Tärkeää vastapainoa

“Äiti, laita tietokone pois ja tuu leikkimään”, totesi pieni ihmisemme eräänä iltana, jolloin yritin naputella vaivihkaa HOPSiani lasten leikkiessä Legoilla vieressäni.

Pyrin käyttämään koko perheen yhteistä aikaa opiskeluun varsin rajallisesti, mutta välillä sitä etsii aikaa muustakin kuin illan hämäristä tai ajasta, jolloin kello lähestyy uhkaavasti keskiyötä.

Aikuisopiskelijan arjessa tämä perheen yhteensovittaminen tentti- ja muuhun opiskelutahtiin lienee yksi haastavimpia asioita. Minun ei tarvitse tässä yhtälössä juuri nyt löytää aikaa työlle matkoineen ja deadlineineen, ei kantaa huolta exceleistä ja powerpointeista saati miettiä sähköisten alustojen päivityksiä tai projektien loppuraportteja, sillä olen kotona pienten kanssa. Työ toisi tähän uuden ulottuvuutensa aikataulutettavaksi. Toisaalta opintovapaa määrittelee sen, että tietty määrä opintoja vaaditaan kuukausitason suorituksena, joka sekin asettaa omia vaatimuksiaan ja nostaa välillä hikipisarat otsalle.

Ei tarvinne mainita, että juuri nyt tenttiin lukeminen ei suju noin vain suitsaitsukkelaan, sillä en tunne löytäväni säännöllistä, rauhallista, useamman tunnin hiljaisuutta lukemiselle. Reilun viikon päässä oleva tenttipäivä lähestyy vähän kuin hiipien nurkan takaa, myhäilee itsekseen, että yllätinpäs sinut tällä(kin) kertaa.

Toisaalta on hyvä havahtuakin siihen, mikä on kaikkein tärkeintä. Siis oikeasti kaikkein tärkeintä. Se, että pieni käsi ojentuu tietokoneen näytön takaa ja vielä sanoja osaamaton 1vee pyytää kädestä vetäen mukaansa tanssimaan Titinallen tahdissa, tai 3vee tulee laittamaan hiukset täyteen kymmeniä pinnejä “äiti, mä teen susta kauniin.”

Kyllä, tavoittelen riman korkealle asettaneena jokaista opintopistettä – ja oppimiskokemusta uusine oivalluksineen – ja löydän iltateen avulla uutta puhtia puuduttavampienkin tenttikirjojen äärellä. Silti olen samalla iloinen, että saan tehdä näitä opintoja juuri aikuisopiskelijana – kaiken tämän lapsiperhehärdellinkin keskellä. Sitä oppii suhteuttamaan asioita. Pakosta ja omasta tahdosta. Sekä että.

Siksi, että tietää, mikä on kaikkein tärkeintä.

– Marika

blogi_lapset

Kuinka mä käytän aikaa

“Jos kysyt kuinka mä käytän aikaa, saat kuulla etten ole siinä erityisen hyvä, se multa karkaa” – Zen Café

Miten elokuu voi olla jo lähes puolessa välissä? Kesäloman alussa näytti siltä, että aikaa 1000 sivun lukemiseen syyskuun alun tenttiä varten on enemmän kuin tarpeeksi. Jotenkin kummasti aika on lentänyt, ja nyt alkaa uhkaavasti näyttääkin siltä, että joudun osallistumaan tenttiin vasta toisena tenttipäivänä. Vuorokauteen pitäisi todellakin saada toiset 24 tuntia lisää. Tai yksi päivä lisää joka viikolle. Tai sitten pitäisi hallita omaa ajankäyttöään paremmin.

Sitähän sanotaan, että kaikki on kiinni priorisoinnista. Itselleen voisi tietysti tehdä joka päivä listan asioista, jotka sitten hoitaisi tärkeysjärjestyksessä. Mutta mitä laittaa listalle vaikkapa sellaisena aamuna, kun on valvonut koko yön kipeän lapsen kanssa, töistä ei oikein voisi olla poissa, tentti lähestyy, ja oikeasti haluaisi vain lukea romaania, jonka sai edellisenä päivänä lainaksi ystävältä?

Arjen priorisointi ei ole helppoa. Työasioita on pakkokin laittaa tärkeysjärjestykseen, mutta vapaaehtoinen opiskelu kuuluu sellaiseen kategoriaan, joka ei mahdu oikein millekään listalle. Se tuottaa mielihyvää, mutta silti siihen liittyy myös jonkinlaista pakkoa. Tenttiin täytyy lukea ja osallistua, ja esseet palauttaa tiettyinä aikoina. Meneekö tenttikirjan lukeminen Sinisalon romaanin edelle? Pitäisikö arvottaa velvollisuuksia (vaikkakin vapaaehtoisia) enemmän kuin sinänsä hyvin tärkeää vapaa-aikaa?

Kaikesta huolimatta kehitysmaatutkimuksen tenttikirjoissa on sellaista vetovoimaa, että taidan jättää fiktion odottamaan ja keskittyä toistaiseksi opiskeluun.