Kahvin tuoksuista perjantai-iltapäivää kaikille!
Aivan ensimmäistä kertaa pienen elämäni aikana kirjoitan blogiin, joten yleiset blogikäytännöt ja kirjoitustavat ovat minulle vieraita. Tästä huolimatta annan palaa!
Motivaatiosafka kokoontui Minerva-torilla aamulla jatkamaan siihen, mihin viime kerralla jäimme. Tessy oli rakentanut PowerPoint -pohjan edeltävänä iltana, johon tänään porukalla loimme sisältöä. Kuten aikaisemmassa postauksessa Janette mainitsikin, teemme ryhmätyömme ”Kouluruokailun kasvatustavoitteet eivät nyt vain kiinnosta nuoria” -lööpin pohjalta.
Vaikka tehtävänanto onkin melko yksinkertainen ja toteutukselta ei vaadita suurta määrää esitysmateriaalia, meni itsellä ainakin ajoittain sormi hieman suuhun tutkimustermien ja ryhmämme aiheen punaisen langan kanssa! Tästä syystä onkin ehdottaman tärkeää, että tutkimuksen teema, aihe ja tutkimusongelma tulee rajata tarkkaan. Olen siitä iloinen, että olen ryhmässä jossa kaikki sen jäsenet ovat aktiivisia ja antavat minulle ahaa-elämyksiä.
Tästä huolimatta on työmme hyvässä vauhdissa ja saimme kasaan keskeisiä asioita tutkimus -ja lähestymistavastamme. Kouluruokakasvatus, mitä se käsitteenä sisältää? Onko tutkijan väitteessä perää, että kasvatustavoitteet kouluruokailun suhteen eivät kiinnosta nuoria?
Uskon, että ryhmätyömme onnistuu ja hioutuu hyväksi, viimeistään siinä kohdassa kun olemme sitä yleisön edessä selostamassa!
Lopuksi kysymys lukijoille; kuinka teitä aikanaan koulussa kasvatettiin liittyen kouluruokailuun?
Motivaatiosafkan puolesta,
Alpo
Moikka! Ensimmäisenä mieleen tulee, että ainakin klassista lautasmallia opetettiin ihan alusta saakka. Tärkeää oli myös ottaa vain sen verran kun aikoi syödä, ja kaikkea tuli ainakin maistaa. Siihen myös kasvatettiin alusta pitäen, että ruokaa ei saanut heittää pois, käyttäytyä piti hyvin ja syödä siististi haarukalla ja veitsellä.
Myöhemmin terveystiedon tunneilla toki tutustuttiin tarkemmin ravitsemukseen ja terveelliseen ruokavalioon.
Voi olla, että monia nuoria ei kiinnosta kasvatustavoitteet, joita koulussa ruokailun suhteen opetetaan, mutta uskon silti tästä kasvatuksesta olevan enemmän hyötyä kuin haittaa. Vaikka nuoret vaikuttaisivat siltä, ettei heitä kiinnosta, voivat he silti myöhemmin arvostaa opetusta ja ottaa näitä oppeja omaan elämäänsä, esimerkiksi yrittämällä vähentää ruoan roskiin heittämistä.
Miliza/pedagogit
Ei saanut puhua ruoka suussa ja lautasmalli! Ohjatulla kouluruokailulla on mielestäni tärkeä paikkansa varsinkin alakouluikäisten lasten arjessa, ja erityisesti silloin jos kotona ruoan terveellisyyttä, pöytätapoja tai pois heittämistä ei pidetä kovin tärkeänä.
Se että pienimmätkin ottavat itse ruokansa “vain sen verran mitä jaksaa syödä”, opettaa vastuunottoa ja arviointikykyä.
Luin Suomeen Amerikasta muuttaneen opettajan Tim Walkerin kirjan “lost in suomi” jossa hän puhuu mm kasvatuksen kulttuurieroista maiden välillä. Kirjassaan hän nostaa esille järkytyksensä huomatessaan etteivät ruokalan tädit annostelekaan ruokaa edes ekaluokkalaisille, vaan heidän pitää itse osata arvioida paljonko jaksavat syödä. Ja sitten vielä sanotaan ettei saa heittää ruokaa roskiin, järkyttävää!
Kirjassa tulee usein esille se miten nuoresta alkaen suomessa odotetaan lapsilta vastuullista itsenäistä käytöstä, mikä ei tulisi kuuloonkaan amerikassa. Mielenkiintoisia kulttuurieroja 🙂
Itse päiväkodissa 17 vuotta työskennelleenä tunnistan ja tunnustan tuon vastuulliseen ruoan ottamiseen kannustamisen, mutta lisäisin hieman lempeyttä peliin sikäli, että jos ja kun lapsi ei jaksakaan syödä pyytämäänsä jättiannosta, hän saa kyllä jättää sen syömättä (syömään pakottaminen on niiin oldschoolia!!:):)), lempeä muistuttaminen riittää, eikä amerikkalaistenkaan tarvitse olla niin kauhuissaan;)
Muistelemme toisinaan kauhunsekaisin tuntein 90-luvulla erään Espoolaiskoulun keittäjää, joka seisoi jäteastian vieressä ja nähdessään oppilaan tyhjentävän ruoantähteitä sammioon hän lausui uhkaavalla äänellä: “Vielä koittaa se aika kun te näette nälkää ja muistelette kaihoten kouluruokaa!”
Muistan, että alakoulussa oli tärkeää maistaa jokaista ruokaa. Siihen aikaan jo puuron tuoksu sai minut voimaan pahoin. Pelkäsin etukäteen puuropäiviä ja sitä, että istuisin taas muiden lähdettyä kaksin opettajan kanssa ruokalassa pidätellen itkua ja yrittäen saada edes sen lusikallisen puuroa alas jonka lautaselleni olin ottanut.
Toisella luokalla oksensin puurolautaselleni, eikä minun enää sen jälkeen tarvinut tulla puuropäivinä edes ruokalaan, vaan sain jäädä syömään omia eväitäni luokkaan muiden lähtiessä syömään.
Kuinka tämä kasvatti minua? En osaa sanoa. Olisin halunnut pystyä syömään puuroa, mutta jostain syystä se ei vain onnistunut. Peruskoulun jälkeen opin syömään joulupuuroa ja nykyään menee jo kaikki. En kuitenkaan usko, että pakottaminen alakoulussa on asiaan liittynyt.
Moona/Menestyksen hinta
Äitini kertoi lapsuudessani kauhutarinoita “tomaattikeittopäivistä”, samanlailla jääty opettajan kanssa kahdestaan ruokalaan kuin Moonan puuro-kommentissa, ja itketty ja väännetty tästä “lautanen pitää syödä tyhjäksi” asiasta.
Ja varmaan tästä äitini “traumasta” ja sen jakamisesta johtuen, olen maistanut tomaattikeittoa ensimmäinen kerran muutama vuosi taaksepäin ja yllättynyt positiivisesti 😀 (eri keskustelu onkin se, miten vanhemmat siirtää pelkojaan/asenteitaan lapsiinsa esim kouluun panostamisessa)
Toivon todella että tallainen pakottaminen on jäänyt historiaan eli ehdottomasti Mintun mainitsemalla lempeydellä 🙂
Kiva että olette kertoneet omia kokemuksianne kouluruokailun kasvatukseen liittyen! Moni teistä mainitsikin että kouluruokailun kasvatukseen liittyy esimerkiksi se, että maistetaan monipuolisesti kaikkea ja sen ettei ruokaa saisi heittää pois. Me Motivaatiosafkan porukka mietittiin pitkään mitä ne kouluruokailun kasvatustavoitteet on, ja monella meistäkin tuli ensimmäisenä mieleen lautasmalli. Kun lähettiin syvemmälle pohtimaan asiaa, tuli esille mm. kasvattaminen hyviin tapoihin, sosiaalisuuteen ja ruokakulttuuriin. Onko teillä esimerkkejä miten nämä muut meidän mainitsemamme kasvatustavoitteet ovat näkyneet teidän koulutiellänne?