Otsikko on suora lainaus ryhmämme lööpistä, ja koska se on suora lainaus, tarvitaan lainausmerkkejä. Ensimmäisiä ajatuksia, joita lööppi herätti, olivat ”mikä nyt sitten lasketaan plagioinniksi?” ja ”moraalistako plagiointi on kiinni?”. Näiden johdattamana päätimme laittaa nimet tämän lööpin alle ja alkaa selvittää oikeita vastauksia.

Plagiointi ja sen syyt eivät ole yksiselitteisiä, eivätkä pelkästään opiskelijat syyllisty vilppiin, kuten tänä syksynä on huomattu. Haaga-Helian mm. tutkimusmenetelmiä opettava lehtori Pasi Tuominen syyllistyi plagiointiin virtuaalikirjoissaan käytettyään sanantarkkoja lainauksia Salla Laaksosen pro gradu -työstä ilmoittamatta sitä lähteenä (HS 1.11.2013). Plagiointia tapahtuu myös oppimis- ja tutkimusympäristöjen ulkopuolella, ajankohtaisimpana esimerkkinä Marimekkoon kohdistuneet plagiointikohut.

Helsingin yliopistossa otetaan käyttöön plagiaatintunnistusjärjestelmä Urkund, jonka pilotointiin nimikkotutkimuksemme Plagiaatintunnistamisjärjestelmä oppimisen ohjaamisen välineenä? liittyi. Järjestelmän käyttöönottoon liittyen on avattu Älä kopsaa! -sivusto, jonne on koottu materiaalia sekä opiskelijoille että opettajille. Sivustoja selatessa huomasi, että plagiointi voidaan määritellä usealla eri tavalla: plagiointia on mm. suorat lainaukset ilman lainausmerkkejä sekä lähteiden ilmoittamatta jättäminen, mutta myös oman työn käyttäminen uudelleen (jos siitä on jo saanut opintopisteet). Samalla sai käsityksen siitä, ettei Urkundia ole hankittu pelkästään meidän opiskelijoiden ”kyttäämiseen”. Tämä käsitys vahvistui tavattuamme ryhmän nimikkotutkijan Erika Löfströmin. Erika korosti, että järjestelmän tärkein tarkoitus on saada opiskelijat miettimään lähteiden käyttöä tieteellisessä kirjoittamisessa, kuitenkin ohjaajan avustuksella.

Tutkijatapaamisessa keskusteltiin myös plagioinnin syistä: ovatko opiskelijat moraalittomia huijareita vai onko taustalla muita tekijöitä? Suurimmaksi ongelmaksi on huomattu opiskelijoiden tietämättömyys sekä tieteellisen kirjoittamisen vaikeus ja lähdeviitteiden oikea käyttö. Aikatauluongelmat voivat myös johtaa plagiointiin, mutta hyvin harvoin syynä on moraalittomuus. Vaihto-opiskelijoiden suhteen syitä olivat myös kielelliset ongelmat (opiskelukieli on eri kuin äidinkieli) sekä kulttuuriset erot (oppineisuus saatetaan osoittaa sanantarkasti kopioimalla eikä oman ajattelun kautta).

Helsingin yliopisto ei ole ainoa Suomen yliopisto, joka on halunnut plagiaatintunnistamisjärjestelmän. Esimerkiksi Turun ja Tampereen yliopistoissa on käytössä Urkundia vastaava Turnitin. Älä kopsaa! -sivuston lisäksi kannattaakin tutustua Turun yliopiston FairUTU -sivustoon, jossa kerrotaan käyttökokemuksia ym. Turnitin-järjestelmästä.

Tanja ja Hanna / Plagiointiryhmä

Tänk dig en värld utan papper. Det är inte pappret i sig som är det viktiga, utan det som står på pappret. Var skulle all information och fakta vara, om inte på papper? Tal och prat kan föras vidare bara en gång. Då en historia berättas för andra gången har den högst antagligen ändrats en aning på grund av att berättaren inte minns det ursprungliga, använder synonymer eller kanske medvetet väljer att göra den lite mera spännande. En berättelse skriven på papper ändras däremot inte, pappret bevarar berättelsen som den skulle berättas varje gång för första gången.

Att något finns tryckt på papper gör det väl trovärdigare och ger ett visst värde. Så tänk dig att du inte skulle ha fått studentbetyget i handen vid dimissionen, utan den skulle bara ha skickats till dig per e-post, huvudsaken är väl att du fått den..? Visst känns det officiellt att skriva under ett kontrakt eller avtal med kulspetspenna? Fast det skulle vara lika legitimt att till exempel logga in med egna nätbankskoder och klicka på ”jag godkänner att…”.  Pappret betyder således tillförlitlighet för oss, att något är tryckt svart på vitt ger oss en trygg känsla av att något är bestämt och slutgiltigt. Ett blankt papper i sig är knappt ingenting värt, men så fort det står något viktigt, betydande eller hemligt på pappret kan dess värde förvandlas till oersättligt.

Det viktiga och betydelsefulla som står skrivet på pappret har för var och en olik betydelse. Man kan dock tänka sig att det skrivna bär vår kultur framåt och även förmedlar den framåt. Tidigare chef för Finlands nationalbibliotek, professor Esko Häkli är redaktör för verket ”Ingen dag utan papper”. I Kapitlet ”Papper som kulturbärare” konstatterar Häkli att papper fortfarande är viktigt för oss och kulturen. Han påpekar att vi inte kan tala om ”papperslösa” kontor i dagens värld, både av tekniska själ och på grund av att människor i allmänhet vill ha sina dokument i pappersformat arkiverade i pärmar. Det är något som gör den tryckta texten till mera sann och pålitlig, man skriver ut och sparar dokument för säkerhets skull. Kanske papprets tid inte är över.

Hanna/Pappersgruppen

Tämän kurssin aikana olemme moneen otteeseen pohtineet laadukkaan tutkimusaineiston hankintaan liittyviä pulmia. Erityisesti tilanteissa, joissa haluamme kuulla ihmisten ajatuksia, kokemuksia ja mielipiteitä, kohtaamme erityisen paljon haasteita. Näitä asioita pohdiskelin mielessäni, kun tarkastelimme oman nimikkotutkijamme aineistonkeruun menetelmää.

(Klikkaa kuvaa, niin se suurenee:)

Ryhmämme nimikkotutkija Marianne Teräs kehitteli omassa tutkimuksessaan kulttuurilaboratorion mallia, joka on tarkoitettu työvälineeksi ja menetelmäksi monikulttuurisiin yhteisöihin ja kulttuurien väliseen oppimiseen. Kulttuurilaboratorio pohjautuu muutoslaboratoriomenetelmään, joka on suosittu väline työelämän kehityshankkeissa, tilanteissa, joissa vanhoilla toimintamenetelmillä ei enää selvitä, mutta uutta tapaa toimia ei vielä ole syntynyt. Taustalla on kulttuurihistoriallinen toiminnan teoria ja kehittävä työntutkimus.

Laboratoriosta tulee varmaan monille ensimmäisenä mieleen valkotakkiset tutkijat pipettien, mikroskooppien ja näytepullojen ympäröimänä. Toiminnan teorioissa laboratoriolla kuitenkin tarkoitetaan kovin toisenlaisia olosuhteita. Kulttuurilaboratorio oli tämän tutkimuksen yhteydessä eräänlainen useasti toistuva ryhmäkeskustelu, jossa maahanmuuttajataustaiset opiskelijat ja koulun henkilökunta (opettajat ja muu henkilökunta) pohtivat ja vertailivat kokemuksiaan opetusmenetelmistä ja oppimisesta sekä opiskeluun liittyvistä käytännöistä. Keskustelun teemat nousivat tutkijan peiliaineistoista, joita oli mm. ihmettelypäiväkirjat ja haastattelumateriaali. Tarkoitus oli kuulla maahanmuuttajien ääni ja ottaa heidät mukaan oppilaitoksen kehittämiseen.

Itseäni jäi kovasti pohdituttamaan se, onko kulttuurilaboratorio hyvä ja toimiva menetelmä myös olosuhteissa, joissa kuultavaksi valikoidut toimijat ovat monien valtasuhteiden verkossa?  Jokainen meistäkin luultavasti tietää tunteen, kun pitää avata suunsa keskellä isoa luentoa, hieman epävarmana siitä mitä on vastaamassa/kysymässä. Oman mielipiteen sanominen ääneen, (varsinkin jos se on vastoin opettajakunnan/muun luentoporukan näkemystä) vaatii usein vähän extra-tsemppausta, jos sellaiseen ei ole ennestään tottunut. Jos siis halutaan kuulla maahanmuuttajien kokemuksia siitä mikä opiskelussa on ollut haastavaa, voi mielestäni tämäntyyppinen menetelmä, hyväntahtoisuudestaan huolimatta, nousta myös kuulemisen esteeksi. Kulttuurilaboratorion tapainen, keskusteluun ja aktiiviseen osallistumiseen perustuva metodi suosii nimittäin lähtökohtaisesti niitä osallistujia, jotka ovat tottuneet ilmaisemaan omia mielipiteitään ja uskaltautuvat ääneen tarkastelemaan koululaitoksen ja/tai opettajakunnan menetelmiä kriittisessäkin valossa. Kulttuurierot ja kulttuuriset käytöskoodit (esim. opettajien kunnioitus) voivat estää kriittisten näkemysten esittämisen. Valtasuhde on korostuneesti läsnä myös ilman kulttuurisia erojakin, sillä maahanmuuttajataustaiset osanottajat olivat oppilaita ja muut koulun henkilökuntaa/opettajia. Myös institutionalisoitunut tila korosti tätä opettaja-oppilas – valtajakoa: ryhmäkeskustelut pidettiin oppilaitoksen tiloissa.

Myös erot suomenkielen taidossa nousevat keskustelukeskeisessä menetelmässä korostuneesti esiin (nimikkotutkimuksessa vain suomenkieliset kommentit otettiin mukaan tutkimukseen, eri kielillä esitetyt kommentit tai kuiskatut/epäselvästi ilmaistut kommentit jäivät huomiotta varsinaisessa tutkimuksessa). Kun tavoitteena oli kuitenkin saada maahanmuuttajien mielipide ja kokemus kuulluksi, tulee mieleen, että itse menetelmä saattaa olla myös jonkinlainen este maahanmuuttajaoppilaiden todelliseen kuulemiseen. Mieleen nousee kysymys: tulevatko kaikki kuulluksi? Miten voisi huolehtia siitä, että tämän tyyppiseen tutkimukseen osallistuvat saavat mielipiteensä, kokemuksensa ja tuntemuksensa sanotuksi? Miten olemassaolevat valtasuhteet voisi kääntää voitoksi? Millä muulla tavalla maahanmuuttajoppilaat olisi voitu ottaa mukaan uusien käytäntöjen kehittämiseen?

Sari/paperiryhmä

Koska kasvatustieteissä mietitään myös tutkimuksen hyötyjä, aion tässä avauksessa miettiä, mitä hyötyä nimikkotutkimuksemme Paperi-osuudesta on maahanmuuttajien kotouttamiseen. Tutkimuksessa tosiaan tarkasteltiin sitä, millaisena työkaluna paperi nähdään oppimisen yhteydessä ja miten paperia käytettiin kulttuurilaboratorion käytännöissä. Tutkija Marjanne Teräs on puhunut tutkimuksestaan monta kertaa. Esimerkiksi netistä löytyy tiedosto, jota Teräs on selkeästi käyttänyt jossain tutkimustansa esitellessä (http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Tapahtumakalenteri/2007/02/koulutuspolitiikka2012/WS2_Teras_260207_puheenvuoro.pdf. ).Tiedostossa on esimerkki tutkimusaineistosta, jossa kulttuurilaboratorion vetäjä kysyy opiskelijalta, mikä opiskelijan mielestä on papempi oppimistapa. Tähän opiskelija vastaa: “No ennen ei tietänyt, että opiskelijalla on täytyy pieni toimisto ja nyt mä tiedän et parempi jos on sinun kansio ja sinul on viivotin ja kaikki kaikki minulla ennen ei ollut, nyt on opiskelijalla täytyy oll pieni toimisto mukanaan.”

Tutkimus siis keskittyy tarkastelemaan paperin käyttöä, mutta ei anna kovinkaan paljon ehdotuksia opetustyökalujen kehittämisestä. Oikeastaan siitä voi vain päätellä, että maahanmuuttajalle paperin suuri määrä opiskelussa tulee yllätyksenä. Iso osa maahanmuuttajista ei ole tottunut paperin suureen rooliin oppimisvälineenä ja siihen totuttelu vie oman aikansa. Voisi olla syytä miettiä, voisiko maahanmuuttajien kouluttamisessa olla hyötyä myös toisenlaisista oppimismenetelmistä, kun kuitenkaan maahanmuuttajia ei olla Suomessa saatu sopeutettua yhteiskuntaan niin, että he esimerkiksi saisivat suhteessa yhtä paljon työpaikkoja kuin kantaväestön edustajat. Tästä aiheesta löysin myös netistä eduskunnan täysistunnon ja suullisen kyselytunnin puheenvuoroja elokuulta 2013 (http://puheenvuorot.kansanmuisti.fi/istunnot/8-2013/17353-maahanmuuttajien-kotouttaminen). Puheenvuoroissa asiasta keskustelevat Jaana Pelkonen (kok), Lauri Ihalainen (sd), Pirkko Mattila (ps), Anna Kontula (vas), Astrid Thors( r), Jussi Halla-aho (ps).

Keskustelu alkaa siitä kun Jaana Pelkonen kertoo maahanmuuttajien määrän lisääntyvän Suomessa tulevina vuosina. Pelkonen kysyy puhemieheltä, millä konkreettisilla toimilla hallitus aikoo taloudellisesti haastavina aikoina saavuttaa tavoitteensa maahanmuuttajien suomalaiseen työelämään kiinnittämisestä ja heidän työttömyytensä puolittamisesta. Ihalainen puolestaan huomauttaa, että tällä hetkellä maahaanmuuttajien työttömyysaste on kolminkertainen kantaväestöön nähden. Ihalainen sanoo, että maahanmuuttajien kotouttamiseen on vain kolme tapaa –kielitaito, koulutus ja työ. Mattila puolestaan vaatii lisää resursseja suomen kielen opetukseen maahanmuuttajille. Keskusteluihin nousevat myös maahanmuuttajien syrjintä työnhaussa, johon Halla-ahon mielestä pelkkä maahanmuuttajataustainen nimi työnhakulomakkeessa ei ole avain. Hänen mielestään todennäköisempi selitys maahanmuuttajien huonolle työllistymiselle on se, että “näiltä ihmisiltä vain keskimääräistä useammin puuttuu niitä ominaisuuksia, jotka ovat suomalaisessa yhteiskunnassa tarpeellisia tai välttämättömiä työllistymiseksi”. Tämä on mielestäni törkeä väite, sillä vaikka maahanmuuttajilla olisikin puutteita työn vaatimissa taidoissa, nämä puutteet tuskin kuitenkaan ovat puutteita ihmisen “ominaisuuksissa” vaan nimenomaan puutteita taidoissa ja tiedoissa. Suurin osa töistä kuitenkin perustuu ihmisten eri tietojen ja taitojen omaamiselle. Vaikka työn suorittamisessa auttaa tietyt henkilön “ominaisuudet”, niin nämä eivät välttämättä edes muodostu koulutuksen kautta. Voihan ihminen olla esimerkiksi tunnollinen, lojaali, ulospäinsuuntautunut, ahkera ja vastuuntuntoinen riippumatta siitä, mikä on hänen koulutustaustansa tai syntymämaansa. Mikäli taas maahanmuuttajalta puuttuu työssä tarvittavia tietoja tai taitoja, on siihen suomalaisen koulutuspolitiikan pystyttävä vastaamaan.

Kokonaisuudessaan keskustelu maahanmuuttajien työllistymisestä palautuu pitkälti puheeseen kielen oppimisen ja muiden eri taitojen oppimisen merkityksestä. Tähän voidaan vastata vain koulutuksen keinoin. Paperiin oppimisvälineenä opiskelijoiden lieneen totuttava, mutta se tuskin on ainoa koulutuksen haasteista. Suomessa voisi olla myös syytä miettiä, millä tavalla kantaväestöä koulutetaan kohtaamaan toisesta kulttuurista tulevat. Maahanmuuttajien koulutusta ja koulutuksen keinoja on jatkuvasti mietittävä, mutta myös valtaväestöä pitäisi opastaa maahanmuuttajien kohtaamisessa ja syrjinnän vähentämisessä.

Miisa/paperiryhmä

…joo Sari, luulen että Platon olisi ollut ihan liekeissä näistä kaikista nykyajan tiedon varastoinnin käytännöistä, jollaista paperikin meidän “tutkimusryhmässä” edustaa. Kai Platoninkin aikana oli jo käytäntönä viestien vieminen, eli infon tallentaminen paperille, ja sen välittäminen. Tuon “puhtaan terveen oppimisen” kannalta olen kyllä samaa mieltä…

Paperin käytölle opetuksessa voi kyllä helposti löytää perusteita. Se on kuin “lisämuisti”, jonne infoa voi tallentaa, se on pysyvä ja kestävä tietopankki, toisin kuin puhuttu tieto, ja kommunikointia vahvistava, joissain tapauksissa myös mahdollistava apuväline. Lisäksi paperi on helppo ja nopea käyttää, ja opetuksen saa ainakin näennäisesti vaikuttamaan kattavalta, kun on paljon informaatiota esillä.

Marianne Teräs kysyy artikkelissaan “Learning in Paperland: Cultural Tools and Learning Practises in Finland” millainen työkalu paperi on suomalaisessa opiskelussa, ja miten sitä käytettiin kulttuurilaboratoriossa. Tutkimuksen yhteydessä nousee esille maahanmuutajien reaktioita suomalaisia paperinkäytön tapoja kohtaan. Suomi nimetään paperimaaksi, “…when you study in Finland, you need to have a little office with you.” Artikkelin “oheistuotteena” herää kysymyksiä: Mitä vaihtoehtoja paperin käytölle opiskelussa voisi olla? Onko informaation jakaminen paperilla aina mielekäs työtapa? Siinä missä oppiminen on kokemista, miten paperin käyttö edesauttaa/jarruttaa oppimista?

Opettaja-lehdessä 33/2013 ja 41/2013 tutustutaan kahteen afrikkalaiseen kouluun opettajien näkökulmasta. Ukombozin koulussa Tansaniassa on 460 oppilasta, luokkakoko parhaillaan 60 oppilasta, Mdunje Local Education Authority -koulussa Malawissa 1179 oppilasta, ja luokalla saattaa olla jopa 174 oppilasta. Oppikirja on vain opettajalla, muita työvälineitä ovat liitutaulu, ja vihot muistiinpanoja varten.

Näissä kouluissa toivotaan lisää työvälineitä kaiketi keventämään raskasta opiskelua ja nopeuttamaan työskentelyä. Meillä tilanne on erilainen; informaatiota on tarjolla runsain mitoin, ja sen levittämisen ja tallentamisen mekanismit ovat kokoajan käytössämme.

Jotta saavutetaan oppiminen, ei riitä että tieto on lähellä tai näkyvillä, se pitää vielä tiedostaa, kokea, oppia..

Keskitytäänkö suomalaisissa opiskelun käytännöissä toisinaan liikaa “paperiin”?

Patrick/Paperiryhmä

Paperiryhmän alku oli ensimmäisen luennon “lööpissä”:
Tuohtunut maahanmuuttotutkija: Suomessa paperit on ihmistä tärkeämpiä!
Se, millaisesta paperista tutkimuksessamme puhutaan ja miksi puhutaan, on sittemmin tarkentunut.

Paperiryhmän mukana blogissa pohditaan tämän viikon aikana ainakin opetusmenetelmien kulttuurisidonnaisuutta, erilaisia kulttuurisia artefakteja , tutkimusten vaikuttavuutta ja tietenkin (ryhmämme nimi oivasti huomioiden) itse paperia. Joku saattoi tänään bongata smart-boardilla vaeltelevan ja muita tutkimusaineistoja koollaan häiriköivän sanan “kulttuurilaboratorio”. Siitäkin voimme mieluusti keskustella viikon aikana lisää.

Eikö muuten ole hieno termi tuo kulttuurinen artefakti? (Sitä voi käyttää myös lauseessa: “Ojentaisitko astiakaapista minullekin yhden kulttuurisen artefaktin, kiitos” tai vaikka: “Olisko sulla lainata yhtä kulttuurista artefaktia, kun unohdin omani kotiin?”) Artefakti tarkoittaa siis keinoteikoista välinettä, joita ihmiset ovat keksineet voidakseen selviytyä muuten mahdottomista tehtävistä (esim. vipuvarsi, lamppu, polttomoottori, pyörä..). Roger Säljö toteaa (kirjassaan Oppimiskäytännöt. Sosiokulttuurinen näkökulma.), että niiden avulla ihminen kompensoi vajavuuttaan ja heikkouttaan. Paperi esimerkiksi toimii mm. muistin jatkeena. Näihin teemoihin palaamme blogiviikkomme aikana lähemmin.

Näin viikkomme alkuun voimme ottaa myös pikku vilkaisun taaksepäin: bloggaava kasvatustieteilijä Jari Sarja kirjoittaa mainion esimerkin siitä, miten paperiin ja kirjoihin saatettiin suhtautua silloin, kun se/ne oli teknologiana aivan uusinta uutta:

” Antiikissa henkilö, joka osasi tunnetuista kertomuksista tuhansia säkeitä ulkoa, oli kuuluisuus. Hänet kutsuttiin hienoihin juhliin esiintymään ja esittämään taitojaan. Antiikin Kreikassa parhaimmat oppilaat osasivat ulkoa tuhansia säkeitä Odysseuksesta ja Iliaasta. Mutta kirjakielen kehityttyä yhteiskunta ei enää kaivannut näitä muistitaitureita. Hyppäys uuteen teknologiaan ei ole koskaan helppo ja itsestään selvä. Esimerkiksi kirja oli Platonin mielestä este puhtaan terveelle oppimiselle. Platonin mielestä laiskat ja hemmotellut opiskelijat pinnasivat, kun lukivat Odysseusta ja Iliaasta sen sijaan, että olisivat opetelleet sen ulkoa.”

(Platonilla olisi voinut olla sananen sanottavana myös ipadeista, internetistä ja sosiaalisesta mediasta, luulen. – Eikö muuten “yleinen huoli” siitä, että Tärkeitä Asioita ei enää muisteta ulkoa vaan tarkistetaan netistä, ole vähän samalla lailla ajankohtainen? Mitä ajattelette?)

Sari/paperiryhmä

Ajattelin kirjoittaa blogikirjoitukseni teknologia-aiheesta hieman eri näkökannalta. Opiskelen pääaineenani museoalaa ja työn alla on parhaillaan gradu teknologian käytöstä museoissa. Vaikka sitä ei heti ehkä tulisi ajatelleeksi, museoiden yksi päätehtävistä kokoelmien säilytyksen ja näyttelytoiminnan lisäksi on opetustoiminta. Oikeastaan kansansivistys oli pääsyynä siihen, miksi museot avattiin laajalle yleisölle 1800-luvun lopulta lähtien (sitä ennen vain yläluokan jäsenet olivat tervetulleita museoon). Samoihin aikoihin alkoivat myös maailmannäyttelyt, mm. Lontoo (1851) ja Pariisi (1889 ja 1900), joiden tarkoituksena oli esitellä eri maiden teknologista kehitystä ja näin sivistää kansaa. Esimerkiksi Tony Bennett on kirjoittanut kiinnostavasti siitä, miten näyttelyiden funktio oli tehdä rahvaasta kuuliaisia kansalaisia.

Nykyisin museoissa tapahtuvat opetus- ja sivistystoiminnan voidaan nähdä jakautuvan karkeasti eroteltuna kahteen kastiin – “muodolliseen” (formal) ja “epämuodolliseen” (informal) oppimiseen (esimerkiksi George Hein on kirjoittanut paljon museossa tapahtuvasta oppimisesta). Muodollinen oppiminen on se, joka tapahtuu osana virallista koulutusjärjestelmää, kuten esimerkiksi koululaisryhmien opastetut kierrokset koulupäivän aikana. Epämuodollista oppimista on taas se, miten yksittäiset museoon poikkeavat kävijät omaksuvat tietoa museossa osana arkipäivän kokemuksiaan. Monella kävijällä motivaationa museokäyntiin on nimenomaan halu oppia ja saada lisää tietoa jostakin aiheesta. Viime vuosina museoalalla on alettu keskustella siitä, miten kaikki museon viestintä, esimerkiksi seinätekstit, blogit, Facebook-päivitykset yms tulisi nähdä osana opetustoimintaa, ja niihin on alettu panostamaan entistä enemmän.

Myös museoissa on herätty siihen, että teknologialla on yhä enenevässä määrin tärkeä rooli yhteiskunnassa, ja myös museoiden tulisi hyödyntää sitä. Osaksi tähän on syynä pyrkimys karistaa museoiden maine pölyisinä varastoina, ja toisaalta taas halu hyödyntää teknologiaa tiedon jakamisessa. Monet museot ovatkin lähteneet kehittämään erilaisia virtuaalinäyttelyitä, nettiopetusmateriaaleja ja nyt viimeisimpänä erilaisia sovelluksia.

Muutamia Suomalaisia esimerkkejä:
Kansallismuseo julkaisi juuri sulkeutuneen Avartuva maailma -näyttelyn kaikki esinetekstit Internetissä, jotta kävijät voisivat seurata niitä omalla mobiililaitteellaan näyttelytilassa tai kotoa käsin. Tekstit osoitteessa: http://skm.nba.fi/tervetuloa

Keväällä Tennismuseosta pois muuttanut Kulttuurien museo teki perusnäyttelystään verkkonäyttelyn: http://www.kaukaahaettua.fi/

Helsingin kaupunginmuseo osallistui museoviraston projektiin, ja tuotti kaupungilla ulkotiloissa kierrettävän äänikierroksen, joka toimii sovelluksen kautta: https://citynomadi.com/route/88a8e1eb30aaa4f3f6f2414d9f49e367/fi/K%C3%A4vellen%20Helsingin%20historiaan

Esimerkkejä ulkomailta:
British Museum on teettänyt useita hienoja sovelluksia, mm. tämän Pompeii ja Herkulaneum -sovelluksen: http://www.britishmuseum.org/whats_on/past_exhibitions/2013/pompeii_and_herculaneum/app.aspx

MoMan sovellus on tyypillinen esimerkki sovelluksesta, joita monet ulkomaiset museot ovat kehittäneet: http://www.moma.org/explore/mobile/iphoneapp

Mitä mieltä te olette: Millainen rooli museoilla teidän mielestänne kuuluisi olla opetustyössä? Kannattaako museoiden panostaa teknologiaan?

– Annina / teknologia

Kysymys voi ensisilmäyksellä vaikuttaa niin itsestään selvältä, ettei sitä edes mietitä. Kuitenkin, ennen kuin aiheeseen voi kunnolla ottaa kantaa ja käydä keskustelua pitää ottaa huomioon, että teknologia merkitsee eri ihmisille ja kulttuureille eri asioita.

Minulle teknologia on kehitystä. Se on jokin ihmisen luoma väline tai keino, jolla helpotetaan elämää. Jonkin tietyn elämää helpottavan objektin lisäksi teknologiaan sisältyy sen soveltava osaaminen; tieto miten tiettyä apuvälinettä käytetään. Yleensä kun puhutaan teknologiasta, sillä tarkoitetaan sähköä, tietokoneita ja muita elektronisia vempaimia. Mutta minun maailmassani teknologia käsittää paljon enemmän. Teknologiaa on esimerkiksi kynä, kumi ja paperi, tuoli, pöytä, kirja, ikkuna jne. Jos teknologiaa tarkastellaan tästä näkökulmasta käy ilmi, että teknologia on hyvinkin monimuotoista ja että käytämme sitä jossain muodossa miltei koko ajan jokapäiväisessä elämässämme, jopa tiedostamattamme. Teknologiaa on kaikkialla, koko ajan.

Ryhmämme lööppi on ’’Suomalaisissa kouluissa ei käytetä teknologiaa!’’ Ensimmäinen reaktioni oli, että kylläpäs käytetään, naurettava väite! Mielipiteeni pysyy jokseenkin samana, vaikka luulen ymmärtäväni väitettä paremmin pohtiessani sitä kontekstissaan. Suomi on jo pidemmän aikaa profiloitunut informaatioyhteiskuntana ja tätä taustaa vasten on täysin ymmärrettävää, että koetaan teknologian käytön olevan puutteellista kouluissamme, kun tätä peilataan arkipäiväiseen teknologian käyttöömme. Koulun tulisi kuvastaa todellisuutta, jota se ei väittämän mukaan, riittävässä määrin nykytilanteessa tee. Mutta toisaalta, jos vaikka verrattaan suomalaisten koulujen teknologian käyttöä muun maailman koulujen käyttöön, niin käy ilmi, että olemme teknologian käytön kärkimaita. Vertailemalla meidän kouluja muitten maitten kouluihin, vaikuttaa siltä, että suomalaisissa kouluissa käytetään paljon teknologiaa. Onkin hyvin mielenkiintoista huomata, että sama väittämä voi olla sekä totta että väärin, näkökulmasta riippuen.

Kuten jo mainitsin, voidaan olla eri mieltä siitä millä teknologia käsitteellä tarkoitetaan. Tämä mm. vaikeuttaa vertailua eri maitten välillä, mutta mielestäni on kuitenkin mahdollista tehdä pelkistetty vertailu, jolla erot teknologian käytössä käyvät ilmi.

Olisi kiinnostavaa tutkia eri maitten asenteita ja käsityksiä teknologiasta. Eroaako kuvamme teknologiasta merkittävästi esimerkiksi chileläisten, japanilaisten tai etiopialaisten käsityksestä? Voidaanko edes ylipäätänsä tehdä maakohtainen yleistys ”meidän” kuvastamme ja ”muitten” käsityksestä teknologiasta? Maan sisäisiä mielipide-eroavaisuuksia löytyy nimittäin aivan varmasti. Mielestäni olisi kuitenkin hyvä jos päästäisiin jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen siitä mitä teknologia käsitteellä tarkoitetaan, ainakin maakohtaisesti, jotta voitaisiin yhteisvoimin integroida teknologiaa suomalaiseen koulukulttuuriimme entistä tehokkaammin tulevaisuudessa. Tämän mahdollistaa avoin keskustelu ja blogi onkin tähän oiva näyttämö, jossa eroavat näkökannat pääsevät kuulolle, mitäs muutakaan kuin teknologiaa käyttäen 🙂

– Fabian

Nyt starttaa teknologiaryhmän blogiviikko. Eilen oli svenska dagen, niin ajattelin kirjoittaa tämän postauksen ruotsiksi!

Vår grupp är väldigt liten,vi är enbart 4 personer. Vi funderade en stund vad vi ska skriva om på bloggveckan. Vi alla har ju gått skola och vi alla använder dagligen teknologi, så egentligen var det inte så svårt att komma igång. Därför tänkte vi lite berätta egna och andras erfarenheter om teknologianvändningen i skolan, förr (då vi gick i grundskolan) och idag. Vi skall även berätta lite om i vilka andra sektorer i samhället teknologin har börjat utnyttjas allt mer.

Ikväll bjuder jag på mina egna erfarenheter av hur teknologi har använts under min skoltid. Jag gick i ett litet lågstadie i Vanda, ganska ute i skogen. Vi hade en stor datasal med datorer, men där vistades vi ytterst sällan. Jag tror vi var där ungefär 10 gånger under hela min lågstadietid. Från årskurs 1-3 tycker jag vi inte alls var i datasalen, detta är en sak som säkerligen idag har ändrats. Allt yngre barn använder teknologi, antagligen så också i skolan. Ifall vi på lågstadiet var i dataklassen, spelade vi mest spel på datorerna. Datorerna var inte en del av undervisningen. Dock har jag börjat lågstadiet år 2000, och då var datoranvändningen i skolor säkerligen mer sällsynt än idag.

Högstadiet har jag gått i Sibbo, i ett visserligen litet högstadium, men i jämförelse med lågstadiet jag kom ifrån kändes högstadiet stort! Där hade vi två olika dataklasser, en med nyare datorer och en med en aning äldre. Då började teknologianvändningen öka, men fortfarande var största delen av lektionerna i gammaldags klassrum och ingen av eleverna hade en egen laptop med sig. Under denna tid kom första Smart Boarden till skolan och de modigaste lärarna prövade sig på dessa. Vitsorden kom upp på nätet (programmet heter Wilma) och så också möjliga förseningarna och annat dylikt. Men detta program var menat mestadels till föräldrarna. Några essäer på modersmålslektionerna skrev vi på datorerna i datasalen. På sjuan hade vi några få lektioner gällande baskunskaper i datoranvändning. Känslan var att alla lärare tänkte att alla elever kan redan använda datorer, att vi sätt och vis vuxit upp med det. Men så var det ju inte, alla hade kanske inte lärt sig att använda en dator hemma.

I gymnasiet började användningen av teknologi öka. På lektionerna kunde man se allt fler elever med egna datorer. Några lärare tog Smart Boarden i användning riktigt på allvar. På nätet fanns en sida var lärarna kunde lägga upp anteckningarna från lektionen, hemuppgifterna samt extramaterial att öva på. Tyvärr var det endast en eller två lärare som använde sig av denna tjänst. Datasalen var ofta öppen och vi hade även några datorer i skolans aula som eleverna fick använda sig av. Då jag började i Sibbo Gymnasium gick det rykten om att alla elever skulle få en egen laptop av skolan. Dessa laptopar väntade vi på i tre år och ingen fick en. Det är naturligtvis en resursfråga.

Då teknologin förnyas konstant kan vi inte kräva att alla skolor skall ha den nyaste teknologin. Ingen skola har råd att förnya datorerna och ipaderna med ett års mellanrum. För inlärningens skull är det inte relevant hur ny maskinen du använder är. En annan fråga är ifall inlärningen skulle bli mer intressant ifall de allra nyaste metoderna skulle vara i användning.

Jag har aldrig upplevt något liknande som lektionerna på Minerva-torget, ipaderna och Flinga. Det är ett väldigt roligt system och jag tror det skulle väcka intresset hos eleverna i grundskolorna också.

Det är inte säkert ifall teknologi är enbart en positiv sak i utbildningen. Personligen föredrar jag att skriva t.ex. anteckningarna gammaldags, med papper och penna. Men å andra sidan behöver vi teknologi i dagens samhälle konstant och skolan skall förbereda oss till det framtida livet. På arbetsmarknaden är det nödvändigt att ha tekniska kunskaper. Hur man bäst skulle kunna integrera teknologin i den dagliga inlärningen i skolan är frågan.

-Arnella