Mikä ruokkii alakouluikäisten epäonnistumisen pelkoa?

Luin nimikkotutkijamme artikkelin (Tiede 2/11),jossa oli kerrottu hänen tekemästään tutkimuksesta.Artikkeli löytyy moodlesta P5-kurssin kotisivuilta,mutta linkkaan sen vielä tännekin niin kaikki löytävät sen helposti.

Artikkelin alussa kerrottiin kuinka lasten epäonnistuminen akuisten näkökulmasta on pelkästään hellyttävää.Kun pieni lapsi tekee virheen,hänelle kuuluu sanoa “ei haittaa kulta” ja hymyillä huivin takana kun hän takki ylösalaisin urheasti lähtee päiväkotiin.Ja hyvä niin.Ei lapselle kuulukaan kertoa että on tehnyt virheen,jos takki sattuu nyt olemaan väärinpäin.Tilanne muuttuu koulussa,kun virheistä alkaa saamaan punakynämerkintöjä.Tämä on mielestäni aika hälyttävää.Artikkelissa kirjoitettiin,että koulumme ovat hyvin suoritushakuisia,joissa oppilaita jatkuvasti verrataan toisiinsa.Tämä taas aiheuttaa epäonnistumisen pelkoa.Epäonnistumisen pelko taas ajaa oppilaat aktiivisesti välttämään epäonnistumisia joko suoriutumalla paremmin kuin muut, tai välttämällä suoriutumasta huonommin kuin muut.Tämä taas aiheuttaa pitkässä tähtäimessä lisääntynyttä ahdistusta,uupumusta ja masennusoireita.Tästä päästäänkin sitten oppimiskyvyn ja kiinnostuksen heikkenemiseen.Ja ymmärsin,että puhutaan alakouluikäisitä lapsista.Hui.Niemivirran mukaan epäonnistumista välttävät oppilaat ajattelevat opintomenestyksen olevan kykyjen,eikä ahkeruuden ansiota.Näin ollen epäonnistumisetkin nähdään huonoutena, eikä siten,että pitäisi vain yrittää enemmän.Ratkaisuksi tähän kaikkeen olisi artikkelin mukaan ylettömän arvioinnin vähentäminen.Virheestä annettu palaute pitäisi yksilöllistä eikä suuren joukon edessä annettua sekä kohdistua vain tehtävästä suoriutumiseen,eikä leimaa tekijää huonoksi.

Tämän päivän Hesarissa oli juttu Tallinnan esikouluikäisitä lapsista,jotka hakevat pääsykokeiden kautta ensimmäiselle luokalle.Olin tukehtua aamukahviini,kun luin otsikon.Moni kuusivuotiaista tallinnalaisista lapsista siis käy kaupungin esikoulun ohella maksullista esikoulua,joka valmentaa parhaiden alakoulujen pääsykokeisiin.Moni teistä luultavasti luki sen.Mitä ajatuksia se herätti?

Esille on tullut jo useaan kertaan jokaisen henkilökohtainen asennoituminen virheisiin ja epäonnistumisiin.Tällaisten tekstien lukemisen jälkeen ainakin minulle itselle heräsi kysymys,kuka näitä lapsia sitten opettaa suhtautumaan epäonnistumisiinsa terveellä tavalla?Tässäkin asiassa mielestäni pitäisi laittaa enemmän eforttia lapsen kehityksen alkuvaiheeseen.Myöhemmin tilanteen korjaaminen on usein lapsen tai nuoren kannalta kivuliaampaa ja on yhteiskunnankin kannalta vaikeampaa ja kalliimpaa.

Valitan,atk-tukihenkilöni ei ollut tavoitettavissa,joten en voikaan liittää sitä artikkeliä tähän.Mutta sen löytää moodlesta Epäonnistujien keskustelupalstalta!

Mukavaa sunnuntaita kaikille!

 

4 thoughts on “Mikä ruokkii alakouluikäisten epäonnistumisen pelkoa?

  1. Salla/kaksikieliset

    Kuten kirjoituksessa nostettiin esille, niin jatkuvalla oppilaiden vertailulla ja arvioinnilla on todennäköisesti valtava vaikutus epäonnistumiseen suhtautumiseen ja sen kanssa elämiseen. Kouluissa kasvatetaan pienestä pitäen suoriutujia ja yhteiskunnan kilpailumoraalin omaksuneita, joille pienikin epäonnistuminen alkaa näyttäytyä maailmanloppuna. Opiskelin Ruotsissa toissa syksyn ja siellä tilanne on aivan toinen. Oppilaat alkavat saada esimerkiksi numeroarvosanoja vasta yläkouluikäisinä ja edes kaikissa korkeakouluissa/kursseilla ei annettu numeroita. Olimme ruotsin kurssilla (yliopistolla) opettajan opetushistorian aikana ensimmäinen ryhmä, joka sai arvosanat hyväksytty/hylätty-arvostelun sijaan ja nekin olivat kirjaimia. Tuona syksynä Ruotsissa keskusteltiin julkisesti paljon siitä, että numeroarvostelu otettaisiin käyttöön myös alakouluissa. Tätä seurannut mylläkkä vaikutti suomalaiseen käytäntöön tottuneena ihan absurdilta. Lehdet täyttyivät välittömästi niin oppilaiden kuin vanhempien mielipidekirjoituksista, joissa vastustettiin arvosanojen käyttöön ottoa. Perusteina tälle olivat mm. juuri valtava suoriutumispaine, lasten uupuminen sekä epäonnistuminen koulun ja erityisesti vanhempien silmissä. Osa lapsista pelkäsi jopa väkivaltaa huonojen numeroiden vuoksi. En itse vastusta missään nimessä arviointia, sillä se on avain kehittymiseen, mutta sen toteutus on toinen juttu. Ruotsalainen numeroton malli näytti toimineen ainakin sen suhteen, että koulu ei ollut lähelläkään yhtä kilpailuhenkistä ja suorituskeskeistä kuin meillä, vaan oppiminen tapahtui opiskelijoiden itsensä vuoksi. Myös virheitä tekemällä.

    1. Eveliina/Yhteisö

      Itse muistan alakouluajoiltani, että ensimmäisinä vuosina ei ollut numeroarvostelua lainkaan, vaan arviointi tapahtui verbaalisesti, esim. tyydyttävä tai hyvä. 3. vuosiluokalla ilmestyivät puolestaan numerot todistukseen. Kuka on siis määritellyt, että kolmasluokkalaiselle voi antaa numeroita mutta kakkosluokkalaiselle ei? Sallan tavoin olen sitä mieltä, että arviointi tukee oppimista, mutta numerot kuitenkin usein leimaavat oppilaita. Olisiko siis hyvä käyttää enemmän muita arviointimenetelmiä?

  2. Elina/ Isoveli valvoo

    Luulen, että iso vaikutus siihen, kuinka paljon alakoululaiset pelkäävät epäonnistumista, on opettajan suhtautumisella asiaan. Miten opettaja suhtautuu vääriin vastauksiin? Miten opettaja suhtautuu jos luokkatoverit nauravat väärille vastauksille? Kehottaako opettaja yrittämään ja kysymään jos ei tiedä? Etsitäänkö onnistumisen keinoa yhdessä opettajan ja muiden luokkalaisten kanssa vai tuntuuko että tie onnistumiseen tai epäonnistumiseen kuljetaan aina yksin? Käydäänkö esimerkiksi kokeen virheet läpi, jotta tiedetään kuinka olisi voinut onnistua vai saako oppilas vain täynnä punakynää olevan paperin takaisin ymmärtämättä mikä meni pieleen?

  3. Riitta H Nurmi

    En tiedä, tuleeko tämä kirjoitus oikeaan vai väärään paikkaan ,koska olen täydellinen noviisi sekä koneen käytössä, että blogin kirjoittajana. Ennen tätä kurssia en ollut lukenut yhtään blogia, kirjoittamisesta puhumattakaan. Onnittelin jo itseäni siitä, että sain blogit ylipäätään auki ja luetuksi. Tein jo yhden kirjoituksen mutta se hävisi “jonnekin” ennenkuin ehdin saada sitä päätökseen. Nyt olen siis mokannut eli epäonnistunut ja tuntuu sekä turhauttavalta että nololta. Yritän päästä sen yli ja jatkaa yrittämistä. Jos tämä kirjoitus saavuttaa lukijat, olen onnistunut. Mikäli kukaan ei pysty lukemaan olen onnistunut hävittämään kirjoituksen.
    Luin hesarista saman artikkelin kuin sinä Venla, “Tallinnan kuusivuotiaat kilpailevat pääsykokeissa”. Se herätti aluksi surua ja sitten raivoa. Miten kunnianhimoiset vanhemmat riistävät lapsiltaan lapsuuden ja mietin mitä kaikkea vanhemmat ovat jo ennen tätä vaatineet lapsiltaan. Ajattelin myös sitä, miten epätasa-arvoisessa asemassa lapset ovat kun kaikilla ei ole varaa valmennuskouluun. Toisaalta ajattelin, että” ei valmennettavat” lapset saattavat olla onnellisemmassa asemassa viettäessään stressitöntä lapsuutta. Lapset, jotka saavat rauhassa epäonnistua oppivat sietämään epäonnistumisiaan ja sitä kautta ehkä oppivat pelottomasti suhtautumaan haasteisiin. Tästähän kai nimikkotutkijamme artikkelissakin oli osittain kysymys. Luulen, että liian varhaisella valmennuksella opetetaan lapset välttämään virheitä ja sivutuotteena tulee pelko epäonnistumisesta.

    Riittahelena/epäonnistujat

Comments are closed.