Antiikin Kreikan aarteet

 

Rakas blogini

Yliopiston vanhan päärakennuksen ylimmässä kerroksessa luentosalin tummanruskeat puupenkit ja kirjoitustasot kutsuvat taidehistorian luennolle. Minä, keski-ikäinen nainen, istahdan penkkirivistöön ikkunan puolelle, yritän asetella vihkoni ja kynäni kirjoitusalustalle, mutta vihko ei pysy tasolla, eikä pysy kynäkään, sillä kirjoitustaso on niin kalteva, että tasolle asetellut tavarat valuvat vääjäämättä suoraan syliini. Taidehistorian luento on juuri alkamassa.

Luentosali sijaitsee päärakennuksessa Unioninkadun varrella, vastapäätä Valtioneuvoston rakennusta. Ikkunasta näkyy Uspenskin katedraalin katto, joka hehkuu ilta-auringossa kirkkaana ja kullanhohtoisena.  Valtioneuvoston seinäkello näyttää kohta jo kuutta ja luentosalin edessä mies puhuu kreikkalaistemppelin pylväsjärjestelmän arkaaisista muodoista. Totta puhuakseni minulla ei ole hajuakaan siitä,  mitä ovat arkaaiset muodot, mutta olen pelkkänä korvana ja toivon saavani selvyyden asiasta vielä tällä luennolla.

Minä, keski-ikäinen nainen sulaudun hyvin tähän luentosalissa istuvaan aikuisopiskelijoiden joukkoon. Taidehistorian luennoilla käy paljon eri ikäisiä naisia ja miehiäkin luennoilla istuu.  Täällä keski-ikäinen nainen voi hetkeksi unohtaa ikäkriisinsä ja antautua vastaanottamaan luennoitsijan monivivahteista, lähes runollista kerrontaa klassisen arkkitehtuurin suloisista yksityiskohdista. Voi, kuinka tämä onkaan turvallista!  Istun vain tässä puupenkissä ja kuuntelen, kun samaan aikaan kynä kädessäni tekee kuin itsestään muistiinpanoja. Täällä voin olla piilossa pahalta maailmalta, siltä julmalta maailmalta, joka vaatii naisihmistä repeämään sataan paikkaan yhtä aikaa ja joka ei anna naisparalle armoa edes yön hiljaisina tunteina, vaan hiipii hänen uniinsa.

Silmieni eteen heijastetuissa diakuvissa kohoavat upeat doorilaiset pylväät ja valkoiset marmoritemppelit.  Osa minusta nousee ylös ja avaa luentosalin ikkunan. Olen höyhenenkevyt, hypähdän ulos, siipeni kantavat ja osa minusta liihottelee kauas pois.  Luulen, että siivilleen noussut osa minusta on matkalla antiikin Kreikkaan, Ateenan Akropoliille saakka. Juuri kun osa minusta oli pääsemässä sisään Akropoliin massiivisesta portista, Propylaiasta, luennoitsija toteaa kellon olevan jo niin paljon, että on lopetettava tältä illalta.  Siinä samassa huomaan osan minua palanneen pikku lentomatkaltaan ja asettuneen takaisin fyysiseen olemukseeni.

Astelen hiljalleen selkäreppuineni yliopistorakennuksen raput alas ja  rakennuksesta poistuessani huomaan, kuinka ulkona sataa hiljalleen vettä, syksyinen tuuli puhaltaa ja Unioninkadun märkä asfaltti kiiltää. Totean hiljaa mielessäni, että on tämä vaan niin suloista tämä elämä, kun ihmiskunnalla on antiikin Kreikan arkkitehtuurin aarteet ja minulla on mahdollisuus oppia niiden ainutlaatuisuus.