University of Helsinki
”Kaikkihan puhuvat englantia”, on moni sanonut. Totta on se, että englannin kieli on vallannut yhä enemmän tiedettä kansainvälisenä kielenä. Kuitenkaan englanti ei ole kaikille helppo kieli, vaan joillekin se on jopa painajainen.
Itse kuulun vahvasti tuohon joukkoon, jotka ovat kokeneet suuria hankaluuksia ja vastoinkäymisiä englannin kielen vuoksi. Esimerkiksi lukiossa sain pitkän englannin kursseista arvosanoja 5 ja 6, kun esimerkiksi äidinkielessä oli arvosanat 9 ja 10, ruotsissa ja saksassa 8 ja 9. Minulla on todettu jo lapsuudessa huono kuulo, kun 5 vuoden iässä menetin selittämättömästi kuuloni melkein kokonaan. Sen jälkeen kuuloani jotenkin kuntoutettiin. Kuitenkin sain kuulolaitteen, jota en kuitenkaan enää käytä sen tuottaman hälyn vuoksi, vasta lukion 3. luokalla. Havahduin siihen, kun kaikkien kielten kuullun ymmärtämiset menivät heikommin kuin muut osa-alueet kielten opinnoissa ja hain sen vuoksi apua. Nykyisin en saa helposti selvää hiljaa puhuvien ihmisten puheesta, olipa kieli suomi tai jokin muu.
Itselläni englannin kieli on kehittynyt jonkin verran. Tässä kiitos kuuluu erityisesti internet-maailmalle, jossa olen voinut käyttää englantia harrastusteni yhteydessä. Kuitenkaan tieteellisten artikkelien kanssa se ei tunnu kehittyneen paljonkaan. Ennen diabeteslääkitykseni tehoamisen alkamista (keväällä 2018) oli erittäin yleistä, että pakerrettuani englanninkielisen artikkelin kanssa sain kovan migreenin, joka ilmeni etenkin suurena päänsärkynä, joskus myös välkkyvänä keltaisena pisteenä näkökentässäni.
Kuitenkin 2000-luvun alussa havaitsin luettuani erityispedagogiikan aineopintojen yhteydessä eräästä suomenkielisestä kirjasta harvinaisemmista lukivaikeuksista, joista eräs oli sellainen, josta tunnistin itseni. Se koski englannin kieltä ja konsonanttialueella olevaa kuulon alenemaa, joka minulla on. Tässä vaikeudessa ongelman tuottaa sana, jolla on useampi merkitys, sillä ymmärrän sen väärin suurin piirtein automaattisesti.
Vaikka englannin kieli yhdistää kansainvälisesti, pidetään tieteen avoimuutta myös tärkeänä. Tässä tapauksessa englannin kieli avaa ovia monille, mutta monien kohdalla (kyllä, tiedän muitakin sekä avoimessa että suljetulla puolella englannin kanssa vaikeuksissa olevia) se vähintään hidastaa ja pahimmassa tapauksessa jopa estää tieteen parissa toimimista. Toisaalta tilannetta ei ainakaan auta joidenkin tieteentekijöiden mielestäni varsin ylimieliset lausahdukset, joissa todetaan, että kaiken tulisi olla englanniksi tai suomenkielinen työ ei ole meriitti.
Surullista on se, että me, joille englannin kieli tuottaa hankaluuksia, joudumme kärsimään, kun joudumme tekemään tuplatyötä. Ei riitä, että pohdimme asioita, vaan joudumme käyttämään energiaamme englannin kielen prosessointiin. Samankaltainen tuska saattaisi olla olla vahvasti laadulliseen tutkimukseen suuntautuneilla, jotka joutuisivat tekemään puolet ajasta töitä tilasto-ohjelman kanssa ja tulkitsemaan saatuja tuloksia.
Yleisesti tiedetään, että aikuiserityispedagogiikka on Suomessa kehitysvaiheessa. Avoimen opiskelijoilla ja myös uusilla yliopisto-opiskelijoilla voi usein alkuvaiheen opinnoissa suomenkielisen kirjallisuuden kanssa mennä hyvin, mutta sitten alkavatkin vaikeudet. En kuitenkaan ole nähnyt ainoatakaan tutkimusta englannin kielen vaikeuksista korkeakouluopinnoissa. Tässä olisikin vihje niin graduntekijöille, pitemmällä oleville tieteentekijöille ja miksei myös avoimille yliopistoille – tällainen tutkimus voisi avata monien tietoisuutta ja tuoda helpotusta oppimisvaikeuksien kanssa eläville. Yhdenvertaisuus kuuluu kaikille opiskelijoille ja myös tieteentekijöille.
Ystävällisin terveisin,
Jukka