Oriennoinnin jälkeen

Ensimmäistä kertaa viikkoihin on olo, että tietää mitä on tekemässä. Tänään oli filosofian orientointi ja täytyy sanoa ettei sille varatut pari tuntia olleet mitenkään hukkaan heitettyä aikaa.

Hellettä riitti pitkästä aikaa ja en usko tehteeni mitenkään mieletöntä ensivaikutelmaa könyttyäni ensin fabianinkatua ylös ja siitä kielikeskuksen neljänteen kerrokseen. Yritä siinä nyt olla chillisti, kun puuskutus kaikuu pitkin käytäviä. Orientaatioon tuli paikalle parisenkymmentä opiskelijaa ja en tainut olla ainoa jota hiukan jännitti.

Orientointi oli hyvin rakennettu ja toi (ainakin minulle) varmuutta asioihin. Käytiin läpi Moodle, Oodi, ja Flemma, mistä saa apua, miten tenttiminen ja muu käytäntö toimii ja tuli myös ihan aineen opiskeluunkin liittyviä vinkkejä. Oli myös hienoa nähdä muita opiskelijoita ja saada kasvoja mieleen. Nimet muistan todennäköisesti vasta keväällä.

Fiilis oli korkealla, kun kiputin kohti raitiovaunupysäkkiä ja illan kruunasi kuski, joka odotti ja avasi uudestaan takaovetkin kun kiiruhdin sporaan. Hieno päivä!

-Sisko-

Kauhean mahtavaa

Pään sisällä käydään tiukkaa asemasotaa. Toinen puoli laulaa riemuisia taistelulauluja itsensä voittamisesta, uuden valloittamisesta ja matkasta tuntemattomaan. Toisesta leiristä kuuluu mutinaa aikatauluista, liian isoista haukuista omenasta ja kannustusta karata kun vielä voi.

Olen siis aloittamassa opiskelun työn ohessa, enkä tee sitä edes yksin. Mieheni (myös vuorotyöläinen) aloitti eilen kemian opiskelun Avoimessa ja odotettavissa on tiukkaa vääntöä kalenterin kanssa. Mieheni on tässä parin vuoden sisällä käynyt iltalukiossa kirjoittamassa pitkän matematiikan, mutta itselläni viime opiskelusta on vierähtänyt jo vuosikymmen. Ja hiukkasen päälle.

Silti olo on mahtava! Pelottaa kun pientä possua, mutta hyvällä tavalla.  Kesällä kertasin lukion filosofiaa, latasin akkuja talveksi ja haaveilin tulevasta. Huomenna on orientointi ja homma pyörähtää oikeasti liikkeelle.

Tänä iltana riemuisat taistelulaulut voittavat

-Sisko-

Pieni sosiaalipsykologian opiskelija aloittaa verkko-opinnot

Eilen päätin tarkistaa, että milloin alkaa tuleva sosiaalipsykologian verkkokurssi (Sosiaaliset representaatiot ja todellisuuden sosiaalinen rakentuminen), johon olin päättänyt osallistua. No, hups sentään! Ilmoittautuminen olisi pitänyt tehdä 25.2 mennessä, mutta huomasin, että vasta torstaina 28.2 olisi aloitusluento. Niinpä päätin soittaa opintotoimistoon tiedustellakseni, että onko mitenkään mahdollista vielä ilmoittautua kurssille. Ystävällinen opintosihteeri sitten avasi vielä ilmoittautumislinkin, kun kurssilla oli vielä tilaa ja pääsin kuin pääsin osallistumaan kurssille.

Torstaina ensimmäistä verkkoluentoa varten virittelin koneeni hyvissä ajoin ja tankkasin pikkuvauvani ensin täyteen ja laitoin hänet nukkumaan ruokapöydälle vällyjen alle tietokoneen viereen. Siinä meidän oli hyvä yhdessä nyt opiskella. Taitaa tästä pikkutytöstä tulla sosiaalipsykologi, kun saa suggestopedistä opetusta jo pienestä pitäen.

Iloinen yllätys olikin, että verkkotenttiä varten ei tarvitsekaan lukea kumpaakin kahta kirjaa vaan vain osan kappaleista. Olinkin jo aloittanut kirjojen lukemisen, mutta nyt pienen vauvan kanssa pitkäkestoinen lukeminen on jotenkin hankalampaa. Kai se on sitä, että ei tiedä milloin se keskeytys tulee, ja sen takia aloittaminenkin on vähemmän motivoivampaa. Tulevassa kurssissa on alkutentti, verkkolukupiiri ja keskustelufoorumi, jossa toivottavasti tulee olemaan antoisat keskustelut. Pienen vauvan kanssa tällainen verkkokurssi on mitä mainioin tapa opiskella. Pystyin hyssyttelemään vauvelia, jotta hän jatkoi uniaan kunnes mieheni tuli töistä. Ja lisäksi tässä säästää kaiken matka-ajan eikä tarvitse erikseen järjestää lastenhoitoa. Tälläistä mahdollisuutta ei ollut 10 vuotta sitten, kun vanhemmat lapseni olivat pieniä. Silloin piti mennä fyysisesti paikanpäälle luennolle. Täytyy sanoa, että tämä kehitys on kyllä todella upea asia!

Mielenkiinnolla taas odotan uuden kurssin aloitusta. Nyt pitää vain malttaa odottaa, että verkkolukupiiri tehtävien kanssa alkaa maaliskuun lopussa. Sitä ennen on tarkoituksena lukea nuo kappaleet alkutenttikirjoista. Jotenkin uuden kurssin aloitus on aina niin ihanaa!

Innostus hiipii taas

Uusi opintojakso, ”Sosiaalinen kehitys, emootiot ja minuus”, on taas alkamassa ja tällä kertaa se on verkko-opintoina. Toinen vaihtoehto olisi ollut suorittaa koko opintojakso pelkkänä tenttinä, mutta itse olen ainakin sen verran sosiaalinen luonne, että haluan keskustella ja jäsentää tietoa jossakin ryhmässä, oli se sitten fyysisesti luennolla tai virtuaalisesti verkkoluennolla. Minusta on hieman omituista, että sosiaalipsykologiassa todetaan, että oppiminen on ensisijaisesti sosiaalinen ilmiö ja toissijaisesti yksilön ilmiö ja kuitenkin useat kurssit on pelkästään tentittäviä opintojaksoja. Meitä oppijoita on kuitenkin erilaisia: toiset visuaalisia, toiset kinesteettisiä ja toiset auditiivisia. Ja aikuisopiskelijana pelkkä tenttiminen tuntuu todella tylsältä, jos ei ole mitään painetta varsinaisesti suorittaa mitään, vaan haluaisi perehtyä ja oppia uusia asioita sekä mahdollisesti pohtia näitä ryhmässä. Pelkkä yksin lukeminen ja pohtiminen ei ole oikein minun juttuni, ja niin paljon kuin on mahdollista suorittaa jotenkin muuten kuin pelkästään tenttimällä, niin aion kyllä hyödyntää nämä mahdollisuudet.

Viikko sitten menin avoimen yliopiston kirjastoon hankkimaan kurssikirjat ja tajusin, että olen vasta 21. varauslistalla toisen kurssikirjan suhteen. Tämä on ainoa paikka, josta kirjan voi saada lainaan ja Amazonissa kirja maksaa 134 puntaa. Vähän jännittää, että miten kurssi tulee suoritettua ilman kirjaa vai pitääkö odottaa ensi syksyyn, että kirjan saa lainattua.

Varaan kuitenkin toisen kurssikirjan, Moraalipsykologia, ja illalla selailen sitä läpi. Aikaisemmalta kurssilta minulle on jäänyt vahvasti mieleen Kohlbergin moraalisen kehittymisen tasot eli laadullisen ajattelun kehittyminen, ja se on jäänyt minua pohdituttamaan, että miten voisin ymmärrystäni syventää siitä niin lasten kasvatuksessa kuin aikuistenkin ammatillisessa kehittämisessä. Ilokseni huomasin, että tässä kirjassa on paljon asiaa tähän liittyen. Nyt vaan kun löytäisi sopivasti aikaa kirjan lukemiseen ja perehtymiseen. Sitä ennen pitäisi vaan perehtyä yhteen toiseen kirjaan, josta on tulossa verkkotentti reilun viikon sisällä. Ei millään malttaisi olla aloittamatta tämän kirjan lukemista…

Ajattele kuin Einstein

Tulevaa soveltavaa esseetäni varten pohdin parhaillaan Rupert Browinin kirjaan, Prejudice, peilaten millaisia ammatillisia identiteetteja akateemisilla opiskelijolla ja ammattikorkeakouluopiskelijoilla on sekä mahdollisia ennakkoluuloja näitä ryhmiä kohtaan.

Ihmisillä on tarve helpottaa tiedonkäsittelyä luokittelemalla maailmaa. Tämä tarkoittaa sitä että luokkien väliset erot nähdään suurimpina ja luokkien sisäiset erot nähdään pienempinä. Tajfel puhuu minimaalisten ryhmien paradigmasta, jossa ryhmään kuuluminen tuottaa ulkoryhmän syrjintää ja sisäryhmän suosintaa. Voisiko tätä ajatella esimerkiksi omana valintana, millaisia opintoja haluaa lähteä opiskelemaan esimerkiksi täydentävinä opintoinaan. Haluaako suorittaa ne vain yliopistolla vai voiko ajatella myös ammattikorkeakoulun täydennysopintoina tai toisinpäin.

Itselläni on kokemusta kummistakin opinnoista niin yliopistossa kuin ammattikorkeakoulussa. Akateemiset opiskelijat nähdään usein tieteellisesti ajattelevina ja ammattikorkeakouluopiskelijat käytännönläheisenä ja soveltavina henkilöinä, ei välttämättä edes tutkijoina. Käytännössä ammattikorkeakoulussa perehdytään ihan samalla tavalla teorioihin ja tehdään harjoituksia, joissa sovelletaan ja sisäistetään näitä käytännössä, mutta korkeakouluopinnoissa tehdään ihan sitä samaa. Sosiaalipsykologian opinnot ovat yllättäneet minut sen käytännönläheisyydellään ja sovellettavuudellaan arkipäivän elämään.

Olen joskus keskustellut ihmisten kanssa, jotka eivät missään tapauksessa halua lähteä opiskelemaan ammattikorkeakoulun täydentäviin opintoihin, vaikka itse aihe olisi juuri sopiva heille. He ovat arvostaneet akateemisia opintoja, niin paljon että eivät ole edes antaneet itselleen mahdollisuutta kokeilla tätä vaihtoehtoa.

Omat päättötyönohjaajani niin tradenomiopinnoissa kuin ylemmässä ammattikorkeakouluopinnoissa olivat itse akateemisesti koulutettuja ja vaativat minulta todella paljon teoreettista tutkimista ja pohdintaa. He ovat johdattaneet minut teorian ihmeelliseen maailmaan, joka on yllättävän kiehtovaa. Teoriat ja mallit ovat kuin silmälasit, joiden läpi katsellaan maailmaa.

Itse opiskelin monta vuotta ammattikorkeakoulussa tradenomiopintojen jälkeen erilaisia täydennysopintoja. Kun tuntui, että sillä puolella ei ollut enää mitään mielenkiintoista opiskeltavaa, niin siirryin avoimen yliopiston opintoihin. Minua pelotti lähteä opiskelemaan, koska luulin etten pärjää siellä. Ilmoittauduin avoimen yliopiston kognitiotieteen perusopintoihin ja päätin, että menen sinne ja istun ja kuuntelen opintoja, mutten suorita mitään tenttiä. Nautin vain ja opiskelen oman mielenkiintoni mukaan. Tämä oli erittäin hyvä kokemus, koska tämä oli hyvä ensikosketus yliopistomaailmaan. Tällöin ymmärsin, että kyllähän siellä pärjää eikä ne opinnot nyt niin vaikeita ole ja kaiken lisäksi ovatkin varsin mielenkiintoisia. Tämä oli oma sosialisaatioprosessini yliopistolliseen maailmaan, josta minulla ei ollut aikaisempaa kokemusta eikä edes roolimallia perheessä tai suvussa.

Myöhemmin kasvatustieteen opinnoissa minuun kolahti tutkimus, jossa tuli esiin, että korkeasti koulutettujen keskinkertaisesti koulussa menestyvät lapset pyrkivät korkeakouluopintoihin todennäköisemmin kuin hyvin menestyvät työläisperheen lapset. Suomessa kaikilla on periaatteessa mahdollisuus hakea opiskelemaan korkeakouluopintoihin, mutta on jännää että käytännössä taustalla voi olla monta muuta syytä, miksi esimerkiksi työläistaustaiset hyvin koulussa menestyneet lapset eivät sinne haekaan. Tässä on taustalla paljon sisäistettyjä arvoja ja uskomuksia ja se miten on rakentanut oman sosiaalisen identiteetin.

Rakastan kirjoja ja niiden lukemista ja olenkin hankkinut itselleni kirjoja, joita mielelläni lainaan muille. Viime viikolla sain takaisin työkaverilleni, Scott Thorepen  Ajattele kuin Einstein, lainaamani kirjan ja hän oli laittanut viesin, että piti kirjaa hyvänä. Pitkästä aikaan avasin kirjan ja ensimmäisellä sivulla oli Einsteinin salaisuus, joka oli sääntöjen rikkominen. Einsteinin todettiin olevan loistava ongelmanratkaisija juuri siksi, että hän oli ylivertainen sääntöjen rikkoja. Hän asetti kyseenalaiseksi paljon muutakin kuin fysiikan lait. Hän ravisteli perinteitä ja uhmasi valtaapitäviä. Hän puhuu myös sääntöloukusta. Säännöt ovat sisäänrakennettuja ajattelumalleja (sosiaalipsykologiassa puhutaan skeemoista), joita erehdytään pitämään tosina. Nämä säännöt muodostuvat luonnostaan ja ajatuksista tulee sääntöjä, kun niitä tarpeeksi usein toistetaan. (Thorpe 2004, s. 9-10) En nyt muista, kuka sen sanoikaan, että olemme itse pahin este itsellemme kehittymisessämme. On mielenkiintoista haastaa itseään ja seurata oman ajattelumallin kehittymistä.

Einstein toteaakin, että terve järki on kokoelma ennen 18 vuoden ikää muodostuneita ennakkoluuloja. (Thorpe 2004, s. 9)

Jotain loppui, jotain alkaa

Jouduin orientoimaan opiskelijaidentiteettini uudestaan, kun selaimeen tallentamani linkki opintosivulle ei enää toiminutkaan. Opinto-oikeutesi on päättynyt, sivusto ilmoitti tyynesti. Niin tietenkin: kehitysmaatutkimuksen opinto-oikeus tosiaan päättyi 31.12.2010, ja nyt on jo ihan uusi vuosi. Avoimen yliopiston pääsivulta löytyi sitten linkki, josta pääsin tarkistamaan, milloin viestinnän opintojen käyttöoikeus oikein alkaakaan. Vasta ensi viikolla näköjään.

Olen siis välitilassa. Vanhat opinnot ovat päättyneet ja uusien verkkosivut eivät ole vielä avautuneet. Millainen identiteetti tässä tilassa täytyisi pystyttää? Ehkä siitä ei tarvitse huolehtia vaan nauttia hetkellisestä vapaudesta ilman kurssikirjojen kahleita. Tai lumoa.

Uusi alku

Päätään ei voi jättää tyhjäkäynnille pitkäksi aikaa, jos on lähes koko elämänsä käynyt koulua, opiskellut ja tehnyt siihen päälle vielä muutaman vuoden töitä. Tämän havaitsin, kun äitiyslomani loppui keväällä 2010 ja jäin hoitovapaalle. Kolme vuotta valmistumisen jälkeen opiskelu alkoi taas tuntua hyvältä ajatukselta. Muistin haaveeni uskontotieteen perusopintojen täydentämisestä ja löysinkin avoimesta heti sopivat, minulta uupuvat kurssit kevääksi!

Oli tuttu ja samalla kuitenkin outo tunne marssia vuosien tauon jälkeen yliopistolle ja istua luennolla. Tunne oli jollain tavalla myös vapauttava: tässä opiskelen nyt itseäni varten, juuri sitä mikä minua kiinnostaa ja itselleni sopivaan tahtiin. Mahdollisimman pikaisen valmistumisen peikko ei enää häärinyt kaiken tekemisen taustalla, niin kuin se teki viimeisinä vuosina yliopistolla. Poissa oli myös kaikkialle tunkenut graduahdistus. Voi kun olisi silloin ymmärtänyt asioiden suhteellisuuden! Tässä ehkä onkin ainakin itselleni kiteytynyt ”aikuisopiskelun” ydin: ilo itse oppimisesta. Niin mielenkiintoista ja hauskaakin kuin opiskelu oli parhaimmillaan yliopistossa, oman paikan etsimiseen meni paljon aikaa ja energiaa. Nyt ainakin jollain tavalla elämä on selkeytynyt, ja itse opiskeluunkin suhtautuu eri tavalla, sanoisiko avoimemmin.

Toki elämän tässä vaiheessa opiskeluun liittyvät muut haasteet ovat taas aivan erilaisia. Elämässä on lapsen myötä lisää liikkuvia osia, joita täytyy sovitella yhteen, että aikaa jää myös sille opiskelulle. Mutta niinpä opiskelu on hyvin intensiivistä, silloin kun on sen aika! Bussimatkatkin olen ottanut hyötykäyttöön luennoille mentäessä ja tultaessa. Olen oppinut asettelemaan tenttikirjat ja paperit syliin siten, että bussissakin voi tehdä muistiinpanoja.

Ensimmäinen luentoni keväällä oli uskontotieteen Uskonnot kulttuurienvälisessä vuorovaikutuksessa. Luennoitsija oli innostava, opiskelijat ahkeria keskustelemaan ja kurssi oli mitä ajankohtaisin myös Suomen tilanteessa. Sain paljon uusia ajatuksia, oivalluksia, tietoja. Uusi alku innosti ja kannusti katselemaan myös kauemmas tulevaisuuteen; mitä jos opiskelisinkin enemmän?

Syksy on opintojen aikaa

Syksy on taas saapunut ja Avoimen yliopiston kursseille ilmoittautunut paljon uusia opiskelijoita. On mielenkiintoista miettiä, miten erilaisia taustoja opiskelijoilla onkaan. Kiireinen perheenäiti ja työn ohella tai vaikkapa ulkomailta käsin opiskeleva kurssilainen ovat aivan eri tilanteessa kuin opiskelija, joka voi keskittyä pääasiallisesti Avoimen kurssien suorittamiseen.

Nykyisin Avoin yliopisto tarjoaa hyvin monipuolisen kurssivalikoiman ja joustavia tapoja kurssien suorittamiseen. Verkkoympäristössä järjestetään opintokokonaisuuksia, jotka voi suorittaa täysin etänä kirjoittamalla esseitä ja osallistumalla verkkotehtäviin – tällöin myös tentit ovat verkkotenttejä. On myös lähiopetusta, ja lähiopetuksen, perinteisten kirjatenttien ja verkkokurssien yhdistelmiä.

Itselläni on tälle syksylle tiedossa vielä yksi kehitysmaatutkimuksen verkkotentti, johon luetaan useita kirjoja, ja yksi verkkoympäristössä järjestetty kurssi, johon kuuluu runoanalyysi, kirja-arvio ja kaksi esseetä. Motivaatio säilyy korkeana, kun saa tehdä erilaisia tehtäviä ja kokeilla taitojaan uusilla alueilla. Runoanalyysiä en olekaan vielä aiemmin tehnyt opintojen osana, ja odotan sitä innolla!

Ensi kevääksi täytyykin sitten keksiä jotain uutta – Avoimesta varmasti löytyy kiinnostavia kursseja silloinkin.

Valinnan sietämätön vaikeus

Avoimen yliopiston sivuilta löytyy jo tietoa syksyllä alkavista verkko-opinnoista. Tarjolla olisi taas monta kiinnostavaa yksittäistä kurssia ja useita kiinnostavia opintokokonaisuuksia. Ajatuksissani aikaa opiskelulle löytyisi vaikka kuinka paljon – voisinkohan aloittaa sekä kotimaisen kirjallisuuden että valtio-opin perusopinnot yhtä aikaa? Vai pitäisikö nyt yrittää keskittyä uuteen työhön ja viettää vapaa-aikaa muutenkin kuin tenttikirjojen parissa? Syksyllähän on vielä yksi kurssi meneillään olevista kehitysmaatutkimuksen perusopinnoistakin, ja sen aion tietysti suorittaa. Kehitysmaatutkimuksen aineopintoja ei näytä olevan ohjelmassa, joten sitä valintaa en tällä kertaa voi tehdä, vaikka olisin halunnut.

Hieman samalla tavoin pohdiskelin viime syksynä, minkä houkuttelevista vaihtoehdoista valitsisin. Silloin pidin valintaa melko helppona. Arvoin vain hetken viestinnän, sosiologian ja kehitysmaatutkimuksen välillä. Tai oikeastaan mietin, jaksaisinko tehdä kahdet perusopinnot samaan aikaan. Mielestäni tein hyvin onnistuneen valinnan päätyessäni opiskelemaan kehitysmaatutkimusta, enkä ehkä olisi pystynyt työn ja perheen ohessa tekemään yhtä opintokokonaisuutta enempää, ainakaan itseäni tyydyttävällä tasolla.

Elämä tuntuu olevan täynnä risteyksiä, pieniä ja suuria. Opintojen kohdalla ajattelen kuitenkin niin, että mikään valittu aihe ei olisi kokonaan väärä suunta. Kaikki tieto yhdistyy loppujen lopuksi jollain tavalla johonkin muuhun matkan varrella opittuun. Ehkä kaikki tiet vievät sittenkin Roomaan.

Perhosia vatsassa

Avoimen yliopiston WWW-palvelusta tulee viesti: verkkokurssi alkaa. Mielessäni häivähtää ajatus siitä, että minusta on taas tulossa opiskelija. Hymyilen itselleni, ja klikkaan viestissä olevaa linkkiä.

Kehitysmaatutkimuksen johdantojakso. “Lue opettajan tervehdys Foorumilta”, kehottaa etusivulla oleva kalenteri. Heti lukemaan, katsotaanpa mistä löydän sen foorumin. En malta odottaa päästäkseni tutustumaan verkkoympäristöön ja kurssimateriaaleihin. Jokainen ääniluento kuulostaa toinen toistaan houkuttelevammalta. Valitsenko ensin Ympäristön ja kestävän kehityksen vai tutustunko Valtioon ja kehitykseen? Tahdon tehdä kaiken yhtä aikaa, tahdon alkaa jo kirjoittaa oppimispäiväkirjaa ennen kuin olen edes osallistunut aloituskeskusteluun.

Vedän syvään henkeä. Ei minulla ole mitään kiirettä. Verkko-opinnoissa aikataulustaan voi päättää itse. Alkuinnostuksen vallassa voi tietysti kuunnella vaikka monta luentoa peräkkäin, mutta rauhoituttuaan kannattaa miettiä, miten paljon aikaa tarvitsee mihinkin tehtävään, ja missä järjestyksessä ne tahtoo tehdä. Aloitan siis lukemalla ohjeet ja kirjoitan ensimmäisen viestini aloituskeskusteluun. Sitten tilaan nettikaupasta tenttikirjan, ja päätän kuunnella yhden ääniluennon seuraavana päivänä, kun tiedän minulla olevan siihen sopivasti aikaa.

Tunnen oloni jo melkein oikeaksi opiskelijaksi!

Jo muutaman päivän kuluttua tiedän, että olen tehnyt oikean valinnan. Töiden lomassa ei luennoilla käymiseen jää juurikaan aikaa, erityisesti kun kotona odottavat alle kouluikäiset lapset. Netissä opiskelu sen sijaan sujuu joustavasti ja ylimääräisen stressin sijasta saan siitä piristystä ja lisämaustetta elämään.