Onko yliopisto se mitä sinä halusit itse, vai oliko päätös vanhempiesi ohjaama tai jopa tekemä? Vai teitkö juuri päinvastoin, kuin vanhempasi aikoinaan? Miten vanhempiesi koulutustausta on vaikuttanut sinun opiskelua koskeviin valintoihin?
On paljon näyttöä siitä, että vanhempien koulutustaustalla on merkitystä lapsen ja nuoren koulumenestykseen ja siihen miten he sitoutuvat opiskeluun. Yleisin tapaus on se, että vanhempien koulutus ja siihen liittyvät arvot periytyvät lapselle. Sirpa Ruohola käsittelee väitöskirjassaan koulutuksen periytyvyyttä, ja viittaa Helsingin Sanomien tilastoon (2012) ,jossa todetaan että akateemisen koulutuksen periytyvyys on kasvussa. Vastaavasti myös matalasti koulutettujen lapset hakeutuvat ammatipainotteisempiin koulutusohjelmiin.
Kuitenkaan asia ei aina ole näin suoraviivainen – koulutus ei aina periydy. Korkeasti koulutettujen vanhempien lapset eivät ole välttämättä motivoituneita ja jättävät tämän takia opiskelut kesken. Syitä tähän voivat olla esimerkiksi vanhempien ankara painostus tai heidän pitkät työpäivät ja siitä seuraava vähäinen läsnäolo lasten elämässä. Toisaalta, lapsi joka tulee perheestä, jossa vanhemmat eivät ole korkeasti kouluttautuneita voivatkin olla erittäin oppimisorientoituneita ja menestyviä koulussa. Halu päästä osalliseksi “paremmasta akateemisesta elämästä” saattaa olla paljon voimakkaampi, kuin niille joille sen ajatellaan olevan itsestäänselvyys.
Koetko sinä, että vanhemmillasi oli vaikutusta yliopistoon hakeutuessa? Ja millä tavoin? Vai koitko tehneesi päätöksesi täysin itse?
Loisteliasta ja opintorikasta viikonloppuna kaikille! 🙂
Syksyisin terkuin: Jessica H/ Reetta K/ Uupuneet
Veikkaanpa, että koulutustaustaa enemmän vaikuttaa perheestä opittu asenne innostua ympäröivän maailman ilmiöistä ja erilaisista ihmisistä. Toisissa perheissä luetaan paljon erilaista kirjallisuutta, seurataan uutisia ja otetaan kantaa vaikkapa poliittiseen keskusteluun. Uskon, että keskustelevien ja uteliaiden perheiden lapset (toivottavasti hiffaatte pointin…) suhtautuvat myös samalla tavoin opintoihin ja heille kenties valintamahdollisuudetkin ovat laveammat koulutuksen suhteen.
Vaikka vanhempani ovat opiskelleet yliopistossa, ei minun koulutusvalintoihini otettu kantaa, muutoin kuin kannustaen. Olisin saanut valita amiksen ja nuorisotyönohjaajan tutkinnon silloin yläasteen jälkeen, jos niin olisin vain itse päättänyt. Päädyin kuitenkin lukioon, jossa oli ilmaisutaitopainotus, sillä halusin puurtamisen ohelle myös jotakin luovaa työtä. Tärkeintä kuitenkin, että kunkin nuoren kohdalla vanhemmat kannustaisivat omien valintojen tekemiseen ja omaksi itseksi kasvamiseen.
Jessican ja Pauliinan tavoin olen ollut yllättynyt siitä, miten periytyväistä koulutus on suomessa. Huolimatta siitä, että meillä on hyvä ja tasapäistävä peruskoulu, jossa laatuopetus ei ole esimerkiksi vanhempien varallisuudesta kiinni. Asia on tullut paljon esille luennoilla, mutta silmäni varsinaisesti avasi yliopistolehdessä ilmestynyt artikkeli, jonka voi käydä lukemassa tuosta linkistä: http://ylioppilaslehti.fi/2013/09/erilainen/
Kumpikaan vanhemmistani ei ole akateemisesti koulutettu, mutta omiin valintoihin on ehdottomasti vaikuttanut diplomi-insinööriksi kouluttautuneen isosiskon esimerkki. Voi olla, että olisin saattanut hakeutua jonnekin muille urille, jos lähellä ei olisi ollut esimerkkiä siitä millaista on opiskella korkeakoulussa ja millaisen elämän korkeakoulututkinnon avulla voi saavuttaa. On myös mukava, että perheessä on joku, joka tietää ilman selitystä mitä sitseillä tehdään tai mitä kasvatustiede edes on noin suurinpiirtein.
Olen kyllä tosissani miettinyt, että mikä ihme tarve oli hakeutua akateemiselle alalle.
Olen työskennellyt parina kesänä fyysisissä duunarihommissa ja se oli aivan mahdottoman rentouttavaa. Työpäivän aikana sai mukavasti liikuntaa ja oli aikaa rupatella rennosti/ kuunnella musiikkia samalla kun suoritti käsillä jotain mekaanista rutiinitehtävää. Kun lähdin kotiin, työasiat ja -välineet jäivät työpaikalle ja sain omistaa koko loppupäivän täysin muille asioille ajattelematta mitään töihin liittyvää. Ei siis minkäänlaista jatkuvaa stressiä painamassa jossain takaraivossa.
Se, miksi sitten tuli haettua yliopistoon taitaa olla pohjimmiltaan tosiaan perheen syytä. Molemmat vanhempani ovat diplomi-insinöörejä ja velikin on yliopistossa. Eihän sitä nyt voi huonommaksi jäädä!!
Luulen, että fiksu perhe on synnyttänyt minussa sellaista kunnianhimoa, että ei vaan voi olla tyytyväinen, ennen kuin on saavuttanut jotain merkittävää ja nähnyt paljon vaivaa.
Kyllä lähtökohdat vaikuttavat väistämättä jollain tavalla valintoihimme. Kaikki kuitenkin haluavat onnellisen tulevaisuuden ja kotona nähty/opetettu määrittelee tietysti paljon sitä (osin alitajuntaisesti), mitä uskomme tarvitsevamme hyvään tuleivaisuuteen.
Meillä on fifty-fifty-tilanne. Äitini on akateemisesti kouluttautunut ja on saanut työskennellä oman alansa parissa jatkuvasti. Toinen oli kyllä matkalla akateemiselle polulle, mutta sitten järjestötyö vei mennessään ja sille tielle hän on jäänyt. Koen saaneni tasapainoisen kasvatuksen tässä suhteessa, molemmat vaihtoehdot ovat olleet auki ja molemmat vanhempieni osalta hyväksyttyjä.
Päätös yliopistouralle lähtemisestä syntyi oikeastaan jo ala-asteella, kun historia ja arkeologia alkoivat todella kiinnostamaan. Silloin tuskin vielä tiesin, että unelma arkeologin ammatista veisi yliopistolle. Opinnot aloitettuani alkoi korostua akateemisesti koulutetun äitini mielipide siitä, että kun jotain on aloittanut, on se myös vietävä kunniallisesti päätökseen, varsinkin kun kyse oli nimenomaan akateemisesta koulutuksesta. Siis vähintään maisterin paperit olisi hyvä olla taskussa. Arkeologien työtilanne on vaikuttanut välillä niin epävarmalta, että olen moneen otteeseen miettinyt, että pitäisikö jättää yliopisto-opinnot kandin jälkeen “kesken” ja aloittaa jokin suhteellisen varma vaihtoehtopolku. Äitini on suhtautunut näihin ajatuksiin vähän liian jyrkästi, isäni hieman ymmärtävämmin.
Olen alkanut kuitenkin vähitellen sisäistää, että arkeologia voi olla paljon muutakin kuin kenttä-, tutkimus- ja hallintotyötä ja sen myös tulee olla jotakin muuta. Sen takia luen nyt kasvatustieteitä sivuaineena maisterintutkintoa varten. Valmistumisen jälkeen en silti aio sulkea ovia muihin koulutuksiin, ja molemmat vanhempani ovat tässä tukena – kunhan vain ensin saan tämän tutkinnon kasaan.
Heippa ! Tämä on aihe, joka kiinnostaa itseäni erittäin paljon. Itse tulen perheestä, jossa kumpikaan vanhemmistani ei ole korkeakoulutettu. Sukulaistenikin keskuudessa ammattikorkeakoulun tai yliopiston käyneet/käyvät on laskettavissa yhden käden sormilla. Olenkin ollut yllättynyt siitä, kuinka paljon koulutuksen periytyvyys on ollut esillä luennoilla käydyissä keskusteluissa ja jo yhdessä pääsykoemateriaalissa, sillä itse en ole nähnyt asioiden välillä yhteyttä, varmaan juuri siksi, että itseni kohdalla koulutuksen periytyvyyden sääntö ei päde.
Itselleni on ollut selvää jo varmaan yläasteelta asti, että yliopisto tulee olemaan se, mihin opinnoillani tähtään. Itselläni valintaan siitä, että menen yliopistoon on toisaalta vaikuttanut vanhempien tausta. Keskustellessani vanhempieni kanssa he ovat aina kannustaneet opiskelemaan ja tähtäämään pitkälle, omasta taustastaan huolimatta. Äitini on jopa harmitellut toisinaan sitä, ettei itse lähtenyt yliopistoon.
Perheessämme on aina korostettu opiskelun tärkeyttä ja omakin koulumenestykseni ja
oppimismotivaationi on aina ollut aika hyvää. Ajattelen tehneeni päätöksen yliopistoon hakemisesta itse, mutta perheen puolelta tulevalla tuella on ollut tietenkin osansa ajatuksiini siitä, että valintani on oikea. Koenkin siis, että vanhempien asenteella ja kannustuksella on vaikutusta siihen, minne lapsi hakeutuu opiskelemaan. Olen myös aina pitänyt koulunkäynnistä ja olen halunnut oppia lisää asioista, jotka koen mielenkiintoisiksi. Myös sillä on ollut suuri merkitys siihen, että pelkkä peruskoulu tai lukio-opinnot eivät ole sammuttaneet “tiedonjanoani” vaan olen halunnut oppia vielä lisää!
Omatkaan vanhempani eivät ole korkeasti koulutettuja. Koen sen vaikuttaneen oman uravalintani vaikeuteen jollain tavalla. Koskaan ei ole ollut itsestään selvää, että hakeutuisin yliopistolle. Olin mielessäni sulkenut tämän vaihtoehdon kokonaan lukiossa pois, osittain koin myös etten ollut hyvä opiskelija enkä tämän vuoksi pärjäisi yliopistossa. Luulen tai epäilen, että olisin saattanut helpommin tai nopeammin päätyä korkeakouluun, jos vanhempani olisivat olleet korkeakoulutettuja ja ikään kuin sysänneet tiettyyn suuntaan. Tosin tällä hetkellä olen hakeutunut alalle pelkästään omien intressieni mukaan.
Mites te joiden vanhemmat ovat korkeasti kouluttautuneet: oletteko aina tienneet haluavanne yliopistoon vai oletteko miettineet muitakin vaihtoehtoja?
Itselläni puolestaan ovat molemmat vanhemmat käyneet yliopiston. Äitini onkin aina korostanut kouluttautumisen tärkeyttä niin paljon, että on tullut täysin selväksi sen olevan tärkeä osa hänen arvopohjaansa. Saimme kuitenkin siskoni kanssa itse päättää mihin kouluun pyrimme, vaikka rivien välissä lukikin aina “ensin lukioon ja siitä korkeakouluun”. Vaikka äidin käsitys koulutuksesta on välillä tuntunut painostavalta ja raskaalta, on hänestä ollut suurta tukea ja apua pohtiessani opintojani. Hän antoi minun itse päättää, mikä minua kiinnostaa ja tuki siinä. Huolimatta äitini mielipiteestä koulutuksen tärkeydestä luultavasti olisin silti suuntautunut korkeakoulu-opintoihin, sillä olen huomannut, ettei nyky-yhteiskunnassa tahdo pärjätä ilman kunnon koulutusta. Ei äitini mielipiteiden vaikutusta omiini voi kuitenkaan täysin poissulkea, sillä emme kasva missään tyhjiössä. Kyse onkin enemmän siitä, kuinka omia näkemyksiä korostetaan kasvatuksessa ja nähdäänkö myös muut vaihtoehdot mahdollisina niin kuin minun tapauksessani. Eli itse tein valinnan yliopistoon menemisestä, vaikka muitakin vaihtoehtoja oli matkan varrella.
Olen samaa mieltä kuin Pauliina, sillä olen myöskin yllättynyt siitä, kuinka paljon koulutuksen periytyvyys on ollut esillä luennoilla. Omat vanhempani eivät ole myöskään korkeasti koulutettuja, minkä takia yliopisto onkin tuntunut toisinaan aika kaukaiselta. Vanhempani ovat kuitenkin kannustaneet minua aina opiskelemaan. He ovat myös painottaneet koulutuksen tärkeyttä nyky-yhteiskunnassa, mikä on pitänyt varmasti osaltaan yllä opiskelumotivaatiotani.