Month: October 2017

päivä alkoi jännityksellä, kun arvottiin hissipuheen pitäjät ja meidän ryhmässämme arpaonni suosi Alpoa. Oltiin tehty hieno mainosvideo, joka meidän piti näyttää hissipuheen aikana, mutta aikataulusyistä Alpon pitikin improvisoida puhe ilman videota. Kurssikerta oli mielenkiintoinen, koska pääsi itse valitsemaan esitykset, jota menee kuuntelemaan.

Pääsimme ensimmäisenä pitämään esitystä, joka oli hyvä asia, jotta omalta jännitykseltämme pystyimme keskittymään muiden esityksiin. Saimme mielenkiintoisia kysymyksiä esityksistämme, jonka pohjalta pääsemme viemään tutkimustamme vielä enemmän eteenpäin!
Huomasimme, että on tärkeää pohjustaa tutkimusaihe kunnolla ennen esitystä. Silloin jutun jujusta saa paremmin kiinni, kun ymmärtää mitä aiheet käsittelevät.

Meidän mielestämme tämä oli hyödyllinen tunti juuri keskusteluiden sekä kysymysten kannalta. Esityksemme johti keskusteluun muun muassa siitä millaiset vaikutukset kodin ruokailutottumuksilla on nuorten valintoihin ja asenteisiin koulussa ja esille nousi kysymys siitä voiko yhdeksäsluokkalaisten käsityksiä kouluruokaa kohtaan enää muuttaa ja onko siihen edes tarvetta?

Meillä heräsi mielenkiinto lukea muiden tutkimuksia ja toivomme että myös muille tuli sama fiilis meidän tutkimuksestamme! Jännittikö teitä hissipuhe tai esityksen pitäminen? Mitä uusia asioita te saitte irti tämän päiväisestä  tunnista? Jäikö jokin mietityttämään?

Nyt alamme paneutua neljänteen oppimistehtävään, joten pysykää kuulolla!

Motivaatiosafkan puolesta,
Inkku, Tessy, Milla & Wilma

Luovan verkoston nimikkotutkijan Kai Hakkaraisen artikkelissa Verkostoälykkyys: Välittynyt näkökulma älykkyyden tutkimukseen (2009, Kirsti Lonkan ja Sami Paavolan kanssa) käsitellään muun muassa verkostoälykkyyden eri ilmenemismuotoja ja artefaktien roolia ihmisen älyllisessä toiminnassa. Artikkelissa pohditaan myös asiantuntijuutta ja sen kehittymistä.

Artikkelin mukaan asiantuntijuus kehittyy, kun yksilö pääsee kosketuksiin asiantuntijakulttuurin ja sen välittämän tiedon ja osaamisen kanssa. Vaikka monet asiat ovat vaikeita tehdä ja hallita, ne muuttuvat yksilölle suhteellisen helpoiksi ja mahdollisiksi saavuttaa tämän päästessä osallistumaan asiantuntijakulttuuriin ja saadessa kehittyvään taitotasoonsa suhteutettua ohjausta ja tukea. Tämä antanee toivoa myös tulevaa tutkijatenttiä ajatellen.

Hakkarainen kirjoittaa myös, että huippusaavutuksiin yltäminen edellyttää varhaista pääsyä asiantuntijoiden ohjaukseen. Suuri osa meistä on yliopisto-opintojensa alussa ja jo nyt tällä opintojaksolla meidät otetaan Helsingin yliopiston asiantuntijakulttuuriin mukaan. Mitä enemmän pääsemme tutustumaan tutkijoihin ja heidän työhönsä, sitä enemmän se auttaa meitä kehittämään omaa ammattitaitoamme ja asiantuntijuuttamme myöhemmin.

Hakkarainen kirjoittaa artikkelissaan, ettei yksikään ihminen voi päästä historiallisesti merkittäviin saavutuksiin omaksumatta aikaisemmin luotua tietoa ja asiantuntijuutta, joihin nämä merkittävät luovat saavutukset vahvasti pohjautuvat. Tämän aikaisemman tiedon omaksuminen tarkoittaa luovan työn tekijöille yleensä noin ”10 vuoden hiljaisuutta” ennen kuin oma tuottavuus herää.

Nyt on siis alkanut meidän 10 vuoden hiljaisuutemme, jonka aikana omaksumme tietoa, opimme taitoja ja tulemme oman alamme asiantuntijoiksi. Ennustamme, että vuonna 2027 alkaa tapahtumaan… Vai mitä?

Terhi/Luova verkosto

Mitä luovuus on? Mikä on luovuuden oikea määritelmä? Vai onko sitä edes olemassa?

Tutkimuksemme perustuu luovuuden ympärille, minkä vuoksi olemme alusta alkaen miettineet termille määritelmää. Jo ensimmäisessä tutkijatapaamisessa kysyimme nimikkotutkijaltamme Pirita Seitamaa-Hakkaraiselta, mitä luovuus oikeastaan on. Edes hän ei osannut antaa meille vastausta ulkomuistista.

 

Viikkoa myöhemmin Seitamaa-Hakkarainen lähetti meille määritelmän, jota hän käyttää omassa työssään. Luovuus on: “ — kyky tuottaa uusia, yllättäviä ja arvokkaita ideoita tai artefakteja. Uskon Robert Sternbergin ja Todd Lubartin vuonna 1999 esittämää määritelmään, jonka mukaan ‘Luovuus on kyky tuottaa työ, joka on sekä uusi (omaperäinen, odottamaton) että soveltuva (käytännöllinen, toimiva).’ Luovuus ei ole yksilön mielensisäinen ilmiö, vaan se sisältää merkittävän kulttuurisen ja sosiaalisen ulottuvuuden. Uudet ideat eivät synny tyhjästä. Luovuudessa vanha sulautuu uuteen ja luovuutta on myös siinä, että edistetään muiden aiemmin kehittämiä ajatuksia. Mitään yksiselitteistä, kaikkien hyväksymään määritelmää luovuudelle ei vielä ole syntynyt.”

 

Määritelmä on mielestämme osuva ja kattava. Siitä huolimatta, näin opintojemme alkuvaiheessa luovuustutkimus aiheena tuntuu aivan liian monimutkaiselta. Esimerkiksi luovuuden mittaaminen tuntuu abstraktille. Olemme kuitenkin avoimia uusille ajatuksille ja odotamme innolla tulevaa.

 

1. PS. Huomenna julkaistaan meidän ensimmäinen vlogi, joten tulkaa kaikki katsomaan!!

 

Mari, Peppi, Sanna ja Saga/Luova yhteisö

Suomen lakisääteinen kouluruokailu täyttää ensi vuonna 70 vuotta. Pitkä matka ollaan tultu kohuttujen vellien ja tillilihojen makumaailmasta tämänhetkiseen kuuden viikon monipuoliseen kiertävään ruokalistaan. Kouluruokailu on puhuttanut aina – hyvässä ja pahassa – mutta lähivuosina sille on annettu huomiota entistä enemmän.  Mikä on terveellistä ? Entä maukasta ja silti ekologista?

Kouluruokailu on suomalaisten ylpeydenaiheena ja lempilapsena saanut ylistystä, syystäkin, mutta tämän ylistyksen ylläpitämiseksi edellämainittuja kysymyksiä on hyvä pohtia. Kestävän kehityksen huomioiminen antaa mielestäni mainion tilaisuuden päästä vanhoista kaavoista ja tutkia uusia vaihtoehtoja. Suomen ympäristökeskus on yhtenä tahona ottanut asian osaaviin näppeihinsä ja aloittanut hankkeen asian edistämiseksi. Hankkeen tarkoitus on jakaa tietoa ja muuttaaa ruokailutottumuksia kestävän kehityksen periaatteiden mukaisiksi. Esimerkiksi Jyväskylässä ja Asikkalassa mukaan lähteneet koulut osallistavat oppilaita makuraadeilla ja ruokalistojen yhteisellä suunnittelulla. Mikä oppilaille maistuu? (Mielestäni ihan asiallinen kysymys heidän jokapäiväisiä aterioitaan pohdittaessa.) Hanke etsii esimerkiksi uusia proteiininlähteitä, jotka olisivat ekologisempia ja samalla oppilaille mieluisia.

 ” Makuraadit ovat osa Suomen Ympäristökeskuksen hanketta, jolla selvitetään keinoja, joilla kasvisruoan suosiota voitaisiin lisätä. Hanketta rahoittaa Suomen Akatemia. Tutkijat jalkautuvat Asikkalan ohella kouluihin Jyväskylään ja Liperiin kyselemään oppilaiden mielipiteitä ja ajatuksia kasvisruoasta. ”

“– Nyt ympäristöviikolla ysiluokkalaiset pääsivät sanomaan sanansa koko viikon ruokalistasta. Jatkossa suunnitteluun osallistuvat koululaisten joukosta valitut ruoka-agentit ja kotitaloustunneilla kehitellään uusia kouluruokareseptejä.” (yle.fi Kouluruoka, ”Kotisirkka ei kelpaa, pistetäänkö härkäpapua? Kouluruokiin etsitään uusia proteiinin lähteitä”/Tuija Veirto  20.9.2017) 

Tässä mielestäni hyvä esimerkki siitä, kuinka kouluruokailusta voisi tehdä enemmän oppilaita osallistavan ja kiinnostavamman. Tietoisuus ruoan mausta, ravintopitoisuuksista ja alkuperästä sekä näiden tietojen pohjalta reseptien ja ruokalistan suunnittelu lisäisi varmasti nuorten kiinnostusta.

Tälläsiä ajatuksia näin lauantaina. Mitä mieltä te ootte?

Mikaela/motivaatiosafka

Pääsykoeuudistus sivuuttaa nuorten edun – on väärin kasata vastuu tulevaisuudesta teinien harteille

Tässä luettavaksi Jaakko Hämeen-Anttilan muutaman viikon takainen kolumnikirjoitus, “Pääsykoeuudistus sivuuttaa nuorten edun – on väärin kasata vastuu tulevaisuudesta teinien harteille” (HS 18.9.2017). Kirjoitus liittyy läheisesti aiheeseemme nuorten opiskelumotivaatiosta ja hyvinvoinnista. Olemme keskustelleet pääsykoeuudistuksesta myös nimikkotutkijamme kanssa, ja saimme aikaan rakentavaa keskustelua.

Kysyisimmekin teiltä lukijoiltamme, onko tämän hetkinen pääsykoesysteemi turhauttava ylenpalttisen pänttäyksen johdosta? Onko tärkeintä saada nuoret mahdollisimman nopeasti jatkokoulutuksen piiriin uuden pääsykoejärjestelmän myötä?

Rentouttavaa viikonloppua kaikille toivottaen,

Menestyksen hinta 

Päivää, että pätkähti!

Pedagogit kokoontui tänään jo aamutuimaan Minervan tiloihin pohtimaan tutkimuksen keskeisiä käsitteitä ja teoreettista näkökulmaa. Olimme lukeneet Tutkimuksen voimasanoja ja tutkimusartikkelia itsenäisesti ennen tapaamista ja olimme positiivisesti yllättyneitä siitä, kuinka meidän kaikkien mielipiteet oppimistehtävän kysymyksiin olivat yhteneväisiä. Vältyimme siis väittelyiltä ja jatkoimme työskentelyä sulassa sovussa!

Keskustellessamme käsitteistä, ryhmässämme heräsi kysymyksiä:  “Montako käsitettä tarvitsemme aiheen syvällisempään avaukseen? Miten osaamme rajata vain keskeiset käsitteet?” Valitsimme lopulta viisi keskeistä käsitettä, joista yksi valikoitui pääkäsitteeksi. Perehdymme esityksessämme tähän pääkäsitteeseen tarkemmin.

Päätimme tehdä posterin Canva-sovelluksella, jolla saimme työstämme värikkään ja visuaalisen, mutta kuitenkin selkeän. Toivomme esityksemme olevan kiinnostava ja inspiroiva yleisölle. Posterimme teema on luonnonläheinen ja sisältää muun muassa pinkin pilven ja linnunlaulua. Merkkaa siis jo nyt kalenteriin ensi tiistain Pedagogien esitys, tätä et halua missata!

Tiistaita innolla odottaen,

Pedagogit

Kouluruokailu on Suomessa ja Ruotsissa poikkeavat huomattavasti verrattuna muiden maiden järjestelmiin; meillä sen järjestää kuntien omat yritykset tai koulu itse, ja kustannukset hoitaa julkishallinto verorahoin. Norjassa koululaiset tuovat eväät kotoa. Espanjassa ateriapalvelut ovat yksityisten yritysten järjestämiä ja koululaisten vanhemmat maksavat kustannukset. Ranskassa vanhemmat maksavat puolet ruuan hinnasta. Sveitsissä koululaiset menevät kotiin lounaalle. (Aamulehti, 11.7.2017)

Ainakin tässä kohtaa on selkeää, että Sveitsissä kouluruokailun kasvatustavoitteet eivät toteudu, koska konseptia ei ole. Espanjan ja Ranskan opetussuunnitelmaan en ole perehtynyt, joten on vaikea sanoa, olisiko ruokailuun yhdistetty kasvatuksellisia tavoitteita. Euroopan unionin tavoitteena kuitenkin on, että kouluruokailun tulee olla terveyttä ja ekologisuutta edistävää. Unioni esimerkiksi maksaa koulumaitotukea, joka on 2017 alkaen 23 senttiä per litralta luomumaitoa. Suomeen kohdistuvan tuen määrä on lähes 4 miljoonaa.

Yhteistä Espanjalle, Ranskalle, Ruotsille ja Suomelle on kuitenkin hävikin syntyvyys. Ruokaa heitetään pois erinäisistä syistä, kuten henkilön otettaessa liikaa ruokaa tai tämän heittäessä sen pois huonon laadun/maun takia. Ruokaa voidaan myös valmistaa liikaa.

Motivaatiosafkan tieteellisenä teemana on kouluruokailu ja siihen liittyvät ilmiöt, kuten kasvatustavoitteet ja niiden toteutuminen ruokailussa. Kuten aikaisemmassa keskustelussa kävi ilmi, opettajien ja oppilaiden kokemukset kouluruokailusta ovat ristiriidassa. Arvostaisiko oppilaat ruokailua enemmän, jos lounaalla olisi vielä nykyistä useampia vaihtoehtoja niin ruokalajeissa kuin juomissa, tai jos se olisi maksullinen?

”Jos kouluruoka olisi maksullista, niin kouluruuan arvostus paranisi. Ilmaista ruokaa jää syömättä, ja hävikki kasvaa,” toteaa Saarioisten entinen toimitusjohtaja Ilkka Mäkelä Aamulehden artikkelissa. Mäkelä ottaa huomioon myös vähävaraiset perheet, joiden lapsilta maksu voitaisiin vapauttaa tai tulotasoon katsoen vähentää.

Näkökulma on mielenkiintoinen; kouluruuan maksuttomuus on rinnastettavissa alhaiseen arvostukseen.
Käyhän se järkeen, koska verorahoilla kustannettua ruokaa ei yksinkertaisesti voida toteuttaa parhaalla mahdollisella laadulla. Hyvä esimerkki on tästä esimerkiksi oma yläkoulumuisto ”kermaisesta” kinkkukastikkeesta, joka oli kuitenkin koostumukseltaan jauhoista vettä. Vaikka julkishallinto suosiikin kotimaisia raaka-aineita, kuten kasviksia, voidaan ruoissa käyttää puolivalmisteita ja lihatuotteita, joiden alkuperä ei välttämättä ole täysin kotimainen (alkuperämaa/alkutuotanto maa muu kuin Suomi.)

Pitäisikö kouluruoka muuttaa maksulliseksi? Olisiko sillä vaikutus oppilaiden ruokatottumuksiin ja hävikin minimoimiseen? Olisiko koululta oikeutettua sisällyttää maksulliseen kouluruokailuun ruokakasvatusta vai muuttaisiko maksullinen ruokailu tilaisuuden oppilaiden vapaa-ajaksi? Näistä kysymyksistä voisi jatkaa keskustelua.

Alpo, Motivaatiosafka

Juánittelijat tapasivat oman nimikkotutkijansa maanantaina 25. syyskuuta Siltavuorenpenger 10.:ssä huoneessa 316. Tutkijamme Hille oli tuonut mukanaan kongressitekstin toisen kirjoittajan, Jennin, joten saimme arvokkaita vastauksia kahdesta suusta, ja mehän olimme tyytyväisiä. Tutkijamateriaalimme on siis kongressiteksti, joka tullaan työstämään myöhemmin valmiiksi vertaisarvioiduksi artikkeliksi.

YK:n salajuoni paljastui sitä myöten hieman vaatimattomammaksi: Educating Home Economics Professionals for Sustainable Jobs: Views Through Cultural Sustainability eli kulttuurisen kestävyyden elementit ammatillisessa kotitalousopetuksessa.

Nimikkotutkijamme oli sitä mieltä, että “lööpin” taustalla oli sekä tieteen popularisointia että hiven faktaa. YK:n vuosituhattavoitteiden käytännön toteutus kulttuurisen kestävyyden tiimoilta jäi nimittäin hyvin vaisuksi. Esimerkiksi suomalaisessa koulujärjestelmässä kulttuurista kestävyyttä ei tuoda esiin, vaikka siitä on maininta opetussuunnitelmassa. Voi olla, ettei opettaja edes tiedosta olevansa kulttuurikasvattaja.

Kestävään kehitykseen sisältyy aina jähmeitä ja dynaamisia elementtejä. Lukemamme kongressiteksti oli saanut innoituksensa Katriina Soinin kattavasta kestävän kehityksen tutkimuksesta. Usein kestävä kehitys mielletään vain ympäristöpolitiikaksi eikä huomata, kuinka kulttuuriset ja yksilölliset erot näkyvät erilaisissa todellisuuksissa. Tutkijamme toivat asian esille erittelemällä ravintokasvatuksessa vallitsevia stereotypioita: usein jokin kulttuuri lokeroidaan vaikka vain tiettyjen ruoka-aineiden kautta eikä paneuduta ruuan ympärillä elävään ja vaikuttavaan kulttuuriin. Toisaalta lokerointi aiheuttaa sen, ettemme näe yhtäläisyyksiä eri kulttuurien välillä. Käsitystämme muutti pelkkä esimerkki vehnäleivästä: se löytyy lähes jokaisesta kulttuurista ja maistuu aina erilaiselta.

Kestävällä kulttuurikasvatuksella voidaan yhdistää ja laajentaa ihmisten käsityksiä. Kun tuntee oman kulttuurinsa, ymmärtää helpommin muita. Esimerkiksi ruokakulttuurin opettaminen voi kuitenkin olla hankalaa,  sillä jokainenhan on kotitalouden asiantuntija omassa kodissaan. Jennin mielestä ongelmana onkin se, ettei opetuksessa voi arvioida ihan kaikkea. Tietyistä aineista ja ansioista voi saada numeron 8, mutta kaikkea ei voi arvioida niin suoraviivaisesti. Hillen mukaan kotitalousopetuksen pitäisi olla luovaa ja vastuullista.

Tapaaminen päättyi tutkijoidemme pohdintaan kenen totuus lööpin otsikko oli. Ruokakeskustelu polveilee vuosittain uusiin suuntiin ja monesti repivien lööppien ansiosta. Salajuonia tutkiessa täytyy varoa, ettei itse ole salajuonen kohteena.

Uuden opetussuunnitelman mukaisesti kouluruokailu on ohjattu tapahtuma. Opettajan tai koulun muun henkilökunnan tulee ohjata nuoria ruokailuhetken aikana toimimaan yleisten periaatteiden mukaisesti. Näitä ovat muun muassa hyvät käytöstavat, ravitsemussuosituksien tiedostaminen ja vastuullinen kuluttajuus. Nuorien taustat ovat hyvin erilaisia, eikä kaikki välttämättä saa yhdenmukaista ravitsemuskasvatusta kotona. Vaikka ruokailu koetaan enemmänkin vapaa-aikana, on se kuitenkin kasvatustavoitteellinen tapahtuma. Yksi keskeinen käsite meidän mielestä on ruokataju. Se on omakohtaista ymmärrystä ruokavalinnoista. On tärkeää, että nuori tiedostaa ruokavalintojaan ja osaa hahmottaa ruokajärjestelmää kokonaisuutena. Ruokataju sisältyy yleisesti myös mukaan hyvinvointioppimiseen, joka on jokaisella elinikäinen prosessi. Opettajan rooli ruokailussa on näyttää malli ruokailutottumuksille omilla arvoilla ja asenteillaan.
Moni nuori kokee kouluruokailun omaksi ajakseen, ajattelematta kasvatustavoitteita. Nuoret ovat tietoisia esimerkiksi lautasmalleista, mutta eivät koe tätä ruokailua opetukseksi. Varsinkin yläasteella opettajat syövät omissa pöydissään, eikä istu nuorten seassa. Tämä luo illuusion vapaasta ajasta. Monelle tämä ruokailuhetki on kiva hengähdys opintojen välissä.
Mielenkiintoista on, loppuuko kouluruokailun tavoitteellisuus alakoulusta poistuttaessa?
Omista alakoulukokemuksista muistelimme, että ruokailussa opettajat vahtivat tarkasti kouluruokailuntavoitteiden toteutumista. Esimerkiksi opettajat pitivät huolta, että lautaset syötiin tyhjiksi tai päähineet otettiin pois ruokalaan saavuttaessa. Yläkouluun mentäessä koimme, että opettajat luottivat jo meidän osaavan ruokailunperustaidot, eikä ruokailu ollut enää niin kasvatuksellinen ja vahdittu tilanne. Enemmän opettajamme kiinnittivät huomiota siihen, että kukaan ei poistuisi koulualueelta ruokailunaikana.

Pohdimme tutkiessa kouluruokailun tavoitteita opetussuunnitelmasta sitä, mitä jos opettajan omat arvot ja asenteet eivät kohtaa kouluruokailun tavoitteiden kanssa (esim. vegaani tai etninen syy). Joutuuko hän joustamaan omissa arvoissaan täyttääkseen tavoitteet?

Sofia & Saara/ motivaatiosafka

Lähteet: https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/131834/Syo%C2%A6%C3%AAda%C2%A6%C3%AAa%C2%A6%C3%AAn_ja_opitaan_yhdessa%C2%A6%C3%AA_korjattu_5.2017_WEB.pdf?sequence=1

YO!

Lähdimme tarkastelemaan ensimmäisessä oppimistehtävässä lööppiämme “Pelkkä koulutus ei riitä tekemään yliopisto-opettajasta pedagogia”. Tutkimuskysymyksemme: Onko yliopistossa opettavan pedagogisella koulutustaustalla merkitystä opiskelijoiden oppimistuloksiin ja kokemukseen omasta oppimisestaan? Voidaanko opettajalla havaita muita onnistunutta opetusta tukevia taustatekijöitä kuin pedagoginen koulutus?

Ajattelimme toteuttaa tutkimuksemme lähettämällä ensin kyselylomakkeen vapaaehtoisille yliopisto-opettajille, joilla on erilaiset pedagogiset taustat. Seuraavaksi kyselisimme opiskelijoilta heidän näkemyksiään ja kokemuksiaan opetuksesta ja omasta oppimisestaan kyseisten opettajien kursseilla. Kurssien päätyttyä keräisimme vielä opiskelijoiden kurssiarvosanat, jotka yhdistäisimme opiskelijanumeroiden avulla kyselyn tuloksiin.

Toisessa oppimistehtävässä saimme vihdoinkin käsiimme nimikkotutkijamme Anne Nevgin sekä Erika Löfströmin tutkimusartikkelin The development of academics’ teacher identity: Enhancing reflection and task perception through a university teacher development programme.

Yllätyimme, kuinka erilainen oli nimikkotutkijamme lähestyminen tutkimukseen, kuin meillä. Merkittävimmät erot olivat tutkimusmenetelmässä, otoskoossa ja kohdejoukossa. Tutkimuksessa käytettiin narratiivista tutkimusmenetelmää, eli tutkimuksen kohteena olivat opettajien omat kokemukset opetuksestaan ja sen kehittymisestä yliopistopedagogisten opintojen aikana. Tutkimusmenetelmän myötä otoskoko oli pieni; vain yksitoista opettajaa, kun meidän tutkimussuunnitelmassamme olisimme tutkineet suurempaa joukkoa opettajia ja lisäksi myös heidän opiskelijoitaan.

Tapasimme nimikkotutkijamme Anne Nevgin perjantaina 22.9. Sattumalta huomasimme, että Helsingin Sanomiin oli samana aamuna kirjoitettu aiheeseen liittyvä artikkeli. Tapaaminen sujui hymyssä suin ja saimme jopa makesia. Koska artikkelimme on englannin kielinen, oli aiheen käsittely ajoittain vaikeaa. Joidenkin termien kääntäminen on tutkijallekin haastavaa, koska suomen kieli ei välttämättä mahdollista sitä. Äänitimme keskustelun tutkijan luvalla, jotta voimme tarvittaessa palata haastatteluun.

Anne Nevgillä on pitkä historia yliopistopedagogiikan parissa. Hän havaitsi opettajia ohjatessaan, että yliopiston pedagogiset opinnot eivät tukeneet kaikkien opettajuuden kehitystä, ja halusi lähteä selvittämään mahdollisia syitä. Tutkimuksen edetessä materiaalista nousi esille reflektion vaikutus kehitykseen. Tärkein löydös oli neljä erilaista opettajan identiteettityyppiä, joiden erot olivat reflektion käyttämisessä ja suhtautumisessa opetukseen.

Tutkimuksessa esitetyssä jatkotutkimusideassa on monia yhtäläisyyksiä ryhmämme ensimmäisen oppimistehtävän tutkimussunnitelman kanssa. Vaikka alku tuntui kovin hapuilevalta, löysimme kuitenkin jotain hyvin olennaista.

Helsingin Sanomien juttu aiheeseemme liittyen.

 

To be continued…  PEDAGOGIT