonka on pakko saada päteä ja olla paras. Koska kuten tiedämme, muuten maailma yksinkertaisesti romahtaa.

Joten osallistuin keskusteluun kuten parhaiten taisin. Tein muutaman hyvin pitkän, polveilevan ja mukapätevän kommentin, jotka tuskin olivat ihan hirveän fiksuja tai asiantuntevia, mutta joilla sai kynsin hampain katettua minimimääräisen osallistumisvelvollisuuden. Yhtään enempää minun ei tehnyt mieli osallistua – vaikka tajusin samalla ihan hyvin, miten kertakaikkisen typerää oli murehtia että ”mitä noi muut nyt musta oikein ajattelee”. Voimakas reaktioni toisaalta myös kiinnosti minua. Miksi ajattelen näin ja mikä siinä on hyvää tai huonoa?

Voi olla että olen vain harvinaisen epävarma yksilö, mutta luulen että taustalla on myös puhdas fakta ihmisestä sosiaalisena eläimenä. On niin tärkeää todistella itseään, omaa fiksuuttaan ja asemaansa varsinkin täysin tuntemattomille, että kaikille tulee tilanteita, joissa ei pysty näkemään tämän intention tuolle puolelle. Onneksi siihen on mahdollista havahtua ja herätellä itseään. Eli mikä se tavoite tässä tapauksessa mieluummin olisi, Taru? No se oppiminen. Ja millä sitä oppimistavoitetta ei saavuteta? Sillä, että yritetään olla fiksumpia kuin ollaankaan.

Toki akateemiseen argumentointiin tähtäävässä keskustelussa on tarkoituskin esittää asiat objektiivisesti arvioiden ja niin ”fiksusti” kuin vain osaa, mutta tarkoitankin tässä asennetta itseään kohtaan. On hyvä välillä pysähtyä omien vaikutteiden ääreen ja kysyä rehellisesti, teinkö tämän itseäni vai muita varten? Uskalsinko olla tietämätön – eli avoin? Oman rajallisuuden myöntäminen on lappujen nostamista silmiltä – laajemman näkökulman olemassaolon tunnustamista. Se on mahdollisuus ja kun mahdollisuuteen tarttuu, siitä seuraa aina jotain. Siitä seuraa muutos ja oppiminenhan on nimenomaan muutosta omissa ajattelutavoissa.

Lainaan vielä Pauli Hanhiniemeltä hyvin kiteytetyn ajatuksen asiaan liittyen:

”Typeryyttään on niin vaikee myöntää, myönnän sen/
Tää ei oo ihan haudanvakavaa, muutkin mokaa/
Mua saa, mua täytyy valistaa, muutkin mokaa.”

Joten kyllä, rakkaat opiskelutoverini, minä ainakin olen todella tyhmä ja tietämätön! Ja sellaisena, vain sellaisena erittäin valmis oppimaan. Olkaa tekin.

-Taru

Kivijalan kimppuun

Hämmentävä kokemus: en tiedä lukemastani aiheesta mitään. Joka kappaleessa on noin kolme sanaa, joita en ole koskaan ennen edes kuullut. Sanat, jotka ymmärrän, viittaavat jatkuvasti asioihin tai käsitteisiin, joista minulla ei ole aavistustakaan. Opiskelen pitkästä aikaa asiaa, josta minulla ei ole alunperin minkäänlaisia pohjatietoja – ja se tuntuu ihan käsittämättömän hyvältä!

Tervehdys, täällä iältään vähän päälle kahdenkymmenen oleva naishenkilö, joka on vielä toistaiseksi jäänyt vaille lukion jälkeistä opiskelupaikkaa. Valkolakin saatuani vietin ensin superintensiivisen vuoden kansanopistossa opiskellen näyttelijäntyötä ja sen jälkeen toisen vuoden lähinnä maaten kotisohvalla mietiskellen nuoruuden tuskaa. Ensin mainitusta opin korvaamattoman paljon sekä elämästä että teatterin tekemisestä ja toisesta lähinnä sen, että ihmisen, eikä varsinkaan minun henkilökohtaisesti ole hyvä olla liikaa jouten. Joten kun pääsykokeissa ei tärpännyt myöskään viime keväänä, mietin, mikä voisi olla seuraava suunta elämälle ja vastaus löytyi mitä ilmeisimmin avoimesta yliopistosta.

Ilmoittautumistiedoissani lukee tällä hetkellä yleisen kirjallisuustieteen ja yleisen teologian perusopinnot. 50 opintopistettä vuoden 2015 loppuun mennessä. 40 niistä lukuvuoden 2014-15 aikana, yksi viiden pojon kurssi kesällä 2015 ja viimeiset viisi ensi syksynä. Saattaa kuulostaa jonkun korvaan paljolta, mutta kun vähentää monille aikuisopiskelijoille tutut, perheelliset velvoitteet ja ottaa huomioon tuntimäärällisesti vaatimattoman työn (ala-asteen opettajan sijaisuudet) niin määrä on oikein sopiva. Ja jotain haastetta tässä on kaivattukin.

Syksyn kaksi kurssia (eksegetiikka ja kirjallisuustieteen perusteet) ovat molemmat verkkokursseja, joten itseopiskelua on paljon. Viime viikolla olivat orientaatiot ja tällä viikolla olen viettänyt ensimmäisiä päiviäni kirjastossa. Mistä tulenkin takaisin aloitukseeni. Olen aloittanut eksegetiikan (eli Raamatun tutkimuksen) kurssikirjojen lukemisen ja törmännyt jo mainitsemaani asiaan – perusteiden opetteluun. Olin jotenkin alitajuisesti kuvitellut hakevani opiskeluun saman tatsin kuin pari vuotta sitten yo-kokeisiin, mutta ei mennyt kuin parin luvun verran huomata, että tähän tarvitaankin ihan uudenlaiset otteet. On täysin eri asia kerrata jo osaamiaan asioita ja soveltaa tietoa, kuin jäsennellä ihan uutta asiakokonaisuutta. Toisin muotoiltuna ajatuksellinen ero voisi olla karkeasti myös: mitä minun pitäisi tällä asialla sanoa vs. mitä minulle yritetään tässä sanoa?

Viimeiset pari päivää olenkin väkertänyt hyvin huolellisia muistiinpanoja kaikesta lukemastani, mikä on ollut hidasta, mutta erittäin, erittäin hyödyllistä. Olen oppinut paitsi itse asiaa, myös hahmottanut todella konkreettisesti, mitä se tiedon prosessointi oikein tarkoittaa. Kun yrittää miettiä, miten tiivistäisi sivun tekstiä yhdeksi virkkeeksi, on pakko miettiä samalla kertaa läpi kaikki käsitteet, syy-seuraus-suhteet ja omat mielikuvat vielä päälle. Tajusin, että kai se kivijalka on pakko ensin valaa kunnolla, että seinät pysyisivät ylipäätään pystyssä. Onneksi alkuinnostus kantaa toistaiseksi.

Tietysti myös käytännön asioissa saa opetella uutta. Yliopiston kirjasto on toki käyty katsastamassa ja verkkotunnusten aktivointi yms. kuuluu alkuhässäkkään oli kyseessä koulu mikä hyvänsä, mutta ihan oikeaa vaivannäköäkin on vaatinut verkkokurssien toimintakuvioihin tutustuminen Moodlen kautta. Parin verkkoluennon perusteella voisin sanoa tykkääväni ainakin live stream-opiskelumuodosta ja nyt odotan mielenkiinnolla, millaista on osallistua verkkokursseihin kuuluviin teemakeskusteluihin netissä. Ja sokerina pohjalla tietysti tämän blogin kirjoittajajoukkoon liittyminen…

Innostavaa syksyä kaikille toivoen,
Taru