Elämyksiä koko koululle TVT-valmennuksesta
Osallistuin Helsingin yliopiston Koulutus- ja kehittämiskeskus Palmenian järjestämään Osaava Etelä-Kymenlaakso 2015 -hankkeen puitteissa järjestettävään koulukohtaiseen koulutukseen, jossa tarkoituksena oli kehittää opetushenkilöstön, meidän koulumme tapauksessa opettajien tvt-osaamista.
Ajankohtana oli loppukevät 2013. Opetustyötä tehneet tietävät, että loppukevät uuden oppimiselle, uusien käytäntöjen omaksumiselle tai isojen projektien vetämiselle on lievästi sanottuna haastava. Otimme kuitenkin haasteen vastaan suuremmitta nikotteluitta ja ryhdyimme suunnittelemaan miten voisimme uusin menetelmin hyödyntää tvt:tä opetuksessamme.
Tunnolliselle luokanopettajalle ominaiseen tapaan mieleeni oli hiipinyt pelko jostakin suuresta projektista, ylityötunneista ja suurista valmistelutöiden osuuksista. Muistissa oli aikaisemmin vedetyt elokuvaprojektit lukuisine opettajan itse tehdyin editointitunnein.
Heti koulutuksen alkuun pystyin kuitenkin huokaisemaan helpotuksesta; tarkoitus ei ole tehdä opettajan omaa opetustyön loistosuoritusta hienoine lopputuloksineen vaan juurruttaa pienin askelin tvt osaksi opetustyötämme. Ah – tämä oli musiikkia korvilleni. Olisiko vihdoin tiedossa konkreettisia, arjen opetustyötä tukevia tieto- ja viestintäteknisiä ratkaisuja, jotka aidosti palvelevat oppimista?
Opetusteknologiaa on suomalaisissa kouluissa aika kirjavasti. Smart Boardit sujuvana osana kouluarkea toisaalla ja taululiidut tietosanakirjojen kanssa toisaalla. Aivan näin mustavalkoista tämä ei sentään enää ole, mutta opetusteknologian saatavuus ja ennen kaikkea hyödyntäminen ovat edelleen aika eri tolalla eri työpaikoilla. On varmasti todettava, että haastetta on edelleen saada kaikki suomalaislapset ja -opettajat innostavien oppimisympäristöjen ja -kokemusten äärelle. Näitä voidaan toki tarjota monin eri tavoin, mutta tieto- ja viestintätekniikka voi hyvin organisoidusti auttaa tällaisten oppimiskokemusten syntymisessä.
Miten itse voisin hyödyntää tvt:tä? Olin toki jo koulutukseen tullessani tutustuttanut oppilaani heidän kahden ensimmäisen kouluvuotensa aikana tietokoneisiin. Tietokoneiden käyttö oli jo melko sujuvaa, joten näitä taitojako oppisin opettamaan yhä laajemmin lapsille? Siitäkö tässä olisi kysymys? Kyllä ja ei, väitän.
Sanotaan, että tarvitaan koko toimintakulttuurin muutosta, jotta uusia innovatiivisia käytänteitä saadaan osaksi koulutyön arkea. Sehän siis tarkoittaisi muutosta! Joku viisas on joskus sanonut, että mikään ei ole elämässä niin varmaa kuin muutos, mutta silti se on yksi eniten vastustetuista asioista ihmisten elämässä. Kun joku tapa on havaittu hyväksi, niin miksi siitä luopumaan?
Valitettavasti tietotekninen juna on lähtenyt jo kovaa liikkeelle ja pysyäksemme sen kyydissä kouluissa on tartuttava oikeasti toimeen, jotteivät opinahjomme jää pahasti kyydistä. Muutos on kuitenkin hidasta ja vaatii ajoittain myös luopumista jostakin vanhasta ja tekemistä ja näkemistä asioita uusin tavoin. Otettakoon esimerkiksi suomalaisessa koulujärjestelmässä suuressa arvossa olevat oppikirjat. Rohkenen väittää, että useat opettajat eivät tohdi edelleenkään luottaa opetussuunnitelmaan lukuvuotta suunnitellessaan vaan kirja on heidän tiennäyttäjänsä opetustyössä. Kirjoissa on paljon hyvää, mutta voisiko joskus tehdä myös toisin? Voisiko oppisisällön käydä toisella tavalla läpi ja luottaa siihen, että oppilas todella oppii – itse tekemällä ja kokeilemalla.
Koulutuksen aikana päädyimme koulullamme muutaman hengen ryhmiin ja suunnittelimme kokonaisuuden, jossa hyödyntäisimme tvt:tä keinoin, joka on itselle vieras. Aihealue valittiin oppisisällöistä kunkin luokkatason ops:sta.
Oppimisprojektit olivat mahtavia! Koulullamme tutustuttiin mm.Popplet-mindmap -ohjelman käyttöön ja tehtiin lapsille (ja opettajillekin) vieraan ohjelman avulla ”Tonnilla Eurooppaan”-esitelmät. Toiset heittivät kirjat narikkaan ja kävivät vuorosanojen kimppuun elokuvaa tehden. Lapset olivat elokuvaa tehdessä kaikissa vaiheissa pääosassa ja opettajan rooliksi jäi ohjata ja kannustaa. Elokuva oli lasten näköinen, purkitettu otto kerrallaan ja lopullista versiota oli todella riemullista katsella. Itse pääsin työparieni kanssa perustamaan luokillemme blogit. Lapsista oli hienoa ja jännääkin viedä omia kirjoituksia ja kuvia luokkamme blogiin, jota pystyi myös kotoa käsin seuraamaan ja muokkaamaan. Avasimme aivan uuden kanavan myös kotiväelle seurata koulutyömme arkea. Aika näyttää mihin suuntaan blogimme kehittyy – kouluarkemme infokanavaksi läksyineen vai portaaliksi, jossa pääsemme esittelemään mm. vierailujamme ja tuotoksiamme myös kauempana asuville sukulaisillemme. Ehkä koskettavin projekteistamme oli ekaluokkalaisten itsensävoimaannuttamisprojekti, jossa jokainen oppilas oli vuorollaan tähti ja pääsi kameran eteen kertomaan itsestään ja siitä missä oli hyvä. ”Filmi” joka todella pysyy tallessa pitkään.
Nyt kriittisempi lukija huomaa, että toteutushan lipsahti ennakkosuunnitelmista huolimatta kilpavarustelun puolelle. Näinhän siinä osittain kävi. Mutta…nälkä kasvoi syödessä ja uuden oppiminen vei aidosti mennessään. Ja käsi sydämellä voin sanoa, että pidimme johtoajatuksena sitä, että lapset tekevät taitotasojensa mukaisesti asioita. Opettajien oppimista voidaan sanoa tapahtuneen juuri siinä, että palloa rohjettiin antaa enemmän lapsille. Ja mikä mukavinta: oli aidosti hienoa huomata, että lapset osaavat ihan valtavasti, jos heille suo siihen mahdollisuuden. Kasvatusta, ohjaamista ja tukea tarvitaan aina. Vanhan liiton opetusta voimme silti hieman hioa ja muuttaa.
Kaukana ovat ajat, jolloin koodasin yläasteikäisenä ATK-luokassa hiki hatussa liikennemerkkejä sen aikaisilla laitteilla. Paljon on menty eteenpäin, mutta koulujen toimintakulttuurien ja pedagogisten käytäntöjen kehittämisen soisi jatkuvan. Tuudittautuminen Pisa-menestykseen ei kannata. Suomi pysyy laadukasta koulutusta tarjoavana maana varmasti jatkossakin, kiitos monen eri osatekijän, mutta rohkeaa uutta otetta myös tarvitaan. Ei tuudittauduta vanhaan, ”koska näin on aina ennenkin tehty.”
Anna-Maria Nikka,
luokanopettaja
Otsolan koulu